Ayu, Ei ollut edellinen viimeinen raapale, eikä ole vielä nämä seuraavatkaan, koska olen äärimmäisen huono kirjoittamaan mitään loppuun (näköjään) 
Juhannuksena sopii vähän humalassakin kirjoittaa kommentteja! Valitettavasti sitä joutuu joskus myös kärsimään seuraavana aamuna... Lance on niin kamalan estoton, että välillä mörrimöykky-Keithiä käy sääliksi! Eihän siinä hän nyt mitenkään osaa sitten suhtautua sellaiseen läheisyyteen. Eikä selkeästi osaa hänen kehonsakaan 
Kiitos taas aivan ihanasta kommentista ♥
A/N: Tässä kaksi seuraavaa osaa! Seitsemäs raapale on sitten varmuudella viimeinen tai nimeni ei ole piraatti!
5.
Jos jossain Keith oli tullut mestariksi avaruudessa ollessaan, niin Lancen välttelemisessä. Hän oli saanut kyllikseen harjoitusta Leijonalinnassa, missä piilottelu tosin osoittautui välillä yllättävänkin hankalaksi, kun Lance vain sille päälle ryhtyi. Nyt Keith haahuili ympäri Sinisen ruumaa, kun kuuli askelten lähestyvän, ja onnistui välttämään Lancen joka kerta. Hetken aikaa hän epäili, antoiko Lance tahallaan hänen liueta paikalta, mutta totesi pian, ettei Lance voinut olla niin hienotunteinen.
Keith palasi ohjaamoon vasta illemmalla, kun hän uskoi, että Lance oli jo unohtanut kiusallisen välikohtauksen ja kyllästynyt odottamaan häntä pilkattavaksi. Keithin yllätykseksi Lance retkotti ohjaustuolilla ja torkkui. Kun hän käveli lähemmäs, hän huomasi levottoman juovan Lancen kulmien välissä. Lancen silmät vilkkuivat luomien alla ja huulet taipuivat äänettömiin sanoihin. Hän näytti näkevän painajaisia.
”Lance?”
”Mmh.”
”Lance.” Keith ravisteli Lancea hartiasta. Lance säpsähti hereille, älisi jotain espanjaksi ja tarttui Sinisen ohjaussauvoihin.
”Rauhoitu, mä se vain olen.”
Lance katsoi häntä ja siristi silmiään, kuin asiasta varmistuakseen. ”Älä säikäyttele tuolla tavalla”, hän hymähti ja rentoutui takaisin tuolin selkänojaan. ”Mitä sä haluat?”
”Oletko sä itkenyt?”
”No en ole”, Lance murahti ja hieroi silmiään. ”Olen vain väsynyt.”
Keith nyökkäsi, vaikkei uskonut Lancea hetkeksikään. ”Joko sun krapula on hellittänyt?”
”No miltä mä näytän?”
”Aika karsealta.”
”Mm-hm.”
He olivat pitkän aikaa hiljaa. Ulkona oli jo niin pimeää, ettei ikkunasta nähnyt mitään, mutta tuulen ulvonnan kyllä kuuli. Keith laski kätensä takaisin Lancen olalle muka tukea hakeakseen, eikä Lance työntänyt häntä pois.
”Mä alan saada tästä tarpeekseni”, Lance sanoi hiljaa. ”Sininen tuntuu koko ajan pienemmältä.”
”Ehkä huomenna päästään lähtemään”, Keith yritti pysyä toiveikkaana.
Lance vain tuhahti. ”Mä en ole koskaan ollut niin onnekas.”
”Miten niin?”
Lance kohautti olkiaan. ”Mikään ei koskaan tunnu menevän, niin kuin mä toivon.” Hän vilkaisi Keithiä vähän surullisin silmin, ja äkkiä Keithistä tuntui, että hän oli tehnyt jotain väärin.
”Olenko mä tehnyt jotain väärin?” hän kysyi ääneen.
