FF100: Totuuksien aika, 8. luku tullut 1.6 [Valmis] Kalkaros/Jade, K-11

[Puhpallura]

Title: Totuuksien aika
Author: Puhpallura
Beta: EvilIsSexy 1-2 luku, 3. luku Nici
Raiting: K-11
Genre: Romance, lievä fluff
Pairing: Kalkaros/Jade
Disclaimer: Nerokas J. K Rowling omistaa hahmot paikat, lukuun ottamatta Jadea, joka on minun keksimäni.
A/N: Kirjoitettu Afenin haasteesta.

Eli lähtökohtana olisi, että matami Prilli on joutunut syystä tahi toisesta pitkälle sairaslomalle. Hänen sijaisekseen palkataan kirjastonhoitajaopiskelija, joka kuitenkin myöhemmin paljastuu jästiksi. Se, miten näin pääsi käymään, on kirjoittajan itsensä keksittävissä. Tämä sijainen sitten kiinnittää rakkaan opettajamme Severus Kalkaroksen huomion.

Ikäraja saisi olla PG-13 tai korkeampi. Sijainen taas olisi nainen, ikää 22 tai enemmän, eikä mieluusti mitään täydellistä Marisuskia, sillä ne ovat ainoastaan ärsyttäviä. Genre saa olla mitä tahansa, mutta hieman romantiikkaa olisi mukava saada kuvioihin mukaan. Pituus voisi puolestaan olla vähintään kolmisen lukua.

Ficci osallistuu myös FF100:aan sanalla työ.


1. luku

Nuori tummatukkainen nainen katseli uteliaana ympärilleen vilkuillen välillä vararehtori McGarmiwaa, joka selosti koulun sääntöjä hänelle. Jade Falton kuunteli innokkaana tiukan näköisen vanhemman naisen puhetta, vaikka hänen ajatuksensa harhailivatkin aivan jossakin muualla. Hän katseli ympärilleen ja ihmetteli tauluja, joissa hahmot liikkuivat ja välillä jopa tervehtivät häntä. Jadelle se oli aivan uutta, eikä voinut ymmärtää miten se oli mahdollista.
– Ainoa minkä sinun olisi hyvä muistaa, on se, että oppilailla ei ole asiaa kiellettyjen kirjojen osastolle ilman opettajan lupalappua, vararehtori vielä muistutti ennen kuin jätti Jaden erään oven luokse.
– Muistan kyllä, Jade vakuutti.
– Vaikka en sitä kyllä epäile lainkaan, McGarmiwa vastasi hymyillen. – Tuossa on sinun huoneesi. Toivottavasti viihdyt.
Vararehtori avasi huoneen oven ja Jade astui sisään ympärilleen katsoen. Huone oli karu, sillä siellä ei ollut kuin sänky, pari sohvaa, pieni pöytä ja kirjahylly sekä pieni vaatekaappi.
– Toivon näkeväni sinut illallisella Suuressa Salissa, jonka jälkeen joku tulee esittelemään sinulle
enemmän paikkoja ja kirjastoa.
– Hyvä on, Jade vastasi hiukan hajamielisesti.
– Vahtimestari Voro tuo tavarasi hetken kuluttua, McGarmiwa sanoi ja kääntyi lähteäkseen.
Jade veti huoneensa oven kiinni, eikä tiennyt mitä olisi tehnyt. Hän istahti sänkynsä laidalle, joka narisi nuoren naisen painosta. Huoneessa oli vilpoista, eikä Jade tiennyt, miten saada enemmän sinne lämpöä, sillä vaikka huoneessa oli takka, ei siellä ollut puita. Hän päätti odottaa kunnes vararehtorin mainitsema vahtimestari toisi hänen tavaransa. Silloin hän kysyisi asiasta.
Jade ei voinut uskoa onneaan saadessaan ihan oikean työpaikan itselleen. Hän oli ollut työharjoittelussa kotikaupunkinsa kirjastossa, mutta Tylypahkassa hän sai oikein palkkaa työstään. Hän oli ollut hämmästynyt saadessaan kirjeen Tylypahkan vararehtorilta jo senkin takia, ettei koskaan ollut kuullut kyseisestä koulusta. Jade oli päätellyt sen olevan joku Britannian lukuisista yksityiskouluista, miksi se oli paljastunutkin. Seuraava hämmästyksen paikka oli ollut se, että kirjeen oli tuonut pöllö, mutta Jade ei ollut jäänyt sitä sen enempää pohtimaan vaan oli innokkaasti avannut kirjeen. Viestissä hänelle oli kerrottu, että Tylypahkan nykyinen kirjastonhoitaja jäisi pitkälle sairaslomalle ja häntä pyydettiin sijaiseksi. Palkkaan kuului myös asunto koulussa sekä ateriat. Vastaus pyydettiin antamaan mahdollisimman pian ja antamaan se pöllölle, joka kirjeen oli tuonut. Jade ei miettinyt kahta minuuttia pidempään, sillä hän kaipasi kovasti vaihtelua elämäänsä ja työpaikan vaihto toisi sitä.
Joten Jade oli nopeasti kirjoittanut vastauksen ja antanut sen pöllölle, joka oli lähtenyt matkaan saman tien. Muutamaa päivää myöhemmin Jade oli saanut uuden kirjeen, jossa ilmoitettiin junan Tylypahkaan lähtevän King’s Crossin asemalta lähtevän syyskuun 1. päivä kello 11 laiturilta 9 3/4.
Jade oli huomannut siihen olevan aikaa vain kolme päivää ja oli alkanut innokkaasti pakkailemaan tarvitsemiaan tavaroita ja vaatteita kahteen suureen matkalaukkuun. Hän oli joutunut menemään Liverpoolista junalla Lontooseen, mutta koko pitkän matkan ajan hänen vatsassaan oli lennellyt perhosia. Jade odotti suurella innolla pääsevänsä uuteen työpaikkaansa.


Lontoon rautatieasemalla hän oli etsinyt laituria 9 3/4 löytämättä sitä. Onneksi hän oli kuullut joidenkin nuorien puhuvan siitä ja Jade oli seurannut heitä. Mutta hänen hämmästyksekseen oppilaat olivat tulleet kivisen seinän eteen, joka oli laiturien 9 ja 10 välissä. Jade oli jäänyt aloilleen lähenevässä paniikissa, sillä kello läheni uhkaavasti yhtätoista ja juna lähtisi aivan pian.
Yhtäkkiä hänen eteensä oli ilmestynyt vihaiselta vaikutta mies.
– Seuratkaa minua neiti Falton, mies oli sanonut ja ottanut Jadelta hänen matkalaukkunsa.
Jade oli seurannut miestä ja hän huomasi että mies oli kävelemässä päin kiviseinää. Jade oli huudahtamassa juuri kun mies oli törmäämässä siihen mutta oli vain vetäissyt henkeä huomatessaan, että mies katosi kiveen. Jade oli seisonut järkyttyneenä paikallaan, kunnes mies oli uudelleen tullut takaisin kärsimättömän näköisenä.
– Tulkaa nyt, ei meillä ole enempää aikaa hukattavaksi. Juna lähtee muutaman minuutin kuluttua.
Jade oli nielaissut kuuluvasti, astunut lähemmäksi kiviseinää ja sulkenut silmänsä. Hän oli odottanut törmäävänsä siihen otettuaan vielä pari askelta eteenpäin, mutta sen tehtyään hän oli avannut silmänsä ja oli nähnyt punaisen junan edessään, jossa luki Tylypahka. Jade oli vilkuillut ympärilleen, mutta ei nähnyt muita junia tai laitureita. Ne olivat vain kadonneet. Sen sijaan hän oli nähnyt ympärillään nuoria, joista osa oli pukeutunut mustaan kaapuun, joiden rinnassa oli erilaiset merkit. Jade oli otaksunut nuorten olevan oppilaita ja kaavut olivat osa heidän koulupukuaan. Vaikka Jadesta ajatus kaavuista koulupukuna oli outo, saati sitten muuna asuna, ei hän siltikään osannut suhtautua epäluuloisesti siihen, mitä siihen mennessä oli tapahtunut.
Jade oli huomannut miehen kadonneen hänen matkalaukkujensa kanssa, eikä tytöllä ollut muuta vaihtoehtoa kuin astua junaan, jonka pilli vihelsi lähtemisen merkiksi.
Junassa Jade oli löytänyt tyhjän vaunuosaston ja istuutunut sinne. Hän oli saman tien vaipunut ajatuksiinsa katsellessaan ohikiitävää maisemaa.


Paria tuntia myöhemmin he olivat tulleet perille ja se sama mies Lontoon asemalta tuli häntä vastaan. Mies oli johdattanut Jaden veneen luokse, joka itsekseen liikkui kohti Tylypahkaa, joka näkyi suurena ja jylhänä edessä. 
Ja nyt hän istui omassa huoneessaan ihmetellen kaikkea mitä oli ympärillään nähnyt. Koko 23 vuotta kestäneen elämänsä aikana ei Jade ole ollut yhtä hämmästynyt ja hiukan myös epävarma kuin nyt.
Huokaisten Jade käveli ikkunan luokse, josta oli huikaiseva maisema vuorille jotka näkyivät komeasti taivaanrannassa. Hän kuuli koputuksen oveltaan ja Jade käveli reippaasti ovelle ja avasi sen. Oven takana seisoi sama mies asemalta yhtä myrtynyt ilme kasvoillaan kuin aiemminkin. Jade tajusi, että mies oli vahtimestari Voro, josta oli ollut puhetta.
– Tässä olisi laukkusi, Voro tokaisi ja työnsi niitä Jaden huoneeseen.
– Kiitoksia paljon, Jade vastasi ja siirsi laukkuja sivummalle.
– Professori McGarmiwa pyysi myös tuomaan nämä, Voro sanoi ja työnsi naisen syliin mustan vaatekasan, jonka päällä oli pieni lappu.
– Ai, kiitos, Jade vastasi hämmentyneenä.
Voro kääntyi sanomatta enää sanakaan pois, pitkäkarvaisen kissan seuratessa häntä pienesti maukuen.
Jade työnsi oven kiinni ja vei vaatemytyn sängylle. Sen jälkeen hän haki laukkunsa oven vierestä ja palasi takaisin tutkimaan, mitä vararehtori hänelle oli lähettänyt. Hän päätti lukea ensiksi viestin ja avasi paperin mielenkiinnolla.

   Hyvä neiti Falton

Tässä olisi sinulle työasusi. Toivon edelleen näkeväni sinut Suuressa Salissa illallisella klo 18.00, jotta voisit samalla myös tavata kollegasi.

   Minerva McGarmiwa

Jade laski viestin sängylle luettuaan sen ja otti päällimmäisen asun. Hän katsoi hämmästyneenä mustaa kaapua, jonka rinnassa komeili vaakuna, jossa oli kuvina käärme, mäyrä, kotka ja leijona, sekä keskellä iso t. Jade vieroksui kaapua, mutta päätti pukea sen silti mukisematta päälleen, sillä hänen oli noudatettava koulun sääntöjä. Hän laski kaavun sängylle ja otti toisen huomaten sen olevan samanlainen. Jade laski myös sen sängylle ja tutki tarkemmin huoneistoaan, josta löytyi myös pieni keittiö ja kylpyhuone. Pian Jade totesi parhaimmaksi purkaa tavaransa.


Tunnin päästä Jade oli saanut tavaransa purettua ja vilkuili tyytymättömänä ympärilleen. Hän kaipasi huoneistoonsa kodikkuutta, jota siellä ei ollut. Kiviseinät hohkasivat kylmyyttä ja Jade tunsi värisevänsä. Hän päätti nyt jo laittaa päälleen kaavun, sillä hän oletti, että se olisi soveliasta illallisella. Jadelta ei ollut minkäänlaista tietoa minkälaisia tilaisuuksia Tylypahkan ruokailut olivat, eikä hänellä liiemmin ollut tietoa missä koko Suuri Sali ylipäänsä oli. Mutta Jade päätti lähteä sinne hiukan aikaisemmin, jotta voisi rauhassa etsiä sen. Tosin hänen päähänsä tuli ajatus siitä, että linna oli valtava ja hänellä oli suuri riski eksyä jonnekin. Joten Jade päätti vain seurata minne muut ihmiset mahdollisesti menivät.


Hermostuneena Jade käveli pitkin huonetta ja huomasi sen pian lämmittävän häntä, sillä hän ei ollut ehtinyt kysyä Vorolta takasta. Hän päätti kysyä siitä joltakulta kun illallinen olisi ohitse.
Jade odotti malttamattomana tapaamista työtovereidensa kanssa ja hän todella toivoi, että he olisivat sellaisia joiden kanssa tulisi hyvin toimeen. Se oli tärkeää Jadelle, sillä heidän kanssaan hän tulisi työskentelemään, vaikkakaan ei kovin tiivisti, koska hänen aluettaan oli kirjasto, ei opetustyö.


Jade vilkaisi kelloa pöydällä, jonka hän oli tuonut mukanaan, ja hän päätti lähteä jo etsimään Suurta Salia. Kello oli vasta kymmentä yli viisi, mutta hän oli viimeiset pari tuntia yrittänyt saada aikaansa kulumaan lukemalla kirjaa, joka kertoi keskiajan sodankäynnistä. Vaikka keskiaika oli hänen yksi suurimmista kiinnostuksen kohteistaan, ei Jade ollut kauaa jaksanut keskittyä siihen, sillä jännitys oli liian suuri.
Jade vilkaisi vielä kylpyhuoneen peiliin ja kohtasi siellä kalpeat kasvot, joissa oli jäänsiniset silmät, jotka loistivat jännityksestä. Hän suki pähkinänruskeita hieman kihartuvia hiuksiaan, jotka ulottuivat juuri hieman korvien alapuolelle.
– Saa kelvata, Jade mutisi ääneen ja lähti kävelemään huoneistonsa ovea kohden.
Hän avasi oven ja luikahti ulos sulkien sen perässään. Jade katsoi ympärilleen hämmentyneenä, eikä tiennyt, mihin suuntaan olisi lähtenyt. Hän näki oppilastyhmän kävelevän kauempana ja päätti lähteä siihen suuntaan toivoen, että se veisi hänet Suureen Saliin.
Jade vilkuili uteliaana edelleen ympärilleen ja vastaan tuli oppilaita jotka katsoivat häntä uteliaasti. Jade ei hetkeäkään epäillyt, etteikö hän herättänyt mielenkiintoa muissa, sillä olihan hän aivan uusi kasvo Tylypahkassa.
Jossakin vaiheessa Jade kadotti edellään kulkeneet oppilaat ja pieni paniikki valtasi hänet, sillä hänellä ei ollut hajuakaan missä oli. Kuitenkin hän päätti kulkea eteenpäin ja toivoi, että vastaan tulisi joku keneltä kysyä neuvoa. Mutta ketään ei tullut vastaan.
Jade pysähtyi aloilleen ja katseli pelokkaasti ympärilleen, sillä käytävillä oli hiljaista ja vain muutama soihtu valaisi niitä. Pienen hetken emmittyään hän päätti lähteä takaisin sinne mistä oli tullut. Mutta juuri kun hän oli lähdössä, Jade kuuli jostakin kolahduksen. Hän kääntyi ympäri ja näki tumman hahmon tulevan häntä kohden. Jaden kasvoille tuli helpottunut ilme, sillä nyt hän voisi kysyä neuvoa.
Hän käveli epävarmasti miestä kohden kysyäkseen tietä, mutta pysähtyi, kun näki miehen tuimat, jopa kiukkuiset kasvot. Jade epäröi pienen hetken mutta rohkaistui sitten.
– Anteeksi. Voisitteko hieman neuvoa minua? Jade kysyi arasti.
Miehen katse kääntyi nuoreen naiseen ja hänen pistävät silmänsä porautuivat Jaden kasvoille.
– Niin?
– Yritän löytää Suureen Saliin, mutta taidan olla eksyksissä, Jade vastasi nolona ja hänen kasvoilleen nousi pieni puna.
– Vai niin, tumma mies vastasi tylysti. – Seuraa minua.
Jade seurasi tummaa miestä, joka harppoi nopeasti ja hänen täytyi melkein juosta pysyäkseen miehen kannoilla.
Pian heidän vastaansa tuli enemmän oppilaita, jotka keskustelivat naureskellen keskenään. Jade pisti merkille, että nauru vaimeni aina kun he menivät ohitse ja jopa arat katseet katsoivat tummaa miestä. Hän päätteli miehen olevan yksi opettajista ja mitä ilmeisimmin ei mikään kauhean suosittu sellainen.


Hetken päästä he tulivat ison salin ovien eteen, jotka olivat auki. Jade päätteli kyseessä olevan Suuri Sali ja hän huokaisi helpotuksesta. Tumma mies vilkaisi häntä ilmeettömin kasvoin ja Jadesta tuntui kuin hän olisi kutistunut kasaan sen alla.
Oven suussa seisoi kaksi ihmistä joista toisen Jade tunnisti McGarmiwaksi. He kävelivät heidän luokseen ja McGarmiwan kasvoille nousi pieni hymy.
– Kas siinähän sinä, hän sanoi. – Odottelimmekin jo sinua. Ja olet näköjään jo tavannut professori Kalkaroksen. Hän opettaa liemiä.
– Löysin hänet harhailemasta tyrmissä päin, tumma mies sanoi ja vilkaisi häneen.
– Tämä linna on niin suuri, että eksyin, Jade tunnusti nolona. – Onneksi törmäsin professoriin. Harhailisin siellä varmaan vieläkin.
– Olisi pitänyt laittaa Voro tai Dobby saattamaan sinut tänne, McGarmiwa sanoi pahoitellen. – Mutta pääasia on että olet nyt täällä.
– Niin, Jade vain vastasi arasti vilkaisten harmaapartaista miestä joka katsoi ystävällisesti puolikuun muotoisten lasiensa takaa.
– Mutta ehkä meidän olisi parempi siirtyä paikoillemme, mies sanoi ja katsahti Kalkarokseen. – Sinä Severus voisit varmaan näyttää neiti Faltonille hänen paikkansa.
– Kyllä rehtori, Kalkaros sanoi jäykästi ja nyökkäsi pienesti.
Sanaakaan sanomatta Kalkaros suuntasi Suureen Saliin Jaden kipittäessä perässä. Hänen katseensa kiersi salissa, joka oli täynnä eri-ikäisiä nuoria pitkissä pöydissä. Jaden katse pysähtyi salin kattoon, jossa näkyi ukkosmyrsky. Salamat löivät kirkkaasti ja näytti aivan selvästi, että myös vettä satoi. Jade henkäisi ihastuneena, eikä voinut olla miettimättä miten tuollainen efekti oli saatu aikaiseksi. Mutta hänen oli pakko irrottaa katse siitä ja seurata Kalkarosta, joka oli jo melkein päässyt salin etuosaan, jossa korokkeella oli pitkä pöytä. Pöytä oli jo miltei täynnä aikuisia, joiden Jane oletti myös olevan opettajia. Monella heistä oli päällään sellaiset vaatteet, joita hän ei koskaan ajatellut näkevänsä muualla kuin korkeintaan teatterin lavalla.
Heidän päästyään korokkeelle Kalkaros osoitti kädellään tyhjää paikkaa.
– Siinä on sinun paikkasi, hän sanoi ja istuutui itse viereiselle tuolille.
Jade istuutui hänelle osoitettuun paikkaan ja katseli edessään olevia oppilaita. Hän näki monien tuijottavan häntä ja se sai Jaden olon kiusaantuneeksi. Hän oli luonnostaan ujo ja tuollainen huomio sai hänet entistä enemmän noloksi. Hermostuneena hän hiplaili kaapunsa reunaa, vilkuillen muita opettajia, joista monet hymyilivät hänelle ystävällisesti. Jade hymyili heille takaisin arasti.
Pian kuitenkin myös McGarmiwa saapui korokkeelle ja istui paikalleen Jaden viereen. Harmaapartainen mies, jonka Jade nyt tiesi rehtoriksi, käveli puhujanpöntön luokse, joka oli opettajien pöydän edessä.
Koko Sali hiljeni nähdessään rehtorin ja hän katseli ympärilleen hymyillen.
– Tervetuloa taas aloittamaan uusi lukuvuosi. Ennen kuin aloitamme pidot, sanoisin muutaman ilmoitusluontoisen asian ja sen jälkeen olisi vielä tupiin lajittelu. Ensinnäkin, tänä vuonna saimme henkilökuntaan kaksi uutta ihmistä. Pimeyden voimilta suojautumisen opettajaksi lupautui professori Lupin.
Salissa kuului kovaääninen taputus ja vaaleahiuksinen mies nousi seisomaan nyökäten oppilaita kohden. Jade ei voinut olla ihmettelemättä sellaista kouluainetta kuin Pimeyden voimilta suojautuminen, mutta hänen mietteensä katkaisi rehtori, joka jatkoi puhettaan.
– Matami Prilli on valitettavasti joutunut jäämään pitkälle sairaslomalle ja hänen tilalleen tuli neiti Falton.
Jälleen salissa kuului innokkaita taputuksia ja kasvot punoittaen Jade nousi ylös pikaisesti. Hän vilkaisi nopeasti Kalkarosta, joka innottomana taputti käsiään tympeä ilme kasvoillaan.
Jade käänsi katseensa takaisin edessä tapahtuviin tapahtumiin. Hän näki, kuinka rehtori kutsui nimeltä jonkun oppilaan eteen ja istutti tämän tuolille ja painoi todella vanhan näköisen suippokärkisen hatun hänen päähänsä. Jade oli varma, että oli nähnyt hatun liikkuvan, mutta päätteli nähneensä vain harhoja. Hän kääntyi McGarmiwaan päin kysyvä ilme kasvoilla.
– Mitä nyt tapahtuu?  Jade kuiskasi.
– Oppilaat jaotellaan tupiin, jotka ovat Puuskupuh, Luihuinen, Korpinkynsi ja Rohkelikko, McGarmiwa kuiskasi takaisin ja keskittyi jälleen jaotteluun, kuten Jade myös teki.
Pienen hetken kuluttua hattu huusi kuuluvasti tuvan nimen ja Jade oli saada sydänkohtauksen kun kuuli sen. Hän katsoi hattua silmät suurina järkytyksistä, eikä hän voinut käsittää, miten hattu puhui.
– Miten tuo on mahdollista? Jade kuiskasi järkyttyneenä McGarmiwalle.
– Taikuutta, vararehtori vastasi salaperäisesti.
Koko jaottelun ajan Jade yritti pohtia miten tuo oli mahdollista, mutta ei saanut mitään järkevää vastausta siihen. Hän päätteli sen olevan jonkinlainen elektroniikkalaite, johon oli laitettu nauhuri, joka ilmoitti aina kunkin oppilaan tuvan sattumanvaraisesti.


Kun jaottelu oli viimein ohi ja kaikki oppilaat jaoteltu tupiinsa, Jade toivoi että he pääsisivät pian syömään sillä hän oli syönyt viimeksi junassa yhden voileivän jonka oli mukaansa tehnyt.
– Pidemmittä puheitta: Nyt syömään, rehtori sanoi salille.
Heidän eteensä ilmestyi suuri määrä ruokaa, eikä Jade voinut uskoa silmiään. Mistä ihmeestä nuo tuohon tupsahtivat??
Jade ei voinut alkuunkaan ymmärtää, mitä koulussa oikein tapahtui. Ensin liikkuvia tauluja, myrskyävä katto, puhuva hattu ja nyt ruoka joka ilmestyi kuin tyhjästä.
Jade tuijotti edessään olevaa lautasta, joka oli täynnä mitä herkullisimman näköistä ruokaa. Hän varovaisesti tarttui haarukkaan ja alkoi kauhoa sitä suuhunsa. Jaden ajatukset olivat täysin sekaisin eikä hän keskittynyt laisinkaan siihen, mitä juuri teki. Jaden katse harhaili salissa, katsellen kaikkia, eritoten hänen työtovereitaan. Hänen huomionsa kiinnittyi vieressään istuvaan Kalkarokseen, joka happaman näköisenä söi ruokaansa tiukka ilme kasvoilla. Jade tutkaili miehen profiilia ja olisi voinut pitää professoria jopa komeana, jollei hänen kasvoillaan olisi koko ajan ollut vihamielinen ilme.
Kalkaros sattui juuri sillä hetkellä katsahtamaan Jadeen ja miehen tummiin silmiin tuli halveksuva katse. Jade painoi äkkiä päänsä lattiaan ja hän hänen kasvoilleen nousi nolostuksen puna. Mielessään hän ei voinut ymmärtää miksi Kalkaros oli häntä kohtaan noin vihamielinen, sillä eihän mies edes tuntenut häntä.
Mutta Jade ei ehtinyt kauaa asiaa pohtia, kun heidän edestään katosivat ruokailuvälineet. Hän päätteli ruokailun olevan ohitse ja katsoi odottavan näköisesti rehtoria, joka oli jälleen kävellyt puhujanpöntön luokse.
– Vielä ilmoittaisin, että uudet oppilaat seuraavat tupansa valvojaoppilaita.
Oppilaat lähtivät keskenään jutustellen pois salista ja Jade katseli hämmentyneenä ympärilleen. Hän ei tiennyt, kenet olisi pyytänyt neuvomaan tien takaisin hänen huoneistoonsa, mutta kuitenkin Jade nousi pöydän äärestä muiden tavoin ja lähti hitaasti kulkemaan pois salista.
Oppilaat kiiruhtivat hänen ohitseen, eikä Jade ei voinut olla hymyilemättä heidän iloisille kasvoilleen. Hänestä oli harvinaista nähdä kuinka innokkaasti oppilaat palasivat kouluun, sillä Jaden kokemuksen mukaan nuoret olivat yleensä vähemmän innokkaita.
Kun Jade pääsi salin ulkopuolelle, hän vilkuili ympärilleen yrittäen löytää jonkun, joka voisi saattaa hänet huoneistoonsa. Ainoat henkilökunnan jäsenet, jonka Jade huomasi, oli rehtori ja Kalkaros. Hän päätti rohkaista itseään itsensä ja käydä kysymässä heiltä, jos joku voisi auttaa häntä.
– Anteeksi, että häiritsen, Jade sanoi ujosti. – Mutta tarvitsisin hieman apua.
– Kerro vain, neiti Falton, rehtori sanoi ystävällisesti.
– Tuota, en tiedä missä suunnalla huoneistoni on. Tämä linna on vain niin valtava, Jade sanoi arastellen.
– Ah, luulen että Severus saattaa sinut mielellään, rehtori sanoi naurahtaen. – Ja professori McGarmiwa saattaa teidät huomenaamulla kirjastoon ja kertoo miten kaikki asiat siellä hoidetaan.
Dumbledore suuntasi katseensa Kalkarokseen joka ilmeettömänä seisoi aloillaan katsoen vuorotellen rehtoria ja Jadea.
– Tietenkin, hän sanoi jäykästi ja kääntyi lähteäkseen. – Tulkaa, neiti Falton.
Jade hymyili arasti rehtorille ja lähti seuraamaan tummanpuhuvaa hahmoa, joka viitta liehuen käveli nopeaa vauhtia eteenpäin. Jade oli toivonut, että rehtori itse olisi hänet saattanut hänet, sillä Kalkaroksessa oli jotakin, mikä sai hänet hermostuneeksi.
Jaden onneksi he saapuivat pian hänen huoneistonsa ovelle ja Kalkaros jatkoi matkaansa sanaakaan sanomatta. Hetken aikaa hän katsoi loittonevaa hahmoa ja etsi avainta jolla oven avata.
– Hyvää illanjatkoa vain sinullekin, hän mutisi avatessaan lukkoa.
Sen tehtyään Jade astui sisään ja häntä vastaan hulmahti suloinen lämpö. Hän huomasi jonkun käyneen sytyttämässä takkaan valkean, joka nyt lämmitti huoneistoa suloisesti. Jade suuntasi sängylleen ja kellahti selälleen makaamaan sille. Hänen päänsä oli täynnä kaikkea, mitä oli sen päivän aikana nähnyt ja kokenut, eikä hänen ymmärryksensä riittänyt niihin. Jade arveli saavansa kaikkeen kuitenkin jossakin vaiheessa järkevän selityksen, joka ei luultavasti olisi mikään monimutkainen vaan aivan yksinkertainen.
Jade tunsi väsymyksen painavan ja hän vilkaisi kelloa joka ei ollut vielä puoli yhdeksääkään. Kuitenkin hän päätti vaihtaa yöpuvun päälleen ja mennä nukkumaan, sillä päivä oli ollut pitkä ja seuraavana aamuna olisi aikainen herätys.
Jade nousi vaivalloisesti ylös sängystä ja vaihtoi yöpuvun päälleen. Hän laittoi kellon soimaan kuudeksi, vaikkei hänellä loppujen lopuksi ollut käsitystäkään, moneltako hänen työnsä alkaisi, sillä kukaan ei sitä hänelle ollut kertonut. Mutta Jade arveli että kahdeksalta, sillä niin se hänen aikaisemmassakin työpaikassaan oli mennyt.
Jade kaivautui lämpimän peiton alle silmänsä sulkien ja nukahtaen lopulta uneen jossa seikkailivat taulujen liikkuvat hahmot.


