Fandom: One Piece
Disclaimer: En omista hahmoja enkä maailmaa, enkä saa leikkimisestä muuta kuin hyvää mieltä.
Otsikko: Uskomisesta
Kirjoittaja: Kaatosade
Paritus: Law/Luffy
Ikäraja: K-11
Genre: draama
Varokaa: itsetuhoisuuden ajattelemista
Summary: Silloin hän oli lakannut uskomasta.
A/N: Tämä osallistuu Lyrics Wheel 17 -haasteeseen, mistä saamani lyriikat lopussa. Dressrosalla mennään, ja varsinkin Lawin päässä. En hukannut punaista lankaa kirjoittaessani - sitä ei missään vaiheessa edes ollut. Lyriikat vain inspiroivat vatvomiseen.
Uskomisesta
Law ei olisi koskaan uskonut näkevänsä, että joku pystyisi panemaan Doflamingolle kampoihin ja taistelemaan tämän kanssa tasaväkisesti. Hänen oli vaikea uskoa omia silmiään, mutta siinä se todella tapahtui – Luffy ja Doflamingo syöksähtelivät toistensa kimppuun Dressrosan pilkallisen kirkkaansinisellä taivaalla, jatkuvasti kutistuvassa lintuhäkissä.
Sen jälkeen, kun hänelle oli alkanut selvitä millaista ansaa Doflamingo oli heidän päänsä menoksi kehitellyt, hän oli päättänyt olla uskomatta enää yhtään mihinkään. Miksi uskoa? Dressrosalla mikään ei ollut sitä miltä näytti. Saaren onnellisen ja hauskan julkisivun takaa löytyi aivan harvinaisen häijy ja kieroutunut nukkemestari rihmoista vetelemässä; kaikki tanssivat tämän käskystä kuin tahdottomat marionetit. Ja unohtivat kaiken, jopa sen, kuinka paljon rakasta heiltä oli viety.
Kulissit olivat hämänneet jopa Lawia niin, että Doflamingo oli päässyt yllättämään hänet juonellaan. Silloin hän oli lakannut uskomasta.
Ei kannattanut uskoa voiton mahdollisuuteen.
Ei kannattanut uskoa mihinkään, mitä hän koskaan oli kuvitellut tietävänsä.
Eikä varsinkaan kannattanut uskoa mihinkään Dressrosalla. Eikä mihinkään, mitä Doflamingo sanoi.
Alun alkaenkin hän oli ollut helvetin typerä kuvitellessaan, että Doflamingo pelaisi samoilla säännöillä kuin muut; kunnioittaisi vaihtokaupan sääntöjä. Tai uskoessaan, että ylipäänsä oli olemassa joitakin sellaisia sääntöjä ja moraalikoodeja, joita kaikki merirosvot noudattaisivat.
Kuinka typerää. Hänen jos kenen olisi pitänyt tietää paremmin. Tietää millainen Doflamingo oli. Olihan hän seilannut tämän lipun alla vuosia. Ja hän tiesi, tiesi, ettei maa voinut kantaa päällään toista yhtä liukaskielistä, manipuloivaa ja kaksinaamaista paskiaista.
Mihinkään, mitä Doflamingo sanoi, ei pitänyt luottaa. Ei edes totuuksiin, sillä nekin olivat aina vääristeltyjä ansoja ja kätkivät taakseen jotakin aivan muuta.
Sen oivaltaminen teki Lawin olon hiukan paremmaksi, nurinkurista kyllä. Kun hän istui kukkulan rinteellä puristaen äskettäin kiinni ommeltua käsivarttaan ja puri hammasta tuskasta samalla, kun katseli Luffyn ja Doflamingon kamppailua, oli helpotus olla uskomatta mihinkään, mitä Doflamingo sanoi. Kieltää kaikki.
Doflamingo oli sanonut niin paljon asioita, jotka eivät pitäneet paikkaansa, että Law oli jo ajat sitten seonnut laskuissa. Katkeamaton virta epätotuuksia oli kulkenut hänen korviensa läpi sen jälkeen, kun hän oli astunut jalallaan tämän kirotun saaren kamaralle.
"Olkihattu ei koskaan pääse ulos Colosseumilta. Hän on ansassa."
"Sinäkin olet ansassa, Law. Mitä jos lakkaisit vastustelemasta ja tekisit niin kuin sinun oli tarkoitus?"
