Ficin nimi: Kun yksi kirje avaa uuden maailman
Kirjoittaja: hiddenben
Genre: drama
Ikäraja: S
Päähenkilöt: Dean Thomas ja hänen perheensä
Yhteenveto: Dean Thomasin ja hänen perheensä maailma muuttuu, kun posti tuo mukanaan kirjeen, jossa ilmoitetaan hänelle varatusta paikasta Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa.
A/N: Lähes kahdeksan vuoden ficci-tauon jälkeen huomasin pyöritteleväni mielessäni, miten Tylypahkan kirjeeseen suhtauduttiin jästiperheissä. Toki, Harryn kokemus on kaikkien tiedossa, mutta entä muissa perheissä? Miltä tuntui saada kotiin kirje oudosta paikasta tuntemattomalta ihmiseltä, mitä kysymyksiä se herätti ja mitä sitten tapahtui? Tämä neliosainen sarja syntyi niiden kysymysten seurauksena ja julkaisen sen nyt täällä. Tarkastelen siis Dean Thomasin ja hänen perheensä reaktiota kirjeeseen ja mitä sen jälkeen tapahtui.
Kun yksi kirje avaa uuden maailman
Osa 1/4
Kirje (Nick)
Postiluukun kalahdus kuuluu tuttuun tapaan samanaikaisesti, kun käännän neljä kananmunaa kypsymään toiselta puolelta paistinpannulla. Posteljoonin ajoitus on täydellinen, kuten myös minun aamupalakokkailuni, sillä samassa kuulen Josien painavat askeleet portaikossa.
Askelten raskaus kertoo tämän kantavan Debbietä sylissään. Kiharapää on jo kuusivuotias, mutta ilmoittaa edelleen itsepintaisesti joka aamu jäävänsä sänkyyn koko päiväksi, ellei häntä kanneta alas. Kiltteyttään tai vanhemman luonnollista heikkouttaan sekä minä että Josie olemme suostuneet tähän järjestelyyn vuosi vuoden jälkeen. Joka ilta uskottelemme toisillemme, että tyttö kasvaessaan tulee jättämään hölmöt vaatimuksensa sikseen. Aika näyttää, olemmeko oikeassa.
”Huomenta, rakas”, Josien lempeä ääni täyttää keittiön, säestäen pannulla kypsyvien kananmunien hiljaista sihinää. Hän painaa suukon poskelleni ja kohottaa kättään, jossa pitelee päivän postia. ”Hurja määrä kirjeitä tänään. Ja kaksi numeroa päivän lehteä.”
”Taasko?” kysyn ja nostan kananmunat pannulta neljälle lautaselle. Asettelen kuumalle paistinpannulle pekonia, joka alkaa heti sihistä kovaäänisesti. Debbien katse kiinnittyy pannulla hyppiviin rasvapisaroihin. Korotan ääntäni. ”Pitänee siis jälleen käydä naapureiden luona viemässä heille heidän aamulehtensä. Onko Dean herännyt?”
Aamupala alkaa olla valmista. Kaadan meille molemmille kahvia, kun Josie käy kutsumassa Deanin aamupalapöytään. Tämä ilmestyy lopulta keittiöön unisen oloisena. Hänen kasvoistaan näkyy edellisillan valvominen – televisiosta on tullut tärkeä jalkapallo-ottelu. Katson Deania otsa rypyssä. Olemme nimittäin juuri viikko sitten sopineet, ettei televisiota katsota enää iltakymmenen jälkeen. Annan kuitenkin asian olla, toistaiseksi. Nappaan paahtimesta juuri ruskeaksi paahtuneen leivän ja isken haarukkani kananmunaan ja pekoniin. Aamupalahetki on hiljainen, ainoastaan haarukan kalahtelun rikkoessa keskittynyttä pureskelua.
Josie ja Dean pitävät molemmat kananmunistaan valuvina, kun taas minä ja Debbie haluamme keltuaisemme rikottuina. On hassua, millaiset tilanteet saivat minut muistamaan, etten ole Deanin biologinen isä. Olen kuitenkin aina pitänyt häntä omanani. Olemme isä ja poika, jotka käyvät yhdessä jalkapallo-otteluissa, ja lauantaisin vien hänet uimahallille harjoittelemaan kroolausta. Tunnen hänen oudot mieltymyksensä ja tapansa. Tiedän, kuinka hän reagoi nähdessään ilkivaltaa kaduilla ja miten tärkeää hänelle on saada lukea uusin fanilehti samana päivänä, kun se ilmestyy. Tunnen hänet kuin oman lapseni, mutta silti emme ole sukua. Meidät yhdistää hänen äitinsä ja minun vaimoni Josie, ja tietenkin Debbie, joka on biologisesti sukua meille kaikille.