Ja tietenkin kommentit ovat tervetulleita

[Afeni]

No niin, pitihän tämä toki kiirehtiä lukemaan x)

Mukavasti pääsit tarinassa alkuun. Jade vaikuttaa oikein mukavalta hahmolta, vaikkei hänen taustoista vielä hirveästi kerrottukaan. Ei sillä parempi onkin, ettei kaikkea paljasteta heti. Tyttöparka taitaa olla nyt hieman sekaisin ja saa nähdä, mitä seuraava päivä sitten tuokaan tullessaan. Yllätyksiä varmasti kiitettävästi.

Kalkaroksesta pidin myös todella paljon. Hän oli niin oma itsensä: halveksuva ja harvasanainen. Muutkin hahmot vaikuttivat olevan IC.

Jään mielenkiinnolla odottamaan, miten tilanne tästä kehittyy ja miten Jade selviää koettelemuksista, joita varmasti vielä edessä on. Todella mukavaa, että tartuit haasteeseeni. Kiitos tästä ensimmäisestä luvusta

[Puhpallura]

Kiitos kommentista Afeni 

Joo, Jadesta paljastuu lisää tulevissa luvuissa. En halunnut ihan kaikkea laittaa heti ensimmäiseen lukuun. On parempi, että ne paljastuvat pikku hiljaa

Tuo Kalkaroksen pitäminen ic:nä on minulle melkeinpä pakkomielle, joten on kiva kuulla että ainakin tässä ensimmäisessä luvussa olen siinä onnistunut.

Mutta todella hienoa kuulla, että pidit

[Puhpallura]

A/N: Ja tässäpä olisi 2. luku. Ja kommentit tietenkin olisivat tervetulleita.
Luku ei ole betattu, vaan olen luottanut itseeni ja wordiin, joten virheistä saa ja pitää huomauttaa.


2. luku

Aamulla Jade heräsi herätyskellon pirinään. Hän venytteli raukeasti, mutta ei halunnut aivan vielä nousta lämpimän peiton alta pois, sillä huone oli jälleen viilentynyt huomattavasti takan sammuttua. Eikä Jade edes arvellut, että hänellä kovin kiire edes olisi ollut.
Hän odotti toisaalta innoissaan tulevaa työpäivää, mutta Jade tunsi myös epävarmuuden nakertavan sisällään, sillä hän pelkäsi tekevänsä virheen, ja saavansa potkut sen takia. Mutta hän yritti rauhoittaa itseään sillä, ettei kirjastonhoitaja kovin helposti pystynyt niin suurta virhettä tekemään.


Hetken aikaa vielä makailtuaan, Jade päätti nousta ylös ja kietoi aamutakin nopeasti päälleen. Hän päätti käydä aivan ensimmäisenä suihkussa, sillä hänen olonsa oli rähjäinen edellisen päivän matkustamisen takia.
Nopeasti hän meni suihkuun ja lämpimän veden alle, sillä hän toivoi sen lämmittävän edes hetken aikaa.
Sieltä pois tullessaan hän puki vaatteet rivakasti päälleen hampaat kylmästä kalisten ja istuutui sängyn laidalle odottamaan McGarmiwaa.
Jaden vatsa kurisi, ja hän toivoi pääsevänsä aamupalalle ennen töiden aloittamista, sillä hän ei pystynyt kunnolla keskittymään jos vatsa huusi nälästä.


Ei kestänyt kauaakaan kun oveen koputettiin määrätietoisesti ja Jade meni avaamaan oven nopeasti. Oven takana seisoi McGarmiwa vienosti hymyillen.
– Hienoa, oletkin jo valmis. Käymme ensiksi aamupalalla Suuressa Salissa ja sen jälkeen menemme kirjastoon, vararehtori sanoi.
Jade nyökkäsi ja astui huoneestaan ulos oven sulkien perässään. Hän seurasi vanhempaa naista, joka välillä moitti vastaantulevia oppilaita jos jonkinlaisista asioista.
Jade kiinnitti huomiota, että moni oppilas kantoi mukanaan keppiä, joka toi hänen mieleensä aivan taikasauvan. Jade ei taikuuteen uskonut, sillä hän uskoi vain siihen, mikä pystyttiin todistamaan, eikä kukaan ollut vielä pystynyt taikomaan jonkun kepin kanssa jotakin. Jade lopulta tyytyi siihen, että se keppi kenties kuului jonkinlaisen teatteriryhmän puvustukseen. Toisaalta Jadea jäi kaivertamaan se, että aika moni oppilaista taisi siihen kuulua, siihen lähes tulkoon jokaisella nuorella sellainen oli joko kädessään tai kaapunsa taskussa.


Kun he pääsivät Suureen Saliin, Jade ja McGarmiwa suuntasivat suoraan opettajien pöytään, joka sillä hetkellä oli tyhjä. Jade kiitti onneaan, ettei Kalkaros ollut paikalla, sillä hän ei halunnut pilata aamuaan katselemalla miehen tylyjä kasvoja.
Jade ja McGarmiwa istuutuivat pöydän ääreen, ja vararehtori katsoi Jade kysyvästi.
– Mitä haluaisit aamupalaksi? Hän kysyi.
– Kahvi ja voileipä maistuisivat, Jade vastasi.
Sillä hetkellä hänen eteensä ilmestyi kahvikuppi ja suuri voileipä. Hän katsoi äimistyneenä eteensä ja kuuli vierestään McGarmiwan huvittuneen naurahduksen.
– Koeta syödä, niin pääsemme kirjastoon, jotta voin tutustuttaa sinut siihen tarkemmin ja voit aloittaa työsi.


Jade söi nopeasti leipänsä ja joi kahvinsa, vaikka hänen mieltään kaihersi vieläkin, mistä ne hänen eteensä olivat tulleet. Hän päätti työntää nuo ajatukset syrjään, sillä hän oli edelleen varma, että asioille löytyi erittäin järkevä selitys.
He nousivat pöydästä ja McGarmiwa johdatti Jaden linnan läpi kirjastoon. Jaden silmät levisivät, kun hän näki kuinka suuri kirjasto oli. Jade ei ollut eläissään nähnyt noin paljon kirjoja. Tylypahkan kirjasto veti vertoja jopa Britannian suurimalle kirjastolle, jossa Jade oli muutamaa vuotta aikaisemmin vieraillut.
– En ole koskaan nähnyt näin suurta kirjastoa, Jade henkäisi ja katseli ympärilleen haltioituneena.
– Tylypahkan kirjasto on kieltämättä varmasti Britannian yksi suurimmista, McGarmiwa sanoi ja katsoi kirjastoa ylpeänä. – Tässä on monen vuosisadan keräilyn tulos.
– Erittäin vaikuttavaa, Jade vastasi innostuneena ja käveli innokkaana tutkimaan lähimmän hyllyn kirjoja.
– Ennen kuin jätän sinut tutkimaan kirjastoa ja työn touhuihisi, kerron vielä lyhyesti miten täällä toimitaan. Eli, oppilaat ilmoittavat sinulle nimensä, luokkansa sekä kirjan jonka he lainaavat ja sinä merkitset ne ylös. Kiellettyjen kirjojen osastolle vaaditaan opettajan myöntämä lupalappu, joten ilman sitä sinne ei ole asiaa.
– Selvä, Jade mutisi tutkiessaan hyllyä.
– Ja ruokatauon voit pitää kahdeltatoista, jolloin myös muut ovat syömässä. Osaatko nyt itse Suureen Saliin?
– Enköhän, Jade vastasi ja katsoi McGarmiwaa siniset silmät innosta loistaen.
– Hyvä. Minä tästä myös lähden. Jos sinulle tulee jotakin kysyttävää, niin voit etsiä jonkun opettajista. Työniloa, McGarmiwa vielä sanoi ja poistui kirjastosta jättäen Jaden yksin.
Jade paneutui tarkemmin kirjoihin, ja hän katsoi epäuskoisesti kädessään olevaa kirjaa, joka poikkesi paljon siitä, mitä hän oli ajatellut näkevänsä.
- ”Pimeyden voimien nousu ja tuho”, Hän mutisi selatessaan nahkakantista kirjaa. – Mikä ihmeen kirja tällainen on?
Jade muisti nuorehkon miehen, joka oli tullut uutena opettamaan Pimeyden voimilta suojautumisen tunteja. Hänestä kuulosti oudolta, että koulussa opetettiin sellaista ainetta, varsinkin kun se kuulostikin jo aika hämärältä jutulta. Jade muisti myös Kalkaroksen, joka opetti liemiä, mutta hän oletti sen tarkoittavan kemiantunteja, vaikkakin nimitys liemet olivat jo sinänsä outo. Jade päätteli vain, että kouluun oli haluttu vaihtoehtoiset nimet, jotka ehkä mahdollisesti herättivät enemmän mielenkiintoa oppilaissa.
Jade työnsi kirjan takaisin hyllyyn, ja päätti tutkia hyllyjen sisältöä tarkemmin myöhemmin, sillä joukko oppilaita saapui kirjastoon. Hän suuntasi kulkunsa suuren työpöydän ääreen, joka sijaitsi aivan sisäänkäynnin vieressä.
Istuuduttuaan pöydän ääreen, hän hämmästyi uudelleen, sillä normaalin paperin ja kynän sijasta pöydällä oli sulkakynä, mustetta ja pergamenttia. Jade ei ollut eläissään moisia nähnyt saati sitten niillä kirjoittanut, joten hän päätti harjoitella hieman ensiksi, ennen kuin kirjoittaisi virallisia muistiinpanoja.
Jade kastoi sulkakynän musteeseen ja sai suuren tahran pergamentille jo heti alkujaan. Muutaman yrityksen jälkeen hän sai aikaiseksi paljon siistimpää jälkeä, vaikkakin se edelleen näytti hyvin epävarmalta kirjoitukselta. Jade päätti harjoitella sitä myös myöhemmin.


Jaden aamupäivä kului nopeasti, sillä oppilaat olivat innokkaasti lainailemassa kirjoja kirjastosta, ja tyttö törmäsi mitä oudoimpiin kirjoihin merkatessaan lainauksia pergamentteihin. Varmasti oudoin kirja, minkä hän aamupäivällä näki, oli Velhouden viimeaikainen kehitys. Jade ei ymmärtänyt, miten tuollainen kirja ylipäänsä oli, sillä eihän velhoja tai noitia ollut olemassakaan ja tuskin se kuudesluokkalainen tyttö enää mitään lastensatujakaan luki. Hänelle tuli tunne, että Tylypahkassa oli jotakin outoa, ja se tunne vahvistui kun hän puolelta päivin suuntasi kohti Suurta Salia syömään. Mennessään aamulla kirjastoon, Jade ei ollut kiinnittänyt sen suurempaa huomiota portaisiin, mutta nyt niitä alas laskeutuessaan, portaat liikkuivat, eikä Jade meinannut päästä sinne minne halusi.
Onneksi muutama vanhempi oppilas huomasi hänen ahdinkonsa, ja neuvoivat seuraamaan heitä, että Jade pääsisi alas. Jade ei tajunnut, miksi portaatkin piti laittaa liikkumaan, sillä helpommalla kaikki pääsisivät, jos ne vain pysyisivät paikoillaan. Hänen mieleensä tuli aivan huvipuiston vekkulitalo, jossa kaikki oli aivan oudosti myös. Liikkuvat taulut olivat Jaden mielestä mukava lisä, sillä se toi kummallisesti viihtyvyyttä lisää kouluun, joka muuten näytti aina niin kolkolta ja kylmältä.


Ruokailu ei häntä sen enempää yllättänyt, vaikka hänen eteensä ilmestyvä ruoka ja yhtä nopeasti katoavat astiat jaksoivat edelleen hämmästyttää. Ainoa mikä pilasi Jaden ruokailun oli Kalkaros, joka näytti yhtä vihamieliseltä kuin aina ennenkin. Hänen päähänsä oli jo iskostunut inhon tunne synkkää liemien opettajaa kohtaan, vaikka Jade ei häntä tuntenutkaan. Mutta jokin miehessä sai hänessä vaistomaisen perääntymisen tunteen, jota vahvisti hänen luontainen ujoutensa ja arkuutensa muita ihmisiä kohtaan. Jaden mielestä se oli sääli, sillä hän halusi tulla toimeen kaikkien kanssa, ja olisi ollut valmis jopa yrittämään sitä Kalkaroksen kanssa, jos mies ei olisi tehnyt sanattomalla ilmaisullaan hyvinkin selväksi, että sellaista oli edes turha yrittää.


Juuri kun Jade oli lähdössä Suuresta Salista, McGarmiwa tuli hänen perässään nopeasti.
– Neiti Falton, halusin vain ilmoittaa, että rehtori Dumbledore on kutsunut henkilökunnan kokoukseen, joka pidetään hänen toimistossaan kello 17.00 tänään.
– Missä rehtorin toimisto on? Jade uteli.
– Sisääntuloaulassa on suuri kivinen hirviö, siitä pääsee sinne. Tunnussana on sitruunatoffee.
– Hyvä on, Jade vain totesi ja lähti kävelemään takaisin kirjastoa kohden kun McGarmiwa lähti myös omille teilleen.


Loppu työpäivä kului nopeasti, sillä Jadesta tuntui että puolet koulun oppilaista oli päättänyt tulla lainaamaan kirjoja. Jade ei silti asiasta valittanut, sillä hän nautti suunnattomasti uudesta työstään. Muutenkin hän koki työnsä helpoksi, sillä vain muutaman kerran hän oli joutunut pyytämään muutamaa oppilasta olemaan hiljempaa. Aikaisemmassa työpaikassaan Jade oli joutunut jatkuvasti huomauttamaan kirjastossa kävijöille sen säännöistä. Täällä oppilaat osasivat käyttäytyä paljon paremmin. Toisaalta Jade toivoi, että heidän käytöksensä jatkuisi, eikä loppuisi kun lukukausi saataisiin kunnolla alkuun.


Kun kello läheni viittä, Jade ei ollut laisinkaan varma miten toimia kirjaston suhteen. Hänelle tuli tunne, ettei kirjastoa ainakaan saisi jättää ilman valvontaa mutta miten hän saisi kaikki oppilaat ulos sieltä. Jade jäi miettimään mitä tekisi, kun Voro ilmaantui aina yhtä tyytyväinen ilme kasvoillaan kirjastoon. Hän käveli kohti Jadea ja työpöytää ja pysähtyi metrin päähän hänestä.
– Rehtori arveli, että tarvitset apua saadaksesi nuo nulikat ulos täältä, Voro murahti ja vilkuili kiukkuisesti oppilaita.
– Apu olisi kyllä tarpeen, Jade myönsi. – En oikein tiedä miten pitäisi toimia.
– Katso ja ota mallia, Voro sanoi ja lampsi lähemmäksi erästä oppilastyhmää. – No niin. Nyt kaikki ulos! Kirjasto suljetaan. Ehditte myöhemminkin tuhoa Tylypahkan omaisuutta täällä.
Oppilaat mulkoilivat kiukkuisesti Voroa, ja poistuivat mutisten kirjastosta. Jadesta tuntui pahalta, että heille puhuttiin noin, sillä oppilaat olivat olleet erittäin nätisti kirjastossa. Mutta Jadella ei ollut aikomustakaan puuttua Voron tekemisiin, sillä hänellä ei ollut edelleenkään tietoa siitä, mikä oli käytäntönä Tylypahkassa.
Kun kaikki oppilaat oli ajettu ulos kirjastosta, Voro sulki oven mutisten itsekseen.
– Kyllä minä vielä joku päivä opetan nuo nulikat käyttäytymään.
Jade kuunteli vieressä vaivaantuneena vahtimestarin mutinaa ja päätteli, että mies taisi todellakin vihata oppilaita.
– Tulehan Norriska, Voro sanoi lempeämmällä äänellä kissalleen jonka Jade vasta huomasi.
Jade katsoi tomunväristä kissaa, joka seurasi omistajaansa vienosti maukuen.
Hän seurasi Voroa, joka kulki kohti eteisaulaa. Jade odotti mielenkiinnolla, mikä olisi kokouksen aiheena, ja oli tyytyväinen kun hänetkin oli mukaan kutsuttu sillä yleensä tuollaiset koskivat vain opettajia.
Kun he pääsivät suuren kivihirviön luokse, ei Jade nähnyt minkäänlaista sisäänkäyntiä rehtorin toimistoon.
– Sitruunatoffee, Voro sanoi ja suuri kivihirviö siirtyi paljastaen kiviset portaat, jotka jyrkästi vievät ylöspäin.
Jade katsoi suu auki edessään tapahtuvaa, ja tokeni vasta kun Voro lähti kapuamaan portaita ylöspäin.
Kun he olivat kavunneet ylös, heidän edessään oli valtavan suuret koristeelliset puuovet. Voro koputti ovea, avasi sen ja astui sisään Jaden seuratessa perässä. Keskellä huonetta oli valtava pöytä, jonka ääressä istuivat jo kaikki muut henkilökuntaan kuuluvat, paitsi yksi, joka enemmänkin leijaili pöydän ääressä. Jaden silmät levisivät nähdessään sen ja hän vain tuijotti hopeanharmaata hahmoa.
– Hienoa, että tulitte. Olemmekin odottaneet jo teitä, Dumbledore sanoi ja viittasi heitä istumaan vapaille paikoille.
Mutta Jade vain toljotti hahmoa, kuin ei muuta osaisikaan tehdä. Hän ei tiennyt mikä se oli, mutta se toi hänen mieleensä haamun. Mutta Jade yritti päässään selittää itselleen, ettei haamuja ollut olemassakaan, joten se mitä hän näki, oli vain jonkinlainen harhakuva.
Jade havahtui, ja huomasi muiden katsovan häntä odottavasti. Kasvot noloudesta punaisena hän luikahti vapaaseen paikkaan, joka taas kerran oli Kalkaroksen vieressä. Jade tunsi pistävän katseen itsessään, mutta ei välittänyt siitä vaan jatkoi hopeanharmaan hahmon tuijottamista. Hahmo katsoi häneen mustilla silmillään jotka hohtivat hopeista sävyä, ja hymyili huvittuneena. Jade alkoi pikku hiljaa tulla siihen lopputulokseen, että hän oli sekoamassa lopullisesti.
– Kuten aina lukuvuoden alussa, pidämme kokouksen asioista jotka olisi syytä käydä lävitse, varsinkin nyt, kun joukossamme on kaksi uutta jäsentä, Dumbledore aloitti. – Samalla myös uusilla on mahdollisuus tutustua paremmin kollegoihin, vaikkakin tällä kertaa se koskee enemmän neiti Faltonia, sillä Remushan on kaikille meille ennestään tuttu.
Kaikkien katseet siirtyivät professori Lupiniin ja sen jälkeen Jadeen, joka hämmentyi saamastaan huomiosta.
– Voisimme tehdä nopean esittelykierroksen, sillä neiti Faltonilla ei ole ollut vielä mahdollisuutta tutustua meihin paremmin. Voisit vaikka aloittaa Minerva.
Kaikki kertoivat nopeasti nimensä ja aineen mitä he opettivat, kunnes oli oudon harmaan hahmon vuoro.
– Olen Cuthbert Binns, ja opetan taikuuden historiaa, hahmo sanoi pienesti hymyillen.
– Mutta…miten…en käsitä, Jade änkytti.
– Niin, onhan se erittäin harvinaislaatuista, että haamu toimii opettajana, mutta professori Binns osaa asiansa, Dumbledore sanoi hymyillen.
– Haamu? Jade kysyi epäuskoisena.
– Niin, rehtori sanoi. – Jos sinulla ei ole aiheeseen liittyen enempää kysymistä, niin voisimme jatkaa.
– Ei ole, Jade vastasi ja katseli epäuskoisen hämmästyneenä ympärilleen.
– Seuraavana aihelistalla olisi alkava huispauskausi. Ilmeisesti jokaisella tuvalla on jo joukkue koossa?
– Kyllä, McGarmiwa sanoi nyökäten ja katsoi Kalkarokseen, Versoon ja Lipetitiin, jotka toimivat muiden tupien tuvanjohtajina.
– Asia on sitten selvä. Olemme myös Matami Huiskin kanssa päättäneet, että ensimmäinen peli pidettäisiin kuukauden päästä. Sopiiko tämä kaikille?
Pöydän äärestä kuului hyväksyvää muminaa, ja vain Jade pysyi hiljaa, sillä hänellä ei ollut tietoakaan millainen peli huispaus oli. Hän ei ollut koskaan edes kuullut sellaisesta.
– Myös halusin ilmoittaa, että Tylypahkan turvatoimia on jälleen kiristetty, sillä kuolonsyöjät ovat tehneet viime aikoina paljon hyökkäyksiä, kuten varmasti tiedätte. Ja sehän tarkoittaa että Voldemort on liikekannalla.
Monen kasvoille tuli huolestunut katse, mutta Jade ei tiennyt kenestä puhuttiin, eikä hän halunnut kysyäkään, sillä hän oli jo tarpeeksi aiheuttanut huvittuneisuutta muissa.
– Joten kehotan kaikkia äärimmäiseen varovaisuuteen ja tarkkaavaisuuteen, Dumbledore vielä muistutti muita. – Jos ei kellään ole mitään asiaa, niin voisimme vaikka lopetella.
Kaikki nousivat pöydän äärestä, kuten Jade myös teki vilkuillen koko ajan Binnsiä. Hän melkein törmäsi sen takia Kalkarokseen, joka ärsyyntyneen näköisenä katsahti häntä.
– Voisit katsoa eteesi, neiti Falton, Kalkaros tiuskaisi.
– Olen pahoillani, Jade sopersi ja hänen kasvonsa lehahtivat jälleen kerran punaisiksi.
Mutta Kalkaros ei kuunnellut, vaan oli jo pyyhältämässä ulos rehtorin toimistosta. Myös Jade laahusti hitaasti ulos ajatuksissaan, ja suuntasi kulkunsa takaisin kirjastolle. Hänen ajatuksensa olivat aivan sekaisin, eikä hän tiennyt lainkaan, mitä ajatella. Päällimmäisenä Jaden ajatuksissa oli professori Binns, joka oli paljastunut kummitukseksi. Ensimmäistä kertaa elämässään hän ei keksinyt minkäänlaista järkevää syytä näkemälleen. Jade olisi voinut alkaa epäilemään jo mielenterveyttään, mutta tuskin Dumbledore tuollaisesta asiasta valehtelisi. Mutta siltikään Jade ei käsittänyt, miten tuo kaikki oli mahdollista. Aivan kuin se olisi ollut taikaa. Mutta edelleen hän piti itsepäisesti kiinni ajatuksesta, että kaikelle löytyi looginen selitys.


