Nimi: Pelinavaus
Ikäraja: K-11
Fandom: Game of Thrones
Paritus: Tyrion/Sansa
Genre: drama
A/N: Juhannustaika FractaAnimalle! <3 Osallistuu FinFanFun1000 sanalla 372. Toiveikkuus ja Pakkoavioliittohaasteeseen – ficci siis sijoittuu canonissa siihen aikaan, kun Tyrionin ja Sansan järjestetty avioliitto oli juuri solmittu. Kokeilin pitkästä aikaa tällaista pätkittäistä tyyliä, koska halusin keventää tekstiä, mutta lopulta tästä tulikin pidempi kuin mitä suunnittelin. Sellaista tapahtuu, kun inspis vie mennessään.
Lämmin tuulenhenkäys pyyhkäisi ohi parvekkeen ja leikitteli Sansan kampauksesta irronneilla hiussuortuvilla. Ne lentelivät villeinä ilmassa ja takertuivat tämän suupieleen, mutta Sansa pyyhkäisi ne pois välinpitämättömän huolimattomasti. Tytön silmät verestivät ja niiden alla oli rinkulat, jotka olivat lähes yhtä väkivaltaisen violetit kuin luumu, jota hän nyppi sormenpäillään. Hedelmän mehu valui Sansan sormenpäistä ranteisiin ja yksityiskohtaisesti ommellun mekon kirjailtuihin hihansuihin tuhrien ylellisen vaatekappaleen, mutta se ei vaikuttanut häiritsevän tai juurikaan edes kiinnostavan häntä. Itse asiassa Sansa näytti siltä, kuin mikään maailmassa ei kiinnostaisi häntä enää koskaan. Se oli kovin lohduton näky. Tyrionin sydäntä puristi.
Tyrion rykäisi saadakseen toisen huomion, mutta kun punertava pää ei kääntynyt hänen suuntaansa, otti hän vielä muutaman askeleen eteenpäin ja sanoi varovasti: ”Sansa?”
Kutsutun katse kääntyi hitaasti Tyrionia kohti. Sen sävy oli epäkiinnostunut ja huomattavan haluton peittämään epäkohteliasta piikikkyyttä. Tyrion hymyili varovasti. ”Toin sitruunaleivoksia, arvon lady. Ajattelin niiden piristävän teitä”, hän sanoi laskiessaan käsistään kauniin hopeisen tarjottimen Sansan eteen pöydälle. Sansa ei sanonut mitään, siveli vain sormellaan mietteliäästi tarjottimen reunan aaltoilevaa kuviota ja tuijotti sitä ilmeettömänä.
Sansa noukki yhden leivoksen käteensä ja pyöritteli sitä sormissaan. ”Kiitos, arvon lordi. Kuinka ajattelevaista teiltä”, hän sanoi koruttomalla äänellä ja Tyrion ehti jo hymyillä helpottuneena takaisin, ”pilata ainoa asia Kuninkaansatamassa, josta vielä sain iloa.” Tyrionin hymy hyytyi. Hän painoi katseensa alas ja parin jyskyttävän sydämensykkeen jälkeen näki parhaaksi poistua paikalta. Sisälle kadotessaan hän kuuli, kuinka Sansa huokasi ja laski leivoksen takaisin tarjottimelle.
*
Joffreyn hiukset olivat auringonvalossa kultaiset kuin kruunu hänen päänsä päällä, eikä Sansa epäröinyt hetkeäkään vaihtaa reittiään matkalla puutarhaan ja pujahtaa ensimmäisestä tienhaarasta toiseen suuntaan niiden kimalluksen nähdessään. Sansa tiesi Joffreyn nähneen hänet, mutta rukoili hiljaa mielessään tällä olevan mielessään joku muu, jota kiusata juuri sillä hetkellä. Kun hän kuuli nimensä vihaamallaan äänellä, ummisti hän hetkeksi uupuneena silmänsä ennen kuin veti kasvoilleen kohteliaan ilmeettömän maskin ja kääntyi kohtaamaan Joffreyn.
”Miltä avioelämä maistuu?” Joffrey kysyi virnistellen ivallisesti.
Sansa pakottautui hymyilemään. ”Oikein miellyttävältä, Teidän Ylhäisyytenne.”
