Alice Katarina, Oi, ihanaa että olen onnistunut puhaltamaan tietynlaista sielua näihin hahmoihin! Ja vaikka nämä eivät nyt olisivatkin vähän (tai paljon) OoC, niin ehkä tärkeintä kuitenkin on, että tämän tarinan puitteissa he tuntus aidoilta ja uskottavilta. Harry on minustakin kamalan ihana ja itsepintainen, kun kaikista Dracon yrityksistä huolimatta hän ei lähde. Dracokin on kamalan itsepintainen, mutta ehkä väärissä asioissa
Ehkä hän tässä viimeisessä luvussa oppisi olemaan jääräpää ja viimein antaisi hellillekin tunteille tilaa! Kiitos paljon kommentistasi <3
(Ja anteeksi, huomasin vasta äskettäin, että olin unohtanut vastata sun edelliseen kommenttiin ;--; Mulla kävi pieni kämmi vastauksia kirjoittaessa, kun vahingossa poistin ne, kun ekan kerran kirjoitin, ja jotenkin sitten muistin, että nominalin oli ollut ensimmäinen uuteen lukuun. Ota vähän ylimäärästä telerakkautta vahingonkorvaukseksi <33)
Fairy tale, Nämä hahmot eivät kyllä päästä toisiaan helpolla! Kaikki on koko ajan kamalan helppoa ja silti he onnistuu tekemään siitä monimutkaista, vaikka kukaan ei sitä vaatisi ja kukaan ei siitä hyötyisi mitään. Mutta vanhoista tavoista on vaikea päästä, se varmasti pätee myös ihmissuhteisiin ja siihen, miten on nuoresta lähtien kohdellut jotain ihmistä. Tossa ylempänä AK:lle vastasin, että Harry on kyllä ihanan itsepintainen Dracon kanssa. Dracoa pitäisi vähän ravistella, että hän järkiintyisi ja olisi ihmisiksi. Harry aina vain jaksaa yrittää, vaikka joskus itse kirjoittajastakin tuntuu, ettei Draco ihan
oikeasti halua mitään suhdetta. Kiitos itsellesi kommentista ja tässä taas uutta osaa!
Thelina, Tervetuloa lukemaan! <3 Minä oon huomannut tuon saman, että monesti niissä fikeissä, joita olen lukenut (ja haluan taas painottaa: en ihan kamalasti ole drarrya lukenut ja olen niin tehnyt vaan täällä Finissä, en tiedä, mitä kv-puolella kirjotetaan), niin kaikki tämä hauska kiukuttelu ja draama ja kähinöinti ovat takanapäin. Itse taas tykkään näiden kahden kohdalla juuri tästä, että mm, no tykkäänhän mä Potterista mutta ei sittenkään, kun hyi joku Potter. Harry sitten on mun silmissäni jotenkin vähän aikuisempi, eikä jaksa yrittää pitää jotain lapsuudenaikaista ”kaunaa” yllä, vaikka välillähän se menee mukaan tuohon Dracon hupsuun niskotteluun.
Mun on tunnustettava, etten tiennyt, että velhomaailmassa eivät sähköt toimi taikuuden takia ennen tätä päivää
No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan!! Taidan vaihtaa tuon kohdan, että Draco sanoo Harrylle, että käy katsomassa keittiöstä - jääkaapin sijaan. Pieni juttuhan se on, mutta tämä teksti on ollut mulle alusta asti vähä niiko haaste kirjoittaa mahdollisimman uskottavasti
Kiitos vielä sullekin kommentista! <3
A/N: Nyt se olisi sitten viimoisen luvun aika. Minä päätinkin kirjoittaa tähän vielä yhden ylimääräisen kohtauksen, koska koin, että tarina vaati sitä maksimaalisen kipuilun varmistamiseksi! Kaiken kaikkiaan tähän tarinaan tuli vähän yli 13 200 sanaa, mikä on jo ihan hyvä henkilökohtainen suoritus! Kivaa, että olette jaksaneet kommentoida aina uusia lukuja, oon tullut niistä tosi iloiseksi <3
IV
8. tammikuuta 2008
Lontoo
Jossain vaiheessa, ehkä aamuyöllä tai auringonnousun aikaan, Draco oli nukahtanut Harryn uneliaaseen tuhinaan ja partaveden tuttuun tuoksuun. Ja jossain vaiheessa, ehkä aamulla pian auringonnousun jälkeen, Harry oli luikkinut tiehensä ja ottanut mukaansa talvisaappaat ja ruman takkinsa, ja jättänyt kuitenkin jälkeensä tuoksun, jota Draco ei päässyt pakoon edes parvekkeelle mennessään. Hänestä tuntui, että se oli jo ehtinyt pinttyä hänen ihoonsa. Hän sytytti tupakan, vaikkei ollut polttanut taas pariin viikkoon, ja nojasi parvekkeen kaiteeseen. Aamu oli kirpeä, pakkasta oli ehkä asteen tai kahden verran. Kadulla ei ollut lunta, mutta oksien, katulamppujen ja autojen kattojen päällä oli ohut kerros valkoista. Taivas oli vaaleanharmaa, myöhemmin sataisi taas lunta. Draco puhalteli savua pakkaseen ja palasi sitten takaisin sisälle. Asunto tuntui lämpimämmältä kuin aikaisemmin. Hän käveli hermostuneena sohvan ympäri ja sen jälkeen keittiöpöydän ympäri, eikä hän pystynyt keskittymään aamupalan tekoon, vaikka hänen vatsassaan kurni nälkä. Harry oli kirjoittanut jotain ruutuvihkoon, jonka Draco oli mielestään pistänyt takaisin kaappiin sen jälkeen, kun hän oli antanut Harrylle numeronsa. Hän ei yllättyisi, jos Harry oli käynyt penkomassa hänen kaappejaan ja yrittänyt löytää jotain, mistä pilkata häntä myöhemmin.