Jaden seuraavat kolme viikkoa menivät nopeasti, ja hänen oli viimein pakko myöntää itselleen, että Binns todellakin oli aito haamu, sillä käytävällä kulkiessaan hän oli kaksi kertaa kävellyt Melkein päättömän Nick- nimisen haamun läpi. Jade hytisi vieläkin muistaessaan, kuinka vilu hänelle tuli se tehtyään. Jade oli tehnyt pieniä uteluja muutamalta oppilaalta, ja saanut selville, että Melkein päätön Nick oli Rohkelikon kotikummitus, Verinen Paroni Luihuisten, Harmaa Leidi Korpinkynnen ja Lihava Munkki Puuskupuhin.
Vaikka Jade oli viihtynyt mitä parhaimmin Tylypahkassa, kaihersi hänen mieltään silti se, minkälainen koulu oli. Kaikessa mitä siellä tapahtui oli jotakin outoa, mitä paljon kirjoja lukenut Jade ei pystynyt itselleen selittämään. Toisaalta se oli Jadelle jännittävää, mutta se sai myös hänet hermostumaan, sillä hän halusi ymmärtää kaiken täydellisesti mitä ympärillä tapahtui.
Viikon aikana Jade oli myös tutustunut paremmin muihin työtovereihinsa, vaikka vieläkin arasteli heidän seurassaan. Hän tykkäsi enemmän kuunnella, mitä muut puhuivat, vaikka ei aina ymmärtänytkään puheenaiheita. Välillä hänen oli tehnyt mieli ottaa osaa keskusteluun, mutta Jade pelkäsi liikaa nolaavansa itsensä heidän edessään. Vaikka kaikki ottivatkin hänet ystävällisesti seuraansa, tunsi Jade silti olonsa aina välillä yksinäiseksi. Hän kaipasi ystäviään, jotka olivat jääneet Liverpooliin. Heidän kanssaan hän oli päässyt lähtemään elokuviin tai teatteriin, tai sitten he muuten vain kuluttivat aikaansa jossakin. Tylypahkassa ajanvieton kanssa ei suuremmin ongelmia ollut, sillä Jaden työpäivä alkoi kahdeksalta aamulla ja loppui yhdeksältä illalla. Sen jälkeen hän meni omaan huoneistoonsa ja yleensä vain luki ennen nukkumaanmenoa.
Ainoa asia mikä pilasi Jaden muuten niin hyvää aikaa Tylypahkassa, oli Kalkaros, joka mitä ilmeisimmin oli ottanut hänet kohteekseen ilkeilyn suhteen. Jade oli huomannut, että kaikkia muita Kalkaros kohteli huomattavasti ystävällisemmin tai ainakin kohteliaammin, mutta Jade itse sai aina osakseen jonkinlaista piikittelyä tai tylyä kommenttia ilman mitään syytä. Se masensi muuten niin iloista Jadea, mutta hän päätti olla välittämättä koko ihmisestä. Toisaalta se oli helpommin sanottu kuin tehty, kun he kuitenkin päivittäin joutuivat olemaan tekemisissä keskenään. Jollakin tapaa Jade myös pelkäsi liemien opettajaa, sillä hän oli huomannut, kuinka arvaamaton mies joskus pystyi olemaan. Myös se, ettei hän pystynyt näkemään miehen kasvoilta mitään hänen mielenliikkeistään, ei ollut omiaan rauhoittamaan Jaden mieltä.
Mutta muuten Jade näytti täysin siemauksin pestistään Tylypahkassa, eikä halunnut yhden kärttyisen miehen sitä pilaavan.

[Afeni]

Tulipas jatkoa nopeasti ^^

Sitä jäin hieman miettimään, että eikös tämä sijoitu Harryn kolmanteen vuoteen, kun kerran Remus on DADAn opettajana? Jotenkin odotin, että Dumbledore olisi ottanut Siriuksen paon puheeksi kokouksessa ja ollut huolissaan siitä, aikooko tämä mahdollisesti hyökätä Harryn kimppuun x)

Okei, se ei ole varmaankaan oleellista ficin kannalta, mutta jäinpähän pohtimaan. Mutta tosiaan eihän ihan kaikkea tarvitse huomioidakaan alkuperäisestä tarinasta.

Mielenkiintoinen luku taas. Jadella taitaa olla mietittävää kyllä oikein kunnolla. Saa nähdä, miten hän reagoi, kun vihdoin tajuaa, millaisessa paikassa todella on. Varmaan tulee shokkina, vaikka vihjeitä on nenän alla roppakaupalla. Eipä tuollaista kaiketi kukaan ihan pureksimatta niele.

Pidän siitä, että tarina kehittyy sellaista mukavan hidasta vauhtia. Ei ole turhaa kiirettä, vaan tapahtumat käynnistyvät pikku hiljaa. Jatkoa odotellen

[Dinella]

Wuhuu, jatkoa Ensimmäinen luku ei oikein sytyttänyt, mutta tämä kertoi jo enemmän. Oli kiva lukea Jaden ihmetyksestä kaikkea taikuutta kohtaan. Minun ei tarvitse varmaan enää ylistää kirjoituslahjojasi, olen tehnyt sitä niin paljon Oli mukavaa luettavaa, odottelen jatkoa. Kiva nähdä miten tämä vielä etenee..

[Puhpallura]

Kiitokset kommenteista 

Afeni: Itse asiassa minun piti aluksi mukailla Azkabanin vankia enemmänkin, mutta päätin, että otan vain joitakin juttuja kyseistä kirjasta, kuten juuri tuon Remuksen opettajanpestin.

Yritän saada vähän tiuhempaan tahtiin näitä lukuja, ettei nyt kauhean montaa kuukautta siinä mene

On hyvä kuulla, että ficci on jatkunut mielenkiintoisena, sillä itselläni tulee välillä sellainen olo, että jaarittelen noissa luvuissa liikaa
Olen yrittänyt miettiä miten itse suhtautuisin, jos joutuisin(pääsisin ) Tylypahkaan töihin ja kaikkea outoa tulisi vastaan pestin aikana. Täytyy kyllä myöntää että sitä on erittäin hauska kirjoittaa

Mutta jatkoa yritän saada tulemaan mahdollisimman pian.

Dina: Itse olen sitä mieltä, että ensimmäiset luvut ovat aina hiukan tylsempiä(ainakin minun kirjoittaminani ) koska se on tavallaan sitä pohjustusta ficciin.
On aina ihana kuulla kehuja, koska edelleen olen epävarma kirjoitustaidoistani
Mutta vielä hienompaa on kuulla, että olet pitänyt

[Puhpallura]

3. luku

Kalkaros käveli kohti Kielletyn Metsän reunaa, sillä hän oli saanut tietoonsa, että joku, ilmeisesti oppilas, oli sillä suunnalla. Eihän se kiellettyä ollut, mutta saattoi olla että joku, joka luuli itseään kovinkin rohkeaksi, päättäisi mennä sinne. Siinä olisi oiva tilaisuus ottaa muutama tupapiste pois ja antaa mahdollisesti jälki-istuntoa. Mielessään Kalkaros toivoi, että se olisi rohkelikko, jolle hän saisi tehdä niin.
Kalkarosta ärsytti suunnattomasti, että hänen piti tuhlata sunnuntaipäiväänsä tällaiseen, sillä hän olisi kyllä keksinyt parempaakin tekemistä. Mutta jos hän ei olisi tätä tehnyt, olisivat edessä olleet Dumbledoren moitteet.
Pian Kalkaros näkikin hahmon kävelevän metsän reunassa ja kiristi tahtiaan. Lähemmäksi päästyään hän huomasi, ettei kyseessä ollut oppilas, vaan Matami Prillin sijainen Jade Falton. Alusta lähtien tuo nuori nainen oli kiinnittänyt Kalkaroksen huomion, sillä hänessä oli jotakin, joka kiinnosti häntä. Sillä Kalkaros ei tarkoittanut minkäänlaista fyysistä kiinnostusta tyttöä kohtaan, vaan Jadessa oli jotakin salaperäistä. Jokainen asia, jonka hän näki Tylypahkassa, oli kuin uusi juttu, ja tytön silmistä paistoi usein epäluulo, aivan kuin joku voisi hyökätä hänen kimppuunsa yhtäkkiä. Kalkaros muisti erittäin hyvin Jaden reaktion rehtorin toimistossa, kun hän oli nähnyt Binnsin. Kalkaros oli ollut aivan varma, että tyttö olisi voinut pyörtyä millä hetkellä tahansa. Hän oli yrittänyt puhua asiasta rehtorin kanssa edellisellä viikolla, mutta turhaan. Dumbledore oli järkähtämättä sitä mieltä, että Kalkaros oli väärässä vaistojensa suhteen, vaikka muuten häneen sataprosenttisesti luottikin. Mutta silti jokin Kalkaroksen vaistoissa sanoi, etteivät asiat olleet niin kuin niiden piti, ja hän halusi ottaa selville miksi.
– En suosittele sinne menoa, neiti Falton, Kalkaros sanoi koleasti päästyään puhematkan päähän tytöstä.
Jade pyörähti pelästyneenä ympäri ja Kalkaros näki hetken tytön kasvoilla saman ilmeen kuin Neville Longbottomin, kun Kalkaros oli häntä jostakin asiasta haukkunut.
– Professori Kalkaros, Jade sanoi arasti. – Mitä te täällä teette?
– Se ei liene sinun asiasi, Kalkaros vastasi tylyllä äänellä. – Mutta sinun ei kannattaisi edes suunnitella metsään menoa.
– Saanko kysyä miksi? Ihan tavalliselta metsältä se näyttää, Jade puolustautui.
– Jos sinulla on into päästä hengestäsi, niin en aio estää, Kalkaros totesi ja katsoi pistävästi edessään seisovaa tyttöä.
– Ei kai siellä nyt mitään niin pahaa voi olla. Ihan tavallinen metsähän se vain on.
– Siellä on olentoja, joita et pysty edes pienessä päässäsi kuvittelemaankaan, Kalkaros sanoi uhkaavasti ja astui yhden askeleen eteenpäin tyttöä kohden.
Jade perääntyi saman verran ja katsoi arasti Kalkarosta. Mies katsoi edelleen tyttöä, ja huomasi Jaden silmissä pienen pelon pilkahduksen. Kalkaros huvittui tuosta huomiosta, sillä ilmeisesti tyttö oli yhtä helposti peloteltavissa kuin ensimmäisen luokan oppilaat.
– En usko sinua, Jade sanoi uhmakkaasti vaikka hänen äänestään kuulsi epävarmuus. – Minua et pysty pelottelemaan, kuten teet oppilaille.
– Vai on sinulla jotakin sanomista minun tapaani kohdella oppilaita, Kalkaros totesi pilkallisesti. – Voithan kuitenkin itse ottaa selville, mitä metsästä löytyy.
Kalkaros huomasi, kuinka Jaden kasvoille tuli kiukkuinen ilme, ja hetken aikaa näytti aivan kuin tyttö olisi voinut tukehtua kiukkuunsa.
– Nyt olen saanut tarpeekseni! Olen viimeiset neljä viikkoa joutunut kestämään ilkeitä kommentteja ja halveksivia katseitasi, joita en ole edes ansainnut! Vai olenko!? Jos olen, niin voisit edes kertoa syyn!
Hetkeksi aikaa Kalkaroksen kasvoille tuli hämmästynyt ilme tytön purkauksen takia, sillä hän oli olettanut Jaden olevan erittäin ujo ja sisäänpäin vetäytyvä. Mutta nopeasti Kalkaros sai kasvoilleen takaisin normaalin ilmeettömän naamion.
– Minun ei tarvitse selitellä sinulle mitään, Kalkaros sanoi tylysti. – Kohtelen muita kuten haluan.
– Olet vain itsekeskeinen paska! Jade jatkoi yhä kiukkuisesti. – Olen tuntenut sinut vasta neljä viikkoa ja inhoan sinua jo!
– Tuskin on edes ennätys, Kalkaros sanoi sarkastisesti. – Luuletko minun edes piittaavan?
– Se olisi jo liian realistista ajattelua, Jade totesi kitkerästi ja käveli Kalkaroksen ohitse kohti Tylypahkaa, mutta kääntyi vielä katsomaan Kalkarosta. – Tämä on outo paikka ja täällä tapahtuu kaikkea, mitä en ymmärrä, etkä sinä todellakaan tee sitä minulle helpommaksi!
Kalkaros katsoi huvittuneena tytön loittonevaa selkää. Löytyyhän hänestä edes hiukan sisua ja luonnetta. Kalkaros oli pitänyt Jadea hyvinkin rauhallisena ihmisenä, mutta tämä oli osoittanut, ettei asia ollut aivan niin. Hän oli myös tyytyväinen, että Jade oli hylännyt idean mennä Kiellettyyn metsään, sillä muussa tapauksessa Kalkaroksen olisi ollut pakko vaikka väkipakolla raahata hänet pois sieltä. Edes Kalkaros itse ei mennyt sinne, jos ei ollut aivan pakko.
Jaden viimeiset sanat saivat Kalkaroksen mietteliääksi, sillä ne vahvistivat hänen luulojaan siitä, ettei tytöllä ollut tietoakaan, missä hän oli. Asiasta olisi puhuttava pikimmiten rehtorin kanssa, sillä se saattoi olla jopa vaarallista Jadelle itselleen, ettei tyttö tiennyt mihin varautua. Taikaväki eli levottomia aikoja, ja tuolloin oli kuka tahansa vaarassa, eritoten nuori nainen, joka ei osannut edes taikoa.
Kalkaros lähti myös kävelemään takaisin Tylypahkaa kohden pieni hymy huulilla, sillä jostakin syystä tuo pieni välikohtaus Jaden kanssa oli saanut hänet hyvälle tuulelle. Yleensäkin Kalkaros sai tyydytystä, kun sai muserrettua jonkun oppilaan, mutta tässä tapauksessa ei ollut kyse siitä, vaan hänen kollegastaan, joka periaatteessa oli tasavertainen hänen kanssaan. Kalkaros ei ollut odottanut saavansa minkäänlaista vastusta Jadesta, mutta yllätys oli ollut positiivinen, kun asia olikin toisin. Tyttö oli todellakin osoittanut, että hänessä oli luonnetta, ja Kalkaroksella oli tunne, ettei tuo kerta olisi viimeinen.


Jade paiskasi huoneistonsa oven kiukkuisesti kiinni. Hän käveli ärtyneenä pitkin huonettaan.
– Kuka hän oikein luulee olevansa? Jade mutisi ääneen. – Mitä ihmettä siellä metsässä muka olisi ollut muutamaa metsäneläjää lukuun ottamatta?
Jade istuutui sängylle, eikä huomannut vaatekasaa, joka siinä oli. Koko kasa levisi ja osa vaatteista tippui lattialle.
– Perhana, Jade kirosi ääneen. – Mistä tämä vaatekasa taas kerran tähän ilmaantui?
Yksi arvoitus, jolle hän ei saanut vastausta oli se, kuka aina haki hänen likaiset vaatteensa, pesi ne ja toi takaisin. Mutta loppujen lopuksi se oli pienin hänen päätään vaivaamista ajatuksista. Jade oli ollut aivan tosissaan, kun oli sanonut Kalkarokselle, että kaikki, mitä Tylypahkassa tapahtui, oli outoa. Tuntui kuin koko linna olisi henkinyt pelkkää salaperäisyyttä. Jade päätti ottaa selville, mikä oli Tylypahkan salaisuus ja miksi kaikki oli siellä niin outoa.


Hetken aikaa rauhoituttuaan Jade tajusi kuinka typerästi oli käyttäytynyt Kalkarosta kohtaan, sillä se saattoi tarkoittaa miehen lisääntyvää ivailua ja halveksuntaa hänen suuntaansa. Mutta toisaalta Jade oli enemmän kuin tyytyväinen sanottuaan siten Kalkarokselle. Oikeastaan hän ihmetteli miten siihen oli pystynyt, mutta ei sillä suurempaa väliä ollut. Pääasia, että hän oli antanut takaisin.
Jade vilkaisi kelloa, ja huomasi sen olevan pian neljä, jolloin alkaisi lukukauden ensimmäinen huispauspeli. Hän halusi mennä katsomaan sitä, sillä hän oli utelias näkemään millainen peli se oli. Kaikki siitä aina puhuivat, joten Jade päätteli sen olevan erittäin suosittua.


Päästyään huispauskentän laidalle Jade vetäisi henkeä nähdessään, kuinka oppilaat lensivät luutien kanssa. Miten ihmeessä tuo on mahdollista?
Lauseesta oli muodostunut jo hänen henkilökohtainen mantransa, jota Jade hoki ainakin kerran päivässä. Pakko tuohonkin on jokin järkevä selitys löytyä. Varmaan luudissa on jonkinlaiset moottorit, jotka mahdollistavat tuon.
Jade käveli katsomoon, jossa huomasi muidenkin opettajien jo olevan. Hän istuutui ensimmäiselle alimmalle riville, joka oli täysin tyhjä, sillä kaikki halusivat paremmat näkymät kentälle.
Jade katsoi, kuinka vihreisiin ja keltaisiin pukeutuneet pelaajat tekivät rohkeita syöksyjä ilmassa muiden oppilaiden kannattaessa heitä innokkaasti. Hänellä ei ollut tietoakaan pelin säännöistä, mutta nautti silti täysin rinnoin pelistä, sillä se oli kuitenkin hänelle mukavaa vaihtelua kirjaston suhteen. Jade tiesi kyllä huonompiakin tapoja viettää vapaapäivän.
Hän tempautui täysin peliin mukaan, ja pikku hiljaa alkoi myös päästä sen ideasta selville. Jadesta oli lumoavaa katsella kuinka pelaajat lensivät taivaalla tehden hurjia syöksyjä ja väistöjä, ja hetken aikaa hän olisi itsekin halunnut tehdä noin. Mutta hän tiesi, että olisi liian pelkuri siihen.
Jade hurrasi myös aina, kun jompi kumpi joukkue teki maalin, sillä hän ei kuitenkaan kumpaakaan erityisesti kannattanut, joten tasapuolisuuden nimissä hän hurrasi molemmille.


Kun peli parin tunnin päästä loppui, oli Jade aivan pelihurmoksessa. Hän oli hullaantunut siihen samalla tavalla kuin muutkin, ja odotti innokkaasti seuraavaa peliä, joka oli tarkoitus pelata kolmen viikon kuluttua.
Kävellessään takaisin Tylypahkaan muiden joukossa, Jadelle tuli tunne, että joku katsoi häntä. Hän katsoi ympärilleen ja huomasi Kalkaroksen seisovan muutaman muun opettajan kanssa sivummalla. Jade otti kasvoilleen halveksivan katseen, mutta Kalkaros lähinnä näytti huvittuneelta. Jade käänsi katseensa pois ja jatkoi kulkuaan. Hän ei halunnut antaa Kalkaroksen enää toistamiseen pilata hänen päiväänsä. Jade oli siihen liian hyvällä tuulella nyt.


Kalkaros koputti suurta puista ovea, ja kuullessaan kehotuksen tulla sisään, hän avasi oven. Huoneessa Dumbledore istui työpöytänsä takana ja katsoi Kalkarosta odottavasti.
– Halusit tavata, Severus, hän sanoi.
– Kyllä. Asiani koskee neiti Faltonia.
– Mitä hänestä? Rehtori kysyi uteliaana. – Onko hänellä kaikki hyvin?
– Toistaiseksi ainakin, Kalkaros murahti vastaukseksi. – Olen saanut vahvistuksen sille, ettei hän todellakaan tiedä.
– Oletko aivan varma?
– Olen. Viikko sitten neiti Falton sanoi asiasta niin, ettei siitä jäänyt epäselvyyttä.
– Luotan kyllä sinuun Severus. Joten mitä ehdotat?
– Ehdotan, että olisi kenties syytä kertoa hänelle, Kalkaros sanoi. – Elämme epävakaita aikoja, eikä ole hyvä, jos hän ei tiedä. Neiti Faltonin ei tarvitse tehdä kuin yksi pieni virhe ja voimme olla kaikki ongelmissa.
– Se on kyllä totta, Dumbledore vastasi miettiväisenä. – Kyllä on parempi, että hänelle kerrotaan.
– Kuka on se, jonka ajattelit sen tekevän?
– Ajattelin sinua, rehtori vastasi hymyillen.
– Minua? Anteeksi vain, mutta luulen, etten kuulu tytön suosikkeihin, Kalkaros totesi sarkastisesti.
– Kenen suosikkeihin kuuluisitkaan? Dumbledore sanoi hymyillen ja nousi ylös tuolista. – Olen sitä mieltä, että olet juuri sopiva siihen. Ja luotan, että osaat kertoa asian hienotunteisesti. Se kuitenkin saattaa järkyttää häntä. Voi tulla myös tarpeeseen, että perehdytät häntä hiukan näihin uusiin asioihin.
– Tietenkin, Kalkaros lupasi, vaikka tiesi, ettei välttämättä kyennyt sitä aivan sillä tavalla tekemään. – Teen parhaani.
– Mitä nopeammin sen teet, sitä parempi, rehtori vielä sanoi ennen kuin Kalkaros poistui huoneesta.
Kävellessään kohti tyrmiä Kalkaros mietti, miksei hän sen enempää laittanut vastaan rehtorille kuultuaan, että hänen pitäisi asiasta kertoa tytölle. Jollakin tapaa se oli kuitenkin Kalkarokselle mielenkiintoinen tehtävä, josta hän aikoi suoriutua mahdollisimman hyvin ja nopeasti. Teen sen tänä iltana. Mitä nopeammin, sen parempi.


Jade istuskeli huoneessaan, sillä hänen työaikansa oli päättynyt puolta tuntia aikaisemmin. Hän suunnittelikin nukkumaanmenoa, sillä uni painoi jo silmiä.
Ovelta kuului koputus ja Jade nousi sängyltä ihmetellen, kuka häntä tähän aikaan illasta enää kaipasi. Hän käveli ovelle ja kun hän avasi sen, ei siellä näkynyt ketään. Ihmetellen Jade katseli ympärilleen näkemättä muuta kuin tyhjän käytävän, kunnes hänen katseensa kiinnittyi lattialla olevaan pergamentinpalaseen. Hän nosti sen ja avasi taitetun paperin.

      Tule tyrmille heti.

Viesti lyhyt sisältö sinänsä oli jo aiheuttamaan hämmennystä, mutta lähinnä viestin jättäjä oli suurimman ihmetyksen aiheuttaja. Vaikkei siinä ollut allekirjoitusta, tiesi Jade sen olevan Kalkarokselta, sillä hän tiesi miehen huoneiston sijaitsevan tyrmissä.
Hän vaihtoi nopeasti yöpukunsa farkkuihin ja pitkähihaiseen paitaan, ja koska Jade tiesi käytävillä olevan jo viileää, hän päätti vielä laittaa päälleen neuletakin.
Sen tehtyään Jade lähti huoneestaan ja lähti kulkemaan tyrmiä kohden. Hän vihasi kulkea käytävillä pimeän aikaan, sillä soihdut eivät valaisseet tarpeeksi ja tytön vilkas mielikuvitus sai vallan. Matkalla Kalkaroksen luokse, Jade ei voinut olla miettimättä, miksi liemimestari hänet halusi tavata, ja vielä tähän aikaan illasta. Hän tunsi ärtymyksen kohoavan pintaan, sillä Jade ei edelleenkään voinut sietää Kalkarosta silmissään, vaikka mies ei ollutkaan piikitellyt häntä yhtään niin paljon kuluneen viikon aikana kuin Jade oli olettanut hänen raivonpurkauksensa jälkeen.
Päästyään Kalkaroksen huoneiston ovelle, Jade veti syvään henkeä ja koputti ovea varovaisesti. Hän kuuli sisältä askeleita ja pian mies avasi oven. Jade katsoi miestä, jonka kasvoilta ei ollut luettavissa mitään, mitä hän harmitteli, sillä Jade oli enemmän kuin utelias tietämään, mitä Kalkaros halusi, vaikkei mielellään häntä tavannutkaan.
– Tässä olen, Jade sanoi tylysti
– Näe sen kyllä. Tule sisään, Kalkaros totesi ja viittoi tyttöä sisälle.
Hiukan arastellen Jade astui sisään, ja Kalkaros veti oven kiinni perässään.

[Dinella]

Jee, jatkoa! Odotan jo innolla, miten Sev aikoo Jadelle kertoa Oli taas kiva lukea, piristi jo ennestään hyvää päivääni

[Puhpallura]

Kiitos kommentista Dina 

On mukava saada jonkun päivää piristettyä
Yritän saada jatkoa laitettua ihan tällä viikolla vielä.

[Afeni]

Minen ymmärrä. Ilmoitus uusista viesteistä tähän topiciin oli mennyt minulla roskapostiin, vaikken ole Finin viestejä sellaiseksi luokitellut. Tässä siis syy, etten ole kommentoinut. Toivottavasti et ole pahastunut. Tekniikka petti, mutta onneksi tulin vilkaisseeksi roskapostikansioni.

Minusta tämä oli ihana lukua. Tykkäsin todella paljon siitä, miten Kalkaroksen ajatuksia kuvattiin ja siitä, kuinka hän oli jopa vähän huolisissaan Jadesta, vaikkei sitä tälle näyttänytkään. Hetken ajan jo luulin, että Jade olisi niin itsepäinen, että marssisi suoraan Kiellettyyn metsään ja Kalkaros joutuisi tyttöparan pelastamaan kentaureilta tai ties miltä muulta.

