Fredu: Snif, eiks oliskin kiva jos hahmot aina tulis toimeen ilman konfliktia, mutta pakkohan sitä oli ilmeentyä
Tässäpä jatkoa, kiitos kommentistasi
Karma91: Jep, mutkalliselle tielle päätyivät
Hauskaa, että näet asiassa Dracon kannan, katsotaan kääntyyköhän Hermionekin sille kannalle vielä. Harry on tosiaan luihu, vaikka ehkä ihan ymmärrettävästi
Mukavaa että pidät Ginnystä ja Ronista tässä tekstissä. Kiitos kommentistasi
11. osa Torstaiaamu oli ensimmäinen aamu, kun Hermione ei herätessään enää ihmetellyt missä oli. Viikko oli nyt puolivälissä. Hermione ei halunnut miettiä päätöstä, jonka hän joutuisi tekemään viikon loputtua. Viikon alussa hän oli ollut varma valittavansa, mutta sitten hän oli alkanut oikeasti harkitsemaan asiaa, mutta eilisen riidan jälkeen… Päätöksen tekeminen oli muuttunut hankalammaksi, tuntui kuin palapeli olisi muuttunut rubikin kuutioksi.
Hermione sulki herätyskellon pirinän ja hautasi kasvonsa tyynyyn. Ei ollut reilua, että hänet pakotettiin tekemään näin pian koko loppuelämään vaikuttava päätös.
***Töiden jälkeen Hermione käyskenteli taas kaupungilla, kunnes kahdeksan tuntia kului umpeen ja hänen oli palattava takaisin Malfoyn luo. Ei sillä, että hän vihaisi tätä erityisemmin, oikeastaan hän oli päässyt vihasta yli kauan sitten, mutta hän ei voinut tietää mitä Malfoy halusi ja hän halusi antaa tälle varmuuden vuoksi omaa aikaa. Hermionen saapuessa taloon hän huomasi Malfoyn istuvan olohuoneen sohvalla tarkkaillen sohvapöydän yllä lentävää pienoisluutaa hajamielisesti.
“Miten töissä?” Hermione kysyi kävellessään olohuoneen puolelle.
Malfoy nosti katseensa Hermioneen hivenen yllättyneesti. “Oikeasti?”
“Mitä?” Hermione puolusteli.
“Sinä esität niin kuin me jo olisimme aviopari”, Malfoy huomautti.
Hermione pysähtyi sohvan luo, hieman ärsyyntyneenä. “No anteeksi, minä vain yritin pitää yllä kohteliasta keskustelua. En tiedä sinusta, mutta minä ainakin otan tämän tosissani, koska tämän jälkeen on mahdollisuus, että saan jonkun inhottavan vanhan ukon sulhasisekseni”, hän kivahti.
Malfoyn kasvoille nousi pisteliäs katse. “Ja minäkö en yritä?”
“Jos
oikeastiko? on sinun käsityksesi kohteliaasta-”
“En tarkoittanut sitä, vaan eilistä”, Malfoy ärähti ja nousi pystyyn. “Minä yritin tosissani, mutta sinä uskot vieläkin, että olen joku pimeyden marinetti, niin kuin olisin tehnyt aivan älyttömän valinnan halutessani suojella perhettäni.”
”Anteeksi vain, jos olen epäileväinen, et tehnyt muuta kuin haukuit minua koko kouluaikamme!”
“Olen muuttunut”, Malfoy huomautti vakavana.
“Oletko? Koska jos todella olet, sinun ei tarvitsisi puolustella itseäsi”, Hermione tokaisi kipakasti.
Malfoyn suu puristui viivaksi ja hetken aikaa Hermione luuli, että tämä alkaisi haukkumaan häntä tai jotain vastaavaa, mutta sitten tämä huokaisi ärtyneesti ja istui takaisin sohvalle. “Anteeksi”, hän mutisi. “Senkö sinä halusit kuulla?”
“Hädin tuskin kuulin mitään”, Hermione sanoi ja risti kätensä rinnalleen, vaikka oikea anteeksipyyntö tulikin hänelle yllätyksenä.
Malfoy käänsi katseensa Hermioneen. Miehessä oli selvästi ylpeyttä jäljellä, joten kesti hetken aikaa, ennen kuin hän antoi periksi ja pudotti maskin kasvoiltaan. Maskin alta paljastunut ilme oli syyllinen, hauras ja katuva, jollainen yhdistelmä sai Malfoyn näyttämään lähes eri ihmiseltä. Sanojen muodostaminen kesti hetken aikaa.
“Anteeksi, että olin ilkeä sinulle ja haukuin sinua. Anteeksi, että en tehnyt mitään, kun olit… siellä…” Malfoy jatkoi ja painoi katseensa pöytään, jolla liikkunut luuta oli laskeutunut, “Bellatrix… en voinut tehdä mitään, ainakin kerroin itselleni niin, kun kuulin huutosi. Mutta olisin voinut yrittää. Olin heikko, kun en yrittänyt vastustaa sitä elämää, johon minut sysättiin. Halusin, mutten uskaltanut. Vanhempieni takia. Itseni takia.”