Soitan sinulle töiden jälkeen.
Totta kai Harry oli mennyt töihin. Harry oli nyt aurori. Draco repi suutuspäissään viestin vihosta ja rypisti sen pieneksi palloksi. Sitten häntä rupesi kaduttamaan ja hän oikoi paperin takaisin pöydälle. Harry soittaisi hänelle töiden jälkeen. Harry kävisi taikaministeriössä ja viettäisi siellä päivänsä ja illalla hän soittaisi Dracolle ja kertoisi kuulumisiaan ja varmasti kysyisi, saisiko hän tulla Dracon luokse taas yöksi. Niin Draco arveli. Niin Draco toivoi. Hän rypisti viestin uudestaan ja kävi heittämässä sen roskikseen, jotta lakkaisi ajattelemasta typerää Potteria. Hän seisoi toimettomana tyhjän tiskialtaan luona. Oliko hänen pitänyt tehdä tänään jotain? Kello tikitti olohuoneessa television päällä. Kello oli kymmenen. Draco teki suunnitelman: suihku, parranajo, hammaspesu, aamupala. Sen jälkeen hän voisi improvisoida. Hän oli oppinut puolen vuoden aikana kuluttamaan päivänsä tehden paljon kaikkea ja samalla ei yhtään mitään. Hän oli tullut siinä aika hyväksi.
Neljältä iltapäivällä Draco istui yhä keittiöpöydän ääressä ja tuijotti puhelinta, jonka nimi oli Nokia ja joka oli maksanut paljon siihen verrattuna, ettei sillä voinut tehdä juuri mitään. Hän mietti, miten pitkään Harry olisi töissä ja ottaisiko tämä ehkä ylitöitä, koska halusi vältellä hänen kanssaan puhumista. Toisaalta, miksi Harry olisi sanonut soittavansa, jos ei alun alkujaan edes halunnut soittaa hänelle. Ei, se ei käynyt järkeen. Olihan Harry pyytänyt hänen numeroaankin. Totta kai Harry halusi soittaa hänelle. Mutta kello oli jo neljä. Miksei Harry jo soittanut?
Puhelimen näyttöön syttyi valo ja tuttu soittoääni täytti Dracon kaksion hiljaisuuden. Hänen sydämensä tykytti heti nopeammin, kun hän nosti puhelimen korvalleen.
”Haloo?”
Pirteä naisääni liversi hänelle tervehdyksen ja Draco painoi heti punaista luuria. Yleensä hän jäi kuuntelemaan puhelinmyyjiä, koska mitään parempaakaan juttuseuraa hänellä ei ollut, mutta nyt hän odotti ihan toisenlaista puhelua. Puhelin soi taas ja Draco painoi linjan vähän jo tulistuen auki.
”En halua ostaa mitään!”
”Se olen minä…”
Draco ynähti. Hänen oli heti vaikea hengittää. ”Ai hei Pot– Harry.”
”Luulitko minua puhelinmyyjäksi?”
”En.”
”Luulithan. Turha sinun on valehdella minulle.”
”Oliko sinulla jotain asiaakin?”
Harryn päässä oli hetken hiljaista. Draco oli hyvillään siitä, että oli yllättänyt tämän kysymyksellään. Hän oli vielä niskan päällä. Hän ei ollut juuri odottanut pöydän ääressä kolmea tuntia, että Harry soittaisi.
”Ei minulla oikeastaan”, Harry sanoi viimein. ”En usko, että haluat kuulla työpäivästäni.”
”No miten sinulla meni töissä?”
”Ihan mukavasti. Tiistait ovat kiireisiä, mutta kyllähän sinä sen tiedät.”
Draco rapsutti pöydän kulunutta nurkkaa kynnellään.
”Miten sinun päiväsi on mennyt?” Harry kysyi.
”Ihan… öh, mukavasti”, Draco sanoi ja toivoi, ettei Harry arvannut, että hän oli käyttänyt koko päivän vaatteiden valitsemiseen ja hiustensa laittamiseen. Hän halusi näyttää hyvältä, mutta sehän oli nyt aivan normaalia. Hän halusi näyttää aina hyvältä tiistaisin.
