Guilty pleasure. Tämä on vähän sellainen oma suosikkituntemukseni
Näitä fiiliksiä on vuosien mittaan tullut monesti, mutta tämänhetkisistä Guilty pleasure-jutuista tulee mieleen ainakin Jeff Kinneyn Neropatin päiväkirja-sarja. Olen huomattavasti lähempänä kolmeakymppiä kuin kahtakymppiä oleva naisihminen, joten on aika selvää, että en kuulu sarjan ihan ensimmäiseen kohderyhmään. Miksi tuo kirjasarja sitten vetoaa niin kovasti, että ilmestyneistä kirjoista kymmenen löytyy omasta hyllystä? En usein edes pidä huumorista niin paljon, mutta Kinney on vain tavoittanut jotain olennaista yläluokkalaisen pojan sielunelämästä. Myös päähenkilön seikkailut perheenjäsentensä kanssa ovat usein hulvattomia ja pidän myös piirustustyylistä.
Omat guilty pleasure-jutut on sellaisia, että en niistä pitämistä mainosta, koska ne on tähdätty huomattavasti nuoremmille henkilöille. Mikäli juttelen uudelle tyypille ja tulee puheeksi, että tykkään kirjallisuudesta, kerron ensimmäisenä ne katu-uskottavammat suosikit, Stephen King, Terry Pratchett, perusdekkarit, sivulauseessa myös sen, että nykyään luen paljon enkunkielistä YA-kirjallisuutta. En ihan alkuun mainitse sitä, että kerään vakavissani Merja Jalon Nummelan ponitalli-sarjaa, tai että olen lukenut muitakin Jalon sisarusten hengentuotteita hyvinkin laajasti. Sitten jos pääsee kirjahyllyäni katsomaan, niin huomaa kyllä, että omistan nuorten- ja aikuistenkirjallisuutta aika 50-50.
Voisi kai sanoa, että aiemmin myös country-musiikki meni tähän guilty pleasure-kategoriaan. Olen muutenkin kiinnostunut Yhdysvalloista maana ja kulttuurina, joten sitten ajauduin myös tuon musiikkityylin pariin. Ainakin internetin kautta amerikkalaisista saa sen kuvan, että country-musiikkia ei yleisesti ottaen pidetä mitenkään "coolina" genrenä kuunnella. Aiemmin vähän salailin omaa kiintymystä tuohon tyyliin, mutta nykyään mainitsen ihan reippaasti, että lempiartistejani ovat esimerkiksi Kane Brown ja Jason Aldean ja jos tämä on jollekin ongelma, niin saa olla ihan vapaasti
Minua ei enää kiinnosta.
Luulen, että omalla kohdalla tähän häpeilyyn jollain lailla liittyy menneisyys koulukiusattuna. Silloin yläastevuosina opetettiin kiusaajien toimesta hyvin tehokkaasti, että kaikki mistä minä pidin, oli noloa ja tyhmää, joten ehkä se vieläkin näkyy käyttäytymisessä. Sanon edelleen ääneen vain ne ns. turvalliset vaihtoehdot ennen kuin olen päässyt enemmän sisälle tilanteeseen tai ihmissuhteeseen.