”Hmm.” Joffrey nosti etusormensa huulilleen imitoiden pohtivaa ilmettä. ”Korviini on kantautunut huhuja, joiden mukaan enoni ei ole vielä, ah, täyttänyt velvollisuuksiaan.” Sansan sydän pamppaili, puna nousi hänen poskipäilleen ja hengittäminen tuntui yhtäkkiä vaikealta. Hänen kurkkuaan puristi ja ajatukset tuntuivat karkaavan hänen ulottuviltaan. Joffrey katsoi Sansaa sellainen kiilto silmissään, jollaisella hän katsoi peuraa varsijousensa tähtäimessä. Hänen virneensä oli saalistajamainen, kun hän paljasti Sansalle hampaansa hymyillessään.
”Päinvastoin, Teidän Ylhäisyytenne. Enonne on varsin kunniallinen aviomies minulle.”
”Hah!” Joffrey naurahti, mutta se kuulosti enemmänkin tuhahdukselta. ”Tiesithän, että jos se pikkupiru ei saa sinua raskaaksi, joku muu Lannisterin sukulinjasta voi ottaa kunnian tehdä se hänen puolestaan. Yksityiskohdilla ei ole niinkään merkitystä niin pitkään kuin kohtusi on meille tie Talvivaaraan.”
Sansa vaistosi uhkauksen hänen äänessään ja nielaisi. Joffrey vaihtoi painoa jalalta toiselle, nojasi hieman taaksepäin ja seurasi katseellaan Sansan kurkkua ja alemmas kohtaan, jossa vaalea iho katosi mekon alle. ”Mutta tehän olette Baratheon, Teidän Ylhäisyytenne”, Sansa vastasi uskaliaasti ennen kuin ehti estää sanoja karkaamasta.
Virne Joffreyn kasvoilta katosi kuin silmänräpäyksessä ja tämän silmät kapenivat viiruiksi. ”Kyllä”, hän sylkäisi hiljaisen tasaisella äänensävyllä, jossa oli selvä varoitus, ”mutta äitini on Lannister, mikä tekee minusta osan Lannisterien sukulinjaa.”
Sansan huulilla vilahti vahingoniloinen hymy, mutta hän piilotti sen nopeasti. ”Niin, äitinne, tietysti.”
Joffreyn katse oli sekoitus himoa ja murhanhimoa, kun hän nappasi kiinni Sansan leuasta ja pakotti tämän katsomaan itseään silmiin läheltä. ”En välitä Talvivaarasta niin paljoa, etten laittaisi sievää pikku päätäsi seipääseen petturi-isäsi viereen, jos niskuroit minua vastaan”, hän lähestulkoon murisi uhkauksensa ennen kuin tönäisi Sansan voimakkaasti pois otteestaan. Sansa horjahti taaksepäin, painoi katseensa maahan ja hengitti vasta, kun Joffreyn askelten vaimeneva ääni oli täysin kadonnut.
*
”Hän on kuningas, hän voi ahdistella ketä haluaa”, Tywin Lannister sanoi tylsistyneen tasaisella äänellään. Hän ei vaivautunut nostamaan katsettaan pergamentistaan vaan jatkoi kirjoittamista vilkaisten kuopukseensa vain ohimenevän hetken ajan kastaessaan kynäänsä uudelleen musteeseen. Hänen jokainen eleensä huusi välinpitämättömyyttä.
”Jopa vaimoani?” Tyrion ärähti yrittäen pitää äänensä yhtä tasaisena. Hän kuitenkin tiesi, ettei voisi yltää Tywinin tasolle tunneköyhyydessä, vaan antoi suuttumuksensa paistaa läpi sanoistaan. ”Eikö vaimoni kantamassa äpärää olisi kovin häpeällistä?” hän jatkoi matalalla äänellä, joka kuulosti hyvin alkukantaiselta. Kun hänen isänsä ei reagoinut mitenkään, livahti seuraavaan lauseeseen hippunen katkeruutta, vaikka äänensävy olikin päällisin puolin kiihtymätön. ”Vai onko minun olemassaoloni suurin häpeä, joka Lannisterin sukua on kohdannut?”
