Nimi: Lumilapsi
Kirjoittaja: Fiorella
Tyylilaji: Draama, fluffy, slice of life
Paritus: Luna / Rolf
Ikäsuositus: S
Vastuuvapautus: Rowling omistaa kirjat henkilöineen, minä vain vilkkaan mielikuvituksen ja joutilasta aikaa kirjoittaa.
Haasteet:
Finfanfun 1000 Sana 699. Jäätikkö Inspiroidu kuvasta -haaste:
Kuva Juhannustaikoja -haaste: Yllätyksenä sinulle,
LillaMyy;
"Minä innostun aivan kaikesta perheilystä ja söpöilystä parituksilla tai ilman parituksia!" Ja eiköhän tämä täytä myös toivomasi Potter-raren tunnusmerkit.
LumilapsiGrönlannissa kevätkin oli toista kuin muualla maailmassa, totesi Luna Scamander, mainiten asiasta miehelleen. Rolf tyytyi nyökkäämään, hänen keskittymisensä oli tyystin muualla. Se olisi voinut ärsyttää useimpia naisia, mutta Luna suhtautui miehensä intohimoon vilpittömästi ymmärtäen. Rolfille työ oli edellä kaikkea. Ainoastaan rakastettu vaimo veti hänet tutkimuksistaan tähän maailmaan. Ja koska Luna ei ollut koskaan rakastanut mitään tai ketään syvemmin kuin Rolfia, hän omistautui itsekin miehen työlle – olihan taikaeläintiede ollut aina hänenkin erityisen kiinnostuksensa kohde, ja jo vuosia se oli työllistänyt heidät molemmat täyspäiväisesti. He täydensivät toisiaan niin työssä kuin vapaa-ajallaan, ja kumpikin ymmärsi, että näin syvä yhteys teki heidän suhteestaan harvinaislaatuisen.
He olivat tutkineet monia eksoottisia kolkkia jo vuosikymmenen ajan, mutta eivät koskaan aiemmin kahden juuri kävelemään oppineen pojan kanssa. Brasilian sademetsät eivät olleet tuottaneet hankaluuksia, sillä vauvat olivat viihtyneet kantoliinassa ja nukkuneet äitinsä rinnalla enimmän osan aikaa. Mutta nyt pojat opettelivat kävelemään ja talviteltta – niin suureksi laajentuneena, kuin loitsut sitä suinkin kykenivät venyttämään – ei silti riittänyt tyydyttämään heidän liikkumisen tarvettaan.
Ulkona sarvivalaat, maitovalaat ja hylkeet kurkistelivat avannoistaan, mutta jääkarhujen pelossa ei lapsia voinut laskea vaeltelemaan jäätikölle yksinään. Ja pakkanen teki omat haasteensa tutkimuksiin, se kulutti loitsutkin nopeammin ja vei enemmän energiaa. Rolf halusi kiihkeästi löytää kelpien arktisen muunnoksen, mutta sellaista ei oltu vielä koskaan aiemmin kohdattu luonnossa, ainoastaan viitteitä sen mahdollisesta olemassaolosta. Mikään ei olisi ilahduttanut pariskuntaa enemmän kuin saada todistaa tämän myyttisen olennon liikkeitä omin silmin.
Tai ehkä sentään jokin, hymyili Luna mielessään, katsellen lempein silmin pieniä poikiaan, jotka nukkuivat toisiaan vasten kuin kaksi palleroista jääkarhunpentua. Unessaan, turkisvällyjen lämpöön kaivautuneina pikkuiset näyttivät niin levollisilta. Ulkonäkö petti pahan kerran, sillä pojat olivat levollisia ainoastaan nukkuessaan. Niinpä Luna hillitsi halunsa suukotella heidän pikkuisia, somia pullaposkiaan, että he saisivat viettää edes päiväuniajan rauhassa. Mutta hän ei silti raaskinut käydä vielä tutkimuksensa pariin vaan jäi ihailemaan kehdon reunaan nojautuen heidän suloisinta aikaansaannostaan.