”Et”, Lance naurahti surkeana. Ehkä se johtui siitä, että Keith oli ollut koko päivän yksin, mutta hän ojentui lähemmäs ja kietoi käsivartensa Lancen hartioiden ympärille lohduttavaan halaukseen. Lance painoi päänsä hänen olalleen ja Sinisen ikkunan heijastuksesta Keith näki tämän hymyilevän vaisusti.
”Sä tarvitset suihkun”, Lance mumisi.
Keith painoi kasvonsa Lancen hiuksiin.
”Niin säkin.”
6.
Keith heräsi aamulla Lancen kainalosta. Hän ei ollut varma, miten oli siihen yön aikana joutunut, ja alkoi jo vähän panikoida, sillä ei hän koskaan aikaisemmin ollut kävellyt unissaan. Vai oliko? Hetken siinä maattuaan ja hämärää ohjaamoa tarkasteltuaan hän tajusi, että se oli ollut oikeastaan Lance, joka oli tullut hänen viereensä keskellä yötä – ei toisinpäin. Tämä toteamus ei rauhoittanut hänen mieltään, joka panikoi nyt siksi, että Lance oli tullut
hänen viereensä nukkumaan. Ei sillä, että siinä Lancen kainalossa olisi ollut jotenkin epämiellyttävä olla. Päinvastoin.
Lancen lämmin hengitys heilutti hänen hiustupsujaan ja tämän käsivarsi lepäsi hervottomana hänen rintansa päällä. Hänen poskensa kuumenivat, kun hän tunsi jonkin työntävän hänen reittään vasten.
”Lance?” hän kuiskasi.
Lance tuhisi.
Hän puristi silmänsä kiinni ja yritti antaa asian olla, muttei pystynyt.
”Lance!”
”Mitä?” Lancen äreä ja käheä ääni vastasi hänelle. Tämä kuulosti siltä, että oli hereillä vasta toisella aivopuoliskollaan.
”Onko tuo sun...”
Lance hipsutti hänen reittään. ”Ai tämä vai?”
Keith hengähti huojentuneena. Ja sitten hän rypisti otsaansa.
”Mitä sä teet?”
”Tuli kylmä.”
Keith olisi katsonut Lancea tympeästi silmiin, jos olisi pystynyt kääntämään päätään sen vertaa. ”Et ole tosissasi. Ei sulle ennenkään ole tullut kylmä.”
”No nyt tuli.”
Keith kurotti päätään ja katsoi vastapäistä seinää, jonka viereen Lance oli jättänyt huopansa.
”Sulla oli kylmä, muttet ottanut huopaa mukaan”, hän sanoi epäillen.
Lance hymähti. ”Mitä jos vain lakkaisit puhumasta? Ei tämä nyt niin kamalaa ole.”
”Ei se olekaan”, Keith sanoi – ja tajusi sitten vasta,
mitä sanoi. ”Tai siis –.”
”Keith”, Lance keskeytti. Hän nousi toisen kätensä varaan ja katsoi Keithiä tiukasti silmiin. Keith punastui, vaikkei siinä ollut mitään punastumisen aihetta. Ehkä se sitten johtui siitä, että jos Lance olisi yhtään nojannut alaspäin, he olisivat voineet vaikka pussata. Ei sillä, että Keith olisi edes halunnut.
”Mä olen kipeästi halauksen tarpeessa”, Lance sanoi, ”ja musta tuntuu, että niin olet säkin. Joten, mitä jos oltaisiin molemmat vielä hetken aikaa hiljaa ja vain nautitaan tästä, ennen kuin aletaan taas härnätä toisiamme. Okei?”
Lance painui takaisin makuulle, ennen kuin Keith vastasi. Tilanteessa oli niin paljon prosessoitavaa, ettei Keith lopulta vastannut mitään. Lance hengitti rauhallisemmin ja Keithinkin silmät alkoivat painua taas kiinni.
Siinä oli hyvä olla.
