Valtari ja Joutsi ovat kuutamouinnilla.
Nimi: Väreitä
Kirjoittaja: Avaruuspiraatti
Ikäraja: S
Tyylilaji: romantiikka/fluff, myyttinen fantasia
Paritus: Joutsi/Valtari
Haasteet: Finikesä 2019 (Kesäbingo), Kesäbingo (teksti, jossa käydään uimassa), Kesäfest (haasteet 13, 20, 35), Saaga II
A/N: Ajattelin rutistaa Saaga-haasteen valmiiksi ja kirjoitin lisää Valtari/Joutsia! Kirjoittelen varmasti lisää näistä kahdesta, mutta tämä on nyt haasteen tiimoilla viimoinen teksti.
Väreitä
Kaikki oli jotenkin hiljaista, herkkää ja hienovaraista. Joutsi pelkäsi, että jos hän vain hengittäisikin liian kovaa, taika rikkuisi ja hetki olisi ohi. Täyden kuun valo väreili järven pinnassa. Lumpeet keinuivat pienten aaltojen harjoilla, kun Valtari kauhoi lähemmäs kohti rantatörmää. Oli hiljaista. Joutsi istui penkereellä housunlahkeet polviin käärittyinä ja sääret puoliksi haaleaan veteen upotettuina. Hän haki katseellaan Valtarin silmiä: hän oli näkevinään niissä valon pilkahduksia, kuunkajon väreitä. Mutta aina, kun hän kohtasi tämän katseen, hän oli sittenkin silmäilevinään pimeää vastarantaa. Hänen korviaan kuumotti. Valtari oli jo hänen edessään, polvillaan matalassa vedessä, järvi lanteiden ympärille kietoutuneena. Kuun kermainen valo hyväili tämän paljasta ihoa ja sai vesipisarat kimmeltämään tämän hartioilla ja käsivarsilla. Joutsi nielaisi kuivaksi käyneeseen kurkkuunsa ja käänsi silmänsä pikaisesti pois.
”Tule uimaan”, Valtari pyysi hiljaisella äänellä, ”vesi on tänä yönä lämmintä.”
”Etkö sinä aina varoittele Näkistä?” Joutsi naurahti vähän ivallisesti.
”Ei uida kauas”, Valtari hymyili. Joutsi huokaisi, pudisti päätään ja nojasi taaksepäin.
”Sinä olet ollut tänään hiljainen”, Valtari vaihtoi puheenaihetta kuin tuuli suuntaansa myrskysäällä. Joutsi oli jo tottunut siihen, samaan tapaan kuin vuodenkiertoonkin lopulta tottui.
”Ehkä sinä vain puhut paljon.”
”Voi olla”, Valtari sanoi ja hymyili vain. ”Kerro minulle jotain päivästäsi.”
”Ei siinä ole paljoa kerrottavaa. Isä löysi tänään tillinsiemeniä aitasta. Hän ei muistanut ostaneensa niitä.”
”Ne olivat teidän paraltanne”, Valtari sanoi ilahtuneena ja taas sillä äänensävyllä, että asian olisi pitänyt olla Joutsille itsestäänselvää. Joutsi ei edes vaivautunut kysymään, eikö Valtari koskaan lakannut tarinoimasta. Salaa ne olivat alkaneet kiehtoa häntä, mutta ei hän olisi sitä ääneen erehtynyt sanomaan.
”Muistatko sen tuohirullan?” Valtari jatkoi. ”Sen, jota minä osoitin ja sinä sanoit, että mitä ihmettä minä jotain tuohta ihmettelen.”
Joutsi ei totta puhuen muistanut, mutta se kuulosti joltain, mitä hän olisi aivan hyvin voinut joskus Valtarille sanoa.
”Se oli para”, Valtari sanoi ja kuulosti äkkiä hyvin ylpeältä, ”minä kutsuin sen teille.”
”Miksi sinä niin teit?”
”Ne tuovat isännälleen maitoa, kananmunia ja voita, jos niille tekee palveluksia ja jättää ruokaa.”
”Me emme ole kyllä isän kanssa tehneet kumpaakaan”, Joutsi sanoi epäillen.
”Ehkä siksi se toi pelkkiä siemeniä”, sanoi Valtari mietteliäänä. Joutsi pudisti päätään ja antoi katseensa valua Valtarin kasvoja pitkin kaulalle ja olkapäille, kylmästä vähän nousseille nänneille ja alaspäin aina vesirajalle asti. Vesi oli niin pimeää, ettei hän nähnyt pinnan alle.
”Joutsi, mitä sinä katsot?”
”Olin vain ajatuksissani”, Joutsi murahti ja käänsi kasvonsa kokonaan ihan toisaalle. Hän toivoi, ettei puna hänen poskillaan näkynyt kuulaassa kesäyössä.
”Tulisit uimaan”, Valtari melkein kuiskasi ja kahlasi lähemmäs. Jokin hänen äänensävyssään sai Joutsin vatsan kipristelemään.
”En.”
”Minä vedän sinut veteen.”
”Minä lyön sinua, jos teet niin.”