”Ahaa”, Harry vastasi.
”Niin, että… Mietin, että tuletko töiden jälkeen käymään?”
Harry yskähti tai ehkä tukehtui hetkeksi johonkin. ”Öh.”
”Voisin kokata.”
”No, en minä kyllä ollut niin ajatellut tehdä…”
”Aijaa.”
”Mutta kai minä voisin tulla… piipahtamaan… jos niin haluat.”
”En halua”, Draco sanoi vastaan jo ehkä tottumuksesta.
”Hyvä on sitten, en tule”, Harry myöntyi aivan liian helposti ja vastaan väittelemättä. Draco rapsutti pöydänkulmasta palan irti ja puristi sitten kätensä nyrkkiin, että saisi pidettyä itsensä jotenkin kasassa. Milloin hänestä oli tullut näin säälittävä?
”Soitellaanko taas huomenna?” Harry kysyi.
”Odota vähän”, Draco ärähti. Hän hieroi leukaansa, joka tuntui aika pehmeältä nyt, kun hän oli viimeinkin ajanut sänkensä ja laittanut kasvoille taas sitä mangontuoksuista rasvaa, jonka joku jästityttö oli hänelle myynyt ostoskeskuksessa.
”Jos sinä kuitenkin tulisit luokseni”, Draco ehdotti hiljaa, ”ja minä… minä kokkaisin.”
Harry oli niin pitkään hiljaa, että Draco luuli jo linjan katkenneen. Sitten hän kuuli huokauksen, tai ehkä se olikin huvittunut hymähdys, ja painava kivi vierähti hetkeksi hänen rinnaltaan.
”Tuonko jotain kaupasta tullessani? Minun pitää kyllä käydä vaihtamassa kotona vaatteet…”
”Voit pestä pyykkiä luonani. Minulla on pyykkikone.”
”En voi kulkea kolmea päivää samoissa vaatteissa töissä, vaikka ne olisivatkin puhtaat.”
”Ihan hyvin voit. Ei kukaan edes näe sinun aurorinkaapusi alta, mikä paita sinulla on päälläsi. Aina sinä kiellät minua yliajattelemasta ja mitä sinä itse teet?”
”Yliajattelen”, Harry myönsi.
”Niin. Minä lopetan nyt tämän puhelun ja alan kokkaamaan.”
”Nähdään.”
Draco sulki puhelun, ennen kuin erehtyisi kertomaan Harrylle, että hänen oli tullut jo vähän ikävä.
**
16. huhtikuuta 2003
Wiltshire
Onko sinulla joku toinen?Kysymys riippui ilmassa pitkään. Draco tiesi, että hänen olisi pitänyt olla hermostunut, ehkä säikähtynytkin, mutta hänellä oli vain ontto ja kylmä olo. Joku oli porannut hänen rintaansa reikiä ja nyt niiden tyhjyydessä kolisi kipeästi, eikä se malttanut loppua millään. Astoria tuijotti häntä niillä surullisilla silmillään syvälle sielun perukoille ja odotti kärsivällisesti, vaikka Draco olikin varma, että nainen tiesi jo vastauksen.
”On.”
Kuka?Kaappikello huhuili viereisessä huoneessa. Dracon kämmenet hikosivat. Hän nuolaisi alahuultaan ja ajatteli ankarasti, kertoisiko hän totuuden vai ei. Hän halusi sanoa, että se oli Harry Potter, kyllä juuri se Harry Potter, ja että se oli Astorian vika, koska Astoria oli kutsunut Harry Potterin heidän puutarhajuhliinsa ja päästänyt Dracon yksin tämän kanssa viinikellariin. Ja samalla hän tiesi, että jos hän nyt kertoisi, Potter ei ehkä enää ikinä palaisi hänen luokseen. Joko Potter suuttuisi hänelle tai sitten Ginny antaisi Potterille anteeksi. Kummin vain, Draco jäisi silti yksin.
”Tiedätkö mitä”, Astoria sanoi itku kurkussa, ”sillä ei ole mitään väliä. Pidä salaisuutesi.”
”Potter.”
”Mitä?”
”Olen tapaillut Potteria. Niistä puutarhajuhlista asti.”
Astoria painoi kätensä suulleen, eikä Draco tiennyt, kumpi tieto järkytti naista enemmän. Tai ehkä se oli niiden yhteissumma. Hän ei kestänyt katsoa Astorian surullisia silmiä kauemmin ja käänsi katseensa pois.
”Hyvä on”, Astoria henkäisi ja kääntyi.
”Voin auttaa pakkaamaan”, Draco tarjoutui.
”Haista paska.”
Draco pysyi poissa Astorian jaloista koko illan ja tuli vain kohteliaisuudestaan sanomaan hyvästit, kun tämä oli saanut tavaransa pakattua. Astorian nyyhkytys helisi aulan kristallikruunussa ja vielä pidemmäksi aikaa se jäi helisemään Dracon korviin, kun nainen painoi oven kiinni ja kaikkoontui kuistin portailta.