Kun lautaseni on tyhjä ja kahvikuppi täytetty uudelleen, käyn läpi postin tuomat kirjeet. Mikään niistä ei kiinnitä huomiotani paitsi paksu kirjekuori, jonka osoite on kirjoitettu vanhanaikaiseen tapaan musteella, viistoon taittavalla käsialalla. Kirje on painava ja tuoksuu hassulta. Se ei muistuta lainkaan muita kirjeitä, joita nykyisin lähetetään. Oudointa on kuitenkin se, että kirje on osoitettu Deanille. Kohotan katseeni Josieen, joka on uppoutunut lukemaan aamulehden pääkirjoitusta.
”Josie”, yritän herättää hänen huomionsa herättämättä lasten huomiota. ”Katso tätä.”
Ilmeisesti jokin äänensävyssäni saa hänet kohottamaan katseensa artikkelista heti. Hän ottaa hämmentyneenä vastaan kirjeen, jonka ojennan hänelle.
”Mikä tämä on?” Josien ääni paljastaa, ettei hän tiedä kirjeestä sen enempää kuin minä. Näen kirjeen toisella puolella vaakunan, jossa on neljä eläintä ja kirjain, H, painettuna sen keskelle. Josie katsoo minuun kysyvästi.
”Se ei ole osoitettu meille”, sanon hiljaisesti ja nyökkään Deania kohti. ”Minun mielestäni avaamme sen yhdessä aamupalan jälkeen.”
Hiljaisuuden vallitessa odotan, että Dean ja Debbie saavat aamupalansa syötyä. Lautasen ollessa tyhjä Debbie rientää olohuoneeseen katsomaan aamun lastenohjelmia televisiosta. Dean on jo tekemässä lähtöä yläkertaan, kun Josie nappaa lempeästi tämän käden omaansa ja pyytää jäämään. Dean katsoo meihin molempiin epävarmasti. Hetken minusta tuntuu siltä, että hän valmistautuu kuulemaan läksytystämme television katsomisesta iltakymmenen jälkeen. Se on kuitenkin täysin unohtunut kirjeen saapuessa.
”Dean”, Josie aloittaa, kun Dean palaa takaisin paikoilleen. ”Sinulle on tänä aamuna saapunut kirje.”
Deanin ilme on sekoitus hämmennystä ja helpotusta. Hän katsoo kirjettä, jonka olen jättänyt pöydälle. Poimien kirjeen käteensä, Dean tunnustelee paperia sormillaan, tutkii käsialaa ja kuoren takapuolella olevaa vaakunaa. Sitten hän katsoo meitä.
”Mikä tämä on?”
”Emme tiedä”, Josie sanoo, yrittäen pitää äänensä kepeänä. ”Se on osoitettu sinulle, mutta kirje näyttää tärkeältä, joten ajattelimme, että avaisimme sen yhdessä.”
Dean hakee laatikosta kirjeiden avaamiseen tarkoitetun paperiveitsen ja viiltää kirjekuoren hienovaraisesti auki. Vailla epäilystä, empimättä, hän avaa taitetun, monisivuisen kirjeen ja alkaa lukea hiljaa itsekseen. Katson nopeasti Josieen, joka kohtaa katseeni mietteliäänä.
”Dean, voitko lukea ääneen?” kysyn, yrittäen pitää ääneni neutraalina, jotten painostaisi häntä.
”Hyvä herra Thomas”, Deanin ääni värisee hieman, mutta onko se innostuksesta vai hermostuneisuudesta, on vaikea sanoa. ”Täten ilmoitamme, että sinulle on varattu paikka Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa. Ohessa saat luettelon kirjoista ja välineistä, jotka tarvitset. Lukukausi alkaa 1. syyskuuta. Odotamme pöllöäsi viimeistään 31. heinäkuuta.”
Kurtistan kulmiani ja katson Josieen, joka näyttää yhtä sanattomalta kuin tunnen itseni. Koko kirje tuntuu pilalta. Samalla se näyttää ja vaikuttaa aidolta, aivan kuin joka sana olisi ollut täyttä totta ja Deanilla todella oli paikka koulussa, josta en ole koskaan kuullutkaan.
