Myrsky oli repinyt heidän purjeveneensä laiturinnokasta irti. Julian oli huomannut, kun se tapahtui, ja juossut pelkissä kumisaappaissa ja villapuserossa rantaan pelastaakseen sen. Eike oli vetänyt vain sadetakin päälleen, ennen kuin oli seurannut tämän vanavedessä pihalle, mutta hän ei ollut nähnyt enää venettä eikä Juliania.
Nimi: Myrskytuulia
Kirjoittaja: Avaruuspiraatti
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: hurt/comfort
Paritus: Eike/Julian
Haasteet: FinFanFun1000 (954. Saari), Finikesä 2019 (Juhannustaitoja)
A/N: Hyvää kesää Sokerisiipi! <3 Toivoit h/c:ta ja tässä sitä olisi. Ehkä vähän enemmän H- kuin C-painoitteisena, mutta ehkäpä loppu tuntuu juuri siksikin sitäkin maukkaammalta!
Myrskytuulia
Myrskytuulet puhalsivat ankarina mereltä. Ne nostattivat korkeita aaltoja, jotka rymisivät vaahtopäisinä rantakalliota päin ja pärskivät vettä Eiken kasvoille. Hän seisoi kallion reunalla ja uhmasi tuulta ja sadetta pelkässä sadetakissa. Hänen tukkansa oli litimärkä ja valutti vettä hänen kasvoilleen ja takinkauluksesta paidalle. Hän vapisi kylmästä, muttei pystynyt vielä palaamaan takaisin sisälle.
”Julian!” hän huusi sateeseen. ”Missä sä olet!”
Myrsky oli repinyt heidän purjeveneensä laiturinnokasta irti. Julian oli huomannut, kun se tapahtui, ja juossut pelkissä kumisaappaissa ja villapuserossa rantaan pelastaakseen sen. Eike oli vetänyt vain sadetakin päälleen, ennen kuin oli seurannut tämän vanavedessä pihalle, mutta hän ei ollut nähnyt enää venettä eikä Juliania.
Uusi aalto iski kalliota vasten meren koko raivolla ja heitti suolaista vettä hänen päälleen. Rannalla viettävät portaat olivat märät ja liukkaat, ja Eike pelkäsi, että Julian oli kaatunut ja tippunut veteen juostessaan. Julianin saappaatkin olivat vähän liian isot tälle. Hän katseli hädissään rantatörmälle ja merelle, muttei nähnyt mitään. Pelko sai sydämen tykyttämään nopeammin ja itku kuristi kurkussa. Helvetti, hän ajatteli ja halasi itseään. Ei helvetti, ei helvetti, ei helvetti.
”JULIAN!” hän karjui niin kovaa kuin keuhkoista lähti. Oli vaikea sanoa, mistä sadevesi loppui ja kyyneleet alkoivat. Silmiä kirveli.
”JULIAN!”
Tuuli ulvoi ja kalastajamökin myrskykello soitti, mutta kukaan muu ei hänelle vastannut.
Eike vapisi. Teemuki ei pysynyt hänen käsissään, joten hän vain piteli siitä kiinni ja lämmitti sormiaan. Pieni mökki oli vieras ja liian ison tuntuinen. He olivat majailleet siellä jo viikon ja vasta aamulla Eike oli valittanut Julianille, kuinka se oli heille kahdelle liian pieni. Nyt se kadutti häntä. Myrsky riehui ulkona, mutta Eike ei kuullut enää muuta kuin oman rohisevan hengityksensä. Kurkku tuntui karhealta kaikesta huutamisesta, ja silmiä ja päätä särki. Kuinka kauan hän oli istunut siinä? Hänen ajantajunsa oli kadonnut kokonaan. Teemuki ei enää lämmittänyt. Hän niiskutti ja siirsi hitain liikkein märkiä hiuksia otsaltaan, kuin hänen kätensä olisivat painaneet liikaa. Hän ei ollut vielä koskaan kokenut sellaista uupumusta. Ehkä hän oli tulossa kipeäksi. Ehkä hänelle nousisi kuume.
Ei sillä ollut enää mitään merkitystä.