**
19. huhtikuuta 2003
Wiltshire
Lauantaina Potter ilmestyi odottamatta hänen ovensa taakse. Draco kurkki ovisilmästä ulos ja mietti, pitäisikö hänen päästää mies sisään vai ei. Ilta oli jo pimennyt, mutta hän näki silti, miten surkealta Potter näytti. Hänen ihonsa oli kalpea, tukka tavallista sotkuisempi ja silmien alla oli tummat varjot. Dracon sydän hakkasi ja kädet hikosivat, eikä hän oikein ymmärtänyt, miksi hänellä oli äkkiä niin epämukava olo. Yleensä Potterin näkeminen työnsi levottomuuden hetkeksi pois. Hän avasi oven ja viileä tuulahdus raikasta ulkoilmaa tervehti häntä ennen kuin Potter ehti.
”Hei. Anteeksi, että tulin tällä tavalla odottamatta”, Potter sanoi ja suki hiuksiaan. ”Onko Astoria kotona?”
”Ei. Hän lähti keskiviikkona vanhempiensa luokse”, Draco kierteli. ”Tuletko sisään?” hän kysyi, muttei astunut kuitenkaan ovensuulta sivuun.
”Kyllä, jos päästät minut.”
Draco hymähti ja peruutti taemmas. Potter käveli kynnyksen yli ja veti oven tottunein elkein perässään kiinni, vaikka he eivät olleet viettäneet aikaa Malfoyn kartanolla sen ensimmäisen kerran jälkeen. Draco napsutti sormiaan ja eteishallin kattokruunun kynttilöihin syttyi liekit. Valo korosti varjoja ja uupumusta Potterin kasvoilla.
”Näytät kamalalta”, Draco sanoi, vaikka tiesi varsin hyvin, ettei näyttänyt itse yhtään sen hääppöisemmältä. Hän ei ollut ajanut edes sänkeään sen jälkeen, kun Astoria lähti. Potter nyki hermostuneen näköisenä kaapunsa hihoja ja katseli kaikkialle muualle paitsi Dracon silmiin. Dracoa alkoi kaduttaa, että hän oli päästänyt Potterin sisälle.
”Onko kaikki hyvin?” hän kysyi.
”Meidän pitää puhua.”
Dracon niska hikosi. Tiesikö Potter, että hän ja Astoria olivat eronneet? Oliko Potter kuullut, että hän oli kertonut Astorialle heistä? Ehkä Potter oli tullut haukkumaan hänet. Draco nielaisi. Hänestä tuntui, että jos Potter ei tietänyt siitä vielä mitään, tämä lukisi sen kaiken lopulta hänen kasvoiltaan, jos hän ei pian sanoisi jotain.
”Mistä haluat puhua?” hän sanoi kamalan epävarman kuuloisena.
”Minä kerroin Ginnylle.”
Dracon oli vaikea hengittää. Hän halusi päästä istumaan. Hän venytti kaulustaan ja nieleskeli kuivaan kurkkuunsa. Samalla hän oli kuitenkin helpottunut: Potter oli mokannut. Hänellä itsellään oli vielä pelivaraa.
”Oletko itse kunnossa?” Potter kysyi ja yritti ottaa hänen käsivarrestaan kiinni, mutta Draco astui taaksepäin ja pudisti päätään.
”Olen. Tietenkin olen. Hitto, tämä tuli vain vähän… yllätyksenä.”
”Ymmärrän.”
”Mitä sinä sitten… kerroit Ginnylle?”
”Kaiken.”
”Kaiken? Helvetti, Potter.”
”Ginny löysi minun niskastani fritsun.”
Draco yskähti. ”Anteeksi.”
”Ei se mitään. Näin on ehkä parempi.” Potter painoi katseensa lattiaan ja jokin eleessä ei Dracon mielestä sopinut yhtään miehelle, joka oli pelastanut koko velhomaailman vain seitsemäntoistavuotiaana. Dracoa hermostutti niin paljon, että hän olisi voinut oksentaa. Oliko Ginny jättänyt Potterin? Tuliko Potter hänen luokseen etsimään yösijaa? Draco toivoi sitä niin epätoivoisen lujaa, että Narcissa ja Lucius varmasti kääntyilivät haudoissaan.
”Me aiomme vielä yrittää Ginnyn kanssa.”
Dracon vatsalta katosi pohja. Hän tuijotti Potterin surkeaa naamaa, eikä osannut päättää, mitä olisi tuntenut eniten. Hänen ei tarvinnut pohtia asiaa kauaa, sillä kun Potter vihdoin katsoi häntä taas niillä kamalan vihreillä silmillään, hänen sisällään kuohahti viha. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja huulensa tiukaksi viivaksi.
”Olen pahoillani”, Potter sanoi hiljaa. ”Minä vain… Olen varma, että kaiken jälkeenkin me voisimme ehkä saada sen vielä toimimaan. Ginnylläkin menee nyt niin hyvin joukkueensa kanssa ja –.”
