Nimi: Piilota haavasi (minulta sinulle)
Kirjoittaja: Grenade
Ikäraja: S
Fandom: Bungou Stray Dogs
Paritus: Dazai/Chuuya
Osallistuu haasteisiin:
Fandomkohtaiset OTP:tVaroitukset: --
Vastuuvapaus: Hahmot kuuluvat heidän omalle luojalleen, en saa tekstistä mitään korvauksia.
A/N: Aaaaaa, löysin BSD:n kolmannen kauden ja vanha innostus palasi. Olen nyt vasta ehtinyt katsoa viisi ekaa jaksoa (kun eilen vasta aloitin), mutta pitihän sitä välillä kokeilla ficcaamistakin. Viime animeficistä on varmaan yli vuosi aikaa, ehkä kaksikin ja muutenkin tällä hetkellä kirjoitan enemmän englanniksi, joten piti vähän kokeilla, että irtooko suomeksi mitään. Jos joku muu on ehtinyt sarjaa katsoa, niin tervetuloa vaihtamaan ajatuksia meikäläisen kanssa! ^^
Piilota haavasi (minulta sinulle)Kenties he olivat jo liian tottuneita tappelemaan. Kenties se tuli heiltä niin luonnostaan, etteivät he enää edes ajatelleet asiaa. Se vain oli ja tapahtui, eivätkä he jääneet ajattelemaan asiaa. Niin se oli aina, Dazain virnistäessä Chuuyalle toinen kiristeli hampaitaan, eikä virkkonut mitään. Tuskin olisi edes tarvinnut, Dazai oli pelottavan valmis aina haastamaan ajatuksia, olemaan aina oikeassa, eikä Chuuya jaksanut sitä joka kerta. Vielä joku päivä hän löytäisi sen heikkouden, jota Dazai piilotteli.
”Tapaamme jälleen, Dazai”, Chuuya lopulta huokaisi. Illasta tulisi pitkä, hän tunsi sen jo luissaan. Dazain laiska ilme tuntui olevan valmis haastamaan riitaa loputtomiin, aivan kuin se olisi hän lempiajanvietteensä. Ken tiesi, ehkä se olikin, nähdä kuinka toinen joutui ponnistelemaan saadakseen ajatuksensa kuriin.
”Tiesinhän minä, ettet pettäisi minua”, Dazai hymähti.
”Mitäpä sinä et tietäisi”, Chuuya tuhahti ja mittaili katseellaan kauas horisonttiin. He seisoivat laiturin päädyssä, kädet kaidetta vasten, Dazain takki vienossa tuulessa lepattaen. Aurinko oli jo laskenut, valoa toivat enää muutamat lamput.
”Mikä tällä kertaa tuo minulle kunnian saada nauttia seurastasi?” Chuuya lopulta murahti ja Dazain naurahdus oli matala.
”Mikä sanoo, etten vain voisi olla täällä nauttimassa seurastasi?” Dazain ääni oli hurmaavan lempeä, mutta Chuuya oli liian tottunut toisen tapoihin, tähän hän ei enää langennut.
”Ainahan sinulla jotain on”, hän vain vastasi. Jossain kauempana jotain loiskahti meressä.
”Ehkä sinun täytyy vain itse keksiä se.”
”Ehkä en halua. En halua kuulla sinun idioottimaisia juttujasi, Dazai.”
”Mutta haluathan sinä, Chuuya.”
Tällaista se aina oli. Dazai kiusasi tahallaan, provosoi, kunnes Chuuyan hermot alkoivat olla pinnassa. Iski aina riman alta. Hän odotti, tiesi aina mitä sanoa, että sai toisen ärsytettyä. Jossain vaiheessa Chuuya ei ollut enää varma, saiko toinen tästä mitään. Mutta Dazain tuntien miehen mieli oli tuntematon, eikä hänestä saanut selvää, joten joskus oli turha edes kokeilla.