Eike nyyhkäisi ja painoi kätensä suulleen, vaikka kukaan ei ollut häntä kuulemassa. Epätoivo ravisteli koko kehoa ja poskille valui kyyneliä, vaikka hänestä tuntui, että hän oli jo itkenyt itsensä kuivaksi. Hän ei tiennyt, mitä tekisi seuraavaksi. Oliko edes mitään, mitä hän halusi tehdä? Julian oli poissa, tippunut ehkä aaltoihin, iskeytynyt kalliota vasten aaltojen mukana ja hukkunut. Hän oli jäänyt –
Kalastajamökin ovi heilahti auki ja Julian tömisteli sisään vittuuntuneen näköisenä. Hänen vaatteistaan tippui vettä puulattialle.
”Julian!” Eike parkaisi ja juoksi miehen kaulaan. ”Missä helvetissä sä –.”
Julian tönäisi hänet pois.
”Mitä sä –?”
”Me menetettiin se”, Julian sanoi katkerana. ”Mä juoksin sen perässä melkein koko saaren pituudelta, mutta meri vei sen silti. Me ollaan jumissa.” Hän katsoi Eikeä kulmat rypyssä.
”Mikä vittu sun on? Miksi sä itket?”
Eike pyyhki häpeissään silmiään. ”Mä luulin, että sä hukuit”, hän sanoi ääni vapisten, ”kun mä en nähnyt sua missään…”
Julian katsoi häntä niin, kuin hän olisi ollut tavattoman tyhmä. Eiken sydämestä pisti.
”Älä ole noin vitun dramaattinen.”
Eike ei ollut varma, mitä olisi tuntenut. Hän oli huojentunut ja järkyttynyt ja loukkaantunut. Kyyneleet kuivuivat silmiin. Häntä suututti, ettei Julianilla ollut rahtustakaan myötätuntoa häntä kohtaan. Tämä oli aina ollut paska ihminen, muttei koskaan näin paska Eikelle.
”Miksi sun pitää olla tuollainen?” hän kysyi. ”Mikä sua vituttaa?”
”Meillä ei ole enää venettä, etkö sä idiootti tajua!” Julian huusi hänen kasvoilleen. ”Lähimmälle rannalle on kilometrejä! Me ollaan jumissa kahdestaan tällä pienellä saarella koko lopun ikämme. Että mieti vittu sitä!”
Eikekin alkoi tulistua. Hän oli kyllästynyt ikuiseen idiootinrooliinsa.
”Ehkä, jos sä olisit sitonut sen paremmin kiinni, me ei oltaisi nyt tässä!” hän huusi.
”Ai munko vikani se oli? Ehkä jos sä kerran elämässäsi oikeasti auttaisit mua, etkä vain katselisi vierestä ja soittaisi suutasi, niin asiat alkaisi meidänkin kesken toimimaan. Mä en pysty pitämään meitä molempia hengissä yksin!”
”No ehkä sun ei enää tarvitsekaan! Ehkä mä kävelen mereen, niin saat säkin sitten sitä kauan kaipaamaasi hiljaisuutta! Kun on se niin vitun kamalaa elää mun kanssani… Vaikka et sä kyllä eilen sängyssä mun seurastani valittanut –.”
”NYT RIITTÄÄ!”
Jopa tuuli tuntui hetkeksi vaikenevan säikähdyksestä. Eike yritti tasata hengitystään. Tunnemyrsky vavisutti hänen kehoaan, mutta niin se teki Julianillekin. Julian oli ollut heistä kahdesta aina se vakaampi, peruskallio silloinkin, kun kaikki muu tuntui murenevan ympäriltä, miksi Eike nyt vähän hätkähtikin tämän reaktiota. Kerta oli ensimmäinen, kun tämän kova kuori todella rakoili. Eike purskahti taas itkuun, vaikkei olisikaan halunnut tehdä niin Julianin edessä.
”Jos seksi on sulle ongelma, niin ei meidän ole enää pakko”, Julian sanoi ärsyttävän sovittelevaan sävyyn. Eikeä turhautti, ettei tämä vain
tajunnut.”Ei seksi ole mikään ongelma”, hän itki, ”vaan se, että sua ei pätkän vertaa kiinnosta, miltä musta tuntuu. En ymmärrä, miten typerä ihmisen pitää olla, että se työntää itkevän pois, koska välittää enemmän jostain helvetin veneestä.”