Jään kiinnostuneena odottamaan, mitä tapahtuu, kun Kalkaros kertoo "uutiset" Jadelle. Reaktio voi olla melkoinen. Muutenkin kiinnostuu, mihin tilanne tästä kehittyy. Kiitos taas uudesta luvusta

[Puhpallura]

Kiitos kommentista Afeni
Jossakin vaiheessa olisit kuitenkin(ehkä ) huomannut jatkoa tulleen. Joten en pahastunut
Itse asiassa meinasin ekaksi kirjoittaa Jaden ryntäämään sinne metsään, mutta päätinkin sitten toisin.
Mutta hienoa kuulla, että pidit


A/N: ja tässäpä olisi 4. luku


4. luku

Uteliaana Jade katseli Kalkaroksen huoneistoa, joka oli yhtä synkkä kuin mies itse. Vain takkatuli antoi pehmeämmän sävyn huoneistolle.
Jade ei tiennyt, miten olisi nyt toiminut ja hän hermostuneena katsoi Kalkarosta joka osoitti nojatuolia takan edessä.
– Istu. Otatko teetä? Kalkaros kysyi hämmästyttävän ystävälliseen sävyyn.
– Öh, kyllä, Jade vastasi hämmentyneenä. – Ja sitten voisit sanoa asiasi.
– Kärsivällisyyttä, Kalkaros totesi ja meni pieneen huoneeseen, jonka Jade oletti olevan keittiö.
Pian hän tuli takaisin kahden kupin kanssa joista nousi höyry. Kalkaros ojensi toisen niistä Jadelle, ja istuutui itse vastapäiseen nojatuoliin.
– Onko sinulla minkäänlaista aavistusta, miksi sinut tänne pyysin? Kalkaros kysyi ja hämmensi teekuppiaan.
– Ei sitten minkäänlaista, Jade myönsi mutta katsoi sitten miestä epäilevästi. – Jos tämä ei sitten ole jokin uusi tapa kiusata minua.
– Ei, ei ole, Kalkaros sanoi ja hänen kasvoilleen nousi huvittunut ilme. – Olen kutsunut sinut tänne rehtorin pyynnöstä, sillä hän haluaa sinun tietävän eräitä asioita.
– Mitä asioita? Jade kysyi uteliaana ja unohti vallan, että hän oli inhoamansa miehen seurassa.
Kalkaros mietti hetken aikaa mitä sanoisi, sillä hänen tapoihinsa ei kuulunut hienotunteisuus, jota rehtori oli nimenomaisesti pyytänyt tässä asiassa. Oli erittäin luultavaa, että jade järkyttyisi siitä, mitä hän tulisi kuulemaan.
– Olet varmasti ihmetellyt kaikkea sitä, mitä Tylypahkassa tapahtuu, Kalkaros aloitti jokaista sanaansa harkiten.
– Todellakin, Jade puuskahti. – Olisi mielenkiintoista tietää, miksi koulussa on näin paljon kaikkia erikoistehosteita, mutta ei esimerkiksi sähköä.
– Ne eivät ole minkäänlaisia erikoistehosteita, Kalkaros sanoi.
– Mitä sitten? Jade tivasi. – Mikä tämän kaiken tarkoitus on?
– Tylypahka on noitien ja velhojen koulu, Kalkaros sanoi ja jäi katsomaan Jaden reaktiota asiaan.
Hetken aikaa Jade katsoi epäluuloisesti Kalkarosta, mutta pian hänen kasvoilleen nousi kiukku.
– Arvasin, että tämä oli taas uusi tapasi ärsyttää minua. Mutta se ei mene läpi, Jade sanoi tuohtuneena ja nousi ylös nojatuolista teekuppi edelleen käsissään. – Minun ei tarvitse kuunnella tuollaista. Minä lähden nyt!
Myös Kalkaros nousi tuolista ja otti taikasauvan kaapunsa taskusta. Hän ei ärtynyt Jaden luuloista, vaan hän oli enemmänkin päättäväinen, sillä Kalkaros oli aavistellut jotakin tällaista. Kalkaros osoitti sauvalla pöydällä olevaa kuppiaan ja sanoi jotakin äänettömästi. Sillä hetkellä kuppi muuttui hiireksi ja Jaden kädessä ollut kuppi tipahti räsähtäen lattialle kalpeaksi valahtaneen tytön käsistä.
Kalkaros siirsi taikasauvan sirpaleisiin lattialle ja heilautti sauvaa.
– Korjaannu.
Pian kuppi oli jälleen ehjänä pöydällä, ja Jade istuutui takaisin nojatuoliin järkyttyneen näköisenä.
– Miten…en ymmärrä…, Jade änkytti ja hänen kasvoiltaan paistoi järkytys. – Ne aaveet ehkä pystyn jotenkin ymmärtämään…ei en niitäkään… ja sitten tämä…tämä on jo liikaa!
– Taikuutta, Kalkaros totesi ja laittoi taikasauvansa takaisin kaapunsa taskuun ja istuutui tuoliin. – Kuten sanoin, tämä on noitien ja velhojen koulu.
– Mutta en ymmärrä…Miksi minä olen täällä? En minä ole velho, Jade sanoi ymmärtämättä yhtään mitään.
– Jästit eivät edes näe Tylypahkaa, vaan raunioituneen linnan, Kalkaros sanoi.
– Jästi?
– Ei-taikova ihminen, Kalkaros selvensi.
– Mutta miten minä sitten? Jade kysyi hämmästyneenä.
– Et ole jästi vaan surkki, Kalkaros selitti. – Surkki on velho tai noita, joka on syntynyt velhoperheeseen, mutta ei osaa taikoa. Kun rehtori päätti kutsua sinut Tylypahkaan Matami Prillin sijaiseksi, hän oletti että tiesit. Mutta viimeisen kuukauden aikana kävi selväksi, ettei niin ollut.
– Mutta miksi halusitte minun tietävän?
– Olet varmaan kuullut puhuttavan Voldemortista, Kalkaros sanoi huokaisten.
– Kyllä.
– Pimeyden Lordi on velhomaailman vaarallisin velho ja hän on jälleen liikekannalla. En ala sinulle sen enempää hänestä kertomaan, vaan voit itse lukea kirjasta.
– Mutta miten se minuun liittyy? Jade kysyi äimistyneenä.
– Kun paljastui, ettet tiedä mitään velhomaailmasta, oli rehtori myöskin sitä mieltä, että olisi liian vaarallista, että täällä on yksikin sellainen, joka ei osaa varoa. Seuraukset siitä voisivat olla katastrofaaliset. Pimeyden Lordin kannattajia on joka puolella.
– Mutta en silti ymmärrä…Miksi äitini salasi tämän kaiken minulta? Jade kysyi ja tuijotti käsiään hivenen surullinen ilme kasvoillaan.
– Isäsihän kuoli noin kaksikymmentä vuotta sitten, eikö totta? Kalkaros kysyi ja katsoi Jadea.
– Kyllä. Hän katosi, eikä häntä koskaan löydetty. Poliisit epäilivät silloin, että ruumis olisi vain piilotettu jonnekin. Syyllisiä ei koskaan löydetty. Tai näin äitini minulle kertoi.
– Isäsi oli yksi niistä monista, jotka joutuivat Pimeyden Lordin uhreiksi. He vain katosivat. Joidenkin ruumiit löydettiin, useimpien ei.
– Mutta miksi äitini ei siltikään kertonut minulle? Olisin ansainnut totuuden!
– Luulen, että äitisi pelkäsi teidän turvallisuutenne puolesta ja luopui taikuudesta. Jästit olivat paremmassa turvassa kuin taikovat, Kalkaros sanoi ilmaisten oman mielipiteensä.
Kalkaros katsoi tyttöä, jonka kasvoilta paistoi järkytys kaikesta kuulemastaan. Hetken aikaa hän tunsi sääliä tyttöä kohtaan, sillä kaikki, mitä hän oli aina tiennyt, olikin valhetta. Häneltä oli salattu olennaisia tietoja hänen elämästään, jotka tulivat näin yhtäkkiä esiin.
– En tiedä mitä ajatella, Jade sanoi päätään pudistaen. – Olen aivan sekaisin kaikesta.
Hän sulki kasvonsa käsiinsä ja nojasi polviinsa kyynärpäidensä varassa. Hän oli vihainen äidilleen, kun hän ei ollut kertonut näistä asioista, mutta myös surullinen kun ei voinut asioista enää kysyä, sillä hänen äitinsä oli kuollut kolmea vuotta aikaisemmin.
– Rehtorin pyyntö oli myös, että perehdyttäisin sinua taikamaailmaan, sillä sinun on kuitenkin hyvä tietää siitä, vaikket taikoa voikaan, Kalkaros sanoi vakavana. – Olen myös kirjoittanut sinulle listan kirjoista, joita sinun olisi syytä lukea.
Jade nosti katseensa Kalkarokseen joka ojensi pergamentinpalasen hänelle. Jade katsoi listaa vieläkin epäuskoisena.

   Nykyajan tärkeimmät taikakeksinnöt
   Pimeyden voimien nousu ja tuho
   Tylypahkan historia

– Nuo kolme kirjaa löytyvät koulun omasta kirjastosta. Olisi hyvä, jos voisimme aloittaa mahdollisimman pian, sillä Pimeyden Lordin lisäksi on vielä toinen uhkatekijä.
– Kuka? Jade kysyi hajamielisenä, sillä hänen ajatuksensa olivat niissä joita oli juuri kuullut.
– Sirius Musta. Hän on vaarallinen rikollinen, joka ensimmäisenä on onnistunut pakenemaan Azkabanista?
– Mistä?
– Azkaban on tarkoin vartioitu velhovankila. Rehtori pyysi myös, ettet yksin poistuisi linnasta, sillä olet vaarassa ilman taikavoimia.
– Miten niin?
– Näyttää siltä, että Musta on tulossa tännepäin, Kalkaros totesi ja hetken aikaa hänen kasvoillaan kävähti huoli. – Oppilailta liikkuminen Tylypahkan ulkopuolella on jo kielletty.
– Koska aloitamme? Jade kysyi ilmeettömänä.
– Huomenna kello 21, Kalkaros vastasi. – Toivon, että katsot noita kirjoja ainakin hiukan ennen sitä.
– Onnistuu kyllä, Jade vastasi vaimeasti. – Voinko mennä nyt?
– Jos sinulla ei ole mitään kysyttävää, Kalkaros myöntyi.
– Olisi paljonkin, Jade mutisi niin että Kalkaros juuri ja juuri kuuli sen.
Tyttö nousi nojatuolista rutistaen pergamentin palasta kädessään ja suuntasi ovelle. Sanaakaan sanomatta hän lähti jättäen Kalkaroksen omiin ajatuksiinsa.


Jade melkein juoksi omaan huoneistoonsa ja sinne päästyään hän sulki oven huolellisesti ja heittäytyi sängylle makaamaan. Hänen ajatuksensa olivat täysin sekaisin, eikä Jade tiennyt mitä tästä kaikesta ajatella. hänellä oli petetty olo, sillä olennainen asia hänen elämästään oli salattu ja kaikki muut tiesivät siitä enemmän kuin hän itse.
Ajatus noidista ja velhoista oli edelleen käsittämätön ajatus Jadelle, mutta hänen oli pakko uskoa, sillä hän oli omin silmin nähnyt taikuutta Kalkaroksen luona ja kaikki muukin, mihin hän oli törmännyt runsaan kuukauden aikana, selittyi sillä. Ehkä vaikein tajuttava asia oli se, että hänen vanhempansa olivat osanneet taikoa. Jaden äiti ei ollut koskaan sanallakaan viitannut edes sellaiseen, vaan he olivat viettäneet aivan normaalia elämää. Jade oli toki kiitollinen tiedosta hänen isänsä kohtalosta, sillä se poisti vuosikausien epätietoisuuden. Jadella oli tunne, että hänen äitinsä oli todellakin tiennyt siitä, sillä tuskin hän muuten olisi taikomisesta luopunut. Mutta loppujen lopuksi Jade ei voinut olla varma enää mistään. Hänen koko elämänsä oli käännetty ylösalaisin, eikä hän tiennyt minne kuului.
Jade muisti kirjat, jotka Kalkaros oli käytännössä katsoen käskenyt lukea ja hän päätti lähteä hakemaan niitä heti, sillä Jade oli aivan varma, ettei saisi unta tulevana yönä. Kaikki väsymys oli kaikonnut hänestä paljastusten myötä.
Jade nousi sängyltä ja lähti huoneestaan kirjastoa kohden. Hänestä tuntui kuin linna olisi tuntunut vieläkin uhkaavammalta hänen saatuaan tietää Voldemortista ja Mustasta. Jade kuitenkin oletti, että Tylypahka oli hyvin suojattu, sillä kai taikomalla sai kunnon turvatoimet aikaiseksi.


Kirjastoon päästyään hän mietti hetken aikaa mistä lähteä kyseisiä kirjoja hakemaan ja päätti valita hyllyn, jossa oli historiasta kertovat kirjat. Jade kiitteli edellisen kirjastonhoitajan järjestelmällisyyttä, sillä kirjat olivat aakkosjärjestyksessä, joten hänen oli helppo löytää etsimänsä.
Kolme painavaa kirjaa sylissään Jade suuntasi takaisin huoneeseensa ja sinne päästyään hän laski kirjat yöpöydälle ja nappasi päällimmäisen kirjan luettavakseen, joka kertoi Pimeyden voimien noususta ja tuhosta.
Jade uppoutui täysin kirjaan, ja unohti hetkeksi aikaan ajatuksensa vanhemmistaan ja omasta taustastaan. Jossakin vaiheessa yötä hän nukahti kesken lukemisen, pää kesken jääneen kirjan päällä.


Seuraava päivä oli Jadelle pelkkää turhautumista, sillä hänen päässään pyörivät kysymykset vaativat vastauksia, joita hän ei saanut. Koko työpäivän ajan hän luki kirjoja minkä vain pystyi ja Jade kiitti onneaan erinomaisesta muistista, sillä niin paljon hän omaksui uutta tietoa. Hämmästyksekseen Jade odotti tapaamista Kalkaroksen kanssa, sillä hän tiesi miehellä olevan ainakin jotakin vastauksia, joita hän halusi. Jade pisti myös huomioon, ettei Kalkaros ollut edellisenä iltana ilkeillyt hänelle lainkaan, vaan oli jopa ollut harvinaisen ystävällinen. Toisaalta Jade kyllä tiesi, että tuo tilanne olisi ollut totaalisen väärä niihin ja tulihan käsky asioiden kertomisesta kuitenkin rehtorilta asti.


Kello alkoi jo käydä yhdeksää ja Jade odotti malttamattomana Kalkaroksen tapaamista. Hänellä ei ollut tietoa, missä he tapaisivat, sillä he eivät olleet sitä edellisenä iltana sopineet, mutta Jade oletti että Kalkaroksen huoneistossa.
Joten Jade päätti lähteä tyrmille jo ollakseen ajoissa paikalla. Hän käveli nopeaa vauhtia, ja päästyään Kalkaroksen ovelle, hän koputti siihen epäröivänä.
Pian Kalkaros avasi oven ja hänen kasvoilleen nousi tyytyväinen ilme kun näki Jaden.
– Hyvä. Olet ajoissa, hän tokaisi ja viittoi Jadea käymään sisälle.
Jade arasteli edelleen Kalkaroksen seurassa, mutta miehen edellisiltanen kohteliaampi käytös lievensi tytön suurinta jännitystä ja arastelua.
Jade istuutui samalle paikalle kuin edellisenäkin iltana, kuten myös Kalkaros teki ja tyttö jäi odottamaan milloin mies aloittaisi.
– Toivon, että olet ehtinyt edes vilkaista niitä kirjoja, Kalkaros aloitti.
– Kyllä. Olen lähes koko viime yön lukenut ja myös tänään töissä minkä pystyin, Jade sanoi ja näki Kalkaroksen nyökkäävän tyytyväisenä.
– Syy, miksi annoin juuri nuo kirjat, on se, että sinun on syytä tietää, mitä varoa. Myös Tylypahkan historia on tärkeä, sillä se antaa myös paljon tietoa siitä, mitä voi tulla tapahtumaan. Taikakeksinnöt ovat myös hyvä tietää, sillä on odotettavissa, että Pimeyden Lordi tai Musta niitä käyttävät, vaikka sitä kyllä vähän epäilenkin. Taikasauva on sinänsä jo mahtava ase väärissä käsissä.
Jade nyökkäsi ymmärtämisen merkiksi ja Kalkaros jatkoi.
– Oletan, että olet lukenut jo ainakin anteeksiantamattomista kirouksista?
– Kyllä, Jade vastasi. – Sinällään mielenkiintoisia loitsuja.
– Ja ne ovatkin ainoat, jotka sinun tulee muistaa, kun olet täällä. En niistä sen enempää kerro, sillä olet varmasti niihin jo perehtynyt.
Jälleen Jade nyökkäsi.
– Olen itse henkilökohtaisesti sitä mieltä, ettei sinulla ole hyötyä noista tiedoista, mutta rehtori on toista mieltä. Et kuitenkaan pysty itseäsi puolustamaan jos sellainen tilanne tulisi.
– Niin, Jade vain vastasi.
Jade halusi tietää kaikesta velhomaailmaan liittyvästä, vaikkei koskaan niillä tiedoilla luultavasti mitään tekisikään, sillä kun hänen pestinsä Tylypahkassa loppuisi, hän palaisi takaisin Liverpooliin.
– Mutta rehtori haluaa, että saat niitä perustietoja joita jokaisella velhomaailmassa on, oli hän sitten taikova tai surkki.
– Miksi en vain pidä tuosta nimityksestä, Jade vastasi nyrpeästi. – Ja miksi ylipäänsä jotkut eivät saa taitoa taikoa?
– Varsinaista syytä sille ei tiedetä. Joskus se vain hyppää yhden sukupolven yli. Sinun tapauksessasi se saattaa vain johtua siitä, että et ole koskaan ollut tietoinen edes koko asiasta.
– Joten voisiko olla mahdollista, että tulevaisuudessa lapseni saisi taikavoimat? Jade kysyi uteliaana.
– Se on enemmän kuin todennäköistä, koska vanhempasi olivat taikovia, Kalkaros vastasi miettiväisenä.
– Vaikka lapsen isä olisi jästi, kuten te sanotte? Jade vielä kyseli.
– Kyllä, se on mahdollista. Äläkä sano te, koska kuulut itse myös velhomaailmaan vaikka jästimaailmassa oletkin kasvanut, etkä osaa taikoa, Kalkaros muistutti.
– Mitä minä taikamaailmassa tekisin ilman taikavoimia? Sitä paitsi viihdyn paljon paremmin maailmassa, joka on minulle tuttu.
– Voit tehdä vaikka mitä. Ei täällä aina taikavoimia tarvita. Voro on hyvä esimerkki asiasta, Kalkaros vastasi kärsivällisesti.
– Onko hän surkki myös? Jade kysyi ällistyneenä.
– Kyllä.
– Mutta silti. Miksi jäisin maailmaan, jossa kaikki on täysin outoa? Ja jossa minunlaisellani ei olisi edes mahdollisuutta puolustautua.
– Näiden tapaamisten tarkoituksena on perehdyttää sinut, Kalkaros sanoi ja hänen äänestään kuulsi jo ärtymys hänelle vastaan laittamisesta. – Ja onko oma maailmasikaan niin turvallinen? Sotia enemmän kuin ehtii laskea.
– Mutta ne eivät kosketa minua. Eilisestä lähtien olen miettinyt ja miettinyt vielä lisää ja tullut siihen tulokseen, että velhomaailma on minulle liian turvaton paikka. Enhän voi poistua edes Tylypahkasta ilman seuraa.
– Tämäkin on vain väliaikainen järjestely Mustan takia. Et varmastikaan haluaisi häneen törmätä. Mies on hullu murhaaja, joka vain nauroi tapettuaan 12 jästiä ja yhden velhon.
– Minun elämäni oli huomattavasti yksinkertaisempaa ennen tänne tuloa, Jade huokaisi. – Täällä kaikki vedettiin uusiksi.
– Ymmärrän kyllä, ettei tilanteesi ole helppo, mutta voisit edes yrittää. Ei ole kyse pelkästään sinusta, vaan muistakin, sillä yksikin pieni virhe sinulta voi tarkoittaa suurta vahinkoa kaikille.
Jade oli vaiti ja mietti mitä Kalkaros oli juuri sanonut. Hän tajusi miehen olevan oikeassa, sillä entäs jos hän olisi törmännyt vaikka Voldemortin kannattajiin ja hänen takiaan muu velhomaailma olisi joutunut tekemään myönnytyksiä.
– Keitä ne Voldemortin kannattajat ovat? Jade lopulta kysyi.
– Kuolonsyöjiä. He ovat Pimeyden Lordin lähimpiä kannattajia, jotka tottelevat herransa käskyä, yleensä kuolemaan asti, Kalkaros kertoi ja hänen kasvonsa kivettyivät.
– Miksi hän tekee niin kuin tekee? Luin kirjasta hänen hirmutöistään, mutta en huomannut siellä ainakaan mainintaa syistä.
– Hän haluaa tuhota kaikki ei-puhdasveriset ja ottaa valta velhomaailmassa, Kalkaros sanoi ja hänen kasvoilleen nousi ilme jota Jade ei pystynyt tulkitsemaan.
– Mitä ovat ei-puhdasveriset?
– He ovat noitia tai velhoja, joilla toinen tai molemmat vanhemmista jästejä. Toisaalta Pimeyden Lordi laskee ei-puhdasveriseksi myös sellaisen, jolta löytyy edes yksi jästi suvusta, Kalkaros sanoi ja hänen kasvoilleen tuli halveksiva katse.
– Oletko…oletko sinä puhdasverinen? Jade kysyi arasti.
Hetken aikaa Jade oli varma, että Kalkaros heittäisi hänet ulos noin henkilökohtaisen kysymyksen takia, sillä miehen silmät tummuivat entisestään.
– Asia ei kyllä sinulle kuulu, Kalkaros tokaisi töykeästi mutta huokaisi sitten. – Mutta en ole.
– Mistä saisin tietää, ketkä muista sukulaisistani on taikovia? Jade kysyi.
– Sinun pitäisi kysyä sitä rehtorilta. Jos he ovat noitia tai velhoja, ovat he Tylypahkaa myös käyneet, Kalkaros sanoi ja hänen kasvonsa rentoutuivat taas hieman. – Mutta loppujen lopuksi, ei se kuitenkaan ole kovin oleellinen tieto.
– Minua vain kiinnostaa se, Jade sanoi. – Sillä tavalla saisi edes hieman tolkkua asioihin.
– Tai sitten se voisi sekoittaa entisestään. Miksi kaivella vanhoja, kun se ei kuitenkaan nykyaikaan mitenkään auta, Kalkaros totesi ja Jade oli varma että miehen äänessä kuulsi pieni katkeruus.
– Miksi kukaan ei saa Voldemortia kiinni? Jade jatkoi utelujaan.
– Se on aika hyvä kysymys, Kalkaros vastasi huokaisten. – Hän vaihtaa paikkaa jatkuvasti ja Taikaministeriö voi vain arvata, kuka on kuolonsyöjä.
– Ministeriö? Onko täällä sellainenkin? Jade kysyi hämmästyneenä.
– Kyllä. Taikaministerinä toimii Cornelius Toffee, Kalkaros sanoi ja jälleen hänen äänessään kuulsi halveksunta. – Niin kauan kuin se mies on ministerinä, ei tulla saamaan ainuttakaan kuolonsyöjää kiinni.
– Eikö kuolonsyöjiä sitten pysty tunnistamaan mistään?
Kalkaroksen olemuksesta tuli varautuneempi, mutta hän vastasi tytön kysymykseen kuitenkin.
– Jokaisella kuolonsyöjällä on kyynärvarteen tatuoitu käärme ja pääkallo, Pimeän Piirto. Sitä painamalla Pimeyden Lordi pystyy kutsumaan heidät koolle.
– Eikö sen avulla olisi helppo tunnistaa heidät?
– Periaatteessa kyllä, mutta luit varmasti anteeksiantamattomista kirouksista komennuskirouksen?
– Kyllä.
– Kukaan ei pysty todistamaan, onko kyseinen henkilö ollut sen alaisena, jos syytetty niin väittää. Se oli suuri ongelma 12 vuotta sitten, kun Voldemort kukistettiin ja aloitettiin oikeudenkäynnit. Monet vapautettiin juuri sen takia.
– Ymmärrän ongelman, Jade sanoi oivaltaen ettei asia ollutkaan niin yksinkertainen kuin hän oli luullut.
– Tuli vain mieleen, että liittyykö Sirius Musta jotenkin Voldemortiin?
– Niin todisteet sanoivat ja siksipä Musta oli yksi niistä, jotka tuomittiin Azkabaniin Pimeyden Lordin kukistumisen jälkeen.
– Ei sitten ihme, jos ihmiset täälläkin ovat huolissaan, Jade sanoi päätään pudistaen.
– Kaikki pelkäävät, että sama toistuu kuin aikoinaan. Koskaan ei tiennyt, oliko Pimeän Piirto oman kodin yllä, Kalkaros sanoi ilmeettömänä
– Miksi he niin tekivät?
– Se oli merkki surmantyöstä, jonka kuolonsyöjät olivat tehneet siinä talossa. Kokonaisia perheitä tapettiin pelkästään huvin vuoksi. Välillä kuolonsyöjät ensin kiduttivat ihmisiä, kunnes uhrit rukoilivat heiltä kuolemaa.
– Miksi sinä tiedät noista asioista noin hyvin? Jade kysyi ja tajusi kysyneensä jotakin hyvin henkilökohtaista, sillä Kalkaroksen kasvoille nousi jopa vihainen ilme.
– Se asia ei todellakaan kuulu sinulle!
– Anteeksi, Jade pyysi nolona. – Ei ollut tarkoituksena kuitenkaan udella, mutta nämä asiat ovat uusia minulle ja siksi ne kiinnostavat.
– Jotkut asiat ovat vain sellaisia, joita sinun ei tarvitse tietää, Kalkaros tokaisi tylysti.
– Mutta en voi sellaistakaan tietää, jos en kysy. Olen huomannut, että Tylypahkassa on muutenkin paljon salaisuuksia. Ei tarvitse kuin kuunnella mitä muut puhuvat.
– Välillä on vaarallista tietää liikaa, Kalkaros sanoi ja nousi ylös nojatuolista. – Ja luulen, että sinun aika lähteä. Tapaamme jälleen huomenna samaan aikaan.
Jade nousi vastahakoisesti, sillä hän olisi halunnut vielä tietää lisää, mutta hänelle ei tullut mieleenkään sanoa Kalkarokselle vastaan, varsinkaan nyt, kun miehen ilme oli muutenkin vähemmän tyytyväinen.
Kun Jade oli jo ovella ja avannut se, hän vielä kääntyi Kalkaroksen suuntaan.
– Hyviä öitä ja kiitos, hän sanoi pieni hymy huulilla.
– Kiitos mistä?
– Siitä, että jaksat nähdä vaivaa perehdyttääksesi minut velhomaailmaan.
– Teen sen nyt heti selväksi, etten toimisi näin, jos en olisi saanut käskyä rehtorilta, Kalkaros totesi viileästi.
– Mutta kuitenkin, Jade vielä sanoi ja poistui huoneistosta sulkien oven kiinni perässään hiljaa.
Kalkaros katsoi sulkeutunutta ovea ja huokaisten haki keittiöstä viinipullon ja lasin. Hän istuutui takaisin nojatuoliin ja kaatoi itselleen viiniä, jota siemaili katsoessaan takkatulta mietteliäänä. Hän oli harmistunut siitä, että oli mennyt paljastamaan itsestään liikaa kertoessaan kuolonsyöjistä, sillä tyttö ei ollut mikään typerä kuitenkaan.
Kalkaroksella ei ollut minkäänlaista aikomusta paljastaa omaa osuuttaan kuolonsyöjiin, ihan jo senkin takia ettei asia todellakaan kuulunut Jadelle. Kalkaroksen mieleen oli myös tullut ajatus siitä, että tyttö saattaisi alkaa pelätä häntä sen takia, sillä Jade oli kuitenkin lukenut kauheuksista, joita kuolonsyöjät olivat tehneet ja olihan Kalkaros itse niitä myös tehnyt kuuluessaan kuolonsyöjiin. Häntä hävetti ja kadutti nykyään teot, joita oli nuoruudessa tehnyt Voldemortin nimissä, mutta ne olivat asioita, joiden kanssa hänen tuli vain elää. Mutta Kalkaros tiesi, ettei koskaan halunnut Jaden saavan tietää, sillä viikko sitten tapahtuneen raivonpuuskan jälkeen hän oli alkanut ajatella Jadesta kunnioittavammin, sillä harva ihminen uskalsi tuolla tavoin Kalkarokselle puhua. Ja ne jotka uskalsivat niin tehdä, saivat kyllä hänen kunnioituksensa.
Kalkaros oli tarkkaillut tyttöä viimeisen viikon aikana enemmän ja hän oli huomannut, kuinka vahva persoona ujon kuoren alta kuitenkin löytyi. Jade ei pahemmin hymyillyt, mutta kun hän sen teki, hymy tuli suoraan sydämestä. Kalkaros piti ihmisten tarkkailusta ja Jade oli kohteena hyvä, sillä tyttö oli tuotu ympäristöön, joka oli hänelle täysin outo. Kalkaroksesta oli äärettömän mielenkiintoista katsoa, miten Jade sopeutui ja varsinkin nyt, kun tyttö oli saanut tietää vanhemmistaan ja itsestään. Kalkaroksen kävi edelleen sääliksi Jadea, sillä tytöstä näkyi selvästi, kuinka vaikeaa hänen oli sulattaa kaikki kuulemansa. Pienen hetken Kalkaroksen päässä kävähti ajatus siitä, miten Jade pystyisi jatkamaan normaalia elämäänsä, kun pesti Tylypahkassa loppuisi. Toisaalta hän toivoi, että tyttö jäisi velhomaailmaan, sillä Jade pääsisi vielä pitkälle älynsä avulla, vaikkei taikavoimia omannutkaan.