Hermione istui viimein alas sohvalle metrin päähän miehestä. Kenties toivo Malfoyn suhteen ei ollutkaan hukkaan heitettyä. Tämä todella otti vastuun tapahtuneesta. Hermione alkoi tuntea olonsa hieman syylliseksi syyttelystään.
”Anteeksi, että syytin sinua niin kärkkäästi”, Hermione sanoi lempeämmin. ”Tilanteesi ei varmastikaan ollut helppo ja ymmärrän sen, että halusit suojella vanhempiasi.”
Malfoy nyökkäsi ja katseli häntä vakavasti, mutta pehmeämmin kuin aikaisemmin. “Kyllä minäkin otan tämän tosissani. Et ole mikään unelmavalintani, mutta voitat kirkkaasti edellisen ehdokkaani. Jos tämä ei onnistu, minuakin huolestuttaa ottaa riski”, Malfoy kertoi.
“Minkälainen sinun ensimmäisesi oli?” Hermione kysyi hiljaa.
Malfoy tuijotteli ikkunasta ulos lakastuneeseen puutarhaan vastentahtoisena vastaamaan.
***"Elise”, Malfoy sanoi viimein katse yhä ikkunassa. “Hän oli seitsemäntoista, juuri valmistunut Tylypahkasta. Hän oli ujo ja pieni tyttö, vielä lapsi oikeastaan. Vatsaani väänsi joka kerta, kun katsoin häntä, se ajatus, että jos me kaksi menisimme naimisiin… Se on väärin ylipäätään, että vasta koulusta valmistuneet joutuvat mukaan tällaiseen. Ikärajaa tulisi nostaa ainakin kahteenkymmeneen.”
“Olen samaa mieltä”, Hermione myönsi. Hän oli jo kahdenkymmenenkahden, mutta hän tunsi silti olonsa kovin nuoreksi. Hän ei voinut edes kuvitella miltä vasta Tylypahkasta valmistuvat nuoret joutuivat kokemaan.
“Hän oli kuin mikäkin kotitonttu”, Malfoy naurahti kolkosti tuijotellen käsiään. “Hän yritti kaikkensa miellyttääkseen minua, kertoi minulle mitä luuli minun haluavan kuulla. En koskaan saanut selkoa siitä, kuka hän itse oikeastaan oli. Hän taisi pelätä minua. Tiesi varmaan maineestani. Yhden kerran hän yllätti minut, kun olin tulossa suihkusta ja hän näki käsivarteni”, Malfoy sanoi ja kosketti paidan hihan suojassa olevaa vasenta kyynärvarttaan, johon oli piirretty pimeyden piirto. “Hän ei katsonut minua silmiin sen jälkeen.”
“En halua joutua sellaiseen avioliittoon, jonkun tuntemattoman kanssa, joka pelkää minua”, Malfoy sanoi hivenen vahvemmin ja käänsi katseensa Hermioneen, “minä tarvitsen jonkun, joka uskaltaa haastaa minut.”
Hermionen sydän hypähti kuullessaan Malfoyn sanat, sillä hän ei ollut kieltämättä juuri muuta tehnytkään kuin haastanut tätä. “Minä en pelkää sinua”, Hermione sanoi, tietämättä oikein mitä muutakaan sanoa. “Enkä ole tuntematon.”
“Mutta mitä sinä haluat, Hermione?” Malfoy kysyi.
Hermionen sydän pompahti, kun hän kuuli Malfoyn sanovan nimensä. “Meiltä on viety oikeus haluta mitään, Draco”, Hermione huomautti. Miehen nimi hänen suussaan tuntui vieraalta, mutta ei välttämättä huonolla tavalla. Siihen pitäisi vain tottua.
Draco. “Mutta tiedän, mitä en halua. En halua miestä, joka pitää minua vähempiarvoisena, kodinhoitajana tai esineenä. En halua miestä, johon en voi luottaa.”
“Minä en pidä sinua vähempiarvoisena, en kodinhoitajana, en esineenä”, Draco sanoi silmissään tutkaileva katse. Yhtäkkiä tuntui siltä, että he olivat lähempänä toisiaan kuin he olivat aikaisemmin. “Ja haluan uskoa, että voisit luottaa minuun. Et ehkä nyt, mutta jonain päivänä.”
Hermione nielaisi. “Tarkoitatko…” hän kysyi, tai ehkä se ei ollut edes kysymys, hänen ajatuksensa tuntuivat yllättäen sumeilta.
“Tarkoitan”, Draco sanoi tuijottaen häntä kasvoillaan jotain pehmeyden tapaista, hyväksyntää. Ilmassa väreili jännite, joka ainakin elokuvissa päätyisi vain yhteen asiaan, mutta kumpikaan heistä ei liikahtanut, he vain tuijottivat toisiaan, miettien miten kaikki oli yhtäkkiä muuttunut.