Pyydän saada katsoa kirjettä ja Dean ojentaa sen minulle kuuliaisesti. Kirjeen on allekirjoittanut koulun vararehtori, jonka allekirjoitus tekee kirjeestä vielä aidomman oloisen. Mikään ei kuitenkaan kuulosta järkevältä. Lista kirjoista ja välineistä, mitä Dean kirjeen mukaan tarvitsee, ei sisällä mitään sellaista, mitä tavallinen koulutarvikeluettelo sisältää. Kynien, pyyhekumien ja kolmioviivainten sijaan luettelossa mainitaan lohikäärmenahkaiset suojakäsineet, noidankattila (tinaa, koko 2) sekä kaukoputki. Mistä sellaisia saa edes ostaa?
”Onkohan tämä vain jokin vitsi?” sanon lopulta, kun en tiedä, mitä muutakaan sanoa.
Josie naurahtaa ikään kuin toivoo kaiken todella olevan pilaa, mutta jokin kirjeessä saa meidät molemmat olemaan vakuuttuneita siitä, että tässä on kyse jostain muusta. Mutta mistä?
”Äiti, oletko kuullut tästä paikasta ennen?” Dean kysyy lopulta, kun kumpikaan meistä ei sano mitään. ”Tästä… Tylypahkasta?”
”En voi sanoa, että olisin, rakas”, Josie sanoo ja hänen äänestään kuuluu rehellisyys ja aito hämmennys. ”Entä sinä, Nick?”
Pudistan päätäni. ”En ole edes kuullut näistä tarvikkeista. Missä koulussa tarvitaan kristallipallosarjoja ja taikasauvoja?”
”Ilmeisesti noitien ja velhojen koulussa”, Josie sanoo hiljaisesti, kohottaen kulmiaan lukiessaan kirjeen taas läpi. ”Kuule Dean, menepä viemään naapureille tämä lehti, niin saat vähän raikasta ilmaa. Minä ja isä juttelemme vähän.”
Dean lähtee ulos mukisematta, jättäen jälkeensä hiljaisuuden.
”Minä haluaisin sanoa, että koko kirje on huijaus, kuin huono yritys saada meidät pois tolaltamme”, Josie huokaisee lopulta. ”Mutta jokin tässä kaikessa kertoo minulle, että tämä on oikea ilmoitus oikeasta paikasta oikeasti olemassa olevassa koulussa. Ainoa vain, ettei meistä kukaan ole koskaan kuullutkaan siitä.”
Hänen äänestään kuuluu hienoinen huoli. Otan hänen kätensä omaani ja katson taas kirjekuorta, joka on jäänyt unohdettuna pöydälle.
”Sitä paitsi”, Josie jatkaa. ”Siinä vaaditaan vastausta kuukauden loppuun mennessä, mutta missään ei ole mitään osoitetta, mihin lähettää sitä. Ja sen lisäksi kirjeessä puhuttiin vastauksen lähettämisestä pöllöllä. Miten me voimme ottaa heihin yhteyttä, jos meillä ei ole osoitetta, saati sitten pöllöä?”
Se on hyvä kysymys. En tiedä, mitä sanoa tai tehdä, joten annan hiljaisuuden puhua puolestaan, pitäen käteni Josien kädellä yrittäen kai rauhoittaa meitä molempia. Dean tulee takaisin sisälle, kävellen saman tien takaisin keittiöön kai odottaen, että olisimme tehneet jonkinlaisen päätöksen hänen ollessaan ulkona. Sellaista meillä ei kuitenkaan ole hänelle antaa. Lopulta sanon Deanille meidän tarvitsevan vielä lisää mietintäaikaa ja että puhuisimme illalla. Saisinpahan ainakin kaksitoista tuntia lisää aikaa miettiä ja selvittää, mitä oikein on tapahtumassa.
”Saanko ottaa tämän?” Dean kysyy, osoittaen kirjettä. Katson Josieta, joka nyökkää, kohottaen samalla olkapäitään. Miksipä ei.
Huomaan pojan innostuneisuuden tämän poimiessa kirjeen käteensä. Tämän ensireaktio on muuttunut hämmennyksestä haltioituneeksi: aivan kuin Dean ymmärtäisi, että jotain erittäin jännittävää on tapahtumassa, jotain käänteen tekevää. Tämä kävelee yläkertaan mietteliäin, hitain askelein, katse kiinnittyneenä kirjeen sisältöön. Seuraan häntä katseellani, kunnes tämä katoaa näkyvistä.
On mielenkiintoista, miten 11-vuotiaan mielestä mysteerinen kutsu tuntemattomaan kouluun on jännittävää, vatsanpohjaa kutittavaa. Minun mielestäni se nimittäin on kaikkea muuta kuin jännittävää. Enemmänkin erittäin outoa – ja ennen kaikkea epäilyttävää.