[Afeni]

No, olihan tässä roskapostikämmissä hyviäkin puolia; pääsin lukemaan jo toisen luvun saman illan aikana ^^

Tykkäsin tästäkin kovasti. Hieman yllätyin Kalkaroksen ystävällisyydestä, vaikka Dumbledore olikin kehottanut hienovaraisuuteen. Mutta toisaalta Kalkaros saattaa välillä olla yksi töksäys, mutta eihän se mies aina ja kaikille voi olla ilkeä. Toki hänestä löytyy tämä toinenkin puoli. Ja pidän siitä, miten hän on kehittänyt jonkinlaista lämpöä Jadea kohtaan, vaikkei vielä ilmeisesti mistään hirveän voimakkaasta olekaan kyse.

Jade on varmaan nyt aika sekaisin. Itse ainakin olisin tuossa tilanteessa. Olet hänkin ajatusmaailmaansa kuvannut jälleen oikein hyvin.

Tosi rakentavaa ja fiksua taas, mutta yritänkin kait lähinnä sanoa, mitä ajatuksia tässä heräsi. Kiitos taas. Jään odottelemaan seuraavaa lukua ^^

[Puhpallura]

Kiitos kommentista Afeni 

Hienoa kuulla että pidit

Yllättävää kyllä, minulla on ollut vaikeuksia pitää Kalkaros kylmänä omana itsenään tässä ficissä. Pidän kyllä itse hänen pehmeämmästäkin puolesta ja sitä on mukava kirjoittaa.
Osuit aika oikeaan siinä, että Kalkaros on kehittänyt lämpöä Jadea kohtaan vaikkei se kovin voimakasta olekaan. Ei Kalkaros nyt aina kaikkia vihaa tai jotain

On yllättävän helppoa kuvata Jaden ajatuksia, koska ei tarvitse kuin miettiä miten itse suhtautuisi tuossa tilanteessa.

Seuraava luku on valmiina mutta vaatii pientä hiomista vielä, joten enköhän saa sen postattua parin päivän sisällä.

[Puhpallura]

5. luku

Seuraavina viikkoina Jadelle ei paljoa vapaa-aikaa jäänyt, sillä heti töiden jälkeen hän suuntasi tyrmille ja sieltä lähdettyään hän lysähti väsyneenä sängylle.
Hänen päänsä pursusi tietoja velhomaailmasta ja Jadesta tuntui, ettei hän koskaan voisi saada siitä tarpeekseen. Hänen mielipiteensä muuttui sitä mukaan, kun hän oppi ja pikku hiljaa hänelle tuli tunne, että jäisi vallan velhomaailmaan asumaan.
Jade oli alkanut viihtyä Kalkaroksen seurassa paremmin, eikä oikeastaan laittanut enää vastaan heidän tapaamistensa suhteen. Kalkaros oli mukavaa seuraa siinä suhteessa, ettei mies puhunut muuta kuin oli tarpeen ja heidän tapaamisillaan puheenaiheena oli yleensä velhomaailma ja kaikki siihen liittyvät asiat, vaikka muutaman kerran he olivat puhuneet myös Jaden elämästä. Kalkaros oli kuunnellut kärsivällisesti Jadea, kun tämä oli puhunut mieltään vaivaavista asioista, jotka liittyivät hänen vanhempiinsa. Kalkaros ymmärsi yllättävän hyvin, kuinka vaikeaa oli, kun ei loppujen lopuksi tiennyt mikä oli totta ja mikä ei.
Välillä he saattoivat vain istua hiljaa ja juoda teetä, kun kummallakaan ei ollut mitään asiaa. Parilla ensimmäisellä tapaamiskerralla Jade oli yleensä siinä vaiheessa lähtenyt, sillä hän oli pystynyt näkemään miehestä, että hän halusi olla yksin.
Mutta Jade oli huomannut, että Kalkaros mitä ilmeisimmin nautti hänen seurastaan, vaikkei hän sitä voinut aluksi uskoakaan. Mutta siinä vaiheessa, kun Kalkaros sanoi, ettei heillä oikeastaan olisi enää mitään, mitä käydä lävitse, oli Jade ollut pettynyt. Kalkaros oli kuitenkin vielä lisännyt, että Jade voisi tulla aina illalla tyrmille selaamaan Päivän Profeettaa, jotta pääsisi perille myös päivän tapahtumista, oli Jaden pakko uskoa, että mies todellakin piti hänen seurastaan. Hänestä se nimittäin kuulosti tekosyyltä tavata Jade muutoinkin kuin kouluaikana. Hänen päässään kyllä kävähti outo ajatus siitä, olisiko liemimestarilla mahdollisesti jotakin tunteita häntä kohtaan, mutta Jade hylkäsi ne huvittuneena. Ei Kalkaros ollut sitä tyyppiä, joka ihastuisi saati, sitten rakastuisi.
Jaden oli pakko myöntää, ettei ollut täysin varma omista tunteistaan. Hän muisti ensimmäisen päivän, jolloin oli ajattelut Kalkaroksen olevan jopa komea, jos miehen kasvoilla ei olisi aina ollut niin kiukkuinen ja halveksiva ilme. Nyt kun sitä harvemmin enää tapasi Kalkaroksen kasvoilta, varsinkaan Jaden suuntaan, ei tyttö oikein tiennyt mitä ajatella. Muutenkin Jade oli huomannut miehessä puolen, jota ei varmastikaan moni olisi hänestä uskonut. Kyllähän Kalkaros vieläkin välillä pahasti Jadelle sanoi, mutta tyttö ei ottanut sitä enää niin henkilökohtaisesti kuin aikaisemmin. Kuitenkin Jade päätti työntää tuollaiset ajatukset syrjään, sillä se olisi vain haitaksi.


– Voisinko kysyä erästä asiaa? Jade kysyi Kalkaroksesta eräänä iltana kun hän oli tyrmillä.
– Kysy, Kalkaros murahti Päivän Profeetan takaa.
– Mitä erilaisia ammatteja minun olisi mahdollisuus harjoittaa velhomaailmassa?
Kalkaros laski lehden pöydälle ja katsoi Jadea uteliaana.
– Oletko kenties ajatellut jääväsi velhomaailmaan?
– En tiedä oikein vielä. En sulje sitäkään vaihtoehtoa pois. Mutta se riippuu paljon siitä, mitä uramahdollisuuksia minulla on, sillä tuskin pestini Tylypahkassa kestää kovinkaan kauan.
– Pystyt montaakin ammattia harjoittamaan, sillä kaikissa ei taikuutta. Jo pelkästään Tylypahkan oppiaineissa vain muutamassa, missä taikominen on välttämätöntä.
– Mitä muita ammatteja on?
– Lääkintävelho. Tai oikeastaan siinäkin sinulle sopisi vain lääkeaineiden tekijä. Myös niin tavallinen ammatti kuin kokki, onnistuu velhomaailmassa, Kalkaros sanoi pienesti hymyillen.
– Viimeinen vaihtoehto hylätään heti. Olen surkea ruuanlaittaja, Jade vastasi naurahtaen. – Mitä tuohon lääkelienten tekijän ammattiin vaaditaan?
– Liemistä arvosana erinomainen, jonka jälkeen haetaan suosituksilla Pyhän Mungoon oppiin.
– Tuonkin voin hylätä heti, Jade sanoi hivenen pettyneellä äänellä.
– Miksi?
– Sehän tarkoittaisi, että minun pitäisi opiskella ensin seitsemän vuoden ajalta liemiä.
– Kiinnostaisiko tuo ala sinua?
– Kyllä joskus nuorempana haaveilin lääkärin ammatista, mutta todistukseni ei riittänyt sinne asti, Jade sanoi hymyillen. – En ollut mikään kovin ahkera opiskelija.
Kalkaros näytti mietteliäältä ja Jade melkein osasi arvata, mitä mies ajatteli.
– Jos saan järjestettyä sinulle yhden päivän viikosta vapaaksi, haluaisitko opiskella liemiä?
– Tietenkin, Jade huudahti innoissaan.
– Mutta se ei tulisi olemaan mitään helppoa. Sinun pitää opiskella käytännössä samat asiat kuin muidenkin oppilaiden, mutta lyhyemmässä ajassa. Ja olen hyvin vaativa opettaja, Kalkaros painotti.
– Opettaisitko sinä minä? Jade kysyi hämmästyneenä.
– Tietenkin. Ei Tylypahkassa ole ketään muuta, joka sen pystyisi tekemään.
– Mutta miksi?
– Jos oikeasti haluat itsellesi ammatin jäädäksesi velhomaailmaan, autan sinua mielelläni. Sitä paitsi, tämä tuo myös minulle haastetta.
– Miten?
– En ole aikaisemmin tehnyt seitsemän vuoden opetussuunnitelmaa pienelle aika välille. Nyt on vielä turha katsoa, kuinka kauan opintosi vievät, sillä ei ole varmaa, onko sinulla edes lahjoja liemissä.
– Innokkuutta ainakin löytyy, jos ei mitään muuta, Jade sanoi siniset silmät innosta loistaen.
– Se on hyvä alku jo, Kalkaros sanoi huvittuneena. – Voisimme mennä tapaamaan rehtoria vaikka heti, jotta saamme tietää, onnistuuko yksi vapaapäivä viikossa sinulle.
– Se sopii kyllä, Jade myöntyi ja nousi nojatuolista seuraten Kalkaroksen esimerkkiä.


He kävelivät kohti rehtorin toimistoa ja Jade olisi voinut vaikka pomppia onnesta. Hän ei olisi uskonut runsas kaksi kuukautta sitten, mitä kaikkea hänelle tulisi tapahtumaan, vaan hän olisi vain luultavasti nauranut kertojalle. Hänelle jääminen velhomaailmaan tuntui aina vain paremmalta idealta, vaikka tulevaisuus näyttikin hyvin epävarmalta. Mutta Jade halusi edes kerran elämässään ottaa kunnon riskin ja tässä oli enemmän kuin mainio tilaisuus siihen.


Kalkaros koputti puista ovea ja kun he kuulivat kehotuksen tulla sisään. He astuivat huoneeseen, jossa Dumbledore ruokki Jaden mielestä maailman kauneinta lintua. Rehtori huomasi tytön ihastuneen katseen ja katsoi Jadea hymyillen.
– Kaunis, eikö?
– Todellakin, Jade henkäisi. – Mikä se on?
– Feeniks - lintu. Tiedät varmasti millainen eläin se on.
– Kyllä. Se on vaan niin kaunis.
– Mutta, teillä varmasti oli jotakin asiaakin. Tuskin te tänne tähän aikaan lintua tulitte ihailemaan, Dumbledore sanoi hymyillen.
Jade katsoi Kalkarosta ja odotti miehen hoitavan puhumisen.
– Kyllä. Haluaisimme vain tietää, olisiko neiti Faltonin mahdollista saada yksi päivä viikosta vapaaksi, Kalkaros sanoi vakavana.
– Ihan uteliaisuudesta haluisin tietää miksi.
– Neiti Falton haluaisi opiskella liemiä, jotta voisi tulevaisuudessa pyrkiä Pyhään Mungoon lääkelienten tekijäksi.
– Olet siis päättänyt jäädä velhomaailmaan? Dumbledore kysyi Jadelta.
– Ei se vielä varmaa ole, mutta asiaan vaikuttaa, onko minun mahdollista saada töitä täältä, Jade vastasi hiukan ujosti.
Dumbledore silitti lintua hajamielisesti ja Jade vilkaisi hermostuneena Kalkarosta. Hän pelkäsi, ettei heidän suunnitelmansa onnistuisikaan.
– Luulen, että saan järjestettyä sinulle vaikka kaksi vapaapäivää. Uskon, että professori Lipetit varmasti suostuu sijaiseksesi niinä päivinä. Oletan, että ne kaksi päivää olisivat viikonloppuisin? Dumbledore sanoi viimein.
– Kyllä, Kalkaros vastasi.
– Ja tietenkin haluan kuulla miten neiti Falton edistyy, rehtori sanoi katsoen Jadea ja Kalkarosta.
– Tietenkin. Onnistuisiko järjestely mitenkään jo tänä viikonloppuna?
– Uskon niin. Tietenkin haluan, että pääsette mahdollisimman pian opiskelun pariin.
– Olen enemmän kuin kiitollinen, Jade sanoi lämpimästi hymyillen.
– On vain suuri ilo auttaa sinua alkuun täällä velhomaailmassa, Dumbledore vastasi takaisin hymyillen. – Mutta jos tulee jotakin, missä tarvitset apua, olen käytettävissä.
– Pidän mielessä.
Kalkaros ja Jade poistuivat rehtorin toimistosta ja Jade oli pelkkää hymyä.
– Aivan mahtavaa! Hän hehkutti innoissaan.
Kalkaros katsoi Jadea hillitysti hymyillen vaikka jollakin tapaa toisen aito ilo kosketti häntä myös. Hän itse sai tästä erittäin kovan haasteen, sillä seitsemän vuoden opiskelut piti saada hoidettua hyvin pienessä ajassa. Se vaati hyvän suunnittelun ja joidenkin asioiden pois jättämisen.
– Kiitos paljon, Jade sanoi ja hypähti halaamaan Kalkarosta.
Kalkaros astui askeleen taaksepäin järkyttyneenä ja Jade vetäytyi nolostuneena kauemmaksi kasvot punaisina.
– Anteeksi. Taisin vähän innostua, Jade sanoi nolona.
– Ei se mitään, Kalkaros murahti vastaukseksi kasvot ilmeettöminä.
– Minä taidan tästä lähteä sitten, Jade mutisi ja katsoi lattiaan. – Tulenko huomenna illalla tapaamaan sinua?
– Tule vain. Voimme aloittaa teorianopiskeluja silloin.
– Hyvä on. Mutta hyvää yötä, Jade sanoi ja kääntyi lähteäkseen.
– Samoin, Kalkaros vastasi.
Jade katsoi yllättyneenä miestä, sillä hän ei odottanut minkäänlaista vastausta siihen. Onnellisesti hymyillen hän kuitenkin suuntasi omaa huoneistoaan päin ja vilkaisi vielä olkansa yli Kalkarosta, joka seisoi aloillaan Jadea miettivästi katsoen.
Kun tyttö oli kadonnut, Kalkaros vasta suuntasi omaa huoneistoaan kohden. Hänellä oli tunne, että tulisi nauttimaan Jaden opettamisesta, sillä tyttö oli jo osoittanut innokkuutensa asiaa kohtaan. Kalkaros myös aavisti, ettei tulisi kuulemaan minkäänlaista valitusta siitä, että jokin työ ei miellyttäisi. Jos hän jotakin inhosi, niin oppilaita, jotka valittivat pienimmästäkin.
Jollakin tapaa Jade oli muutenkin herättänyt Kalkaroksen mielenkiinnon, sillä tytössä oli jotakin, mistä hän piti. Kalkaros ei tiennyt johtuiko se ensivaikutelmasta, joka ensiksi antoi hyvin ujon kuvan, mutta jonka alta paljastui määrätietoinen ja hyvin itsepäinen nuori nainen. Kalkaros harvoin arvosti ketään, mutta jo Kielletyn metsän laidalla tapahtuneen jälkeen, oli Jade saanut hänen arvostuksensa ihan pelkästään rohkeutensa ja määrätietoisuutensa takia.
Kalkaros päätti heti alkaa suunnitella tulevaa opintosuunnitelmaa Jadelle, sillä se vaati todella tarkkaa harkintaa ja ennakointia, sillä loppujen lopuksi Kalkaroksella ei ollut tarkkaa käsitystä siitä, millainen opiskelija Jade oli.


Seuraavana iltana Jade kiirehti kohti liemien luokkaa, sillä he olivat sopineet tapaavansa siellä. Hän oli koko päivän odottanut innoissaan iltaa, sillä nyt hänellä oli mahdollisuus opiskella jotakin sellaista, joka normaalisti ei olisi mahdollista. Jollakin tapaa myös se innosti Jadea opiskeluun, sillä hän tiesi Kalkaroksen toimivan opettajana. Hänen käsityksensä miehestä oli muuttunut hurjasti viimeisen parin viikon aikana ja hän oli joutunut pyörtämään sanansa lienten opettajasta. Jade huomasi kuinka vatsanpohjassa kutkutti hassulla tavalla kun hän vain ajattelikin synkkää liemimestaria. Toisaalta se ei pahemmin häirinnyt häntä, mutta toisaalta taas Jade tiesi ettei se ollut hyvä juttu. Hän tiesi tasan tarkkaan että oli päätä pahkaa ihastumassa synkkään mieheen ja tiesi sen olevan mitä huonoin asia jo pelkästään oppituntien takia. Jade ei halunnut ainuttakaan häiriötekijää niihin. Hän tiesi myös, että hänen jatkonsa velhomaailmassa oli vielä hyvin epäselvä ja kaikkein tärkeintä oli se, että Kalkaros tuskin koskaan tulisi häntä vilkaisemaan sillä tavalla. Jade tiesi että kiinnostus tulisi aina olemaan yksipuolista. Loppujen lopuksi se ei Jade pahemmin haitannut, sillä hän tiesi ettei hänen omatkaan tunteensa olleet mitään vakavia. Luultavasti ne katoaisivat ajan myötä. Mutta muutenkin Kalkaros oli erittäin ristiriitainen henkilö, sillä hän saattoi olla ensiksi kohteliaampi ja seuraavana päivänä saattoi olla vuorossa koleus, kylmyys ja tylyys. Jaden oli vain opittava kestämään se.


Kun Jade pääsi liemiluokan eteen, hän tunsi käsiensä hikoavan jännityksestä. Hän pelkäsi nolaavansa itsensä Kalkaroksen edessä ja hän toivoi että miehellä olisi enemmän kärsivällisyyttä kuin yleensä. Mies ei ollut mitenkään tunnettu kärsivällisyydestä tai pitkäjänteisyydestä.
Jade huomasi oven olevan raollaan ja hän koputti sitä ennen kuin astui sisään. Hän katsoi uteliaana ympärilleen, sillä hän ei ollut aikaisemmin käynyt missään luokassa. Kahden hengen pulpetit olivat säntillisesti paikoillaan ja vain muutama soihtu valaisi kylmää luokkaa.
Jade huomasi Kalkaroksen istuvan ison työpöytänsä takana kirjoittaen jotakin. Mies nosti katseensa kun huomasi Jaden seisoskelevan vielä ovella.
– Tule tänne, Kalkaros käski.
Jade käveli hiukan arastelevana luokan eteen jossa Kalkaros oli. Mies nousi ylös työpöytänsä äärestä ja suuntasi etumaisen pulpetin eteen, jossa oli erilaisia lienten ainesosia.
– Aloitamme muutamien tärkeimpien lienten ainesosien tunnistamisella. Tänään vielä en opeta sinulle mihin tarkoitukseen ne ovat vaan jätämme sen huomiseen, Kalkaros sanoi ja osoitti pöytää. – Näin iltaisin meillä ei ole tarpeeksi aikaa tehdä minkäänlaisia liemiä vaan jätämme ne viikonloppuihin. Oletan, että olet valmis opiskelemaan myös iltaisin.
– Tietenkin, Jade vastasi innokkaasti ja tutki pöydällä olevia aineita.
– Hyvä, Kalkaros sanoi tyytyväisyys äänessä. – Joten aloitetaan sitten. Tämä ensimmäinen kasvi tässä on akonium, joka tunnetaan myös ukonhattu ja kasviarsenikki. Se on erittäin myrkyllinen joten sitä on käsiteltävä erityisellä huolella.
Jade nyökkäsi ja yritti laittaa mieleensä kasvin tuntomerkit ennen kuin Kalkaros osoitti seuraavaa tunnistettavaa.
– Tuo on alruuna, joka on tehokas vahvistajakasvi, Kalkaros sanoi ja siirtyi seuraavaan kiven näköiseen möhkäleeseen. – Tuo on taas besoaari, joka saadaan vuohen vatsasta.
– Tuo on aika helppo muistaa. Se näyttää kiveltä, Jade sanoi ja katsoi besoaaria mielenkiinnolla.
– Parempi onkin, sillä se pelastaa useimmilta myrkyiltä, Kalkaros vastasi ja siirtyi seuraavaan. – Nuo taas ovat koiruoho, siankärsämö, liperi ja rohtokuirimo. Pysytkö mukana?
– Kyllä. Jatketaan vain, jade sanoi ja yritti tosissaan laittaa kaiken muistiinsa.
– Mimbulus mimbletonia on erittäin harvinainen kasvi. Se vaatii myös varovaista käsittelyä, sillä se ruiskuttaa jokaisesta paiseestaan sakeita, löyhkääviä ja tummanvihreitä nestesuihkuja.
Jade katsoi inhoten kasvia mutta ei antanut sen näkyä kasvoiltaan. Hän ei halunnut Kalkaroksen saavan hänestä hienohelman kuvaa.
– Nuo ovat myrkkylonkeroinen, mäkimeirami, pollomuhku, sopofori, suolilja, tiivijuuri, valeriaana, vyötiäisen sappi ja yrmyliini.
Jadella oli suuria vaikeuksia pysyä mukana, sillä Kalkaros sanoi kaiken niin nopeasti. Hän todellakin toivoi että ne jäisivät hänen mieleensä.
– Tutustumme jokaiseen kasviin ja ainesosaan vielä erikseen, kun opettelemme niiden käyttötarkoituksia, Kalkaros sanoi kun huomasi Jaden epävarmuuden. – Mutta todellakin toivot että olet nopea oppimaan, sillä aikataulumme on hyvin tiukka jos aiomme edes osan saada käytyä ennen lukukauden loppua.
– Olen valmis käyttämään vaikka yöni noiden opiskeluun, Jade sanoi myös sitä tarkoittaen.
– Se on hyvä, sillä tulen antamaan muutaman kirjan nimen ja haluan sinun lukevan ne kokonaan, Kalkaros sanoi huvittuneella äänellä, sillä tytön innostusta oli hauska katsoa. – Voisin itse asiassa antaa sinulle niiden kirjojen nimet heti.
Kalkaros suuntasi takaisin työpöytänsä ääreen ja kirjoitti jotakin pergamentille. Hän palasi takaisin Jaden luokse ja ojensi pergamentinpalasen tytölle. Jade katsoi uteliaana mitkä kirjat hänen tulisi lukea.

   Liemistä tenhoavimmat
   Maailman myrkkysienet
   Taikajuomien valmistus edistyneille
   Taikaliemet ja -juomat
   Tuhat taikayrttiä ja -sientä

– Aloitat kirjoista ”Taikaliemet ja – juomat”, ja siirryt sen jälkeen kirjaan ”Tuhat taikayrttiä ja – sientä”. Sen jälkeen sanon, mitä seuraavaksi luet, Kalkaros opasti Jade joka katsoi hämmentyneenä listaa.
– Hyvä on, Jade sanoi.
– Nyt saat yrittää tunnistaa äsken läpikäytyjä kasveja, Kalkaros sanoi ja näytti pöytää. – En oleta että heti muistaisit kaikki, mutta vaadin, että ainakin puolet sinun on tiedettävä.
– Yritän parhaani, Jade sanoi ja katsoi epäröiden pöytää, sillä hän tiesi että hänelle tulisi vaikeuksia muistaa edes viisi noista.


Puolitoista tuntia myöhemmin Jade kulki takaisin omaa huoneistoaan kohden viisi painavaa kirjaa sylissään. Hän oli oppitunnin päätteeksi päättänyt hakea kirjat, jotta saattoi aloittaa lukemisen heti. Jaden pää oli täynnä lienten ainesosia, sillä Kalkaros oli pakottanut hänet käymään ne läpi kunnes hän muisti joka ikisen ilman pientä miettimistä. Ensimmäisellä kerralla hän oli saanut ne arvaamansa viisi oikein, mutta kaikki muut olivat menneet pieleen. Kalkaroksen ilme oli ollut kaikkea muuta kuin tyytyväinen. Mies oli olettanut Jaden oppivan nopeammin ainesosat ja oli ollut selvästi pettynyt kun tyttö ei niitä heti oppinut. Kalkaros oli todennut, että he eivät poistuisi liemiluokasta minnekään ennen kuin kaikki menisivät oikein. He olisivat sitten vaikka koko yön siellä. Jossakin vaiheessa Jade oli alkanut sitä jo epäillä, sillä hänelle nopea oppiminen oli vaikeaa.
Onneksi hän oli kuitenkin saanut kaikki oikein ja Kalkaroksen kasvoille oli viimein tullut tyytyväinen ilme ja Jade olivat huokaissut helpotuksesta. Hän oli todella väsynyt mutta Jade tiesi ettei hänellä ollut toivoakaan päästä vielä nukkumaan, sillä Kalkaroksen vaatimuksesta hänen oli aloitettava ensimmäisen kirjan lukeminen vielä samana iltana.
Jade oli todellakin saanut huomata kuinka vaativa opettaja Kalkaros oli ja hän epäili tuon vasta olevan alkua. Mutta silti Jade odotti innoissaan seuraavaa iltaa jolloin tarkoituksena oli käydä läpi ainesosien käyttötarkoitukset. Jossakin syvällä mielensä sopukoissa hän odotti myös Kalkaroksen tapaamista, vaikkei sitä itselleen suostunut myöntämään.


Kalkaros siivosi ainesosia pulpetilta pois miettien Jadea ja hänen opiskeluaan. Kalkaros oli pettynyt siihen, ettei tyttö oppinutkaan niin nopeasti kuin hän oli olettanut. Mutta kuitenkin Kalkaros oli ollut tyytyväinen siihen, ettei Jade missään vaiheessa näyttänyt kovinkaan paljon turhautumistaan vaikka se hiukan hänen kasvoiltaan loistikin. Kalkaros päätteli Jaden laittaneen itselleen riman korkealle opiskelun suhteen ja siksi yritti lujaa. Se oli piirre jota Kalkaros arvosti ja hänen mielestään monen Tylypahkan oppilaan olisi pitänyt ottaa mallia Jadesta sen suhteen eikä aina valittaa joka ainoasta asiasta.
Kun Kalkaros oli saanut ainesosat takaisin paikoilleen, hän suuntasi työpöytänsä äärelle ja alkoi suunnitella seuraavan illan opetusohjelmaa. Hän huokaisi vaimeasti, sillä sinänsä Jaden opettaminen ei ollut rankkaa vaan se, kuinka tarkkaan jokaisen päivän ohjelma piti suunnitella jotta pysyttiin aikataulussa. Mutta se oli vain mukavaa haastetta Kalkarokselle.