”Älä sano enempää.”
”Olen oikeasti pahoillani, Draco. Kyllä minä oikeasti väli–.”
”Pidä jo se turpasi kiinni, Potter”, Draco huusi. Hän käveli paikoillaan ja repi tukkaansa ja kirosi sitä, että Potter yritti aina päästä hänen ihonsa alle ja taivuttaa hänet tahtoonsa. Mutta tällä kertaa Draco ei taipuisi. Tällä kertaa hän ei antaisi Potterin pompottaa itseään.
”Tiedätkö mitä? Minua ei kiinnosta sinun ja Ginnyn ongelmat paskan vertaa. En tiedä, miksi edes vaivauduit tänne asti.”
”Ajattelin, että –.”
”Ei, Potter, sinä et ajattele ikinä mitään. Olet helvetin typerä. Jos luulit, että minua kiinnostaisi, mitä teillä sen Weasleyn tytön kanssa kotona tapahtuu, niin olit harvinaisen väärässä. Minua ei kiinnosta, haluatko sinä nähdä minua enää vai perustatko mieluummin perheen. Se oli pelkkää seksiä, Potter.”
”Mutta –.”
”Tiedätkö, näin
on parempi”, Draco jatkoi, ”aloin jo kyllästyä sinuun. Olen muutenkin onnellisempi Astorian kanssa.”
Potter katsoi häntä ilmeettömänä silmiin. Draco hengitti raskaasti ja toivoi, ettei hänen rintansa olisi tuntunut niin ahtaalta. Potteriin aivan varmasti sattui. Miksi sen näkeminen tuntui
tältä?
Potter nielaisi ja painoi katseensa takaisin lattiaan. Dracoa suututti. Potter ei itkenyt ja jostain syystä se tuntui paljon pahemmalta kuin mikään tunteenpurkaus olisi tuntunut.
”Draco, minä –.”
”Älä kutsu minua sillä nimellä”, Draco sylkäisi. Hän ei voinut antaa Potterin puhua loppuun. Hän ei halunnut kuulla, mitä tällä oli sanottavanaan. Potter kuitenkin syyllistäisi häntä, vaikkei suoranaisesti haukkuisikaan, ja sitten Dracosta tuntuisi, että hänen pitäisi pyytää anteeksi ja anella, sanoa ehkä että oikeasti he erosivat Astorian kanssa ja että hän haluaisi Potterin jäävän. Että jos Potter vain jaksaisi odottaa, että hän selvittäisi sekavat ajatuksensa ja sydämensä solmukohdat, hän tekisi Potterille voileivän ja he voisivat nukahtaa samaan sänkyyn. Jos Potter vain vielä vähän aikaa jaksaisi häntä, hän –
”Taidan lähteä nyt”, Potter sanoi kolkolla äänellä, sellaisella, johon Draco ei ollut ennen tottunut ja joka sai hänet katumaan sitä, että oli ikinä antanut Astorian kutsua Potterin heidän puutarhajuhliinsa. Hän yritti sanoa jotain terävää takaisin, mutta sanat olivat jättäneet hänet.
”Malfoy”, Potter nyökkäsi kohteliaasti. Ja sitten tämä ilmiintyi pois hänen eteishallistaan, ei vaivautunut edes näön vuoksi menemään ulos, ja Draco huusi tyhjälle tilalle niin raivoissaan, että kotitontut piiloutuivat häneltä loppuillaksi. Draco käveli päämäärättömästi käytävillä ja vannoi, että sitten kun Potter tulisi takaisin ja pyytäisi anteeksi sitä, että oli lähtenyt niin äkkiä ja pistänyt heille pisteen, hän haukkuisi Potterin suohon ja tekisi selväksi, ettei hän välittänyt tästä ja että he olivat aina pelanneet
hänen säännöillään, eivät typerän Potterin.
Hän odotti päivän, eikä Potter tullut takaisin.
Hän odotti kaksi päivää ja sitten viikon ja sitten kuukauden, eikä Potter lähettänyt hänelle edes pöllöä.
Kadulla häntä katsottiin taas kieroon, samalla tavalla kuin sodan jälkeen. Tai ehkä se kaikki oli hänen korviensa välissä. Ehkä hän oli ollut niin kiireinen pitämään kulisseja yllä Astorian kanssa, ettei hän ollut huomannut, miten ihmiset häneen oikeasti suhtautuivat. Hän toivoi, ettei asia ollut niin. Mutta yhä aina Malfoyn nimi kuiskattiin inhoten hänen kävellessään ohi ja Draco vakuutteli itselleen, ettei hän välittänyt. Ja yhä aina Ginny hymyili luutansa kanssa tai aurori Potterin kainalossa Päivän Profeetan etusivulla, lööpit povasivat kihloja, ja Draco poltti joka ikisen lehden tulessa.
Hän oli katkera Potterille: tämä oli tupsahtanut hänen elämäänsä ja pistänyt kaiken sekaisin, ennen kuin oli luikkinut hyvillään pakoon. Potter oli varmasti halunnut sitä heti alusta asti. Potter oli halunnut tehdä hänet vihaiseksi ja surulliseksi. Draco oli siitä aivan varma.
