Nimi: Tässä hetkessä (koko maailma ja ikuisuus)
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: S
Tyylilaji: haikea draama
Paritukset/henkilöt: Eeli/Tino ja Heikki/Kalevi (34-vuotiaina)
Haasteet: Originaali10 #4, Teelusikan tunneskaala (haikeus) ja FinFanFun1000 (62. Aikuisuus)
A/N: Päätin nyt vihdoin tarttua tuohon haikeuteen, ja syntyi tällaista pohdiskelevaa draamaa. Näiden poikien kanssa vietetty aika on poikkeuksetta ihanaa, toivottavasti sinäkin viihdyt! ^^ ♥︎
Tässä hetkessä (koko maailma ja ikuisuus)
2029
Eeli
Istuin saunan portaille Kalevin viereen. Se ojensi mulle avaamattoman kaljatölkin. Kiitin. Tölkki päästi tyydyttävän sihahduksen, kun avasin sen. Hätyyttelin ympärillä lentäviä hyttysiä, vaikka iholle ne perkeleet pääsivät kumminkin. Kyseinen veriuhraus kuului kuitenkin niin saumattomasti Suomen kesään, että turha siitä oli enää edes ärsyyntyä. Ehkä mua alkoi jo ikä painaa, kun en enää viitsinyt ärhennellä pikkuasioista.
”Saatana”, Kalevi murahti ja tappoi hyttysen paljaalle reidelleen. Hymyilin. Kalevi jaksaisi taatusti ärhennellä vielä harmaapäisenäkin. Hengitin nautinnollisena kosteanviileää kesäiltaa, jossa tuoksui yhä parin tunnin takainen sade. Luonto oli kaunis, vihreä ja niin elossa. Sitä jaksoi ihailla ja kunnioittaa joka kesä yhä uudelleen.
”Paska sää”, sanoin Kaleville, ”mutta vetää niin haikeaksi ihan vain olla taas Suvisaaressa, etten ees oikeen välitä.”
”Mitäs ootte niin kiireisiä”, Kalevi tuhahti. ”Kyllä tänne on jatkuva kutsu voimassa.”
”Tiedetään, mutta kun elämä”, sanoin. Me vilkaistiin toisiamme ja naurahdettiin yksimielisesti. Tuskin Heikki ja Kalevikaan kävivät täällä niin useasti kuin olisivat halunneet.
”Muistuuko vanhat, hyvät ajat mieleen?” Kalevi kysyi ja töytäisi mua kyynärpäällään.
”Vanhat ajat joo, mutta oliko ne hyviä, niin siitä mä oon vähän eri mieltä”, vastasin.
”Mitä sä meinaat?” Kalevi hämmästyi.
”No sitä vaan”, sanoin ja annoin silmieni levätä hetken idyllisessä järvimaisemassa. ”Etten mä ollut lukiossa tai ees pitkään sen jälkeen kovin onnellinen.”
Kalevi katsoi mua aivan hiljaa odottaen selitystä.
”Oli mulla hauskaa, en mä sitä”, vakuutin, ”mutta samaan aikaan kaikki sattui. Olin epävarma siitä, kuka oon, mitä haluan ja ketä rakastan, ja onko se kaikki ihan ookoo.”
”Mut nyt meikäpoika on naimisissa maailman ihanimman ihmisen kanssa, ja mulla avautuu kohta uus ura urheilufysioterapeuttina. Kavereita on just tarpeeksi. Rahaakin on kertynyt ihan mukavasti. Meinaan vaan sitä, että nuoruuden perään aina haikaillaan, mutta oliko se muka oikeasti niin hienoa? Olla ihan hukassa ja solmussa itsensä kanssa.”
”Jessus, Eeli”, Kalevi puhahti. ”Nyt pistit kyllä pahan.”
”Sulle varmaan vielä hankalampaa myöntää, että sun elämän onnellisin aika alkoi vasta, kun täytit kolmekymmentä”, virnuilin. Kaleville ikäkriisi oli iskenyt huomattavasti rankemmin kuin meille muille. Se taisi vasta nyt olla yli pahimmasta.
”Olin mä aika onnellinen jo ennen sitä”, Kalevi sanoi. ”Reippaasti ennen.”
”Reippaasti?”
”No pari vuotta.”
Nauroin.
”Olin mäkin, ei sillä, mutta ei parikymppisenä tajua sen paremmasta kuin mitä saa.”