Julian puuskahti ja pyöritti silmiään, mutta Eike näki, että tämänkin silmäkulmiin oli alkanut kertyä kyyneliä. Se tuntui hänestä kierolla tavalla hyvältä: tietää, ettei Juliankaan ollut täysin tunteeton. Että hänen sanansa ylsivät jonnekin Julianin paksun suojakuoren läpi.
”Kyllä sä tiedät, että mä välitän susta enemmän”, Julian mutisi.
”No ei se s-siltä aina tunnu”, Eike nikotteli ja yritti rauhoittua, mutta se alkoi tuntua toivottomalta tehtävältä. Hän oli padonnut näitä tunteita viikkoja ja taas viikkoja siinä uskossa, että ne hiipuisivat pois, jos hän vain ei kiinnittäisi niihin huomiota, mutta nyt kaikki padot olivat murtuneet, eikä hän voinut tunnevirralle enää mitään.
”M-mä olen vain taakka sulle ja sä roikotat mua mukanasi, koska tarvitset jonkun, jota n-nussia ja jolle huutaa. S-siltä musta aina t-tuntuu.”
Julian pudisteli päätään ja pyöritteli silmiään aina vain suurieleisemmin, mutta hänen alahuulensa vapisi ja jalat sahasivat levottomina paikallaan. Hän ei pystynyt katsomaan enää Eikeä silmiin.
”Sä tiedät, että mä välitän susta”, hän toisti. ”Kyllä sä tiedät.”
Eike pudisti päätään. Julian käveli hänen ohitseen hartia hänen hartiaansa osuen ja pisti teeveden tulelle.
”Juotko säkin?”
”Sä et voi tosissasi kuvitella, että mä annan tämän asian vain jäädä tähän”, Eike naurahti turhautuneena. ”Inhoatko sä mua niin paljon, ettet voi edes puhua mulle?”
”Mitä puhuttavaa mulla enää on?” Julian korotti taas ääntään. ”Mitä sä haluat, että mä sanon, hä? Että mua pelottaa? Että musta tuntuu, että mä olen epäonnistunut paska?”
Eike katsoi häntä surullisena takaisin.
”No siinä. Nyt mä sen sanoin”, hän mutisi hiljaa. ”Mä olen epäonnistunut paska, joka ei pysty pitämään edes miehestään huolta. Nyt säkin tiedät.” Hän nyyhkäisi ja hieroi sitten kiroillen silmiään, kuin olisi sillä tavalla saanut pidettyä kyyneleet poissa.
”Miksi sä et vain itke?” Eike kuiskasi. ”Antaisit sen kerrankin tulla. Me ollaan täällä kahdestaan. Mitä ihmettä sä pelkäät?”
Julian pudisti rivakasti päätään ja näytti siltä, että olisi voinut mennä rikki pelkästä ajatuksesta. Eike hengähti. Julian käänsi hänelle taas selkänsä ja oli vahtivinaan teepannua, vaikkei vesi edes ollut lämmennyt.
”Julian”, Eike kuiskasi.
”Anna mun olla.”
”Haluatko sä oikeasti olla yksin?”
Odotus tuntui kestävän kokonaisen ihmiselämän. Eike oli jo kääntymässä pois ja antamassa Julianille vähän tilaa, kun tämä pudisti päätään. Jokin Julianin olemuksessa oli muuttunut: hän näytti jollain tavalla pienemmältä. Eike pohti, kuinka kauan tämäkin oli padonnut tunteitaan ja kuinka raivoisina ne nyt yrittivät ulos. Se ei mahtanut tuntua hyvältä. Eike käveli hitaasti miehen luokse ja kietoi kätensä tämän ympärille. Julian oli kuin uitettu rotta, aivan likomärkä, ja Eikenkin vaatteet kastuivat entisestään. Hän rutisti Juliania niin lujaa, että lattialle tippui taas vettä tämän villapaidanhelmasta.
”Riisu tämä. Saat vielä flunssan”, hän sanoi ja nyki paidanhelmaa ylöspäin. Julian antoi hänen riisua sen ja märän aluspaidankin sen alta. Eike silitti tämän kylmännihkeää selkää, yritti lämmittää sitä sillä tavalla. Sitten Julian kääntyi ja teki hänelle saman: riisui märän collegen ja T-paidan ja, Eiken yllätykseksi, pussasi häntä kaulataipeeseen. Eike olisi halunnut kiittää ja sanoa, että se tuntui hyvältä, mutta hän pelkäsi, että puhuminen rikkoisi taian. Julian kiersi kätensä hänen ympärilleen.