Lysander oli haaveellisen oloinen jo pienestä lähtien, mutta Lorcanilla riitti vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Poika oli tuskin saanut kammettua itsensä töppöjalkojensa varaan, kun hän jo pyrki liikkeelle. Heidän valitsemansa nimet olivat osuneet nappiin, mietti heidän äitinsä huvittuneena. Sellainen pikku hurjimus Lorcan oli, ja hänen gaelinkielinen nimensäkin sen kertoi. Lysanderin nimi kaikessa ylväydessään merkitsi vapauttajaa. Tähän mennessä vaikutti tosin siltä, että hän lähinnä antoi apunsa ja harhautti vanhempia vapauttaakseen kaksosveljensä pahantekoon. Kaksoset olivat ulkoisesti kuin toistensa peilikuvat, ja luonteeltaankin kuin saman sulmun kaksi eri puolta. Luna rakasti silti molempia yhtä lailla. Hän näki kummassakin piirteitä niin itsestään kuin Rolfista, eikä mikään taikaeläin ollut kiehtonut häntä yhtä lailla kuin kaksostensa kehittyvän persoonan tarkkaileminen.
Samassa teltan oven läpi hulmahti hopeainen hahmo ja Rolfin fwooper-lintu pörhisti viheriät höyhenensä teltan kaapin päältä. Luna kohotti sormen huulilleen estääkseen sitä ääntelemästä, mutta vain siksi, etteivät lapset heräisi sen sirkutukseen. Lintu tuhautti nokkaansa, mutta pysyi hiljaa. Se kuitenkin lennähti Lunan olalle seuraamaan kaula pitkänä isäntänsä suojeliuksen asiaa.
Rolfin suojelius oli hahmoltaan kaunis ja sulavalinjainen vesilohikäärme. Luna ei uskonut koskaan kyllästyvänsä katsomaan, kuinka se kiertyi itsensä ympäri yhä uudelleen ja uudelleen. Nyt tämä lumoava olento kuitenkin ilmoitti kiihtyneellä äänellä, että Lunan täytyi tulla heti ulos katsomaan. Rolf päivysti avannon luona, ja oli varma siitä, että sen alla kiertelevä varjo kuului arktiselle kelpielle.
Lunan ilahtunut huudahdus ja Rolfin kiihtymyksestä korkea ääni saivat pojat havahtumaan. Fwooper pyrähti takaisin kaapin päälle tuhisemaan. Rolf oli saanut sen nuoruuden päivinään lahjaksi isoisältään, eikä ollut koskaan joutunut loitsimaan sitä hiljaiseksi - joskin tietyissä piireissä tupattiin puhumaan, että siihen ei ollut tarvetta, sillä Scamanderin perheessä oltiin luontaisesti niin hulluja, ettei yhden taikalinnun laulu olisi hetkauttanut tilannetta mihinkään suuntaan.
Luna nosti Lysanderin syliinsä ja laski pojan lattialle siksi aikaa, että pyydysti Lorcanin, joka oli jo punkeamassa laidan yli omin päin. Tässäpä vasta pulma. Rolf odotti häntä, mutta pojat oli otettava mukaan. Ja pakkasta oli yli kolmenkymmenen asteen. Kaksosten asut eivät olleet riittävän lämpimät, eivät edes suojaloitsun kanssa.
Silloin Lunan silmiin pisti primitiivisin kuvioaihein koristeltu villapeitto, jonka he olivat saaneet turkisten ohella paikallisilta velhoilta tervetuliaislahjaksi. Siihen oli lumottu vahvoja lämpöloitsuja. Yksi sauvanheilautus leikkasi peitteen osiin, toinen sai osat punoutumaan yhteen kuin näkymättömin langoin. Hän ei ollut koskaan ollut kovin lahjakas ompelija, mutta oli kyllä askarrellut innokkaasti monenmoista, ja nyt tarvittiin enemmän tarkoituksenmukaisuutta kuin taitoa. Pojatkin pysähtyivät seuraamaan, kun äiti loihti näppärästi kappaleen toisensa perään yhteen. Kangas kietoutui heidän ylleen, kunnes pikkuiset oli verhottu kiireestä kantapäähän. Nyt Luna saattoi vetää oman lämpimän viittansa ylleen ja kiirehtiä miehensä luo, villainen käärö kummassakin kainalossaan.