"Sinut on kasvatettu istumaan sillä tuolilla, Law."
"Anna minulle mitä haluan, niin minä palkitsen sinut."
"Voin toteuttaa minkä tahansa toiveesi."
"Olit typerä, kun menit liittoutumaan sellaisen idiootin kanssa, Law. Hän ei tule pelastamaan sinua."
"Kukaan ei tule pelastamaan sinua."
Valheita, valheita, valheita.
Law ei itsekään ollut uskonut, että Luffy ryntäisi pelastamaan hänet, mutta oli ollut väärässä. Ja yksi kerrallaan Luffy oli murskaamassa Doflamingon sanoja sandaaliensa alle ja tallomassa niitä kuin ne olisivat likaa, joka oli loukannut häntä henkilökohtaisesti. Se tuntui hyvältä.
Luffy oli kuin olikin päässyt ulos Colosseumilta ja tullut, ja oli – ehkä oli – tarpeeksi voimakas tehdäkseen tyhjäksi Doflamingon lupaukset siitä, että hävittäisi koko saaren, rusentaisi sen hengiltä lintuhäkillään, kunnes jäljelle jäisi vain mössöä joka näyttäisi tomaattisosetehtaan räjähdykseltä.
Lintuhäkki. Se oli jotain, mistä Law oli nähnyt lukemattomia painajaisia lapsuutensa jälkeen; jotain, mikä oli kuin Doflamingon pahuuden ilmentymä. Vankila, josta ei ollut ulospääsyä eikä mitään yhteyttä ulkomaailmaan, siellä oltiin kaiken avun ja toivon ulottumattomissa ja puristuttiin hengiltä hitaasti ja tuskallisesti.
Lintuhäkki oli kuolema, niin hän oli aina uskonut.
Ja nyt olkihatut etunenässä pidättelivät sitä, estivät sitä luhistumasta kasaan, ja yhtäkkiä kaikki Doflamingon sanoma oli valhetta, johon Law voisi lakata uskomasta.
Hän katseli taivaalle, absurdin siniselle. Aurinko paistoi, oli kuuma. Kohtalokkaita, elämää muuttavia taisteluita ei pitäisi käydä sellaisina päivinä, vaan myrskytuulen ujeltaessa korvissa ja sateen piiskatessa kasvoja yösydännä, mutta kaikkihan täällä muutenkin oli väärin. Elämä saarella oli ollut kuin pintakiiltoista näytelmää, eikä kukaan ollut tiennyt miltä naamioiden takana näytti.
Law hieroi käsivarttaan, jossa ei tuntunut mitään muuta kuin sykkeen tahdissa tykyttävää lamaannuttavaa kipua. Hän epäili, että olisi pyörtynyt jo ajat sitten ellei niin itsepintaisesti haluaisi nähdä mikä lopulta oli totta ja mikä valhetta. Mihin hänen lopulta pitäisi uskoa.
Hän todella, todella toivoi, että voittaja olisi Luffy, joka sanoi asioita, joihin hän halusi uskoa. Kuten että hän oli hyvä tyyppi ja että häneen saattoi luottaa. Että Luffy halusi olla hänen ystävänsä – ja sen sanoessaan Luffy katsoi häneen silmät hehkuen merkillistä intensiivistä lämpöä, joka herätti hänessä jonkinlaista alkukantaista vastakaikua, jota hän ei ollut uskaltanut tutkiskella tarkemmin. Eihän sellaista kannattanut tehdä, jos uskoi, että joutuisi vähintään antamaan henkensä pystyäkseen kiskomaan Doflamingon mukaansa hautaan. Jos uskoi kuolevansa.
Käsivarsi oli halpa hinta verrattuna siihen, mitä hän oli varautunut maksamaan, siinäkin tapauksessa, ettei se koskaan paranisi kunnolla. Tällaiset takaisinliitokset epäonnistuivat joskus, ja jos niin kävisi, käsi mustuisi ja menisi kuolioon, ja lopulta hän joutuisi amputoimaan sen itse. Mutta siinähän hän oli maailman paras. Amputoimisessa.
Hän puhkesi kuivaan nauruun, joka raastoi hänen kurkkuaan ja muistutti siitä, miten janoinen hän oli. Verenhukka tapasi tehdä sitä. Ja viimeksi hän oli juonut vain kupillisen kahvia puoli elämää sitten, ennen kuin oli ylittänyt sillan Green Bitille. Sillan menneisyydestä johonkin aivan toiseen elämään, jossa entisen elämän valheelliset perustukset murenivat valtavien kuminyrkkien ravistellessa niitä.