[Puhpallura]

6. luku

Jouluun oli enää viikko aikaa, kun Kalkaros piti Jadelle kirjallisen kokeen siitä, mitä hän oli oppinut viimeisen puolentoista kuukauden aikana. Jade oli siitä lähtien jännittänyt sitä, kun Kalkaros asiasta ilmoitti, kahta päivää aikaisemmin jotta hän ehti hiukan kerrata opittuja asioita.
Jade epäili edelleen osaamistaan, mutta kun hän sai koepaperin eteensä, tuntui kuin kaikki tiedot olisivat tulleet jostakin pintaan. Välillä Jadesta tuntui että koe oli jopa helppo.
Vaikka sitä tehdessä hänen silmäluomensa väkisinkin lipsuivat kiinni, sillä hän oli viimeisten kuukausien aikana nukkunut vain muutaman tunnin yössä. Välillä Jadelle oli tullut olo, että hän halusi lopettaa, sillä hän tunsi että loppuun palaminen olisi hyvin lähellä, jos hän jatkaisi näin. Mutta kuitenkin Jade oli hyvin sisukas ja jatkoi kaikesta huolimatta. Myös Kalkaroksen lähes päivittäiset haukut jostakin aiheesta oppitunneilla masensivat häntä, mutta Jade yritti ottaa sen vain palautteena jonka hänen tulisi kestää. Tosin Kalkaros oli kyllä muutaman kerran jopa kannustanut omalla tavallaan Jadea, kun hän näki kuinka väsynyt tyttö oli.
Välillä koetta tehdessään Jade vilkuili Kalkarosta, joka istui työpöytänsä takana aina yhtä kivettyin kasvoin. Hänelle tuli mieleen, ettei miehellä muita kasvoneleitä edes ollut, vaikka muutaman kerran Kalkaros oli pienesti Jadelle hymyillytkin. Miehen kylmästä olemuksesta huolimatta, jokin vetosi hänessä Jadea. Tyttö ei tarkkaan tiennyt mikä se oli, mutta hän tiesi, että oli aina vain enemmän ihastumassa Kalkarokseen. Jokainen vähänkin ystävällinen ele Kalkarokselta hänelle, sai Jaden sydämen hakkaamaan nopeampaan tahtiin. Jo pelkästään Kalkaroksen takia hän jaksoi jatkaa rankkaa opiskelua. Jaden oli vaikeaa myöntää asiaa itselleen jo senkin takia, mitä hän oli aikaisemmin Kalkaroksesta ajatellut. Jade hämmästeli omaa suhtautumistaan koko asiaan, sillä ei hän loppujen lopuksi edes jaksanut masentua siitä, kun tiesi ettei koskaan voisi Kalkarosta saada. Osaksi se johtui tytön vaatimattomasta luonteesta ja siitä, ettei hän paljoa elämältään halunnut.
Jade huomasi myös Kalkaroksen käytöksen muuttuneet huomattavasti kohteliaammaksi kuin mitä se oli vielä syksyllä ollut. Tosin hän arveli sen johtuneen aivan siitä, että tulisiko heidän yhteisistä oppitunneistaan mitään, jos jompikumpi toistaan vihaisi tai ainakin näyttäisi sen.
Kun Jade koettaan tehdessään välillä vilkaisi Kalkarosta, huomasi hän miehen myös häntä välillä vilkaisevan. Hänestä se ei ollut lainkaan häiritsevää, sillä tietenkin Kalkaros välillä tarkasti miten hän koetta teki.


Kun viimein Jade sai kokeen tehtyä, hän palautti sen Kalkarokselle ja istuutui takaisin paikallaan siksi aikaa kun mies tarkastaisi paperin.
Hermostuneena Jade naputti sormillaan pöydän pintaa saaden Kalkarokselta ärtyneen katseen. Hän lopetti sen nolostuneena ja alkoi hiplata kaapunsa helmaa, välillä Kalkaroksen tuimia kasvoja katsoen.
Ikinä Jadesta 15 minuuttia ei ollut tuntunut niin pitkältä kuin silloin. Kun Kalkaros viimein laski sulkakynänsä pois ja siirsi katseensa Jadeen, tyttö ei tiennyt miten olisi ollut. Ikinä yksikään koe ei ollut tuntunut yhtä tärkeältä kuin tämä yksi.
– Neiti Falton, Kalkaros aloitti vakavana. – Voitte olla ylpeä itsestänne. 25 tehtävää, joista 23 oikein.
Jade päästi helpottuneen huokauksen ja hänen väsyneille kasvoilleen nousi helpottunut hymy.
– Mutta olen silti pettynyt. Sinun olisi pitänyt saada aivan täydet, Kalkaros jatkoi ilmeettömin kasvoin.
– Itse olen ainakin hyvin tyytyväinen, Jade puolustautui. – Itse olin ajatellut saavani vähemmän oikein.
– Sinun pitää opiskella vielä ahkerammin, Kalkaros sanoi ja nousi työpöytänsä takaa tyytymättömän näköisenä. – Sinun pitää pyrkiä täydellisyyteen. Nämä olivat helpoimmat kokeet mitä olen koskaan tehnyt ja tulevat aiheet opiskelussa vaativat vielä kovempaa työtä.
– Niin, Jade vastasi harmistuneena siitä, että Kalkaros ei ollut tyytyväinen. – Yritän vielä enemmän.
– Hyvä, Kalkaros vastasi nyökäten. – Mutta nyt voisit lähteä. Kello on jo paljon ja kaipaat selvästi lepoa.
Jade hämmästyi Kalkaroksen huolehtivaisuutta, mutta hänen oli kyllä pakko myöntää että tunsi olonsa kuolemanväsyneeksi.
– Taidat olla oikeassa, Jade vastasi haukotellen. – Mutta hyviä öitä.
Hän lähti kävelemään liemiluokan ovelle päin ja juuri kun hän oli avaamassa oven, Jade kuuli Kalkaroksen äänen.
– Neiti Falton.
– Niin? Jade vastasi ja kääntyi ympäri nähdäkseen Kalkaroksen.
– Hyvää yötä myös sinulle.
Jade lähti liemiluokasta pieni hymy huulillaan sillä oli erittäin harvinaista että Kalkaros noin sanoi. Vaikka hän edelleen oli pettynyt siihen, miten mies oli suhtautunut kokeen tulokseen, sillä Jade itse oli enemmän kuin tyytyväinen.


Ripeästi hän käveli pitkin hämäriä soihtujen valaisemia käytäviä, kun hän näki jonkin varjon vilahtavan edessäpäin. Jade tunsi käsiensä hikoavan, sillä kello oli jo niin paljon, ettei ainakaan ketään oppilas saanut siihen aikaa siellä liikkua. Jaden vilkas mielikuvitus lähti jo liikkeelle ja hän yritti saada itsensä rauhoitettua sillä varjo saattoi kuulua jollekin opettajalle.
Mutta kun varjon aiheuttaja vilahti uudestaan, hän näki sen selvästi kuuluvan koiralle. Hän tunsi pienen pelon väristyksen kulkevan läpi vartalonsa, sillä hän tiesi ettei oppilailla saanut olla koiria lemmikkeinä eikä sellainen voinut päästä ulkoa sisälle.
Nopeasti, mutta hiljaa hän kääntyi takaisin tyrmiä kohden, ja sinne päästyään hän avasi liemiluokan oveen, joka oli kiinni. Mutta Kalkaros ei ollut enää siellä, joten Jade suuntasi miehen huoneistoa kohden, joka sijaitsi liki luokkaa.
Hän koputti oveen nopeasti vilkuillen ympärilleen. Pian ovi avautui ja Kalkaros seisoi hänen edessään hämmästynyt ilme kasvoillaan.
– Neiti Falton! Mitä täällä vielä teet? Kalkaros kysyi.
– Tuota, luulin nähneeni koiran tuolla käytävillä, jade sanoi hermostuneena. – Tietenkin se voi olla vain mielikuvitukseni tuotetta.
– Koiran? Kalkaros kysyi epäuskoisena.
– Niin, mustan koiran.
Kalkaroksen kasvoille tuli outo ilme, jota Jade ei pystynyt tulkitsemaan ja hän näki miehen vetäisevän taikasauvan kaapunsa taskusta. Kalkaros astui ulos ja laittoi oven kiinni ja tarttui Jadea käsivarresta.
– Pysy lähellä minua.
Jade teki sen enemmän kuin mielellään mutta ei käsittänyt miksi yksi koira aiheutti tuollaisen reaktion. Mutta kuitenkin hän painautui lähemmäksi Kalkarosta, joka edelleen piti lujasti häntä käsivarresta kiinni. Jadella ei ollut tietoakaan minne he olivat menossa, mutta pian hän huomasi heidän seisovan suuren kivihirviön edessä.
– Sitruunatoffee, Kalkaros sanoi ja kivihirviö siirtyi pois edestä.
Kalkaros harppoi portaita ylös Jaden yrittäessä pysyä vauhdissa mukana. Vastarehtorin toimiston ovien edessä mies päästi otteensa tytöstä.
Kalkaros koputti oveen kärsimättömästi ja pian ovet avautuivat ja he astuivat sisään.
Toimistossa Dumbledore istui työpöytänsä takana ja katsoi hämmästyneenä kaksikkoa.
– Mikä teidät tänne tuo tähän aikaan illasta? Rehtori kysyi ystävällisellä äänellä.
– Anteeksi häiriö, Kalkaros aloitti. – Mutta neiti Falton näki mustan koiran liikkuvan käytävillä.
Rehtori nousi ylös tuolista ja käveli heidän luokseen.
– Oletko aivan, neiti Falton? Hän kysyi Jadelta.
– Olen, Jade vastasi.
– Tiedät mitä se tarkoittaa, Kalkaros sanoi Dumbledorella. – Lupin on auttanut ystävänsä linnaan sisälle.
– Älä tee hätiköityjä johtopäätöksiä, Dumbledore vastasi rauhallisesti ja kääntyi erään taulun puoleen. – Ilmoita muille tauluille että Musta on nähty linnassa. Ja sinä Severus, ilmoita muille opettajille. Ja kaikki oppilaat on herätettävä ja vietävä Suureen Saliin.
– Hyvä on, Kalkaros sanoi ja nyökkäsi. – Entä neiti Falton?
– Hän saa tulla mukaasi, kunnes Suuri Sali on eristetty, Dumbledore vastasi ja katsoi Jadeen. – Muistakaa pysyä yhdessä.
Jade ja Kalkaros lähtivät rehtorin toimistosta ilmoittamaan muille opettajille asiasta. Kalkaros otti jälleen tyttöä käsivarresta kiinni.  Jade ei ymmärtänyt mikä yhteys koiralla ja Sirius Mustalla oli, mutta ei uskaltanut kysyäkään, kun näki miehen ilmeen. Hän vain seurasi Kalkarosta melkein kiinni hänessä. Loppujen lopuksi Jaden olo oli hyvinkin turvallinen Kalkaroksen kanssa, vaikka pieni pelko nakersi sisällä koko ajan. Tilanne oli hänelle hyvinkin outo ja pelottava eikä hän tiennyt miten siihen suhtautuisi.
– Professori Kalkaros? Jade kysyi varovaisesti.
– Niin? Kalkaros vastasi katsomatta Jadeen.
– Miten Musta ja se koira toisiinsa liittyvät? Hän uskaltautui viimein kysymään mieltään vaivaavasta asiasta.
Kalkaros katsahti nopeasti Jadeen, mutta käänsi pian päänsä pois. Hetken aikaa Jade luuli, ettei Kalkaros vastaisi siihen.
– Koira on Mustan animaagihahmo, Kalkaros lopulta vastasi tylyllä äänellä.
– Animaagi? Jade kysyi tajuamatta mitään.
– Niin. Siksi kutsutaan ihmistä joka pystyy ajatuksen voimalla muuntautumaan eläimeksi. Koira on Mustan animaagihahmo.
– Mutta miten ihmeessä hän on päässyt Tylypahkaan sisälle? Eikö koulu ole tarkoin vartioitu? Jade jatkoi uteluaan.
– Se on asia, joka ei laisinkaan kuulu sinulle, Kalkaros vastasi kylmällä äänellä ja katsoi kiukkuisesti Jadea. – Jotkut asiat eivät todellakaan ole sinua varten.
– No anteeksi, Jade tiuskaisi kiukkuisesti ja riuhtaisi kätensä irti. – Mistä hitosta voin tietää, mitä saa kysyä tai mitä ei? Olen kyllästynyt siihen, että aina kun yritän saada edes jotakin tietää, sinä ryhdyt tuollaiseksi!
Hän katsoi siniset silmät kiukusta säkenöiden Kalkarosta, jonka ärsyyntymistaso oli selvästi noussut entisestään.
– Sinä vain raahaat minua pitkin Tylypahkaa, etkä voi mitään edes kertoa!
– Tämä on todella väärä hetki tunteenpurkauksille, Kalkaros vastasi silkkisellä äänellä joka olisi saanut jopa paatuneimman rikollisen perääntymään.
– Hitot minä siitä! Pystyt varmaan aivan yksinkin hoitamaan hommasi, Jade tiuskaisi. – Minä lähden nyt.
Hän kääntyi siihen suuntaan, mistä he olivat juuri tulleet, ja lähti kävelemään kiukkuisesti poispäin. Kalkaros tarttui häntä olkapäästä ja käänsi hänet ympäri.
– Sinä et ole menossa yhtään minnekään, vaan tulet minun kanssani, Kalkaros sähähti.
– Niinhän sinä luulet, Jade vastasi ylimielisesti ja irrottautui Kalkaroksen otteesta.
Hän lähti juoksien pois paikalta ja Jade kuuli Kalkaroksen kiroilevan vaimeasti. Hän ei välittänyt laisinkaan siitä, että hän saattoi itsensä suureen vaaraan ja siinä sivussa vielä mahdollisesti muutkin. Eikä Jade oikeastaan tiennyt minne mennä. Hän tiesi, että saattoi törmätä johonkin Tylypahkan henkilökuntaan kuuluvista ja siitä vasta meteli nousisi. Joten hän meni kiertotietä omaan huoneistoonsa ja sinne päästyään hän löi oven kiukkuisesti kiinni. Jadea raivostutti se, ettei Kalkaros ikinä suostunut vastaamaan hänelle vaan aina tuli vain kiukkuinen vastaus. Tilanne oli aivan eri, jos kyseessä oli sellainen asia, jonka periaatteessa rehtori oli antanut tehtäväksi kertoa. Sisimmässään Jade tiesi, että suurin osa kiukusta ja turhautumisesta johtui siitä, että tiesi, ettei Kalkaros hänestä sen enempää piitannut. Vaikka Jade oli yrittänyt itselleen hokea, ettei häntä se haitannut, tämä osoitti että asia oli toisin. Hän ei voinut olla piittaamatta siitä. Kyyneleet pyrkivät Jaden silmiin ihan pelkästä harmista. Hän tiesi, että Kalkaros olisi hänelle hyvin kiukkuinen ja pahimmassa tapauksessa hänen opintonsa päätyisivät sen takia. Mutta kun Jade tajusi, että hän oli aivan oikeasti vaarassa vaarallisen murhaajan liikkuessa linnassa, oli opintojen päättyminen pienin hänen murheistaan.
Hetken aikaa Jade mietti mitä tehdä, sillä hän ei tiennyt oliko vaarallisempaa jäädä omaan huoneistoonsa vai lähteä etsimään joku, ketä pystyisi häntä suojelemaan. Lopulta hän päätti lähteä huoneistostaan pois, sillä painostava hiljaisuus oli hänelle liikaa ja jokainen ääni jonka Jade kuuli, sai hänet säpsähtämään.
Hiljaa hän avasi oven ja vilkaisi ympärilleen tarkistaakseen näkyikö ketään. Sen jälkeen Jade puikahti ulos ja lähti varovaisesti kävelemään kohti Suurta Salia, jonne tiesi oppilaiden menevän. Mielessään hän yritti miettiä selitystä muille, miksi hän ei ollut Kalkaroksen kanssa vaan harhaili yksin linnassa jossa ei ollut turvallisesti.
Jade ei huomannutt tumman hahmon kävelevän hänen perässään vaan vasta siinä vaiheessa kun joku tarttui häntä olkapäästä, hän huomasi sen. Jade kirkaisi pelästyneenä ja hän tunsi kuinka hänet tönäistiin seinää päin. Hän ei ehtinyt tajuamaan kuka sen oli tehnyt ennen kuin näki Kalkaroksen vihaiset kasvot kymmenen sentin päässä omistaan. Selvittyään pelästyksestään, kiukku nosti jälleen päätään ja hän yritti rimpuilla irti miehen otteesta.
– Älä tee noin enää koskaan! Kalkaros melkein huusi mustat silmät kiukusta säkenöiden. – Sain etsiä sinua 20 minuuttia pitkin koulua! Etkö lainkaan ajattele mitä teet?
– Minä teen mitä minua huvittaa, Jade vastasi uhmakkaasti.
– Ei ole pelkästään kyse sinusta vaan muistakin, Kalkaros sanoi kylmästi ja höllensi otettaan Jadesta. – Minulle on aivan sama, mitä sinulle tapahtuu, mutta ole vastuussa sinusta!
– Aivan sama, Jade vastasi tympeällä äänellä.
Hän halusi riidellä ja niin myös hän teki.
– Nyt tulet mukaani, Kalkaros tiuskaisi ja otti jälleen Jaden käsivarresta kiinni mutta lujemmin kuin aikaisemmin.
– En, Jade sanoi itsepäisesti vaikka tiesi että se olisi ollut parasta mutta hän ei halunnut Kalkaroksen voittavan.
– Käytän sinuun vaikka komennuskirousta, mutta minun mukaani sinä tulet, Kalkaros sanoi ärtyneenä.
– Et edes uskaltaisi, Jade sanoi uhmakkaasti.
– Enkö? Kokeillaanko? Kalkaros kysyi uhkaavasti.
Jade katsoi epäröiden Kalkarosta, joka näytti siltä, että todella oli valmis käyttämään ihan mitä kirousta vaan, kunhan hän tulisi mukaan. Hetken aikaa Jaden päässä kävähti ajatus siitä, että uhmaisi vielä Kalkarosta, mutta nähdessään miehen ilmeen, hän luopui ajatuksesta.
Alistuneena hän laski kätensä ja mutta katsoi Kalkarosta vielä uhmakkaasti.
– Noin on parempi, Kalkaros sanoi ja hänen kasvoilleen nousi tyytyväinen ilme. – Nyt tule.
Jade seurasi Kalkarosta, miehen edelleen pitäen kiinni tiukasti hänen käsivarrestaan, sillä mies epäili tytön vielä häipyvän omille teilleen.
Kalkaros raahasi Jadea Suurta Salia kohti ja kun he pääsivät sinne, mies melkein työnsi tytön ovesta sisään hämmästyneiden oppilaiden katsoessa heitä.
– Tästä keskustelemme vielä, Kalkaros sihahti Jadelle ennen kuin jätti hänet saliin.
Jade katsoi kiukkuisena mutta myös harmistuneena juuri sulkeutunutta ovea ja hän päätti yrittää unohtaa koko välikohtauksen. Jade kääntyi ja katsoi salia, jonka suuret pöydät olivat siirretty ja niiden tilalla oli jokaiselle oppilaalle makuupussi. Suurin osa oppilaista oli jo jatkanut uniaan, muutaman vielä keskustellessa hiljaa. Tupien valvojaoppilaat pitivät järjestyksessä oppilaita ja komensivat viimeisetkin hereillä olevat nukkumaan.
Myös Jade tunsi väsymyksen painavan silmiään vieläkin enemmän kuin aikaisemmin, mutta hänellä ei ollut tietoakaan siitä, pitikö hänenkin vielä pysyä hereillä ja valvoa mitä salissa tapahtui vai saisiko hän mennä nukkumaan. Tosin Jade ei tiennyt minne olisi mennyt sen tekemään, sillä hän oletti opettajien valvovan koko yön etsiessä Mustaa ja vahtiessa että oppilaat olivat turvassa.
Jade istahti lattialle ja nojasi seinää silmät ummessa, kunnes hän kuuli äänen viereltään.
– Neiti Falton, minä näytän teille paikan jossa voitte nukkua, jos teitä väsyttää.
Jade avasi silmänsä ja näki edessään punatukkaisen pojan, jonka tunnisti rohkelikkojen johtajapoika Percy Weasleyksi. Hän nyökkäsi väsyneenä ja nousi vaikeasti lattialta ylös. Jade seurasi Percyä, joka näytti vapaan makuupussin aivan salin laidalta. Väsyneenä hän kömpi makuupussiin saman tien nukahtaen.


Kalkaros harppoi pitkin Tylypahkan käytäviä kiukkuisena. Hän oli edelleen raivoissaan Jaden käytöksestä, sillä oli silkkaa tyhmyyttä lähteä harhailemaan pitkin koulua, jossa mahdollisesti vieläkin oli murhaaja.
Kalkarosta raivostutti suunnattomasti Jaden itsepäisyys, jolle ei tuntunut löytyvän loppua ja se jääräpäisyys olisi saattanut tänään koitua tytön kohtaloksi. Kalkaroksen oli todella vaikeaa myöntää itselleen, että oli todellakin ollut huolissaan Jadesta kun tämä yhtäkkiä karkasi omille teilleen. Hän yritti selittää asian itselleen sillä, että hän oli vastuussa tytöstä ja jos hänelle olisi sattunut jotakin, olisi Kalkaros joutunut vastuuseen asiasta. Mutta vaikka kuinka Kalkaros yritti asian itseltään kieltää, piti hän Jadesta, halusi hän tai ei.
Kalkaroksen piti myös myöntää, että häntä harmitti kun oli joutunut niin raa´asti kommentoimaan kokeen tulosta. Normaaleilla oppitunneilla hän olisi ehkä ilmaissut tyytyväisyytensä asiaan, mutta Jaden kohdalla se ei toiminut niin. Tytön piti pyrkiä täydellisyyteen, kuten hän oli asian ilmaissut, sillä noilla tuloksilla ei ollut toivoakaan, että he ehtisivät käymään kaiken läpi niin että tieto myös jäisi täydellisesti Jaden päähän. Kalkaros muisti tytön pettyneen ilmeen kun minkäänlaisia kehuja hänen suunnaltaan ei tullut. Hän tiesi, että Jade oli yrittänyt parhaansa ja nähnyt todella paljon vaivaa asian eteen ja se näkyi Jaden uupuneesta olemuksesta. Ei Kalkaros itsekään ollut helpolla päässyt, mutta kuitenkin pienemmällä vaivalla kuin Jade.
Ylipäänsä Kalkaros ihmetteli sitä, millä tahdonvoimalla tyttö oli jaksanut. Ensin hän tulee paikkaan, jossa tapahtuu kummia ja sen jälkeen hänelle selviää asioita hänen vanhemmistaan. Ja tuskin asiaa auttaa se, että hän joutuu koko ajan varomaan jotakin sellaista, mikä käytännössä katsoen on ihan tuntematonta hänelle.
Hetkellisesti Kalkaros katui niitä ajatuksia, joita hänellä oli ollut Jadesta, silloin kun he ensimmäisiä kertoja ovat tavanneet. Tyttö oli paljastunut kaikkea muuta kuin heikoksi ja helposti ohjailtavaksi, niin kuin tämän päiväinenkin sen osoitti.


Kierrettyään sen alueen pari kertaa, joka Kalkarokselle oli osoitettu, hän suuntasi kulkunsa Suureen Saliin, jonne muutkin opettajat olivat jo kokoontuneet. He puhuivat hiljaa ovella ja kun Kalkaros tuli paikalle heidän kysyvät katseensa kiinnittyivät häneen.
– Ei mitään, Kalkaros totesi. – Hän on luultavasti jo kaukana täältä.
Muut nyökyttelivät vakavan näköisinä ja käänsivät katseensa rehtoriin.
– Oppilaat nukkuvat täällä varmuuden vuoksi yön, mutta huomenna heidät on saatettava jokaiselle oppitunnille. Se on vain pieni varotoimenpide siltä varalta että hän on vielä täällä, mitä vähän epäilen.
– Seuraava kysymys kuuluu, miten hän pääsi tänne, Kalkaros sanoi kylmällä äänellä ja vilkaisi Lupinia joka seisoi tyynen näköisenä välittämättä Kalkaroksen kommentista. – Ehkäpä joku auttoi häntä linnasta sisältä.
– Uskon, että asialle löytyy aivan joku syy, Dumbledore sanoi sovittelevasti. – Mutta joka tapauksessa meidän pitää olla varuillamme. Jokainen opettaja vuorollaan valvoo tämän yön salissa ja loput kiertelevät vielä linnassa. Sinä Severus voisit ottaa ensimmäisen vuoron.
Kalkaros nyökkäsi ja katsoi kuinka muut opettajat lähtivät. Hän lähti kiertämään salia varmistaakseen, että kaikki olivat hiljaa ja nukkuivat. Koko Sali oli muuten hiljainen, lukuun ottamatta vaimeaa kuorsausta.
Kalkaros huomasi erään nukkujan olevan Jade ja hän pysähtyi tytön kohdalla. Hetken aikaa hän katsoi nukkuvaa Jadea, jonka pähkinänruskeat hiukset olivat jo menneet sekaisin. Tyttö näytti niin rauhalliselta ja Kalkaroksen mieleen tuli huvittava ajatus siitä, kuinka erilainen ihminen osasi olla kun hän nukkui tai oli valveilla ja Jade oli hyvä esimerkki siitä.
Hetken aikaa hän katsoi tyttöä mutta lähti päätään pudistellen jatkamaan kierrostaan.