”Anteeksi”, hän kuiskasi hiljaa Eiken korvanjuureen. ”Mä en halua, että susta tuntuu, että mä vain roikotan sua mukanani. Sä olet kaikki, mitä mulla on.”
”Mikset sä ole sanonut sitä ennen ääneen?”
Julian pudisti päätään. ”Ajattelin, että sä jo tiedät.”
Pikkuhiljaa Eike alkoi lämmetä. Hän ei muistanut, milloin Julian oli viimeksi pidellyt häntä niin tiukasti – jos oli koskaan. Se tuntui hyvältä. Eike ei ollut aikaisemmin tajunnut sitä, mutta hän oli kaivannut tällaista läheisyyttä jo pitkään. Kun Julian aivasti, Eike viimein vetäytyi. Teepannu vihelsi.
”Haen sulle pyyhkeen.”
Eike kyykistyi rinkoille ja otti niistä pyyhkeen sekä kuivia vaatteita heille molemmille. He eivät olleet purkaneet rinkkojaan mökin säilytysarkkuihin, sillä he eivät olleet ajatelleet jäävänsä aloilleen pidemmäksi aikaa. Saaren oli ollut tarkoitus olla pelkkä hengähdyspaikka heidän purjehdusreittinsä varrella. Nyt heidän olisi kuitenkin ehkä pakko asettua taloksi. Yllättäen Eike ei kuitenkaan ollut huolissaan ajatuksesta. He olivat samonneet autiota maata kahden niin pitkään, ettei hän enää osannut edes kaivata muuta. Julian koetteli hänen hermojaan melkein päivittäin, mutta samalla mies toi hänelle sellaista turvaa, jota kukaan muu ihminen ei Eiken elämässä ollut aikaisemmin tuonut. Tietenkin elämä oli nyt erilaista, hyvin erilaista. Mutta jo ennen tätä kaikkea Julian oli ollut hänen turvasatamansa. Eike oli kiitollinen siitä, ettei hän ollut jäänyt yksin, kun kaikki oli mennyt päin vittua.
Julian oli pistänyt heidän märät vaatteensa tuolinselille kuivumaan, kun Eike palasi keittonurkkaan. Eike pörrötti Julianin tukan kuivaksi, ennen kuin kuivasi omansa. Julian vältteli yhä hänen katsettaan, mutta mutisi silti kiitoksen. Hän kaatoi heille kuumaa vettä ja huljutti teepussia ensin omassa kupissaan, ennen kuin pisti sen Eiken kuppiin. Eike suuteli Julianin suunviertä. He pukivat kuivat vaatteet ylleen.
”Mitä sun polville kävi?” Eike kysyi, kun huomasi naarmut Julianin jaloissa.
”Kaaduin”, Julian murahti ja oli taas pyörittämässä silmiään samoin kuin aina, kun Eike kysyi jotain itsestään selvää, mutta tiedosti tavan aivan yllättäen ja yritti peittää erheensä katsomalla toisaalle. Eike huomasi sen, mutta oli iloinen, että Julian edes yritti. Julian painoi kätensä Eiken käsiin, ja Eike suuteli tämän naarmuuntuneita kämmeniä.
”Nämä pitäisi puhdistaa”, Eike sanoi. Julian kohautti vain olkiaan. Hän otti heidän teekuppinsa pöydältä ja kävi auki levitetylle vuodesohvalle istumaan samalla, kun Eike haki keittiön kaapista mökin ensiapupakkauksen. Julian pyrki hänen syliinsä istumaan, mikä ei ollut tavallista, ja Eike pyyhki tämän kämmenet desinfiointiaineeseen kostutetulla vanulapulla. He jäivät niille sijoilleen, kun Eike oli valmis, ja hörppivät vaitonaisina teetä. Kalastajamökissä oli pieni televisio, mutta siihen ei tullut virtaa. Julian ei ollut osannut käyttää mökin varageneraattoria, eikä ollut jaksanut vaivautua opettelemaan lyhyen pysähdyksen takia, vaikka sen ohjevihkonenkin löytyi mökin muiden papereiden joukosta. Ehkä heidän oli viimein aika oppia. He tuijottivat pimeää näyttöä.
