Nimi: Valentinuksen päivä
Kirjoittaja: Rowena
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: Draama
Päähenkilö: Helga Puuskupuh
Vastuuvapautus: Kaikki, mikä on tunnistettavissa Rowlingille kuuluvaksi, kuuluu hänelle.
Yhteenveto: Eletään helmikuuta 1998 ja Tylypahkassa vallitsee pelon ja terrorin ilmapiiri.
Kirjoittajan sana: Carrowfan pyysi minua kirjoittamaan Helgan ja Alekton kohtaamisesta. Tämä on siis omistettu hänelle. Ja hänellä on tänään syntymäpäivä, joten paljon onnea! Tämä teksti on spin-off ficeilleni
Muinaisia jouluvieraita (S) ja
Muinaisia jouluvieraita II (S). Ajallisesti tämä sijoittuu noiden kahden tekstin väliin. Jouluvieraita ei kuitenkaan ole pakko tuntea voidakseen lukea tämän ficin.
VALENTINUKSEN PÄIVÄHelga Puuskupuh tuijotti peilikuvaansa uskomatta silmiään. Hän ei ymmärtänyt alkuunkaan, mistä oli kysymys.
Hyvä on, ymmärsi hän jotain. Hän ymmärsi olevansa Puuskupuhin oleskeluhuoneessa. Hän ymmärsi olleensa kuolleena jo tuhat vuotta. Hän myös ymmärsi, että hänen pitäisi olla kuolleena tälläkin hetkellä. Mutta sitä hän ei ymmärtänyt, miksi hän siitä huolimatta seisoi tupansa oleskeluhuoneessa tänä aurinkoisena talvipäivänä (ikkunoista tulvi valoa ja karmeissa oli lumipeite).
Sinänsä ei ollut outoa, että Helga oli elävien maailmassa. Ennen kuolemaansa hän oli loitsinut ystäviensä Rowenan, Salazarin ja Godrickin kanssa pimeää taikuutta tihkuvan loitsun, joka toi heidät takaisin Tylypahkaan aina jouluöisin. Mutta nyt ei ollut joulu eikä yö eikä Helgan ystäviä näkynyt missään. Eikä näkynyt ketään muutakaan. Siitä Helga päätteli, että tänään täytyi olla arkipäivä ja kaikki olivat oppitunneilla.
Helga onnitteli itseään siitä, että oli saanut jo pääteltyä vuodenajan sekä rajannut viikonpäivistä viikonloput pois laskuista. Mutta hänen mieltään askarrutti vielä monta asiaa, esimerkiksi hänen ulkonäkönsä.
Peilistä Helgaa ei tuijottanut se vähän pullea noita, jonka Helga oli tottunut näkemään tuhannen vuoden ajan. Peilin noidalla ei ollut harmaata ohimoilla eikä ryppyjä silmien alla tai suupielissä. Ei, tämä noita oli hoikka ja kirkassilmäinen ja hänen paksut hiuksensa lainehtivat oransseina yli olkapäiden.
”Minä seitsemäntoistavuotiaana”, Helga sanoi peilikuvalleen, jolla oli nykyaikainen Tylypahkan kouluasu yllään, Puuskupuh-väreissä tietenkin. Helga taivasteli tovin hameen lyhyyttä, mutta keskittyi sitten suurempiin ongelmiinsa, kuten siihen, miksi Merlinin tähden hän näytti seitsemäntoistavuotiaalta ja mikä vuosi nyt ylipäänsä oli. Helga tiesi, että Puuskupuhin tyhjä oleskeluhuone tuskin antaisi näitä vastauksia, joten hänen oli pakko lähteä seikkailemaan linnaan.
Mutta minne hän menisi? Jos ylösnousemusloitsu (sillä nimellä se oli ollut Salazarin pimeän taikuuden kirjassa) oli tuonut Helgan takaisin henkiin, se oli varmasti tehnyt sen hyvästä syystä. Ehkä viisainta olisi siis mennä kirjastoon kiellettyjen kirjojen osastolle ja etsiä sieltä tietoa ylösnousemusloitsusta. Helgaa kylmäsi ajatella, miten kauheaa jälkeä pimeä taikuus saattaisi hallitsemattomana aiheuttaa. Mutta toisaalta he olivat aikoinaan tehneet kaikki mahdolliset suojaloitsut ja jos pimeä taikuus olisi päässyt murtautumaan esiin, se olisi tehnyt sen jo vuosisatoja sitten. Ei, pikemminkin Helga uskoi, että valkoinen taikuus oli tuonut hänet takaisin suorittamaan jonkin tehtävän. Mutta ehkä siltikin olisi parasta aloittaa selvittämällä ylösnousemusloitsun mahdolliset haittavaikutukset…
Helga avasi oleskeluhuoneen oven ja kapusi ulos käytävälle. Puuskupuhin oleskeluhuone oli lähellä keittiötä, josta nytkin leijaili herkullinen ruoantuoksu. Kohta olisi varmaankin lounasaika. Koska Helga nyt kerran näytti oppilaalta, hän voisi aivan hyvin mennä Suureen saliin lounasaikaan kurkkimaan, josko Puuskupuhin pöydässä olisi tuoli vapaana ja…
”Sinun pitäisi olla tunnilla!” keittiön oven vieressä roikkuva Olivia Outoa esittävä maalaus kivahti ja säikäytti Helgan pahanpäiväisesti.