Vasta jälkikäteen, kun tiesi, mitä todellinen onni oli, näki menneen sellaisena kuin se todella oli ollut. Sen oivaltaminen oli ollut mulle aika järkyttävää.
”Voi olla”, Kalevi myönsi, ja se sormeili nimettömässä olevaa vihkisormustaan. Tiesin, ketä se ajatteli. ”Mut et sä olis siinä ilman sun kipeitä nuoruusvuosia. Ne teki susta sut.”
”En mä sanonukaan, että toivoisin niitä pois”, sanoin. ”En vain kaipaa niitä. Oli tarpeeksi tuskallista elää se aika kertaalleen.”
”En ees tiennyt”, Kalevi sanoi ja katsoi mua pitkään, ”että sulla oli niin rankkaa.”
Kohautin olkiani. En ollut yllättynyt.
”Osasin piilottaa sen tosi hyvin”, sanoin, ”ja luulin, että se oli ainoa tapa selvitä. Nyt tajuan paremmin.”
En sanonut sitä Kaleville, mutta mä olin miettinyt näitä samoja juttuja paljon viime aikoina, ja tuntui vapauttavalta sanoa ne viimein jollekulle ääneen. Kalevi nyökkäili hitaasti ja nousi ylös. Se katsoi kauas ajatuksiinsa vaipuneena kuin mun sanat olisivat tavoittaneet jotakin jo kauan sitten unohdettua.
”Joo, tiedän, mitä tarkoitat”, mies viimein mumisi. Mua olisi kiinnostanut kysyä enemmän, mutta sitä ennen mies lisäsikin liioitellun reippaasti:
”Mennään takas mökkiin. Mut syödään elävältä.”
Me otettiin vaatteemme ja mentiin kallioista polkua ruskealle hirsimökille. Sisällä oli lämmintä ja äänekästä. Heikki ja Tino riitelivät musiikista, ja siitä, kenen soittolistaa pitäisi kuunnella seuraavaksi. Se oli varmasti alkanut leikkimielisenä kinasteluna, mutta tunteiden kuumennettua ne olivat menneet henkilökohtaisuuksiin, ja tilanne oli karannut käsistä. Kalevi meni miesten väliin, mutta mä en jaksanut edes esittää kiinnostunutta. Menin pukemaan, ja kun palasin, olohuoneessa oli valloillaan enää kiukkuinen hiljaisuus. Tino mökötti sohvalla, ja Heikki laittoi ruokaa keittiössä kuulokkeet korvillaan nyreä ilme kasvoillaan.
”Voitsä uskoa, että meistä kahdesta on tullut tän porukan aikuisia?” Kalevi sanoi mulle hiljaa, kun me istahdettiin pöytään pelaamaan korttia.
”Voin”, sanoin. ”Heikki ja Tino saavuttivat kypsyyden huippunsa niin aikaisin, että ne ovat alkaneet jo taantua, kun taas meidän parhaimmat päivät ovat vasta edessä.”
”Haista paska”, Tino kiukutteli sohvalta, kun se kuuli mun puheet. Mä tietysti vitsailin, mutta Tino oli jo valmiiksi niin suutuksissa, ettei se sitä tajunnut.
”Mäkin sua, pus”, myhäilin. ”Pitäiskö sun ehkä syödä jotakin?”
”Älä holhoa mua”, Tino tiuskaisi ja poistui mökistä niin, että ovi paukahti. Heikki älähti paheksuvasti keittiöstä.
”Vau”, Kalevi pällisteli hiljaa kulmat kysyvästi koholla.
”Sillä on työstressiä”, selitin, ”ja nälkä.”
”Aikuisuuden pahimmat viholliset”, Kalevi hymähti.
”Jep.”
Me ei saatu ees kortteja jaetuksi, kun Heikin kolea ääni ilmoitti:
”Jos luulette, että mä aion yksin kokata koko seurueelle, niin ootte pahasti väärässä.”
”Mä luulin, että sä just tykkäät passata meitä muita!” Kalevi huikkasi, ja tiesin sen virheeksi jo ennen Heikin hyytävää vastaustakin.
”Kalevi.” Heikin ääni oli murhaava. Kalevi oli välittömästi ylhäällä, ja mä heti perässä.
”Tullaan!” me huudettiin ja mentiin auttamaan.
Kun ruoka saatiin pöytään, sopu seurasi perässä, koska jotkut asiat pysyivät samanlaisina iästä riippumatta.