Tywin laski kynänsä alas ja katsoi poikaansa kulmat koholla. Kun Tyrion vastasi itsepintaisena hänen tuijotukseensa, vastasi Tywin lopulta perin pohjin kyllästyneen kuuloisena.
”Nai vaimoasi, niin Joffreyn ei tarvitse.” Käsky oli vankka ja lopullinen. ”Kyllä sinä rietastella osaat”, totesi hän vielä viimeisenä silauksena halveksuvasti. Tywin ei ehtinyt nähdä Tyrionin vihaista ilmettä, sillä hän oli jo nostanut taas kynänsä ja jatkanut kirjoittamista. Tyrion janosi saada sylkeä vastauksensa takaisin vasten isänsä kasvoja, kiivaat sanat polttelivat jo hänen kielellään, mutta viimein hän nyökkäsi itsekseen ja pyyhälsi ulos ovesta.
*
Ilta hämärtyi ja Sansa katseli ulos tummenevaan taivaaseen parvekkeen ovelta, kun Tyrion tapansa mukaan istui hänen takanaan pöydän ääressä ja kumosi yhden monista viinilasillisista alas kurkustaan. Viileän öinen ilma tuoksui raikkaalta ja puhdistavalta. Tyrion heilutteli ilmassa roikkuvia jalkojaan ja pureskeli mietteissään peukalonsa kynttä. Hän näytti tehneensä päätöksensä ja hypähti alas tuoliltaan. ”Sansa, tulisitko luokseni?” hän kutsui kävellessään muhkean sänkynsä luo. Sansa seisoi jähmettyneenä paikoillaan, silmät suurentuneina ja kädet suojelevasti ympärilleen puristuneena. Tyrionin katse oli kuitenkin lempeä ja rauhoittava, joten epäluuloisen varovaisilla askeleilla Sansa käveli miehensä vierelle.
”Kävisitkö makuulle siihen kohtaan, jossa nukut?” Tyrion heilautti kättään kohti sänkyä. Sansa katsoi häntä kysymys ja hiven paniikkia katseessaan, joten Tyrion hymyili hänelle pienesti vinoa, surumielistä hymyään. ”Tämä teatteri vaatii lavastusta”, hän sanoi kuvitellen tarjonneensa selityksen, mutta Sansa ei ymmärtänyt viittausta.
Sansa ei edelleenkään ymmärtänyt miksi Tyrion sitä pyysi, mutta kipusi lopulta sängylle. Hän makasi siinä jähmeänä tuntien olonsa typeräksi, kun Tyrion mittaili häntä katseellaan. ”Kiitos, Sansa”, Tyrion mutisi ja Sansa tulkitsi sen luvaksi siirtyä pois. Kun Sansa nousi pois vuoteesta ja kääntyi katsomaan edelleen kummastuneena Tyrionia, läikytti mies pikarinsa pohjalla olleet viinitipat valkeille lakanoille. Ymmärrys huojensi Sansan mieltä, mutta sai hänen poskilleen nousemaan pienen punan.
”Se näyttää liikaa viiniltä”, Sansa totesi pettyneenä katsellen tummanpunaista kylmänsävyistä läikkää. Tyrion heitti ärsyyntyneenä lakanoilla toisenkin viinitahran, joka ei näyttänyt yhtään sen vakuuttavammalta kuin ensimmäinenkään. Lopulta hän marssi lipastonsa luo, veti esiin veitsen ja kääräisi hihaansa ylös. Hän viilsi pienen haavan tarpeeksi ylös käsivarteensa, jotta se peittyisi paidanhihan alle ja tiputti siitä tihkuvat veripisarat lakanoille. Ne levisivät kankaassa hiukan, ja tällä kertaa pieni tahra keskellä lakanaa luonnollisesti näytti huomattavasti uskottavammalta. Sansa vilkaisi epäröivästi viiniläiskiä. Tyrion kohautti olkiaan.
”Ehkä ne luulevat, että koit tarvetta olla pää täynnä viiniä kestääksesi yön vuoteessani”, Tyrion sanoi kolkosti ja naurahti. Sansaa ei naurattanut.
Sinä yönä heidän maatessaan tuhrituilla lakanoilla kukin mahdollisimman lähellä reunaa ja harjoitellun etäisyyden päästä toisistaan tunsi Sansa olonsa kummallisella tavalla turvalliseksi.
