Nimi: Kuninkaan rauha
Kirjoittaja: Crysted
Ikäraja: S
Fandom: Hobitti
Genre: Angst, deathfic
Paritus: Bard/Thranduil
A/N: Viimeinen osa tätä sarjaa, snif, mutta tuntui oikealta lopettaa se tähän
Kaksi kuningasta -sarja:
1.
Kuninkaan värit, S
2.
Kuninkaan velvollisuudet, S
3.
Kuninkaan uhma, K-11
4.
Kuninkaan rohkeus, K-15
5.
Kuninkaan rakkaus, K-18
6.
Kuninkaan julkisuus, S
7.
Kuninkaan kaipuu, S
8. Kuninkaan rauha, SKun Thranduil tuijotti auringonpaisteen välähdyksiä vihreiden lehtien kahistessa tuulessa, hän ei tuntenut kivustaan huolimatta pelkoa.
Tämä ei ollut suurin taistelu, jonka Thranduil oli nähnyt, mutta se jäisi viimeiseksi. Miekka oli juuri ohittanut hänen sydämensä, mutta varmasti puhkaissut hänen keuhkonsa, sillä jokainen tuskainen hengenveto sattui.
Tässä oli hyvä kuolla. Jonkin rakastamansa puolesta. Siitä asti kuin Sauron oli voitettu ja hämärästä Synkmetsästä oli tullut jälleen valoisa Vihermetsä, hän saattoi kuolla rauhassa. Siitä asti, kun Legolas oli palannut, hän saattoi tuijottaa valtakuntaansa vehreyttä, tietäen että se oli hyvissä käsissä jopa hänen mentyään.
Olihan hän jo vanha. Hän oli elänyt läpi monta taistelua ja kauemmin kuin kaksi rakastaan. Lupauksestaan huolimatta Thranduil ei ollut löytänyt uutta rakasta Bardin kuoltua, mutta hän oli pitänyt jonkin osan lupauksestaan: hän ei ollut muuttunut takaisin kiveksi. Haltian elämä on pitkä, kuten Bard oli sanonut ja niin Thranduilin elämä olikin ollut. Aivan liian pitkä.
”Ada!”Thranduil erotti hämärästi Legolaksen äänen ja askeleiden lähestyvän häntä. Hän kuuli, kun maa kevyesti tömähti Legolaksen heittäydyttyä hänen viereensä.
”Isä… voi ei”, Legolas kauhistui ja painoi kätensä Threnduilin rinnassa verta puskevan haavan päälle yrittääkseen tyrehdyttää vuodon.
Thranduil kohotti kätensä hupenevilla voimillaan Legolaksen poskelle. “Sinusta tulee hyvä kuningas,
a'maelamin nîn”, Thranduil kuiskasi, yskien jokaisen sanan kohdalla hieman enemmän verta suustaan. Kipu oli niin polttava, että hän tunsi tajunnanmenetyksen rajan hiluvan lähemmäs hetki hetkeltä.
”Älä puhu vielä tuollaisia”, Legolas pyysi ja painoi toisenkin kätensä isänsä rinnalle, kun ensimmäinen käsi tahrautui vereen kauttaaltaan.
”Ei... Minä olen valmis”, Thranduil kuiskasi yskien ison kasan verta ylös ennen kuin pystyi jatkamaan. ”Ole rohkea… Uskalla ottaa riskejä… jos sydämesi niin käskee”, Thranduil neuvoi, tuijottaen jälleen rennossa kesätuulessa kahisevia lehtiä. Lehdet muistuttivat häntä eräästä päivästä Järvikaupungin laitamilla, jonne hän ja Bard olivat kävelleet. Oli ollut aivan samanlainen päivä, lämmin, kirkas ja kaikin puolin rauhainen. Thranduil toivoi, että Bard olisi ehtinyt nähdä Synkmetsän muuttuvan kukoistavaksi Vihermetsäksi.
Tietoisuuden raja häilyi jo niin lähellä ikuisen unen rajaa, että Thranduilin kipu alkoi melkein hellittää. Hän käänsi katseensa Legolakseen, jonka silmissä näkyi kyyneliä. ”Äläkä… Äläkä unohda rakastaa. Älä… vaikka se sattuisi”, haltiakuningas kuiskasi silittäen poikansa kasvoja. Oli vain sopivaa, että ne jäisivät hänen viimeisiksi sanoikseen. Olivathan ne olleet Bardin viimeiset sanat hänelle. Sitten Thranduil hengitti viimeisen kerran ennen kuin vapautui kivustaan.
Legolaksen poskelle jäi verinen kädenjälki Thranduilin käden tippuessa ruohikolle.
Ada = Isä
A'maelamin nîn = rakas poikani