Valtari naurahti ja tarttui Joutsin polvista kiinni. Joutsi katsoi tätä varoittavasti.
”Älä –.”
Valtari nykäisi ja hän upposi. Kylmä vesi kietoi hänet pimeään syliinsä, tuntui kieputtavan häntä ympäri ja ympäri ja painavan keuhkot ulkopuolelta kasaan. Hetken hän ei tiennyt, missä päin pinta oli, mutta sitten vakaat kädet vetivät hänet ylös ja hän haukkoi henkeään ja pärski.
”Sinä –.”
”Shh”, Valtari hyssytti ja painoi huulensa hänen huulilleen. Joutsin sydän takoi nopeammin. Hän hengitti kiihtyneenä nenänsä kautta ja tuijotti yllättyneenä ja kauhistuneena Valtarin suljettuja silmiä. Valtarin märät kädet tuntuivat viileiltä hänen kuumilla poskillaan. Hän panikoi. Hänen kätensä hapuilivat Valtarin keholle, mutta eivät lopulta työntäneet tätä pois. Valtari oli alasti ja se hermostutti Joutsia entisestään. Valtari piteli hänestä yllättävän määrätietoisesti kiinni ja liikutti huuliaan hänen suutaan vasten, kuin olisi tehnyt niin ennenkin jonkun toisen kanssa. Ehkä olikin. Se tuntui turvalliselta, vaikka Joutsin korvissa yhä kohisi niin veri kuin järvivesikin. Joutsi yritti rauhoittua, mutta se tuntui mahdottomalta, kun sydän takoi niin vauhkosti ja järki halusi pinkoa päästä pakoon. Hänen sisällään kuohui ja vaahtosi. Valtarin suu tuntui samaan aikaan pelottavalta ja käsittämättömän hyvältä, eikä Joutsi tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä tai ajatella. Valtari jatkoi hänen suutelemistaan, ja Joutsi räpytteli silmänsä kiinni, kun ajatteleminen kävi liian vaikeaksi. Hän nosti vapisevat kätensä Valtarin ranteille ja piti niistä kiinni kuin olisi pelännyt hukkuvansa matalaan veteen. Lämmin mielihyvä väreili jossain syvällä hänen sisällään ja valtasi kehon samanlaisina aaltoina, jotka olivat keinuttaneet lumpeenlehtiä. Se tuntui pelottavalta, vieraalta, väärältä, ja silti samaan aikaan niin hyvältä, ettei hän halunnut pistää vastaan. Hän antautui.
Keuhkoja poltti. Hänestä tuntui, että hän oli hukkumassa Valtarin huulille, ja hän repi itsensä irti, ennen kuin menettäisi tajunsa. Hän haukkoi taas happea kuin olisi ollut uppeluksissa pidemmän aikaa. Siltä hänen sydämessäänkin tuntui. Valtari piteli hänestä yllättävän voimakkaasti kiinni, kun hän horjahti taaksepäin.
”Muista hengittää.”
”Anna… minä… minä...” Joutsi puhui hengästyneenä ja nieleskeli. Valtari nyökkäsi. Joutsi istahti takapuolelleen veteen, kaikki vaatteet olivat kuitenkin jo kastuneet, ja nojasi niskansa rantatörmään. Valtari siirtyi hänen viereensä ja piteli hänestä vähän varovaisemmin kiinni. Joutsi tasasi hengitystään ja otti veden alla Valtarin polvesta kiinni jonkinlaista tukea saadakseen. Hän vapisi kauttaaltaan, muttei kylmästä.
”Näytät siltä, että olet vähän pyörällä päästäsi”, Valtari sanoi lempeällä äänellä.
Joutsi tuijotti järvelle ja yritti kerätä ajatuksensa kasaan. Se oli mahdotonta. Ainoa asia, mitä hän pystyi ajattelemaan, oli Valtari.
”On ehkä parempi, ettemme puhu tästä liikaa”, Valtari jatkoi.
”Minusta tuntuu, että meidän juuri pitäisi”, Joutsi puuskahti hieman tyrmistyneenä.
”Miksi? Minä suutelin sinua, sillä hyvä.”
Joutsi tuijotti Valtaria suu auki ja sanattomana. Valtari oli ihmeellinen poika, outo ja aivan pähkähullu. Kuvitteliko Valtari, ettei heidän tarvitsisi puhua tästä laisinkaan? Että he antaisivat vain asian olla ja jatkaisivat elämäänsä kuten ennenkin, ehkä välillä suudellen, ehkä ei. Joutsi ei oikeastaan tiennyt, mitä tämä kaikki tarkoitti. Pitikö Valtari hänestä vai oliko tämä vain jokin pojan monista oikuista?
”Anteeksi, että tein sen niin yllättäen. Varoitan sinua seuraavalla kerralla”, Valtari sanoi ja tuijotti häntä levollisena silmiin. Joutsin sydän takoi, ja takoi, ja takoi, kunnes rauhoittui, kuten järven pintakin. Hän nyökkäsi hitaasti ja seurasi Valtaria ylös vedestä.
He olivat suudelleet, sillä hyvä.