”Miksi olet niin kiltti minulle?” hän kysyi lopulta pienellä äänellä.
Lakanat kahisivat, kun Tyrion kääntyi häntä kohti pimeässä. ”Olet minun vaimoni.”
”Eivät kaikki miehet ole kilttejä vaimoilleen.”
”Mies, joka ei ole vaimolleen lempeä, ei ole mies laisinkaan”, Tyrion sanoi varmasti ja kurotti varovaisesti puristamaan Sansan kättä. Hänen yllätyksekseen Sansa ei vetänyt kättään pois vaan hyväksyi yön pimeydessä eleen, jollaisia yleensä salli vain silloin, kun joku muu oli katsomassa. Ele tuntui aidolta kuin se olisi ensimmäinen laatuaan, ja tavallaan se olikin.
*
Parin viikon sisällä huhut olivat levinneet riittävän kauas Tyrionin mieliksi. Hän oli erityisen hyvällä tuulella selvittyään läpi neuvonpidon saamatta osakseen enempää halveksuntaa ja piikittelyä kuin mikä oli hänen iltapäivälleen normaalia. Tyrionin askeleet olivat kepeät, mutta ne jähmettyivät aloilleen, kun hän rymisteli kamariensa ovista sisään ja näki Sansan höyryävässä kylpysammiossa huoneen seinustalla. He katsoivat toisiaan hetken silmiin, yllätys ja pikaisesti seuraava kiusaannus kasvoillaan kuin peilikuvana.
”Olen pahoillani, arvon lady, en tarkoittanut häiritä intiimiä hetkeänne, minä –” Tyrion ehti vasta aloittaa lauseensa ja kääntyä hitusen takaisin kohti ovea, kun Sansa keskeytti hänet.
”Voi, ette suinkaan häiritse, arvon lordi, tehän voisitte liittyä seuraani”, Sansa sanoi ja katsoi häntä ripsiensä alta vihjausta äänessään. Tyrionin suu jähmettyi hämmentyneenä auki, hengitys tarttui hänen kurkkuunsa ja sydämen syke kiihtyi rinnassa, suu tuntui yhtäkkiä kuivalta – ja sitten kamarineito astui esiin verhojen takaa syvä puna poskillaan. Tämä niiaili heille molemmille, sopersi antavansa heille yksityisyyttä ja pyyhälsi kannat kopisten Tyrionin ohi ulos ovesta katse liimautuneena lattiaan. Tyrion kääntyi muka sulkeakseen oven naisen jäljestä, mutta todellisuudessa vain piilottaakseen ilmeensä. Hän tuijotti määrätietoisesti seinää ja kuunteli veden loisketta selkänsä takana laskien ennen kääntymistä muutaman ylimääräisen numeron varmistaakseen, että Sansa ehti peittää itsensä kankaalla huolellisesti. Tyrion solvasi itseään mielessään siitä, kuinka näky Sansan paljaasta maidonvalkeasta ihosta ei suostunut jättämään häntä rauhaan.
Tyrion hymyili Sansalle jäykästi ja suuntasi varmoin askelin kohti pientä pöytää, jonka päällä seisovaa viinikannua palvelijoilla oli tapana täyttää niin ahkerasti, että se vaikutti herkullisen pohjattomalta. Hän kaatoi pikarinsa niin täyteen, että osa nesteestä valui hänen sormilleen. Tyrion yskäisi ja katsoi yhä hiukan punaposkista vaimoaan. ”Oliko mukava päivä?”
”Eipä juuri”, Sansa totesi alavireisellä äänellä.
Eipä tietenkään. Tyrion kumosi kurkkunsa täyteen viiniä.
*
Seuraavana päivänä Tyrion ilmoitti Sansalle, että he vaihtaisivat kerrosta ylempänä sijaitsevaan isompaan makuukamariin, jossa oli paksulla sermillä kahtia jaetut tilat. Hän vakuutti tytölle tämän pitävän uudesta makuukamarista, jossa oli isompi parveke kuin nykyisessä. Sansa vietti ison osan ajastaan lukitsemansa makuukamarin parvekkeella, ellei ollut käyskentelemässä puutarhassa tai harjoittelemassa kädentaitojaan neulan ja langan kanssa.