[Puhpallura]

7. luku

Seuraavana aamuna kun Jade heräsi, koko hänen vartaloaan särki, sillä makuupussi ei ollut mikään mukavin paikka nukkua. Hän venytteli raukeasti ja pian Jade huomasi Kalkaroksen, joka seisoi muutaman metrin hänestä ja katsoi häntä tuima ilme kasvoillaan.
– Kuinka kauan olet siinä ollut? Jade kysyi ärtyneenä.
– Riittävän kauan, Kalkaros vastasi tyynesti. – Syö aamupalasi nopeasti, niin saatan sinut kirjastoon.
– Minä en ole mikään oppilas, jonka tarvitsee saattaa, Jade äyskähti.
– Et olekaan, mutta olet henkilö, joka ei osaa puolustaa itseään.
– Miten Voro sitten saa täällä yksin kulkea? Jade kysyi ja nousi ylös.
– Hän on koko elämänsä ollut Tylypahkassa joten hänellä on vähän enemmän kokemusta kuin sinulla, Kalkaros vastasi ilmeettömänä.
– Pyh, Jade vain sanoi ja marssi ulos Suuresta Salista Kalkaroksen seuratessa perässä.
Loppujen lopuksi Jade ei ollut enää vihainen, ainakaan paljoa, mutta nolous edellisiltaisesta alkoi nousta pintaan, sillä hän tajusi kuinka typerästi hän oli käyttäytynyt. Jade vain yritti esittää muuta Kalkarokselle, sillä hän ei halunnut miehen tietävän tuntemuksistaan.
Kun Jade vilkaisi Kalkarosta, hän näki miehen kasvoilla koko ajan saman tuiman ilmeen, joka ei tuntunut häipyvän minnekään. Se sai Jaden pelkäämään jo pahinta ja varsinkin kun mies ei sanallakaan ilmaissut mitään.
Kun he tulivat kirjaston eteen, Kalkaros katsoi Jadea hetken aikaa edelleen sama tuima ilme kasvoillaan.
– Haen sinut puolen päivän aikaan ruokailuun, Kalkaros sanoi. – Rehtorin määräyksestä.
– Niinpä kai, Jade mutisi ja suuntasi kirjastoon sisälle samalla kun Kalkaros lähti kohti tyrmiä omille tunneilleen.
Jade sääli jo valmiiksi oppilaita, jotka joutuisivat kestämään Kalkarosta, sillä heitä kohtaan mies kuitenkin käyttäytyi ilkeämmin kuin häntä itseään. Mutta se ei silti paljoa Jadea lohduttanut, kun hän yritti miettiä, mitä Kalkaros mahdollisesti hänen käytöksestään ajatteli.


Koko aamupäivän Jade oli kuin tulisilla hiilillä, sillä hän alkoi todenteolla pelätä, että Kalkaros ei suostuisi enää opettamaan hänen edellisiltaisen käytöksensä vuoksi.
Vähän väliä Jade vilkuili isoa kelloa kirjaston seinällä ja toivoi ruokatunnin pian alkavan, jotta hän mahdollisesti saisi tietää mitä Kalkaros aikoi.
Pian Jade näkikin tumman puhuvan hahmon lähestyvän kirjastoa ja hän tunsi jälleen käsiensä hikoavan hermostumisesta johtuen. Vaikkei Jade olisikaan ihastunut Kalkarokseen, niin pelko tulevasta olisi sen tehnyt.
– Oletko valmis? Kalkaros kysyi kun hän tuli kirjastoon.
– Olen, Jade vastasi vaimeasti ja lähti seuraamaan Kalkarosta.
He kävelivät hiljaisuuden vallitessa ja kun he pääsivät Suureen Saliin, monien oppilaiden päät kääntyivät taas heidän suuntaansa. Mutta rivakkaan vauhtiin he kuitenkin kävelivät salin poikki ja istuutuivat omille paikoilleen.
Jade yritti välttää katsomasta Kalkarosta, mutta väkisinkin hänen päänsä kääntyi siihen suuntaan. Mies keskittyi syömiseen, eikä huomannut tytön katseita.
Jade toivoi, että Kalkaros olisi edes yhden sanan hänelle sanonut tai edes luonut yhden katseen, mutta mies oli kuin Jadea ei olisi ollut paikalla lainkaan.
Se sai tytön mielialan entisestään laskemaan ja hän vain näykki ruokaansa. Jade arveli Kalkaroksen päättäneen että opiskeluja ei jatketa ja he olisivat palanneet samaan vanhaan mikä oli, kun koulu alkoi. Hän soimasi itseään typerän käytöksensä takia, eikä voinut syyttää ketään muuta kuin itseään siitä, että suunnitelmat kariutuivat.
Toisella puolella istuva McGarmiwa huomasi Jaden apean olemuksen ja katsoi häntä kysyvästi.
– Onko kaikki hyvin?
– On kyllä, Jade vastasi ja yritti hymyillä.
– Jos Mustaa suret, niin hän on jo kaukana täältä, McGarmiwa sanoi lohduttavasti.
Jade vain nyökkäsi vastaukseksi ja oli nousemassa pöydästä, kun hän astui kaapunsa helman päälle ja horjahti eteenpäin. Kalkaros nousi nopeasti pystyyn ja otti Jadesta kiinni ennen kuin hän lensi lattialle nurin. Hetkeksi aikaa heidän katseensa kohtasivat mutta nopeasti Kalkaros kuitenkin vetäytyi tytöstä ja istuutui takaisin aloilleen. Kalkaros ei enää kääntänyt katsettaan Jadeen vaan jatkoi syömistään. Oikeastaan Jade ei sitä olettanutkaan, mutta häntä kaiversi se, millä tavalla mies häntä oli katsonut. Se ei ollut kiukkuinen eikä ärsyyntynyt, vaan jotakin muuta, mitä hän ei tajunnut.
Hämmentyneenä Jade lähti yksin pois Suuresta Salista, sillä oletti McGarmiwan puheista, ettei saattajaa enää tarvittu, mistä hän oli kiitollinen.
Hän käveli rauhalliseen tahtiin kirjastoa kohden, sillä hänellä oli edelleen taukoa jäljellä runsaasti. Jade mietti koko ajan, mitä Kalkaros mahtoi ajaa takaa sillä miehen olemus oli kiukkuinen ja tuima, mutta silmät kertoivat kaikkea muuta. Ylipäänsä Kalkaroksen käytös oli hyvin ristiriitaista, eikä Jade tiennyt mitä siitä ajatella.
Pienen hetken päässään kävähti ajatus siitä, että Kalkaros voisi olla myös kiinnostunut hänestä ja sillä hetkellä se ei vaikuttanut niin kaukaa haetulta ajatukselta kuin se oli ollut paria kuukautta aikaisemmin. Silti Jade tiesi, että siihen oli vain häviävän pieni mahdollisuus. Ja kaiken lisäksi hän oli vielä saanut sotkettua kaikki suunnitelmat, jotka hän oli tehnyt.
Hän tunsi kuinka kyyneleet pyrkivät hänen silmiinsä ja Jade yritti pidätellä niitä. Hän ei halunnut itkeä keskellä päivää oppilaiden keskuudessa. Päättäväisesti hän kuivasi silmänsä ja jatkoi kävelyään kohti kirjastoa, kunnes hän kuuli nopeita askelia takaansa. Jade ei vilkaissut taaksensa vaan jatkoi matkaansa.
– Falton!
Jade pysähtyi ja käännähti ympäri. Hän näki Kalkaroksen, joka musta viitta hulmuten käveli reippaasti hänen suuntaansa.
– Tulen hakemaan sinut tänään kello yhdeksän kirjastosta, Kalkaros sanoi ja katsoi pitkän aikaa Jadea joka käänsi päänsä pois. – Edelleenkään et saisi kulkea yksin.
– Selvä, Jade vastasi ja lähti kulkemaan kirjastoa kohden.
– Tulen saattamaan sinut vielä, Kalkaros sanoi ja lähti seuraamaan tyttöä, joka ei kertaakaan vilkaissut taakseen.
Kun he pääsivät kirjastolle, Jade pyyhälsi suoraan sisään, eikä sanonut mitään Kalkarokselle, joka hetken aikaa katsoi hämmentyneen näköisenä Jadea, mutta kuitenkin lähti pois kohti tyrmiä, tytön katsoessa surullisena loittonevaa selkää.


Kalkaros kulki lienten luokassa tarkistamassa kakkosluokkalaisten liemiä, mutta hänen ajatuksensa olivat aivan jossain muualla. Hän ei voinut lopettaa Jaden miettimistä, sillä hän oli nähnyt tytössä jota ei pystynyt ymmärtämään. Kun heidän katseensa olivat kohdanneet Suuressa Salissa, oli hän nähnyt jotakin, mitä hän ei pystynyt käsittämään. Jade oli näyttänyt kiukkuiselta, mutta hänen silmissään Kalkaros oli lähinnä nähnyt kiintymystä jonka kohteesta ei ollut epäselvyyttä ja se hämmensi häntä. Kalkaros ei voinut uskoa, että Jade mahdollisesti piti hänestä niin paljon, vaikka hän oli käyttäytynyt usein hyvinkin tylysti tyttöä kohtaan tai antanut minkäänlaista kannustusta opiskelun suhteen, vaan päinvastoin. Kun Jade oli saanut edellisenä päivänä kokeesta melkein kaikki oikein, oliko Kalkaros millään tavalla osoittanut, kuinka hyvää työtä tyttö oli tehnyt. Ei, vaan kuten Kalkaros itsekin tiesi, oli hän vain masentanut tyttöä vaatimalla aina vain enemmän panostusta asiaan. Mutta Kalkaros puolustautui sillä, että Jaden pitikin antaa enemmän jo ihan senkin takia, että opiskelumäärä oli valtava ja tuloksen piti olla paras.
Kalkaros piti kyllä tytöstä omalla tavallaan ja sen hän oli huomannut edellisenä iltana kun Jade oli tehnyt erittäin ikävän tempun. Mutta mistään vakavammista tunteista ei voinut silti puhua. Tai niin ainakin Kalkaros itselleen antoi selittää.
Häntä häiritsi suunnattomasti myös Jaden katse, kun hän oli kääntynyt Kalkaroksen puoleen. Siinä oli tietynlaista apeutta mutta myöskin alistuneisuutta. Aivan kuin Jade olisi luovuttanut jonkin asian suhteen. Kalkaros yritti miettiä, oliko hän kenties tehnyt jotakin muuta kuin ollut normaali kylmä oma itsensä, mutta hän ei keksinyt mitään.
Kalkaros todellakin toivoi, että Jade olisi illalla oma itsensä, sillä hän oli myöntänyt itselleen sen, että tyttö oli mukavaa seuraa joka ei turhia puhunut. Sitä paitsi Kalkaros tiesi liian hyvin, että se saattaisi vaikuttaa opiskeluun, eikä hän halunnut sitä, eikä varmasti Jade itsekään.


Illalla kun kello alkoi käydä yhdeksää ja Jade hoiteli viimeisiä järjestelyjä kirjastossa, hänelle tuli tunne, ettei hän ollut yksin. Hän katsoi ympärilleen ja jatkoi kirjojen järjestelyä, mutta silti tunne ei hävinnyt minnekään.
Yhtäkkiä jokin meni Jaden jalkojen juuresta ja Jade kiljaisi pelästyneenä mutta rauhoittui kun näki vain Voron kissan Norriskan. Siitä Jade päätteli vahtimestarin olevan myös kirjastossa ja että siitä johtui tunne, ettei hän ollut yksi.
Seuraavan säikähdyksen Jade sai kun hän kääntyi ympäri ja huomasi tuijottavansa Kalkarosta.
– Jessus, onko sinun aivan pakko hiipiä tuolla tavoin? Jade kysyi pelästyneenä.
– Anteeksi, ei ollut tarkoituksena säikäyttää, Kalkaros vastasi pahoittelevana. – Oletan, että olet saanut työsi tehtyä?
– Kyllä olen, Jade vastasi ja laittoi viimeisen kirjan takaisin paikoilleen ja katsoi Kalkarosta. – Voimme kai lähteä.
Kalkaros nyökkäsi ja lähti kävelemään pois kirjastosta Jaden seuratessa perässä. Kalkaros ei oikein tiennyt miten suhtautua Jadeen nyt kun tiesi ainakin suunnilleen tytön tunteista. Jos niitä siis oli, sillä hänestä Jade käyttäytyi aivan normaalisti eikä hänestä näkynyt minkäänlaisia tunteita.
Ja kun Kalkaros alkoi kunnolla asiaa miettiä, ei tytöstä näkynyt edes niitä tunteita, jotka vielä aamulla oli ollut hyvinkin pinnassa. Yleensä Kalkaros havaitsi hyvin herkästi toisen olotilan, mutta nyt se oli vaikeaa, koska Jade oli melkein täysin sulkeutunut.
Muutaman kerran Kalkaros vilkaisi olkansa yli nähdäkseen Jaden joka tyynesti käveli hänen perässään. Hän ei voinut muuta kuin hämmästellä tytön mielialan muutosta.


Kun he pääsivät liemiluokkaan, Jade käveli suorinta tietä etupulpetilla olevan noidankattilan luokse ja katsoi kysyvästi Kalkarosta.
– Tänään valmistamme häkellys- ja sekaannusjuomia. Sinänsä hyödyttömiä liemiä, mutta luultavasti tulet niihin törmäämään, jos pääset Pyhään Mungoon, Kalkaros aloitti. – Siihen ei tule kuin kolme ainesosaa: siankärsämöä, rohtokuirimoa ja liperiä.
– Missä tapauksissa niitä liemiä yleensä käytetään? Jade kysyi uteliaana mutta yritti välttää katsomasta Kalkarosta kasvoihin.
– Kuten eräässä taikajuomakirjassa asia ilmaistiin: Kun velho osoittaa kiivautta ja holtittomuutta. Eli periaatteessa suhteellisen turha liemi, Kalkaros vastasi ja yritti samalla päätellä mitä Jaden ajatuksissa sillä hetkellä oli.
Mutta tyttö piti tiukasti tiettyä väliä Kalkarokseen, eikä mies pystynyt päättelemään mitään. Lopulta hän antoi asian olla ja siirsi ajatuksensa takaisin liemiin.
– Liemet on helppo valmistaa sillä niihin tulee vain muutamaa ainesosaa, Kalkaros sanoi ja osoitti pöydällä olevia kasveja: Ensin valmistamme häkellysjuomaa, johon tulee vain tiivijuurta, rohtokuirimoa ja mäkimeiramia. Ne kaikki pitää ensiksi hienontaa ja sen jälkeen seosta sekoitetaan koko ajan.
Jade nyökkäsi ymmärryksen merkiksi ja aloitti saman tien työt. Kalkaros piti siitä, että tyttö aloitti työt aina erillistä käskyä. Oma-aloitteisuus oli asia mitä hän myös arvosti.
Kalkaros katsoi tiivisti, kun Jade ensin pilkkoi ainekset veitsellä pienemmäksi, ja sen jälkeen vielä huhmareen kanssa hienonsi ne. Sen jälkeen hän laittoi ne kiehuvaan veteen ja alkoi hämmentää sitä rauhallisesti.
Pian padasta nousi vieno tuoksu ja Kalkaros katsoi tyytyväisenä Jaden työskentelyä.
– Hämmennä aivan kattilan reunoilta, Kalkaros opasti Jadea. – Ei noin lujaa. Anna niin näytän.
Jade siirtyi sivummalle ja heidän kätensä hipaisivat toisiaan kun tyttö ojensi kauhan Kalkarokselle. Hän veti kätensä pois kuin sähköiskun saaneena ja katsoi vaivaantuneena Kalkarosta ja sen jälkeen siirsi katseensa takaisin liemeen.
Kalkaros taasen oli huomannut tytön reaktion ja oli aika vaivaantunut siitä, vaikkei sitä hänestä voinutkaan nähdä.
Heidän välilleen laskeutui vaivaantunut hiljaisuus, jota kumpikaan ei rikkonut ennen kuin Kalkaros aloitti jälleen liemestä kertomisen.
– Liemi on valmista, kun sen väri muuttuu samean harmaaksi. Kuten näet, se ei ole vielä läheskään valmis, sillä väri on vihreä. Tosin sen väri pitäisi kyllä olla tässä vaiheessa kellertävää. Laitoitko varmasti oikean määrän tiivijuurta?
– Mielestäni laitoin, Jade vastasi epävarmana pöydän päästä.
– Ei pidä luulla vaan tietää, Kalkaros ärähti. – Liemien kanssa pitää olla varovaisia, sillä…
Kalkaros ei ehtinyt sanoa lausetta loppuun kun liemi alkoi uhkaavasti kuplia ja pian koko kattila räjähti heittäen sisältönsä suurimmaksi osaksi Kalkaroksen päälle, joka oli lähimpänä pöytää ja kattilaa.
Kun suurin savu hälveni, Kalkaros tarkisti ensimmäisenä että Jade oli kunnossa.
– Oletko kunnossa?
Kalpea ja pelästynyt tyttö nyökkäsi ja yritti puhdistaa kaapunsa tulleita tahroja pois. Loppujen lopuksi hän päätti ottaa pois koko kaavun, jonka alta paljastuivat farkut ja t-paita.
Myös Kalkaros yritti epätoivoisesti puhdistaa mustaa takkiaan kirousten saattelemana.
– Juuri tämän takia ainesosien kanssa on oltava varovainen, Kalkaros sanoi kiukkuisena.
– Anteeksi, Jade sopersi peloissaan.
– Onneksi tällä liemellä ei ole mitään epämieluisia vaikutuksia kun sitä osuu ihoon, Kalkaros sanoi ja napitti takkiaan auki ottaakseen sen pois.
Hän heitti takin viereisen pulpetin päälle ja kääri valkoisen kauluspaitansa hihoja, jotta ne eivät olisi tiellä jälkiä siivottaessa.
Kun hän sai sen tehtyä, alkoi hän kerätä noidankattilan kappaleita kasaan mutta huomatessaan, ettei Jade tehnyt mitään, alkoi hänen ärsytystasonsa taas nousta.
– Aiotko auttaa jälkien siivoamisessa, jonka sinä aiheutit? Kalkaros tiuskaisi ja katsoi Jadea joka perääntyi pari askelta taaksepäin epäuskoinen mutta pelokas ilme kasvoillaan.
– Sinä…sinä olet kuolonsyöjä, hän henkäisi pelästyneenä osoittaen Kalkaroksen kyynärvarressa olevaa pimeän piirtoa.

[Afeni]

Olipas taas tullut mukavasti luettavaa, kun pari päivää on mennyt yhdessä kiireessä x) Tykkäsin kaikista uusista luvuista kovasti.

Tuo Mustan "hyökkäys" oli tavallaan hieno kohtaus, koska se selvitti Kalkaroksen ja Jaden ajatuksia hyvinkin paljon. Ja Jade pääsi ärähtämään Kalkarokselle. Hassua sinänsä, mutta olisin todennäköisesti itsekin reagoinut aikalailla samalla tavalla. Hermostunut koko mieheen hänen käytöksensä takia.

Ja tuo, että Jade sai tietää Kalkaroksen olevan kuolonsyöjä, oli hyvä kohta myös. Jotain kertoo Kalkaroksesta se, ettei hän osannut varoa Jaden seurassa. Varmasti hän kuitenkin yleensä pitää huolta siitä, ettei kukaan pääse näkemään piirtoa (Dumbledorehan on muistaakseni ainoa, joka tässä vaiheessa siitä tietää Tylypahkassa). Tietty luottamus Jadeen on täytynyt syntyä, että tuollainen "kämmi" pääsee tapahtumaan.

Oikein hyviä ja mukavia lukuja taas. Tarinassa tapahtuu sopivalla vauhdilla. Tykkään kovasti, kiitos

[Puhpallura]

Kiitos kommentista Afeni 

Itse asiassa tuossa Kalkarokselle ärähtämiskohtauksessa mietin jälleen kerran ja hyvin itsepäisenä ja kiivaana henkilönä olisin toiminut myös tuolla tavalla Sitä paitsi, tarviihan Kalkarokselle aina välillä ärähdellä

Osasit kyllä todella hyvin tulkita tuon Pimeän Piirto-jutun, sillä juuri tuolla tavalla minä sen ajattelin Mutta hienoa että se tekstistä tuli esille kuitenkin, ettei se jäänyt vain omaan tietooni.

Mutta hienoa kuulla, että olet pitänyt


A/N: Ja tässäpä olisi 8. luku joka samalla on myös viimeinen.
Luvusta sen verran, että se on mitä luultavammin täynnä kliseitä(minkäs voi kun kirjoittaja niistä tykkää ) ja Kalkaroksesta tulee noh, ehkä kaikkiin muihin lukuihin verrattuna eniten oc. Mutta se on ihan oma valintani sen suhteen, koska omasta mielestäni se sopii hyvin tähän.



8. luku

Kalkaros vilkaisi kättään ja kirosi ääneen sillä hän oli aivan unohtanut kaikessa kaaoksessa kädessään olevan Pimeän Piirron.
– Niin olen, Kalkaros sanoi tyynesti. – Tosin entinen sellainen.
– En ymmärrä, Jade sopersi. – Miten sinä…eikö sinun…miten rehtori…
– Miten olen täällä, enkä Azkabanissa? Ja tietääkö rehtori? Kalkaros sanoi ja samalla katoutti kaiken liemen ja kattilan palaset, kun huomasi ettei Jade aikoisi auttaa siivoamisessa.
– Niin, Jade vastasi vieläkin hieman pelokkaalla äänensävyllä.
– Jos se mieltäsi rauhoittaa niin kyllä rehtori tietää, Kalkaros sanoi rauhoittaakseen tyttöä joka näytti järkyttyneeltä. – Jos keskustelemme tästä asiasta vaikka huoneistossani teen kera. Sopiiko?
– Kyllä kai, Jade vastasi epäröiden.
– Tule sitten, Kalkaros sanoi kärsimättömänä ja lähti jo ovelle päin.
Jade seurasi miestä epäröiden, sillä hän ei voinut tietää puhuiko Kalkaros totta vai, mutta uteliaisuus kuitenkin voitti. Hän toivoi saavansa vastauksia päässään oleville kysymyksille, jotka Pimeän Piirto oli saanut aikaiseksi.
Kun he pääsivät Kalkaroksen huoneistoon, mies viittasi Jaden istumaan ja meni itse keittiöön laittamaan teetä. Tyttö vilkuili ympärilleen hermostuneena eikä hän oikein tiennyt miten olisi ollut. Paljastus siitä, että Kalkaros oli kuolonsyöjä, tai entinen sellainen, kuten mies itse väitti. Jade ei oikein tiennyt uskoako vai ei, mutta hän päätti kuunnella, miten Kalkaros asian itse selittäisi. Silti pieni epävarmuus kalvoi, sillä Jade oli lukenut ja kuullut, mitä kauheuksia kuolonsyöjät olivat tehneet Voldemortin nimissä. Hänen oli kauhean vaikea uskoa, että Kalkaros olisi sellaisia myös tehnyt.
Pian Kalkaros tuli takaisin teekuppien kanssa ja ojensi toisen Jadelle.
– Kuten varmasti ymmärrät, näistä asioista ei puhuta yhdellekään elävälle, Kalkaros sanoi ja hänen äänensä oli varoittava.
– Ymmärrän Jade vastasi, sillä hänen mieleensä ei tulisi edes hankkia Kalkarosta vihamieheksi.
– Liityin kuolonsyöjiin, kun oli viimeisellä luokalla, Kalkaros aloitti ja huokaisi. – Mutta vuotta ennen Pimeyden Lordin kukistumista käännyin jälleen hyvien puolelle, jos niin voi sanoa.
– Miksi? Jade kysyi ja katui kysymystään, sillä se saattoi aiheuttaa taas jonkinlaisen kiukunpuuskan.
Mutta hänen yllätyksekseen Kalkaros ei ärsyyntynyt vaan jatkoi kertomista.
– Vuosien saatossa tajusin, kuinka väärä ideologia se oli, Kalkaros vastasi. – Käännyin Dumbledoren puoleen ja sain anteeksi kaikki.
– Noin vain? Entä kuolonsyöjät tai Voldemort? Jade kysyi rohkeasti.
– Se on taas asia mistä en puhu. Se ei kuulu kenellekään, Kalkaros vastasi kireästi.
– Hyvä on. Ymmärrän kyllä, Jade vastasi sovitellen.
Ei hän kuvitellutkaan, että Kalkaros kaikkea kertoisi, mutta tietenkin hyvä jos edes tuon verran. Se antoi Jadelle mielenrauhan sen suhteen, ettei mies enää ainakaan kuolonsyöjä ollut. Ja loppujen lopuksi tieto Kalkaroksen menneisyydestä ei muuttanut laisinkaan Jaden käsitystä hänestä vaan se teki hänestä vain ihmisen joka joskus on tehnyt virheen.
Heidän välilleen laskeutui jälleen hiljaisuus, jonka Jade tällä kertaa keskeytti.
– Olen pahoillani, että liemi räjähti, hän sanoi anteeksipyytävällä äänellä.
– Sinun on opittava olemaan huolellisempi aineiden määrän suhteen. Jos kyseessä olisi ollut jokin muu liemi, saattaisimme molemmat maata tällä hetkellä sairaalasiivessä, Kalkaros totesi. – Liemet eivät ole leikinasia.
– Tiedän kyllä, Jade sanoi. – Mutta olen edelleen varma että laitoin tiivijuurta juuri sen verran kuin ohjeessa sanottiin.
– Sitä ei tarvitse laittaa kuin gramman liikaa ja lopputuloksena on tuo, Kalkaros sanoi. – Mutta huomenna teemme uudestaan sen ja toivon että sillä kertaa se onnistuu.
– Varmasti. Minä mittaan aineet huolellisemmin, Jade lupasi päätään nyökyttäen.
Kalkaros ei vastannut mitään vaan suuntasi katseensa Jadeen jolloin heidän katseensa jälleen kohtasivat. Kalkarokselle tuli mieleen, ettei hän ollut koskaan nähnyt niin sinisiä silmiä kuin tytöllä oli. Hän kuitenkin havahtui pian kuten myös Jade ja molemmat katselivat aivan jotakin muuta kuin toisiaan.
– Luulen, että minun olisi parasta lähteä, Jade sanoi ja nousi ylös sohvalta.
– Niin, Kalkaros vain vastasi ja nousi myös.
– Minun pitää vain ensiksi hakea vielä kaapuni luokasta, Jade sanoi ja suuntasi ovelle.
– Tulen avaamaan sinulle oven, sillä laitoin sen jo lukkoon, Kalkaros sanoi ja lähti seuraamaan Jadea.
He kävelivät hiljaisuuden vallitessa ja kun he pääsivät luokan eteen, Kalkaros avasi oven ja Jade haki nopeasti kaapunsa.
– Huomenna samaan aikaan vai? Jade kysyi ennen kuin lähti kohti omaa huoneistoaan.
– Kyllä, Kalkaros vastasi ja hän näytti aivan siltä kuin olisi vielä jotakin aikonut sanoa.
Jälleen heidän katseensa kohtasivat ja Kalkaros oli kumartumassa Jaden puoleen, kun hän äkkiä vetäytyi ja katsoi ilmeettömän tyttöä.
– Hyvää yötä, neiti Falton hän sanoi ja lähti nopeasti kohden omaa huoneistoaan jättäen hämmästyneen Jaden yksin käytävälle.
Kun hän oli takaisin omassa huoneistossaan, haki hän kirjahyllystä viinipullon sekä lasin ja kaatoi punaista nestettä siihen. Kalkaros istahti nojatuoliin ja joi punaviiniä asioita samalla miettien.
– Mikä ihme minua oikein vaivaa? Hän mutisi ääneen. Ensin en edes raivonnut Faltonille kun liemi räjähti. Sitten päätän alkaa kertomaan elämäntarinaani ja loppujen lopuksi aioin vielä suudella häntä!
Kalkaros ei voinut käsittää miksi oli aikonut suudella Jadea. Onneksi viime hetkellä hän oli saanut järkensä takaisin ja perääntynyt, sillä se olisi ollut hyvin kohtalokasta.
Huokaisten hän otti kulauksen lasistaan ja katseli takassa roihuavaa tulta
Kalkaroksen ajatukset olivat sekavat, eikä hän ei tiennyt, mitä ajatella Jadesta, mutta silti välillä tuntui että kaikki tuntui niin selvältä. Kalkaroksesta tuntui kuin kaksi puolta hänessä olisi tapellut keskenään siitä, miten Jadeen piti suhtautua, eikä hän ollut varma kumman puolen halusi voittavan.
Kalkaros ei voinut olla muistamatta, minkälaiselta hänestä oli tuntunut kun Jaden käsi oli hipaisut hänen omaansa. Vaikka se oli ollut nopea kosketus, sai se silti aikaiseksi väristyksen, joka meni pitkin hänen selkärankaansa, eikä Kalkaros osannut selittää sitä itselleen millään tavalla.