Malfoyn kartano oli liian iso yhdelle. Siitä huolimatta hänestä tuntui, että häneltä oli loppumassa tila ja happi. Hän piiloutui huoneiden pimeisiin nurkkiin Luciuksen viskien kanssa, muttei päässyt itseään pakoon.
**
13. tammikuuta 2008
Lontoo
Seuraavana aamuna Harry lähti taas ennen aamunkoittoa, jätti hänelle viestin keittiön pöydälle ja soitti töiden jälkeen yksitoikkoisia kuulumisia kertoakseen. Ja taas seuraavana päivänä. Sitä seuraavana viestissä oli jo pieni hymynaama tavallisen soittolupauksen lisäksi, eikä Harry enää kysynyt puhelimessa, halusiko Draco hänet yöksi, vaan tuli muina miehinä takaisin. Harryn tuoksu viipyi asunnon jokaisessa nurkassa ja kolosessa.
Lauantaina Draco heräsi Harryn vierestä ja säikähti sitä, ettei ollutkaan yksin. Hän livahti ulos ennen auringonnousua, koska se kaikki alkoi tuntua hieman liian tutulta ja nosti niitä kipeitä tunteita pintaan, jotka Draco oli lukinnut visusti piiloon. Hän ei kaivannut Harrya takaisin elämäänsä. Hän oli tehnyt paljon työtä sen eteen, että oli unohtanut, ja nyt se kaikki oli valumassa hukkaan. Draco käveli niin kauan, ettei enää tuntenut sormiaan pakkasessa, ennen kuin palasi takaisin sisään. Harry kysyi heti ensimmäiseksi, halusiko Draco, että hän lähtisi pois. Draco ei halunnut.
Sunnuntaina hän jäi sänkyyn ja teki työtä sen eteen, ettei itse lähtisi.
**
”Minä sain vanhempieni talon kunnostettua”, Harry yhtäkkiä sanoi, kun he söivät lounasta. Draco imaisi spagetin suuhunsa ja pyyhki suupieliään talouspaperiin, koska ei tiennyt, mitä olisi asiaan sanonut. Godrickin notkon ajatteleminen teki vieläkin kipeää, vaikka Harry istuikin siinä häntä vastapäätä ja he olivat nukkuneet vierekkäin melkein koko viikon.
”Siinä meni pari vuotta”, Harry jatkoi, ”sen jälkeen, kun me vielä… niin… No, mutta nyt se on valmis.”
”Onneksi olkoon.”
”Kiitos. Muutin sinne viime kuussa.”
Draco nosti kulmiaan. ”Vasta viime kuussa?”
Harry pudisti surullisen näköisenä päätään. ”Melkein myin sen eteenpäin. Godrickin notkoon liittyy niin paljon kipeitä muistoja…”
”Ahaa”, Draco sanoi hitaasti ja laski katseensa lautaselleen. Hän mietti, oliko hän kenties itse yksi niistä kipeistä muistoista. Harry ainakin oli hänelle.
”Mutta nyt minä asun siellä”, Harry sanoi jo vähän kepeämmin ja lappasi suunsa täyteen ruokaa. Draco katsoi Harryn likaista leukaa ja hymyili vähän hajamielisesti. Hän olisi voinut auttaa Harrya uudellenrakentamaan Potterien tönön, jos hän ei olisi ollut niin iso vittupää ja pilannut koko juttua. Hänen olisi pitänyt valehdella Astorialle ja sanoa, että hän tapaili jotain ihan toista. Jotain naista. Sen Astoria olisi ehkä antanut hänelle vielä anteeksi ja nyt heillä voisi olla kiiltokuvaperhe, jonka julkisivua huoltaa ja jonka takana hänen ja Harryn suhde olisi pysynyt kaikessa monimutkaisuudessaan helppona. Se olisi ollut ehkä parempi lopputulema, kuin kurja kaksio jästi-Lontoossa ja viisi vuotta vanhempi Harry syömässä hänen spagettiaan. Harry näytti niin tutulta ja turvalliselta ja siitä huolimatta Dracon oli vaikea keksiä sanottavaa.
”Ajattelin”, Harry sanoi nielaistuaan ja korjasi silmälasejaan, vaikka ne eivät olleet vinossa, ”että ehkä haluaisit tulla käymään. Katsomaan, millaiseksi minä sen talon rakensin.”
”Ei sinun ole pakko kutsua minua, jos et halua.”
Harry kohotti kulmiaan. ”Totta kai haluan. Miksi en haluaisi?”
”No”, Draco rykäisi, ”viimeksi, kun me puhuimme, minä… sanoin ehkä sellaisia asioita, joita en tainnut ihan tarkoittaa…”
Harry naputti haarukkaansa etusormellaan. ”Niin sinä kyllä sanoit.”