Sansa näytti hämmentyneeltä ja kysyi, miten lordi Tywin oli antanut lupansa muutokseen. Tyrion ei tohtinut vastata Sansan naiiviin kysymykseen todenmukaisesti, ettei hän tarvinnut isänsä lupaa jokaiseen liikkeeseensä. Hän ei halunnut korostaa heidän ikäeroaan enempää kuin pakollista, joten hän antoi seuraavaksi parhaan vastauksen.
”Sanoin hänelle, etten halunnut maata ladyn kanssa samassa sängyssä, johon toin huoria”, Tyrion sanoi koruttomasti, ja Sansa tyrskähti. Joskus tällä oli tapana nauraa mitä kummallisemmille asioille, Tyrion ajatteli, mutta sellaista kai oli onnettoman ihmisen ilo.
*
Sansa oli pidellyt neulaa käsissään niin pitkään, että hänen sormenpäitään särki. Ne olivat punoittavat ja arat, eikä pistoskuvion valmistuminen tuonut hänen synkkään mieleensä ilonpilkahdusta. Hän laski esineet kädestään ja katseli kaihoisasti tummenevaa horisonttia. Ilma alkoi tuoksua öiseltä ja rauhalliselta. Sisältä kuuluva puheen ja naurun sorina lannisti Sansaa. Hän kaipasi sitä, yhteyttä rakastamiinsa ihmisiin, kotia, perhettään, onnellisuutta. Typerien unelmiensa sokaisemana hän ei ollut tajunnut kuinka onnellinen oli ollutkaan ennen kuin se onni oli loppunut. Huokaisten Sansa nousi ja asteli ohi oviaukkoa peittävien hiljalleen ilmavirran tahtiin keinuvien verhojen ja vilkaisi varovasti pöydän ääressä humaltuneen oloisesti porisevia hahmoja. Toinen niistä oli Tyrion ja toinen tämän aseenkantaja.
”Sssansa, iltaa”, Tyrion tervehti häntä s-kirjain humalaisesti suhisten ja vartalo huojuen heiluttavan käden tahdissa. Sansa kohotti tälle huvittuneena kulmiaan.
”Iltaa. Iltaa, Podrick”, Sansa sanoi ja käveli hiukan vastentahtoisin askelin pöydän ääreen, kun Tyrion viittoi innoissaan häntä liittymään heidän seuraansa. Hän meni osin, koska kaipasi ihmiskontaktia ja oikeastaan piti heistä, osin taas koska Tyrion näytti niin huteralta että saattaisi tippua tuoliltaan, jos viittoisi enää yhtään päättäväisemmin.
”Hyvää iltaa, lady Sansa”, Podrick vastasi lämpimästi hymyillen. Hänen puheensa ei sammaltanut, mutta poskille noussut punakkuus kanteli siitä, ettei Tyrion ollut nauttinut viiniään yksin. Sansa hymyili ujolle miehelle takaisin. Podrick ei koskaan puhutellut häntä ensin, hän odotti aina että Sansa tekisi aloitteen. Sen vuoksi Sansa erityisesti piti Podrickista.
Tyrion kaatoi Sansalle pikarillisen viiniä ja läikytti siitä hyvän osan pöytäliinalle. Sansa ei erityisemmin pitänyt viinin mausta, se oli hänen mielestään liian vahva ja kitkerä ja sai hänen kasvonsa irvistämään jos kukaan ei katsonut, mutta viime aikoina hän oli juonut sitä silti enemmän kuin muutaman siemauksen. Koko pikarillinen piti juoda, jos halusi tuntea sen tyynnyttävän ajatukset hetkeksi. Sansa seurasi pöytäliinalla leviävää tummanpunaista läikkää, jota Tyrion paineli mutisten kämmenellään ikään kuin saisi sen pysähtymään. Sansan katse osui kankaiseen pussukkaan pöydällä ja hän katseli sitä kiinnostuneena, kun Tyrion toisella kädellään läpsi yhä hajamielisesti pöytäliinaa ja toisella kurotti ottamaan jotakin pussista ja nakkaamaan sen suuhunsa. Kun Tyrion huomasi hänen katseensa, sysäsi hän hymyillen pussukan lähemmäs Sansaa, joka nosti sieltä jonkinlaisen kuivatun kasvin, joka tuntui kuivana ja koppuraisenakin hiukan niljakkaalta. Hän kurtisti kulmiaan ja tutkaili pientä vaaleanrusehtavaa arvoitustaan kynttilän lepattavassa valossa.