”Kerro”, Chuuya sihahti ja vihasi, kuinka paljon Dazai oli jo parin minuutin aikana ehtinyt käydä hänen hermoilleen. Dazai oli piikki hänen lihassaan, aina väärässä paikassa väärään aikaan. Hänen kanssaan piti olla koko ajan varovainen, ei saanut paljastaa liikaa, piti piilottaa haavansa, ajatuksensa. Tunteensa. Mitään ei saanut näyttää, sillä ne kaikki tulisivat takaisin, niistä kaikista pitäisi maksaa hinta.
”Kyllä sinä sen keksit aivan itsekin”, Dazain ilme oli itseriittoinen, aivan kuin hän olisi keksinyt parhaan vitsin ikinä ja Chuuyaa ärsytti.
”Jos tulit tänne vain pilaamaan iltani, niin onnittelut, olet siinä onnistunut. Nyt, lähde kalppimaan.”
”Oletpa sinä synkkä”, Dazain hymy nuupahti hänen huuliltaan. Mies oli aina ollut hyvä näyttelemään. Esittämään oman osansa.
”Port Mafia ei aio auttaa teitä missään.”
”Mutta oletko niin varma? Ehkä me voisimme auttaa teitä?”
”Ihan totta nyt. Mikä mättää? Mitä sinä haluat?”
”Ei tämä ole kivaa näin”, Dazai mumisi.
”Valitettavasti huumorintajuni on lopussa tältä päivältä.”
”Voi koiraraukkaani”, Dazai hymähti ja samassa Chuuyan sormet olivat tarrautuneet Dazain takin kaulukseen. Hänen kasvonsa olivat vain muutaman sentin päässä Dazain kasvoista ja silmissä paloi viha.
”Usko jo, usko jo. Minä”, hän sylkäisi: ”en ole sinun koirasi. En koskaan ollut enkä tule olemaankaan.”
”Mutta sinä hävisit vedon.”
”Sinä voit kuvitella ihan mitä tahansa, mutta luovuta nyt jo, hyvän sään aikana, Dazai”, Chuuya sihisi vasten toisen kasvoja. Dazain huulilla liikahti hymyntapainen ja sen nähtyään Chuuya irrotti otteensa Dazain takista. Paskiainen tiesi, että hän raivostuisi.
”Onko tämä sinun tapasi keskustella, Chuuya?” Dazai oikoi kauluksiaan, vaikkeivat ne olleet edes menneet ryttyyn.
”Mikset mene kiusaamaan muita?” Chuuya murahti ja nojasi laiturin kaiteeseen, hattu puoliksi silmien edessä.
”Mutta sinua on helpoin kiusata”, Dazain hymy oli vaarallinen, eikä Chuuya koskaan antanut sen hämätä itseään. Dazai oli menneisyytensä runtelema, ajat sitten inhimillisyyden unohtama ja tämän maailman nielaisema. Hänessä mikään ei ollut viatonta. Chuuya tiesi, että tämä kissa-hiiri-leikki voisi jatkua koko illan, ellei hän nyt lähtisi. Hän ei tiennyt, mitä Dazai oli tullut hänestä saamaan irti, mutta oikeastaan häntä ei edes kiinnostanut tietää. Miksi hän oli ehtinyt uppoutua ajatukseen rauhallisesta, leppoisasta illasta meren äärellä, katse kaukaisuudessa? Eihän sellainen soveltunut mafian jäsenille, ei sellaista rauhaa suotu niille, jotka olivat vastuussa muiden kansalaisten rauhasta. Eikä varsinkaan, jos sattui olemaan väärällä puolella Dazain kanssa.
Sanaakaan sanomatta Chuuya ponkaisi ylös, antoi painovoiman unohtua ja lähti. Dazai jäi katsomaan hänen peräänsä, ei jaksanut tehdä asialle mitään. Chuuya tiesi, etteivät menneisyyden velat tulleet kuitatuksi pelkällä pakenemisella ja hän tiesi, että joku päivä hän pitäisi kohdata omat haavansa, omat ajatuksensa. Mutta siihen asti hän pakeni ja piilotti haavansa, rikkinäisen sydämensä.