Sade hakkasi ikkunaa. Hämärä asettui mökkiin. Eike vei heidän tyhjät kuppinsa tiskialtaaseen ja ensiapupakkauksen sinne, mistä oli sen hakenutkin. Hän ei viitsinyt sytyttää kynttilöitä, he kuitenkin menisivät kohta nukkumaan. Hänellä oli uupuneempi olo kuin aikoihin. Julian makasi jo peiton alla selkä häneen päin, kun hän palasi.
”Nukutko jo?”
Julian pudisti päätään. Eikekin kömpi peiton alle ja painautui Julianin selkään kiinni. Tämä kääntyi hänen sylissään ja suuteli häntä kevyesti kerran huulille. Eike silitti Julianin poskea sormenpäillään ja huomasi, että tämän poski oli taas märkä.
”Onko kaikki hyvin?” hän kuiskasi ja pyyhki kyyneliä paitansa hihaan. Julian nyökkäsi. Eike ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt jatkaa aiheesta, tökkiä vähän kepillä jäätä. Hän oli nähnyt Julianin itkevän vain kerran aikaisemmin, eikä hän halunnut järin muistella sitä enää. Eike silitti Julianin poskea koko kämmenellään ja painoi uuden suudelman tämän huulille. Julian rentoutui hänen syliinsä ja suuteli häntä laiskasti takaisin. Hitaasti. Kiireettömästi. Siinä oli jotain erilaista kuin niissä suudelmissa, joita he jakoivat seksin jälkeen. Jotain sellaista, jota Eike ei ollut niinä hetkinä kaivannut, mutta jota hän nyt tiesi aina halunneensa. Eike hymisi tyytyväisenä, kun Julian nosti kätensä hänen poskelleen ja silitti peukalonsyrjällä häntä leuan viertä pitkin kaulalle ja aina paidankauluksenkin alle. Sitten Julian haroi sormillaan hänen tukkaansa, vaikka se olikin pesemätön, ja Eikeä alkoi väsyttää niin, että takaisin suuteleminen kävi vaikeaksi. Hän antoi päänsä painua tyynyyn ja ummisti silmiään, kun Julian ripotteli pehmeitä suudelmia jokaiselle paljaalle kohdalle hänen kasvoissaan ja kaulallaan.
Hän roikkui jo valveen ja unen rajamailla, kun Julian puhui.
”Tuntuuko susta yhtään paremmalta?”
”Tuntuu”, Eike sai tuskin väsymykseltään vastatuksi. Ehkä hänen olisi pitänyt kysyä sitä samaa Julianiltakin, mutta Julian silitti taas hänen poskeaan ja hiipivä uni teki ajattelemisestakin vaikeaa. Julian painautui ihan lähelle, niin että Eike tunsi tämän hengityksen kasvoillaan ja hien tajun nenässään, ja veti peiton paremmin heidän päälleen. Julian otti hänen kädestään kiinni ja suuteli jokaista rystystä ja jokaista sormenpäätä ja jokaista pientä luomea hänen ranteessaan.
”Mä aion pitää susta parempaa huolta”, Julian lupasi.
Eike raotti toista silmäänsä. Julian näytti vakavalta.
”Mä rakastan sua”, Eike kuiskasi hiljaa. Julian katsoi muualle vaikeana, kuin olisi vähän hävennyt, mutta puristi kuitenkin hänen kättään tiukemmin. Eike tiesi, että hetki oli liian intiimi tälle, muttei kuitenkaan katunut sanojaan. Julian sanoisi sen hänelle takaisin, kun olisi valmis.
Eike sulki taas silmänsä. Hän laski toinen toistaan heikompia tuulenpuuskia aina siihen asti, kunnes Juliankin tuntui rentoutuvan tai ehkä vain väsyvän valvomiseen. Myrsky tuntui sekin jo uuvahtaneen, merellä ja mökin sisällä. Eike ei tiennyt, miksi Julian lukitsi muun maailman niin vastahakoisesti ulkopuolelleen, mutta hän oli valmis tekemään työtä sen eteen, että tämä voisi päästää hänet suojamuuriensa sisäpuolelle. Ehkä Juliankin tekisi hänen eteensä yhtä ankarasti töitä.