Hän saapui avannolle, jossa Rolf jo kärsimättömän näköisenä odotteli. Katsellessaan lähestyvää perhettään hänen ilmeensä suli lempeäksi saman tien. Luna rakasti hänen kiihkeyttään, joka talttui hetkisessä seesteiseksi rakkaudeksi.
- Mitäs lumiukkoja sieltä oikein saapuu?
- Isi! kirkuivat Lorcan ja Lysander riemuissaan. Luna nauroi ja laski pojat maahan. Pikkuiset alkoivat heti tallustaa isäänsä kohti vaappuen kuin pingviininpoikaset.
- Näkyikö kelpietä? hän tarkisti heti.
- Ei, se on yhä sukelluksissa. Ehdit ajoissa.
Rolf katseli uteliaana kahta valkoista palleroa, jotka olivat taapertaneet heidän jalkoihinsa. Luna hymyili seuratessaan hänen katseensa suuntaa ja nyökkäsi.
- Tein heille pika-asut, että pojatkin pääsisivät ulkoilemaan.
- Onko tuo meidän peittomme? huomasi Rolf.
- Onpa hyvinkin, Luna vahvisti. – Siinähän oli lämpösuoja.
- Loistoajatus, kehaisi Rolf, kumartuen suukottamaan vaimoaan.
Luna tunsi jäätyneiden viiksien kutittavan ylähuultaan ja vastasi suudelmaan. Juuri tätä hän miehessään rakasti – mitä ikinä tapahtuikin, Rolf oli aina hänen tukenaan ja sitä mieltä, että vaimolla oli hallussaan parhaat ratkaisut joka tilanteeseen. Kaiken ikänsä Luna oli saanut kuulla toimivansa normien vastaisesti ja väärin, mitä sitten tekikin. Jopa hänen ystävänsä pitivät häntä omituisena, vaikka viihtyivätkin hänen seurassaan. Vain hänen rakas isänsä oli pitänyt hänen puoliaan. Rolf oli hänen kanssaan niin samalla aaltopituudella, että se tuntui yhä ihmeeltä.
Irrottautuessaan suudelmasta Luna havahtui huomaamaan, että enää Lysander seisoa töpötti hänen jaloissaan.
- Missä Lorcan on? hän kauhistui.
Rolf tähysi välittömästi ympärilleen. Valkoinen villa sulautui jäätikön rosoiseen pintaan liiankin selvästi. Hän oli niin tottunut seuraamaan liikettä Lorcanin kyseessä ollen, että kesti hetken havaita poika tämän seisoessa paikallaan. Hän nykäisi vaimoaan hihasta. Luna veti syvään henkeä näyn edessä.
Pienokainen oli seisahtunut avannon äärelle ja keskittynyt katselemaan uteliaana poreilevaa vettä. Lumoutuneiden vanhempien silmien edessä vedestä kohosi korkean kaulan kannattelema siro kuonomainen pää. Se kohtasi lapsen tummien silmien katseen, jähmettyi hetkiseksi ja solahti sitten takaisin aaltoihin. Lorcan heläytti riemastuneen kikatuksen ja huitoi käsillään tohkeissaan.
Luna kiirehti nappaamaan pojan ennen kuin tämä ehti heittäytyä veteen olennon perään. Hänen kasvonsa säteilivät.
- Saitko sen nauhalle?
Rolf tutki jo laitteistoaan suorastaan täristen innostuksesta.
- Sain, se tallentui niin selvästi, ettei erehdyksen vaaraa ole. Me teimme sen!
Hän tarttui vaimoaan vyötäisiltä ja kieputti tätä ympäri, vaikka hänellä oli lapsi sylissään. Sitten hän nosti Lysanderin käsivarrelleen ja halasi vaimoaan toisella.
- Mennään sisälle. Nämä pienet tutkijanalut täytyy saada lämpimään. Jätän tallentimen seuraamaan avantoa. Nyt kun tiedämme sen olevan täällä, meillä ei ole kiirettä. Se tulee vielä takaisin.