”Niitä ei syödä maun vuoksi, arvon lady”, Podrick selvensi lempeästi hymyillen. Sansa kohotti kysyvästi kulmiaan. ”Parempaa kuin viini. Erilaista.” Sansa ymmärsi, ettei tulisi saamaan sen parempaa selitystä, sillä sekä Tyrion että Podrick myhäilivät kuin asia olisi selitetty tarpeettoman yksityiskohtaisesti ja selventävästi. Podrickin silmät painuivat kiinni ja hän hyräili ja keinui hiukan paikoillaan pakaralta toiselle.
Sansa käänsi huomionsa pois kummallisesti käyttäytyvästä seurastaan ja katseli kämmenellään lepäävää pientä kasvia. Sansa oli kuullut niistä, sellaisista kasveista joita kasvoi vain Etelässä ja jotka saivat syöjänsä humaltumaan, muttei ollut nähnyt sellaista ennen. Se näytti kovin harmittomalta ja Sansa pohti, mahtoivatkohan tarinat olla liioiteltuja. Hetken mielijohteesta hän työnsi sen suuhunsa niin kuin Tyrion oli tehnyt. Se ei maistunut oikein miltään, narskui vain hampaissa hiukan pureskellessa. Sansa nielaisi ja tunsi olonsa kovin itsetietoiseksi, kun hänen pöytäseurueensa katsoi häntä. Hän kohautti olkiaan.
”En tunne mitään.”
”Vielä”, huomautti Tyrion naurua äänessään. Sansa kurkotti uudelleen pussia kohti ja huuhtoi sitten hampaisiin tarttuneet rippeet alas viinillään. Hän odotti vaikutusta malttamattomasti, keskusteli miesten kanssa aikansa kuluksi välillä pussille kurottaen, mutta alkoi ajan kuluessa jo olla varma, että häntä oli huiputettu, sillä hänen olonsa oli täysin normaali. Hänestä tuntui normaalilta ja hän rentoutui puheensorinaan ja nojasi kyynärpäänsä pöydän pintaan.
Pikkuhiljaa Sansan kyynärpää valui pöydän pintaa pitkin, hiljaa ja huomaamattomasti, kunnes se luiskahti pois alta ja punaiset kutrit heilahtivat, kun hän huojui kohentaessaan asentoaan. Podrick oli taas alkanut hyräilemään, mutta se ei kuulostanut Sansasta miltä vaan hyräilyltä, se kieppui pehmeästi hänen ympärillään ja syleili häntä, hän tunsi sen kimpoilevan iholtaan ja näki sen vellovan ilmassa lämpimän kultaisena. Se valui hänen korviinsa kuin kuuma hunaja, se keinutti häntä pehmeästi mukanaan ja Sansa olisi voinut huojua sen tahtiin tunteja, joten niin hän teki. Hiukset karkasivat pois palmikosta ja kutittelivat Sansan poskea, ja kun hän kohotti kättään sipaisemaan ne pois, kesti sen veltto liike minuutteja, niin pitkään että kun se vihdoin kohosi hänen kasvoilleen, oli hän jo unohtanut miksi oli sen siihen nostanut. Mutta sillä ei tuntunut olevan merkitystä, millään ei tuntunut olevan merkitystä, kun pöydällä lepattava kynttilä tuntui lämmittävän häntä ihosta luihin ja hänen olonsa oli lämmin ja niin tyytyväinen, ettei millään muulla ollut merkitystä.