Jos kamppailu päättyisi siihen, että kaikki Doflamingon sanoma oli valhetta...
"Sinä olet rikki ja ontto. Kukaan ei koskaan voi rakastaa sellaista. Law."
"Sinä muistutat minua itsestäni."
"Sinun tehtäväsi on kuolla puolestani etkä sinä mihinkään muuhun kelpaakaan."
"Olisit kiitollinen siitä, että edes minä näen sinussa jonkinlaista arvoa."
"Veljeni oli typerä uskoessaan, että voisit jonakin päivänä muka olla vapaa."
VALHEITA!
Ainakin Law hartaasti toivoi niiden olevan valheita. Hän oli aina uskonut niihin sanoihin, ainakin jollain tasolla, uskonut olevansa juuri niin toivoton ja epärakastettava tapaus kuin Doflamingo väitti. Mutta hän oli niin ajatellessaan aina myös vihannut itseään ja elämäänsä.
Ja kai hän oli samaan aikaan uskonut myös toisin, sillä mikään muu ei selittänyt sitä, että hän oli puolet elämästään yrittänyt nousta Doflamingoa vastaan muodostaakseen asioista oman totuutensa.
Dressrosan taivaalla, sitä viiltävien lintuhäkin rihmojen alla, taistelivat Lawin painajaismainen menneisyys vaaleanpunaisine sulkatakkeineen sekä ennustamaton mutta hymyilevä tulevaisuus, josta hän tahtoi ottaa selvää.
Olkihattu. Law katseli tämän poukkoilua ihmetellen, miten kukaan saattoi olla yhtä aikaa niin hirvittävän voimakas ja niin täydellisen naurettava.
Hän tajusi hymyilevänsä. Sillä kävisipä miten tahansa, tämä olisi loppu. Ehkä myös uusi alku, mutta aivan takuuvarmasti ainakin loppu. Koska jos Luffy häviäisi, ei olisi enää mitään. Ei yhtään mitään.
Law oli valmistautunut kuolemaan, kun oli tullut tänne, tai saamaan hirvittäviä vammoja. Hän oli varautunut siihen, että hänen käsivartensa ja jalkansa hakattaisiin poikki, jotta hän ei enää voisi juosta pakoon eikä kohottaa kättään Doflamingoa vastaan. Ja hän oli ollut valmis siihen, ja helvetti, vaikka antamaan sydämen rinnastaan, ihan mitä tahansa, kunhan vain voisi lakata elämästä menneisyydessään.
Ja jos menneisyys sittenkin voittaisi ja yrittäisi vaatia hänet omakseen, hänellä oli vielä viimeinen mahdollisuus paeta. Hän voisi leikata kurkkunsa auki Kikokulla ennen kuin Doflamingo saisi hänet käsiinsä ja tekisi hänestä pelinappulansa. Hän voisi tehdä sen. Ei ollut siis mitään pelättävää, ei enää. Tavalla tai toisella valheet ja painajainen päättyisivät tähän.
Mutta voisi myös käydä niin, että Luffy voittaisi ja toisi mukanaan uuden alun.
Law huomasi uskovansa siihen.
~*~
Anaïs Mitchell - If It Is True
If it's true what they say
If my love is gone for good
They can take this heart away
They can take this flesh and blood
Take my mouth that kissed her mouth
Take my tongue that sung her praise
Take my arms that used to reach out
In the dark to where she lay
If it's true what they say
I'll be on my way
If it's true what they say
If there's nothing to be done
If there's no part to be played
If there's no song to be sung
Take this voice, take these hands
I can't use them anyway
Take this music and the memory
Of the muse from which it came
If it's true what they say
I'll be on my way
We can all be on our way
If it's true what they say
But the ones who tell the lies
Are the solemnest to swear
And the ones who load the dice
Always say the toss is fair
And the ones who deal the cards
Are the ones who take the tricks
With their hands over their hearts
While we play the game they fix
And the ones who speak the words
Always say it is the last
And no answer will be heard
To the question no one asks
So I ask you as a brother
And I ask you as a friend
And I ask you as a lover
And I ask you once again
Is it true what they say?