- Näitkö sen kuonon muodon? intoili Luna riisuessaan Lysanderin ulkovaatteistaan. Rolf kuoriutui karvakauluksisesta hupputakistaan ja heitti nopean lukkoloitsun teltan oveen, ennen kuin Lorcan pääsi mönkimään ulos sen liepeiden lomasta.
- Se on selvästi oma lajinsa, nyökytti Rolf. Hän ei jaksanut tapella vaan loihti puvun suoraan pettymyksestä potkiutuvan pojan yltä. Lysander tuli taputtelemaan veljeään ja Lorcan tyyntyi. Niin oli ollut aina, ajatteli Luna. Hän heilautti sauvaansa pöydän yli ja muovasi ilmaan kelpien muodon lähimmästä kohteesta, mikä eteen osui - muhkeasta limpusta, jonka jäätiköllä lentänyt velhonaapuri oli tuonut aamulla ohikulkiessaan. Rolf kallisti päätään ja muokkasi hahmoa hieman.
- Kaksi nikamaa enemmän, eikö?
- Taidat olla oikeassa, kulta. Kiinnititkö huomiota kynsiin?
- Taisivat olla tällaiset, havainnollisti Rolf. - Ainakin etummaisissa käpälissä.
Lorcan ojenteli käsiään ilmassa uiskentelevaa kelpietä kohti. Luna antoi hänen saada sen ja katseli, miten poika järsi hetken sen häntää, mutta tuntui pitävän olennosta enemmän kokonaisena.
- Onkin jo kohta illallisaika, hän muisti.
- Leipä meni näköjään siihen, Rolf totesi seuratessaan, kuinka myös Lysander taputteli pehmoista kelpietä. Muruja varisi lattialle.
- Syödään sitten keittoa, tuumasi Luna leppoisasti poimien säilykepurkin kaapistaan.
- Se sopii hyvin, mies vastasi, rutistaen hänet syliinsä. - Linssikeitto juhlistakoon tätä merkittävää päivää. Syötetäänpä nämä pikku lumilapset ja katsotaan sitten tallennetta tarkemmin.
Poikien nukkuessa jälleen korikehdossaan, jo nuhjaantunut kelpie välissään, vanhemmat katselivat pikkuisiaan hellästi.
- Osaatko kuvitella, että muutaman vuoden kuluttua me todella tutkimme luontoa heidän kanssaan. Rolf siveli tummia viiksiään mielissään.
- He oppivat niin paljon kaiken aikaa, Luna ihasteli. - Mieti, mitä he voivat kertoa toisille ollessaan Tylypahkassa.
- Lorcan oli ensimmäinen velho, joka teki havainnon arktisesta kelpiestä, tuumasi Rolf. - Se täytyy kirjata kansiin vastaisen varalle. Liekö pojalla jo nyt erityiskykyjä... Jotakin, joka houkuttelee vesieläimiä? Meidän on ehdottomasti alettava seurata häntä ja tutkittava taitojen kehittymistä.
Luna nojautui suukottamaan miestään.
- Minua kiinnostaisi tutkia hieman sinun erityistaitojasi ennen unille käymistä. Meidän täytyy keksiä keino pysyä lämpimänä ilman villapeittoamme.
Rolf virnisti ja nosti Lunan vuoteelle yhdellä vahvojen käsiensä heilautuksella.
- Emmeköhän me kaksi velhoa sentään jotenkin siinä onnistu, hän totesi optimistisesti.
Pehmeiden lakanoiden välissä maatessaan Luna huokaisi autuaana Rolfin kylkeen nojautuen. Hänen nuoruusvuotensa olivat olleet tulvillaan yksinäisyyttä ja ikävää, sodan tuomaa epävarmuutta ja pelkoa. Mutta nyt hän ei olisi voinut olla onnellisempi. Luna ei kaivannut pysyvää asuinsijaa, ei rikkauksia eikä vakaata eloa. Hänen täydellinen onnensa oli tässä perheessä, jonka läsnäolo oli hänelle koti. Jokainen päivä, jonka hän sai viettää rakkaittensa seurassa vaeltaessaan maailmalla, oli uusi suloinen seikkailu.
~ * ~ * ~