Tyrion ja Podrick puhuivat, mutta Sansa ei saanut kiinni sanoista, ne leijailivat hänen ohitseen ja hän katseli niiden kimmellystä kynttilän lepattavassa valossa. Kynttilä tuntui levittävän kultaista valoaan kaikkeen, pöydän pinnasta Tyrionin ihoon, se maalasi kaiken oranssilla ja loi tummia varjoja, jotka keinuivat samaan tahtiin, samaan tahtiin kuin kynttilän liekki ja Sansa, ja Sansa tunsi perustavanlaatuista yhteyttä kaikkeen ympärillään, kaikki tuntui olevan täydellisesti viritetty samalle taajuudelle. Valo heittelehti Tyrionin iholla ja Sansa seurasi sitä sormillaan, yritti saada otteen sen lämmöstä, mutta heijastus siirtyi vain hänen ihonsa päälle. Tyrionin iho tuntui pehmeältä ja lämpimältä, ja Sansa halusi koskettaa sitä uudelleen, tuntea sen lämmön, upottaa sormensa siihen. Puheensorina oli lakannut, kuului vain tulen mietoa rätinää ja hengityksen kosteaa suhinaa, ja Sansa rekisteröi vain ohuesti oven kalahduksen, kun hän nousi seisomaan ja käveli pehmeämmän istumapaikan luokse lämpimän käden ohjaamana. Sansaa huimasi, hän painoi selkärankansa nikama kerrallaan pehmeälle alustalle ja upotti päänsä siihen, se kohtasi pehmeän alustan mutta upposi silti syvemmälle, upposi uppoamistaan eikä pysähtynyt lainkaan ennen kuin hän riuhtaisi sen irti, nousi takaisin istumaan, kurotti vetääkseen pehmeyttä ja lämpöä lähemmäksi. Sormet hänen ihollaan tuntuivat silittävän hänen jokaista hermoaan, hänen ihoaan kihelmöi ja kuumotti ihanasti, koko käsivarsi tuntui olevan yhtä ja samaa tuntohermoa jota hyväiltiin ja Sansa hymisi kosketuksen tahtiin. He istuivat siinä vierekkäin, makasivat siinä vierekkäin, tuntikausilta tuntuvan ajan, ja Sansa painoi kasvonsa pehmeälle rinnalle, painoi nenänsä vasten hänen ympärilleen kietoutunutta käsivartta, joka tuoksui mausteilta ja lämmöltä ja turvalliselta, ja kun he suutelivat niin Sansa maistoi nuo kaikki samat asiat toisen huulilla. Hänen huuliaan kutitti miellyttävästi, toisen huulet olivat kosteat ja pehmeät, lämpimät ja mukailevasti liikkuvat, ja hän kadotti tietoisuutensa siitä hetkestä nautinnollisen suudelman syövereihin.
*
Seuraavana päivänä Sansa nousi huojuen sängystä ennen Tyrionia ja katosi puutarhan kiemurteleville sivuteille ennen kuin kukaan ehti kutsua häntä. Vietettyään päivänsä tasan tarkkaan siellä missä tiesi että Tyrion ei olisi, oli illan tullen hänen kurkunpäässään tukistava tunne, kun hän vetäytyi peittojen ja tyynyjen väliin ja veti peittonsa korviinsa ja käänsi selkänsä ovelle. Hän kuuli jonkun tulevan sisään, tunnisti miehen tämän askeleista, mutta teeskenteli nukkuvaa ja pidätteli hiljaa henkeään, kun patjan toinen reuna notkahti.
”Tiedän että et todella nuku”, Tyrion sanoi hiljaa, ja Sansa jäykistyi.
”Nukunpas”, Sansa sanoi lopulta hiljaa. Tyrion hymähti.
”Miksi välttelet minua?”
”En minä välttele sinua.”
”Vältteletpäs. Häpeätkö edellistä iltaa?” Tyrion kysyi varovasti. Sansa ei saanut aikaiseksi puhua, mutta nyökkäsi hiukan. Hän tiesi Tyrionin huomanneen, vaikka olikin yhä tähän selin ja ummistanut silmänsä määrätietoisesti kiinni.
Tyrion huokaisi. ”Suutelit aviomiestäsi. Mikä synti!”
”Älä pilaile kustannuksellani”, Sansa sähähti. Puna levisi hänen poskilleen.
”Pyydän anteeksi. Mutta tiedäthän, ettet tehnyt mitään häpeällistä. Se on itse asiassa varsin normaalia, suudella aviomiestään.”