Draco tuijotti tomaattikastikkeen sotkemaa lautastaan. Hän tunsi Harryn katseen itsessään ja tiesi, että tämä odotti hänestä jotain. Draco tiesi, mitä se jotain oli, mutta sitä oli kamalan vaikea sanoa ääneen. Hän oli sentään Malfoy, eivätkä Malfoyt olleet koskaan väärässä.
Ja paskat. Hänestä alkoi tuntui siltä, että jokainen Malfoy oli poikkeus siihen sääntöön.
”Olen pahoillani”, hän viimein sanoi. Harry katsoi häntä suoraan silmiin, mikä teki hänen olostaan vain vaikeamman.
”Olen pahoillani”, hän toisti, ennen kuin Harry pyytäisi häntä sanomaan sen uudestaan. Harry laski aterimet lautaselleen ja pyyhki suupieliään paitansa hihaan. Draco hypisteli talouspaperia sormiensa välissä.
”Minulla ei ole enää nälkä”, Harry ilmoitti.
”Ei minullakaan.”
”Kuule, me olemme nukkuneet jo aika monta yötä yhdessä. Onko liian aikaista ehdottaa suudelmaa tai paria?”
Draco rypisti talouspaperin nyrkkiinsä. Hän tiesi, että jos antaisi Harryn tehdä, mitä huvitti, se olisi sitten menoa. Hän ei kestäisi sitä enää. Hän tulisi hulluksi. Draco ei tiennyt, missä seisoi tai seisoiko ollenkaan, kumpi heistä oli niskan päällä vai veikö heistä kumpikaan. Se kaikki tuntui niin kamalan sekavalta ja monimutkaiselta hänen päässään, ettei hän edes huomannut, kun Harry nousi seisomaan ja käveli hänen luokseen. Dracon kädet vapisivat ja vapisivat aina vain, kun Harry otti niistä kiinni ja silitti rauhoittavasti peukalonsyrjällään.
”Draco.”
”Mitä?” hän kähisi.
”Tule, mennään sohvalle.”
Harryn sänki oli karhea, mutta huulet pehmeät, ja hänen käsissään oli sitä samaa varmuutta, jonka Draco muisti viiden vuoden takaa. Dracon korvissa kohisi veri, eikä hän kuullut enää tyhjää kolinaa, kun Harry painoi hänet sohvan pehmusteita vasten. Ja vaikka Draco oli jo Tylypahkassa päättänyt, ettei hän antaisi Harryn komennella itseään, aina vain hän taipui tämän tahtoon.
Luojan kiitos hän taipui.
**
1. syyskuuta 1994
Tylypahka
Harry Potter käveli Tylypahkan käytävillä kuin olisi omistanut koko paikan. Draco mulkoili ovisyvennyksen varjoista, kun Potter pysähtyi juttelemaan joillekin rohkelikoille, joiden nimiä hän ei ollut vaivautunut opettelemaan, eikä varmasti opettelisikaan. Hän siristi inhoten silmiään, kun Potter repesi koko kasvot sytyttävään nauruun ja pyyhki vähän silmäkulmiaan rumien rillien alta. Ilta-aurinko paistoi Potterin kasvoille kuin koko maailma olisi ihaillut poikaa, joka eli. Draco tuhahti.
”Jaahas, jaahas. Täälläkö sä taas oot Potteria vakoilemassa?” Crabbe nauraa röhötti. Draco sihisi kiukkuisesti hampaidensa välistä ja iski kyynärpäänsä pojan ihraiseen mahaan.
”Turpa kiinni, possu.”
”Musta alkaa tuntua, että sulla on jokin pakkomielle Potteriin”, Goyle sanoi ja kurkki seinän takaa Potteria, joka keskusteli vielä rohkelikkokavereidensa kanssa.
”Minulla ei ole mitään pakkomiellettä Potteriin”, Draco ärähti ja tallasi Goylea varpaille. ”Saakelin mäntit. Potter kohta huomaa, että me katsomme häntä.”
”Tänään on vasta ensimmäinen päivä ja sä oot jo täydessä vauhdissa piirittämässä Potteria”, Crabbe huokaisi ja nojasi seinään sen näköisenä, ettei häntä voinut vähempää kiinnostaa, mitä Potter sen toisella puolella teki. Dracoa ele ärsytti suunnattomasti. Miten Crabbe ja Goyle saattoivat olla niin idiootteja? Tämän takia koko maailma söi Potterin kädestä, kun kukaan ei ollut sanomassa pojalle vastaan.
”Minä en piiritä ketään.”
”Siltä se kyllä vähän näyttää”, Goyle huomautti.
”Silmällä pitäminen on aivan eri asia kuin piirittäminen”, Draco kihisi ja punastui jo vähän. ”Minä pidän Potteria silmällä ja katson, ettei hän tee mitään typerää.”
”Niin, niin, juu, juu”, Crabbe ja Goyle nyökyttelivät silmiään samalla pyöritellen.
”Minä en inhoa ketään toista niin paljon kuin Potteria”, Draco lisäsi, jotta tekisi asiansa mahdollisimman selväksi.