Muutaman lasillisen viiniä juotuaan hän tajusi jotain, mikä iski hänen tajuntaansa: Kalkaros oli kiinnostunut Jadesta.
Se huomio ei ollut hänen mieleensä, mutta muutakaan selitystä hän ei keksinyt. Olisiko Kalkaros muuten aikonut suudella tyttöä tai olisiko hän muuten ollut huolissaan siitä, mitä tyttö hänestä ajatteli kuolonsyöjäpaljastuksen jälkeen.
– Tämä ei saa tapahtua minulle, Kalkaros kirosi hiljaa ääneen. – Ei todellakaan!
Hän päätti kaikin keinoin estää itseään tuntemasta enempää ja unohtaa ne tunteet, jotka nyt olivat.
– Mutta miten se on mahdollista, kun näemme joka ilta? Kalkaros pohti ääneen. – En voi perua liemitunteja sen takia. Hän ei ikinä antaisi minulle anteeksi.
Kalkaros tiesi, että kaiken teki vaikeaksi se, että hän tiesi Jaden kiinnostuksesta myös. Periaatteessa hänellä olisi mahdollisuuksia tyttöön, mutta hän ei halunnut. Kalkaros halusi jatkaa elämäänsä sellaisena kuin nytkin, ilman ihmistä joka sekoittaisi hänen ajatuksensa tai tunteensa.
Mutta Kalkaros tajusi, että se oli jo tapahtunut. Hän kirosi itseään, kun ei ollut huomannut sitä aikaisemmin, sillä nyt saattoi olla jo liian myöhäistä tehdä asialle mitään.
Mitä enemmän viiniä Kalkaros joi, sitä vakuuttuneemmaksi hän tuli siitä, että hänen piti jollakin tekosyyllä saada peruttua liemitunnit silläkin uhalla, että Jade ei koskaan hänelle sitä anteeksi antaisi. Mutta sillä hetkellä Kalkaros ajatteli vain itseään ja hän sulki muut pois mielestään.


Seuraavana päivänä Jade oli aivan täysin omissa ajatuksissaan. Hän ei voinut olla miettimättä edellistä iltaa ja sitä, kun Kalkaros melkein suuteli häntä. Aluksi Jade oli epäillyt luulleensa väärin, mutta pitkän pohdinnan jälkeen hän tuli siihen tulokseen, että mies todellakin oli aikonut sen tehdä. Se sai tytön hämilleen, sillä missään vaiheessa Kalkaros ei ollut osoittanut millään tavoin, että hänellä voisi olla jotakin tunteita, vaikka Jade oli sitäkin vaihtoehtoa jossakin vaiheessa miettinyt.
Tieto siitä kuitenkin sai Jaden hyvin iloiseksi, sillä nyt se tarkoitti, että hänellä olisi edes jonkinlaisia mahdollisuuksia Kalkarokseen. Tosin hän ei tiennyt, miten seuraavaksi olisi edennyt sillä Kalkaroksen kanssa mikään ei mennyt niin kuin normaalisti.


Kalkaros asteli kohti kirjasto kireä ilme kasvoillaan. Hän oli päättänyt ilmoittaa liemituntien päättymisestä, kun Jade olisi töissä, sillä jos hän olisi tehnyt sen illalla kun he olivat kahden kesken, olisi huutokin ollut sen mukaista.
Päättäväisesti hän astui kirjastoon ja kohtasi ensiksi Jade hämmästyneen katseen joka pian muuttui iloiseksi. Tytön siniset silmät sädehtivät hänen nähdessään Kalkaros, eikä mies pystynyt enää siihen mitä aikoi. Kalkaros oli luovuttanut vain yhden hymyn edessä ja hän kirosi suunnattomasti itseään sen takia.
– Mikä sinut tänne toi? Jade kysyi iloisesti hymyillen.
Hetkeksi aikaa Kalkarokselta meni pasmat täysin sekaisin, sillä hän ei tiennyt mitä sanoa Jadelle.
– Minä tulin käymään kiellettyjen kirjojen osastolla, Kalkaros vastasi nopeasti.
– Selvä, Jade vastasi ja katsoi tutkivasti häntä. – En sitten pidättele sinua.
Kalkaros suuntasi nopeasti kiellettyjen kirjojen osastolle, vaikkei hänellä sinne mitään asiaa ollutkaan. Kalkaros kiitti itseään kun oli keksinyt nopeasti pienen valheen, jotta pääsi luikahtamaan ikävästä tilanteesta.
Hetken aikaa hän kulutti aikaansa osastolla ja nappasi mukaansa lähimmän kirjan, mikä sattui käteen tulemaan. Sitten hän suuntasi pois kirjastosta pysähtymättä Jaden kohdalla. Tyttö katsoi Kalkaroksen perään hämmentyneenä mutta kohautti sitten hartioitaan. Kuten Jade oli saanut jo aikaisemmin huomata, Kalkarokselta saattoi odottaa minkälaista käytöstä vain.


Seuraavat kolme viikkoa menivät kiireisesti kuten aikaisemminkin, mutta Jade oli kiinnittänyt huomiota siihen, että Kalkaros käyttäytyi entistä kylmemmin ja töykeämmin häntä kohtaan. Hänestä myös tuntui, että mies yritti vältellä häntä eikä hän muutenkaan ollut huomaavinaan tyttöä.
Jade ei voinut ymmärtää miksi Kalkaros käyttäytyi noin ja hän alkoi jo epäillä että hän oli tehnyt jotakin sellaista, mistä mies oli suuttunut.
Vaikka Jade yritti miettiä, ei hän saanut päähänsä mitään sellaista, josta Kalkaros olisi voinut sen tehdä, jos mukaan ei laskettu iltaa kun Musta kävi Tylypahkassa. Mutta Jadesta se oli aika kaukaa haettua, sillä tuskin Kalkaros nyt yhtäkkiä siitä alkaisi kiukutella.
Lopulta hän oli suoraan kysynyt syytä Kalkarokselta syytä hänen käytökselleen ja vastauksena oli ollut tyypillinen ”se ei kuulu sinulle”. Jade oli vain niellyt halunsa tiuskaista takaisin jotakin nasevaa, koska tiesi ettei se hyödyttäisi mitään.
Jadesta tilanne oli sietämätön, sillä hänen intonsa lienten opiskeluun laimeni sitä myötä, kun Kalkaros jatkoi kylmyyttään. Muutenkaan se ei tuntunut Jadesta mukavalta, sillä hän todellakin piti miehestä, eikä ollut ansainnut tuollaista kohtelua. Hän alkoi jo epäillä, että hän oli kuvitellut koko suuteluaikomuksen, mutta mitä enemmän hän asiaa pohti, sitä varmemmaksi hän tuli siitä, että oli niin tehnyt. Jos Kalkaroksella olisi ollut jotakin tunteita Jadea kohtaan, ei hän olisi tuolla tavoin käyttäytynyt.
Jade nieli pettymyksen kyyneleet, sillä hän oli todellakin luottanut siihen, että oli ollut oikeassa Kalkaroksen suhteen. Hän lohduttautui ajatuksella, että särkynyt sydän paranee aikanaan.


Kalkaros käveli kohti Tylypahkaa, sillä hän oli ollut ajamassa muutaman korpinkynnen pois Kielletyn metsän laidalta. Hän oli jo valmiiksi huonolla tuulella, eikä asiaa auttanut se, että ainoa ajatus joka hänen päähänsä mahtui, oli Jade. Vaikka Kalkaros kuinka yritti unohtaa tai olla huomaamatta Jadea, ei hänen tunteensa muuttuneet miksikään. Mitä hanakammin hän asiaa kielsi, sitä enemmän Jade hänen ajatuksissaan oli. Kalkarokselle se oli sietämätöntä. Hän näki vain Jaden siniset silmät jotka kysyvinä vaativat vastausta miehen käytökselle.
Kalkaroksesta tuntui pahalta käyttäytyä tyttöä kohtaan niin, sillä ei hän ollut sellaista ansainnut. Mutta silti Kalkaros ei aikonut lopettaa sitä. Vaikka se veisi koko hänen elämänsä, aikoi hän saada Jaden pois mielestään.
Kalkaros tarpoi kiukkuisesti eteenpäin, kun hän huomasi hahmon kulkevan kauempana. Hän tunnisti hahmon Jadeksi, eikä hänen mielialansa siitä paljon kohonnut, vaikka hänen päässään pieni ääni siitä iloitsikin.
Kauhukseen Kalkaros näki Jaden kulkevan suoraan Tällipajua kohden. Ennen kuin hän ehti huutamaan ensimmäistäkään varoitusta, oli Tällipaju jo ehtinyt heilauttamaan oksaansa Jadea päin. Kalkaros ei voinut tehdä kuin katsoa kuinka Jade lensi kymmenisen metriä iskun voimasta.
Hän melkein juoksi Jaden luokse, joka makasi maassa vatsallaan. Kalkaroksen mieli oli huolta täynnä, sillä hän tiesi kuinka pahaa vahinkoa Tällipaju saattoi saada aikaiseksi. Hänen pahat aavistuksensa saivat vallan kun hän näki liikkumattoman Jaden maassa.
Kalkaros juoksi viimeiset metrit ja polvistui tytön puoleen, joka näytti kuolleelta. Hän huokaisi helpotuksesta, kun huomasi tytön hengittävän pienesti. Mutta silti vammojen laadusta ei ollut mitään takeita.
– Jade, kuuletko minua? Kalkaros kysyi huolestuneella äänellä tytöltä yrittäen saada häntä tajuihinsa mutta turhaan.
Hän kaivoi nopeasti taikasauvansa ja lähti leijuttamaan Jadea Tylypahkaan ja sairaalasiipeen saamaan hoitoa.


Kun he pääsivät sinne, Matami Pomfrey tuli heitä vastaan nopeasti huolestunut ilme kasvoillaan, joka ei kuitenkaan voittanut Kalkaroksen ilmettä.
– Mitä on tapahtunut? Pomfrey kysyi ensimmäisenä.
– Tällipaju, Kalkaros vastasi kireästi ja leijutti Jaden lähimmälle sängylle.
Pomfrey alkoi saman tien tutkia tyttöä ja hätisti Kalkaroksen pois siksi aikaa. Mies käveli levottomana sairaalasiiven aulassa odottaen tietoja Pomfreylta.
Kalkaros ei olisi ikinä uskonut että olisi voinut olla näin huolestunut. Silloin kun Jade oli karannut Kalkarokselta Mustan etsintäiltana, oli se huoli ollut vielä pientä verrattuna siihen, mitä mies nyt tunsi.
Kalkaros manasi itseään, sillä hän ei ollut muistanut varoittaa Tällipajusta laisinkaan ja mitä ilmeisimmin ei kukaan muukaan. Miten niin pieni mutta vaarallinen asia olikin voinut unohtua.
Kalkaros kävi läpi tunteitaan jotka menivät huolen ja pelon välillä. Vaikka ulkoisesti Jadessa ei ollut näkynyt mitään vakavia vammoja, oli isku silti saattanut aiheuttaa sellaiset.
Nyt ne kaikki tunteet, joiden olemassaolon Kalkaros oli yrittänyt kieltää, tulivat pintaan voimakkaina. Miehestä se oli jo ironista, että vasta sitten kun toinen joutuu sairaalaan, alkaa myöntää itselleen tiettyjä asioita. Mutta Kalkaroksen oli pakko myöntää myös, ettei luultavasti koskaan olisi itselleen antanut lupaa tunteilleen, mutta ei sentään tällaista olisi tarvittu.


Kului 20 minuuttia ja Kalkaroksesta tuli entistä hermostuneempi. Onneksi Pomfrey kuitenkin tuli pian hänen luokseen vakava ilme kasvoillaan ja Kalkaros pelkäsi jo pahinta.
– Miten Jade voi? Kalkaros kysyi huolestuneena unohtaen normaalin käytöksensä.
– Hengissä juuri ja juuri, Pomfrey vastasi ja Kalkaros kalpeni entisestään. – Niska murtunut ja vakava aivotärähdys.
– Voinko nähdä hänet? Kalkaros kysyi kärsimättömänä.
– Kyllä. Hän on edelleen tajuttomana ja toivotaan parasta, että hän herää, Pomfrey vastasi.
Pomfrey katsoi Kalkaroksen perään, kun mies lähti nopeasti Jaden perään. Hän oli jo monta vuotta tuntenut miehen ja huomasi, että liemimestarilla taisi olla tunteita nuorta sijaista kohtaan. Pomfrey oli asiasta vain hyvillään, sillä kun Kalkaroksen oppi tuntemaan, ei mies niin paha ollut kuin antoi ymmärtää. Hänen piti myös nostaa hattua tunteiden kohteelle, sillä tytössä piti olla jotakin erikoista, jos sai liemimestarin mielenkiinnon herätettyä.
Pomfrey todella toivoi, että Jade toipuisi, mutta niin kauan kaikki oli epävarmaa, kun tyttö oli tajuton, eikä ennuste kovin hyvältä näyttänyt. Hänellä ei vain ollut sydäntä sitä Kalkarokselle sanoa.


Kun Kalkaros pääsi Jaden luokse, hän hämmästyi, kuinka hauraalta tyttö näytti. Pähkinänruskeat hiukset olivat sekaisin ja kasvot näyttivät aiempaa kalpeammilta. Kapeat huulet olivat hiukan raollaan ja Kalkarokselle tuli äkillinen mielihalu suudella tyttöä mutta ei tehnyt sitä, koska ei halunnut muiden näkevän.
Pomfrey oli laittanut Jadelle niskatuen, joka Kalkaroksen mielestä sai tytön näyttämään entistä avuttomammalta. Kasvoissa näkyi muutama ruhje mutta muuten olisi voinut luulla tytön vain nukkuvan. Pelko kouraisi Kalkaroksen sydäntä.
Kalkaros otti seinustalta tuolin itselleen ja istuutui siihen tarttuen Jadea kädestä. Aina vain suurempi huoli kalvoi häntä eikä se poistunut.
– Jade, kuuletko sinä? Kalkaros sanoi hiljaa.
Moni ei olisi varmasti tunnistanut, kuka sängyn vieressä istui, sillä niin erilaiselta Kalkaros kuulosti ja näytti. Mutta Kalkaros huolehti sillä hetkellä enemmän Jadesta kuin omasta imagostaan. Se oli aivan toissijainen asia.


Tunnit kuluivat, eikä Jade edelleenkään ollut herännyt. Pomfrey oli vähän väliä käynyt tarkistamassa potilaan vointia ja lähtenyt aina vain huolestuneemman näköisenä pois paikalta. Se ei ollut laisinkaan rauhoittamaan Kalkarosta, joka edelleen istui sängyn vieressä kuin vartioiden Jadea.
Niinä tunteina oli Kalkaroksella aikaa selvittää tunteitaan eikä niissä ollut enää mitään epäselvää. Hän oli rakastunut Jadeen, vaikkei vieläkään ymmärtänyt missä välissä niin oli päässyt tapahtumaan. Mutta loppujen lopuksi sekin oli aika turha pohtimisen aihe Kalkarokselle. Tapahtunut mikä tapahtunut.


Kun kello alkoi käydä jo yhtä yöllä ja Kalkaros edelleen istui siinä missä oli, joutui Pomfrey ajamaan miehen pois vakuuttaen, että Kalkaros saisi tiedon, jos jotain tapahtuisi.
Kalkaros tiesi, ettei Pomfreylle sanottaisi vastaan näissä asioissa ja vastahakoisesti hän lähti sairaalasiivestä tyrmiä kohden.
Sinne päästyään hän tiesi, ettei hän luultavastikaan nukuttua, joten Kalkaros kaivoi viinipullon kaapista ja kaatoi sitä lasiin. Hän hörppi sitä hitaaseen tahtiin katsoen seinällä olevaa kelloa, joka hitaasti kulki eteenpäin. Jokainen ajatus joka Kalkaroksella oli, liittyi tajuttomana makaavaan Jadeen. Hän olisi antanut melkein mitä vain, jos olisi pystynyt estämään tapahtuneen. Mutta hän oli ollut liian hidas ja sitä oli turha miettiä.
Jossakin vaiheessa yötä Kalkaros nukahti sohvalle viinilasi edelleen kädessä ja huolestunut ilme kasvoillaan.


Seuraava päivä ei tuonut mitään muutosta ja iltapäivällä Pomfreyn oli pakko myöntää, että Jade oli saattanut vajota koomaan, sillä vakavankin aivotärähdyksen saanut olisi ainakin hiukan jo vironnut. Eikä ollut mitään takeita, että Jade siitä heräisi. Tyttö oli tullut suoraan pää edellä maahan ja saanut niin lujan iskun siihen. Vain vaivoin Kalkaros sai pidettyä kasvonsa yhtä ilmeettöminä kuin aina ennenkin vaikka sisällään hänen tunteensa jylläsivät.
Jopa rehtori tuli käymään sairaalasiivessä keskustelemassa Jaden tilasta ja ehdottamassa Pyhään Mungoon siirtämistä. Pomfrey oli ollut ehdottomasti vastaan, sillä se olisi saattanut olla liian raskasta tytölle. Joten Jade jäi edelleen Tylypahkan sairaalasiipeen.


Kalkaros kävi aina kun pystyi sairaalasiivessä ja mahdollisuuden tullen hän myös istui siellä pidemmän aikaa odottaen että Jade heräisi tai ainakin osoittaisi jotakin merkkejä siitä.
Kaikki koulussa olivat jo kuulleet tapahtuneesta ja monet olivat todella pahoillaan, sillä Jadesta pidettiin hänen ystävällisyytensä takia. Mutta vain henkilökunta tiesi, mitä Jaden ja Kalkaroksen välillä oli, sillä monet olivat nähneet Jadesta sen jo ennen kuin Kalkaros sen huomasi. Liemimestarin tunteet tulivat kaikille yllätyksenä, mutta mitään ei jäänyt epäselväksi kun huomasi miten Kalkaros katsoi Jadea.
Mutta Kalkaros ei antanut sen häiritä. Hän vain odotti että Jade avaisi silmänsä.


Neljää päivää Jaden onnettomuudesta Kalkaros piti ensiluokkalaisille puuskupuheille tuntia. Oppilaat olivat saaneet tuta opettajansa turhautuneisuuden ja kiukun tietämättä siihen edes syytä.
Väsymys paistoi Kalkaroksen kasvoilta, sillä hän oli nukkunut tuskin silmällistäkään viimeisen kolmen päivän aikana. Huoli Jadesta oli liian suuri.
Koputus liemiluokan oveen keskeytti Kalkaroksen läksytyksen eräälle pelästyneelle oppilaalle.
– Sisään, Kalkaros ärähti ärtyneenä tuntinsa keskeytyksestä.
Ovi avautui varovaisesti ja eräs sairaala-apulaisista kurkisti oven raosta.
– Matami Pomfrey pyysi sinut heti sairaalasiipeen.
– Tehkää kuusi sivua pitkä esitelmä siankärsämön käyttötarkoituksista. Palautus on ylihuomenna, Kalkaros sanoi nopeasti ja lähti viitta liehuen ulos luokasta ällistyneiden oppilaiden katsoessa hänen peräänsä.
Sairaala-apulainen oli jo ehtinyt lähteä, joten Kalkaros ei voinut kysyä mistä oli kyse. Hänen mieleensä tuli kaikki pahimmat uhkakuvat kun hän käveli koulun käytävää pitkin.


Kun Kalkaros pääsi sairaalasiipeen, Pomfrey odotti häntä jo ovella. Kalkaroksen kasvot olivat ilmeettömät ja ensimmäisenä hän oli pyyhältämässä Jaden luokse Pomfreyn seuratessa perässä.
– Hän avasi silmänsä äsken, Pomfrey kertoi Kalkarokselle jonka kasvoille tuli helpottunut ilme.
Päästyään Jaden luokse, Kalkaros tarttui tytön käteen ja katsoi häntä tiiviisti.
– Jade, avaa silmäsi, Kalkaros sanoi vaikka tiesi sen melkein turhaksi vaikka pientä toivoa olikin sanonut.
Kalkaroksen iloksi ja yllätykseksi hän näki Jaden silmäluomien värähtävän ja pian tyttö avasi silmänsä kokonaan katsoen sekavasti ympärilleen, kunnes hänen katseensa kiinnittyi Kalkarokseen. Jade sulki silmänsä uudestaan, mutta avasi ne pian uudelleen ja hänen kasvoilleen nousi pieni hymy.
– Älä ikinä enää tee noin, Kalkaros murahti matalalla äänellä puristaen tytön kättä hellästi.
– Ja sinä jaksat aina olla yhtä ystävällinen, Jade vastasi väsyneellä äänellä. – Missä minä muuten oikein olen?
– Sairaalasiivessä.
– Miten tänne jouduin?
– Sait aikamoisen iskun Tällipajulta., Kalkaros vastasi.
– Olenko ollut täällä kauankin?
– Neljä päivää, Kalkaros vastasi mutta huomasi Jaden jälleen nukahtaneen.
Kalkaros katsoi ympärilleen varmistaakseen, ettei ketään ollut paikalla ja painoi pikaisen suukon tytön poskelle.

      Kolme kuukautta myöhemmin

– Vihdoinkin kahden, Kalkaros huokaisi ja kaappasi Jaden syleilyynsä painaen syvän suudelman tytön huulille.
– Luulin, ettemme ikinä pääse pois sieltä, Jade huokaisi kun suudelma viimein päättyi.
– Olen samaa mieltä, Kalkaros sanoi katsoen Jadea. – Nuo päättäjäisjuhlat ovat aina tylsiä.
Jade katsoi Kalkarosta suoraan silmiin ja hän pursui onnea. Onnettomuuden jälkeen hän oli ollut pari viikkoa vuoteenomana ja joka päivä Kalkaros oli käynyt häntä sairaalasiivessä katsomassa välillä viettäen pidempiäkin aikoja hänen seurassaan.
Jade itse ei muistanut onnettomuudesta mitään, sillä hänen muistinsa meni sen osalta.
Pikku hiljaa Jadelle oli selvinnyt miksi Kalkaros oli käyttäytynyt niin kuin oli ja hän olikin moittinut miestä siitä useasti. Leikillään Jade oli todennut olevansa ilmeisesti niin kauhea, ettei hänestä voi pitää, johon mies oli vastannut vain kuumalla suudella joka oli viedä jalat Jaden alta.
Jadelle oli myös selvinnyt muiden puheista se, että Kalkaros oli ollut todellaan huolissaan hänestä kun tyttö oli ollut tajuttomana. Monet opettajat olivat onnellisia heidän puolestaan ja niin oli myös Jade itse.
– Minun pitäisi varmaan pian lähteä. Juna lähtee aivan kohta, Jade sanoi mutta Kalkaros veti häntä aivan vain tiukempaan syleilyyn.
– Ei kai sinun ole aivan pakko lähteä, Kalkaros mutisi painaessaan suudelmia tytön kaulalle. – Minulla olisi vaikka mitä mielessä, mitä voisimme tehdä.
– Sitä en epäile, Jade vastasi naurahtaen. – Mutta missä luulet, että asun jos jään tänne? Syksyllä pääsen kyllä takaisin Tylypahkaan, kun Dumbledore lupasi, että saan jatkaa lienten opiskelua täällä vaikka pestini päättyikin.
– Kävisikö minun asuntoni? Kalkaros ehdotti. – Voisimme samalla jatkaa opiskelujasi näin kesälläkin. Sinulla on vielä paljon opittavaa. Joka saralla.
– Niinkö ajattelet? Jade heitti vastakysymyksen. – Noh, eiköhän se onnistu. Aloitammeko heti?
– Tietenkin, Kalkaros sanoi ja painoi uuden suudelman Jaden huulille.
– Liemiä vai sitä toista? Tyttö kysyi kiusoitellen.
– Sitä toista tietenkin. Mitä oikein kuvittelit? Kalkaros kysyi teeskennellyn hölmistyneenä.
– Sitä minäkin, Jade vastasi ja kietoi kätensä tiukemmin miehen ympäri. – Eiköhän aloiteta.

[Afeni]

Mitähän Kalkaros tarkalleen ottaen aikoi Jadella sillä toisella saralla opettaa Noh, sitä emme ilmeisesti koskaan saa tietää, mutta mielikuvitus paikkaa aukot.

Hetken pelkäsin jo, että Jade todellakin kuolee. Kaavailin päässäni ajatuksen, että kaikki naiset, johon Kalkaros erehtyy rakastumaan kokevat karvaan kuoleman.. siis kaikki kaksi Jade mukaan lukien. Olisi ollut melkoisen julmaa sellainen, mutta onneksi niin ei kuitenkaan käynyt.

Oikein mukava tämä päätösluku ja minä pidän siitä, että loppu oli onnellinen. Minusta mitään kliseisyyttä ei ollut liiaksi. Kliseet eivät edes välttämättä ole pahasta, jos niitä osaa käyttää, eikä liioittele niiden kanssa.

Jäin tässä pohtimaan, mitä mahtaisi tapahtua vuosia myöhemmin, jos Jade ja Kalkaros olisivat edelleen yhdessä. Voldemortin paluu ja kaikki. En jaksa uskoa, että Voldemort suhtautuisi kovinkaan positiivisesti surkin kanssa seurusteluun. Huh, siitä voisi tulla aika ikävä juttu.

Mutta kiitos sinulle tämän haasteen kirjoittamisesta. Nautin kovasti tämän lukemisesta ^^