Sansa oli yhä hiljaa eikä avannut silmiään, mutta hän hymyili hiukan, ja tiesi Tyrionin nähneen senkin.
*
Tyrion lukitsi oven vakain käsin ja Sansa puristi omilla tärisevillä käsillään avuttomasti mekkonsa kangasta. Se tuntui silkkisen pehmeältä ja ikävän nihkeältä hiestä kosteita kämmeniä vasten. Sansa pyyhki voimakkaasti kämmeniään mekon kankaaseen ja pieni ahdistuksen nyyhkäisy pääsi hänen huuliltaan. Tyrion oli silmänräpäyksessä hänen luonaan silittämässä rauhoittavasti hänen käsivarsiaan, ja Sansa tarttui miehen käsiin otteella, jonka tiesi puristavan liian lujaa. Tywinin sanat kaikuivat hänen korvissaan ja Cersein pieni myrkyllinen virne oli piirtynyt hänen verkkokalvolleen.
”Kovin kaunis tämä sinun morsiamesi”, oli Tywin sanonut kaikuvalla äänellään, ”niin kovin sopusuhtainen ja hoikka. Naisellisen kapoinen vyötärö ja niin kovin litteä vatsa. Suorastaan hurmaava.” Cersei oli piilottanut virneensä kätensä taakse, mutta hänen katseessaan oli piikikästä vahingoniloa, kun hän katsoi veljeään, jonka kasvoille kohosi suuttumuksen puna. Tyrion tunnisti kehuihin kiedotun uhkauksen ja tuijotti isäänsä harkitun ilmeettömästi.
”Ehkä he kuvittelevat, että sinä et ole kykeneväinen siittämään lasta?” Sansa ehdotti. Tyrion yritti olla hätkähtämättä, kun kuuli toisen äänessä hitusen hyvin piiloteltua toivonpilkettä. Hän pudisti päätään.
”Se saattaisi itse asiassa olla vielä huonompi. Hän laitattaa vain jonkun muun Lannisterin asialle. Jaimen ehkä.”
Hetken Sansa ajatteli Jaimen lempeitä silmiä ja miehekkään kulmikasta leukaa, komeaa hymyä ja kultaisina kiiltäviä kutreja, mutta yhtäkkisen kylmäävä ajatus seurasi aiempia. ”Sisarenne ei järin pitäisi siitä.”
”Epäilen, ettet heräisi enää näkemään seuraavan aamun koittoa”, Tyrion vastasi kolkosti. Hetken hän pelkäsi, että Sansa todella mieluummin kuolisi kuin makaisi hänen kanssaan. Sansa katsoi edessään seisovaa miestä, joka oli ollut hänelle niin kiltti ja hyvä, ja ajatteli, että olihan Tyrionillakin kultaiset hiukset.
”Olen kyllästynyt olemaan nappula muiden pelissä”, Sansa kuiskasi.
Tyrion hymyili. ”Oletko valmis muuttumaan pelaajaksi?”
”Kyllä.”
Tyrion nyökkäsi päätään. ”Meidän ei tarvitse rakastaa toisiamme, mutta me olemme tässä pelissä yhdessä. Se tekee meistä kumppanit ja toverit tavalla, joka sitoo meidät toisiimme. Voit luottaa minuun täysin, Sansa.”
Sansa hymyili ajatukselle siitä, että hänellä oli vihdoin rinnallaan joku taistelussaan muuta maailmaa vastaan. Se tuntui pitkästä aikaa hyvältä. Hän ei mennyt niin pitkälle että olisi kutsunut Tyrionia perheekseen, tai olisi varma siitä tulisiko koskaan tekemäänkään niin, mutta se oli alku.
”Tiedäthän”, Tyrion jatkoi varovasti, ”että jos kannat minulle perillisen, me saamme Talvivaaran. Me voimme lähteä täältä.”
Sansan hengitys takertui hänen kurkkuunsa. ”Takaisin Talvivaaraan”, hän henkäisi hiljaa. Kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. Kotiin, pois tästä tukahduttavasta paikasta, pois petojen hampaista. Sansa katsoi Tyrionin lempeisiin silmiin ja näki niissä päättäväisyyttä.
He olivat valmiita pelaamaan – ja voittamaan.