”Rakkaudestahan se hevonenkin potkii”, Crabbe räkätti ja löi Dracoa olkapäähän.
”Tuki suusi, senkin kinkku, tai isäni saa kuulla tästä.”
Crabbe vain pyöritteli silmiään, eikä Goyle näyttänyt ottavan hänen uhkaustaan yhtään sen vakavammin.
”Olen ihan tosissani”, Draco sanoi.
”Niin, niin”, Crabbe hymyili tietäväisenä ja taputti hänen selkäänsä. ”Ainahan sä noin sanot, mutta vielä ainakaan herra Malfoy ei oo tullut ja antanut mulle korvatillikkaa.”
”Hän voisi antaa.”
”En sitä epäilekään.”
”Shh, nyt Potter tulee tänne päin”, Draco sihahti ja töni pojat seinän taakse, jotta he olisivat varmasti piilossa. Hän pidätti henkeään ja kuunteli sydän tykyttäen, miten Potterin askeleet lähestyivät oviaukkoa ja kävelivät siitä sitten sisälle.
”Malfoy?” Potter hätkähti ja näytti ensin yllättyneeltä, sitten vihaiselta. ”Vakoiletko sinä minua?”
”En”, Draco puuskahti. Crabbe ja Goyle ristivät kätensä hänen takanaan tukensa osoittaakseen, vaikka vilkaisivatkin nopeasti toisiaan. Heidän onnekseen Draco ei sitä huomannut. Siitä ei olisi ollut enää kiroukset kaukana.
”Etkö sinä ala olla jo aika vanha piilosleikkeihin?” Potter kysyi ja hymyili kamalan tyytyväisenä itseensä ja sukkeliin sanoihinsa. Dracon olisi tehnyt mieli sylkäistä tämän jaloille. Potterissa mikään ei ollut sukkelaa paitsi tämän vähäjärkisyys. Draco oli tyytyväinen ajatuksenjuoksuunsa ja kohotti vähän leukaansa.
”Huomaan, että olet aivan yhtä typerä kuin ennenkin”, Draco sanoi.
”Etkö tuon parempaan pysty? Olet kutsunut minua typeräksi jo niin monesti, että
se alkaa olla typerää.”
Dracon korvia ja poskipäitä kuumotti. Hän kuuli, miten Crabben ja Goylen vaatteet kahisivat, kun nämä ottivat ehkä askeleen tai kaksi taaksepäin. Oli siinäkin hänellä kaverit, jättivät hänet pinteeseen hänen arkkivihollisensa kanssa. Hän antaisi pojille korvatillikat vielä itse, jos isä ei sitä tekisi. Ja isähän saisi aivan varmasti kuulla tästä.
”Ehkä sinä vain olet niin typerä, ettet ymmärrä minun loukkauksiani”, Draco sanoi ja hymyili niin ilkeästi kuin taisi.
Potter huokaisi syvään ja pyöritteli silmiään vähän samalla tavalla kuin isä ja äiti silloin, kun hän sanoi heidän mielestään jotain lapsellista. Sekös vasta sai Dracon veren kiehumaan. Mutta ennen kuin hän ehti sanoa yhden ainoaa loukkausta, Potter astuikin hänen lähelleen ja painoi kätensä hänen olkapäälleen. Draco meni eleestä niin hämilleen, ettei osannut muuta, kuin tuijottaa tämän sormia.
”Anna minulle viikko”, Potter sanoi väsyneenä. ”Tai edes yksi vaivainen päivä.”
Draco yskäisi ja tönäisi Potterin käden irti itsestään, kuin se olisi polttanut. Ainakin hänen ihonsa jäi kuumottelemaan siitä kohdasta, josta Potter oli ottanut kiinni. Hän oli niin punainen, ettei sitä voinut enää kieltää.
”Älä komentele minua”, Draco sylkäisi ja pyyhälsi täysin vastakkaiseen suuntaan. Hän ei jäänyt odottamaan, seurasivatko Crabbe ja Goyle häntä vai eivät. Vasta kun hän pääsi seuraavan kulman taakse piiloon, hän pysähtyi hengähtämään. Crabbe ja Goyle hölkkäsivät hänet hetken päästä kiinni.
”Nyt minun pitää polttaa tämä kaapu”, Draco sanoi ja yritti kuulostaa edes vähän omalta itseltään. Hänen sydämensä hakkasi ja hakkasi ja hakkasi.
”No?” Goyle ihmetteli.
”Aiotko sä oikeesti jättää Potterin rauhaan?” Crabbe kysyi aivan yhtä ihmeissään. Draco ei tiennyt, mistä pojat olivat saaneet sellaisen ajatuksen päähänsä ja puristi kätensä nyrkkiin.
”En tietenkään”, Draco kivahti, ”senkin aivottomat porsaat.” Ja sitten hän taas marssi tiehensä.
Seuraavan kerran, kun hän huuteli taas Potteria, syyskuun ensimmäisestä oli kulunut reilusti yli viikko.