”Ja sinun pitäisi olla kuollut niiden kaikkien noitarovioiden jälkeen”, Helga vastasi. Olivia oli ollut hänen oppilaansa ja hyvä oppilas olikin ollut, mutta vanhemmiten hänellä oli alkanut luuta leipoa vähän liian lujaa. Jälkipolvet tunsivat hänet ennen muuta siitä, että hän jättäytyi useaan otteeseen kiinni inkvisitiolle, koska nautti noitarovioista ja kaikesta siitä sirkuksesta, mikä niihin liittyi. Ikävä kyllä hänen käytöksensä aiheutti taikaväestössä pahaa verta – eikä vähiten siksi, että hänen innoituksestaan myös eräs ei-niin-hyvin kylmetysloitsun osaava noita oli kokeillut samaa temppua ja saanut pahat palovammat.
”Sic transit gloria mundi”, Olivia sanoi pöyhkeilevään sävyyn. Helga oli jo jatkamassa matkaansa kohti kirjastoa (auringonvalosta päätellen ei ollut vielä lounasaika), mutta tuli sitten toisiin ajatuksiin:
”Kuule, mikä vuosi nyt on?”
”Mitä? Etkö sinä tiedä, mikä vuosi nyt on? Juuri tuon takia sinun pitäisi käydä oppitunneilla eikä lusmuilla!”
”Vastaa nyt vain, ole kiltti.”
”Voi nykypäivän nuoret! Nyt on vuosi 1998. Ja nyt ala laputtaa tunnillesi!”
Helga nyökkäsi ja suuntasi kulkunsa kohti kirjastoa. Samalla hän mietti vimmatusti. 1998… se kävi kyllä ihan järkeen, koska viime jouluna oli ollut vuosi 1997. Mutta miksi ihmeessä hänet oli lähetetty kevättalveen 1998?
Helga pääsi kirjastokerrokseen kohtaamatta ketään, kaikki tosiaan taisivat olla oppitunneilla. Helga vetäisi kirjaston raskaan tammioven auki. Se narahti armottomasti ja Helga sai ruman katseen pöytänsä takana istuvalta kirjastonhoitajalta (matami Prilli taisi olla hänen nimensä). Helga vastasi katseeseen hymyllä ja suuntasi kulkunsa kohti kiellettyjen kirjojen osastoa. Sinne hän osasi vaikka unissaan, se oli ollut samalla paikalla siitä lähtien kuin Salazar sen Godrickin vastustelusta huolimatta perusti. Mutta Helga ei ollut ottanut huomioon, että oppilaan näköisenä hän ei saisikaan kulkea niin vapaasti kuin mihin oli tottunut.
”Seis! Mitä kuvittelet tekeväsi?” Prilli, joka oli tullut ihan kiinni Helgaan, puoliksi huusi ja puoliksi kuiskasi.
”Minä, tuota… tarvitsisin yhden kirjan.”
”Onko sinulla lupalappua? Kiellettyjen kirjojen osastolle ei ole asiaa ilman opettajan allekirjoittamaa lupalappua.”
”Tuota… ei minulla taida olla.”
”Painu ulos sitten!” Prilli kivahti ja sai Helgan näkemään punaista. Häntä ei hänen omassa koulussaan kohdeltaisi näin! Mutta sitten Helga jälleen muisti, ettei Prillillä voinut olla aavistustakaan hänen henkilöllisyydestään.
”Hyvä on, minä hankin sen lupalapun”, Helga sanoi ja lähti kohti ovea. Varmuuden vuoksi Prilli saattoi hänet ulos asti ja pamautti sitten kirjaston oven kiinni.
Helga istuutui kirjaston oven vieressä olevalle puupenkille ja mietti vimmatusti. Mitä ihmettä hänen kannattaisi tehdä? Hänellä ei ollut aavistustakaan, mistä hänen pitäisi aloittaa tämän mysteerin selvittäminen. Kauaa Helga ei kuitenkaan ehtinyt pohtia, kun käytävältä alkoi kuulua askeleita ja vaimeaa jutustelua. Helga jähmettyi ja toivoi, että tulossa ei ollut ongelmia. Pian kiivas keskustelu kuului jo niin läheltä, että Helga pystyi saamaan sanoista selvää:
”Carrowit ovat yhtä hevoskotkan jätettä! Minä en todellakaan aio kirjoittaa sitä esseetä!
Pohdi Pottervahdin edustamaa nuorisolle haitallista propagandaa… voi Merlin!” noituja, joka juuri oli tullut kirjastokäytävälle, oli punahiuksinen ja pisamakasvoinen rohkelikkotyttö, iältään ehkä kuudentoista. Hänen seuranaan oli samanikäiseltä näyttävä ruskeahiuksinen ja punaposkinen rohkelikkotyttö, joka oli huomattavasti rauhallisempi kuin ystävänsä:
”Shh, pidä pienempää ääntä. Joudut vaikeuksiin, jos Carrowit kuulevat sinun puhuvan heistä tuohon sävyyn.”
”Ihan sama! Ne fletkumadon sikiöt ovat tuhonneet minulta jo koko lukuvuoden.”
”Piristy, Ginny. Nyt on sentään Valentinuksen päivä”, ruskeahiuksinen tyttö sanoi. Helgan sisällä muljahti – Valentinuksen päivä! Valentinuksen päivää oli vietetty jo Helgan elinaikana. Jo silloin oli ollut tapana lähettää ystävilleen tai rakastetulleen hempeitä kirjeitä. Valentinus oli ollut velho (puuskupuh tietysti), joka jo kouluaikanaan oli vaalinut hyviä ihmissuhteita ja toiminut riitojen sovittelijana. Hän oli myös Merlinin hyvä ystävä ja juuri Merlin oli aikanaan aloittanut perinteen viettää rakkauden ja välittämisen päivää Valentinuksen kunniaksi.
”Valentinuksen päivä! Luuletko, että sillä on mitään merkitystä nyt, kun kaikki on näin sekaisin?” Ginnyksi kutsuttu tyttö kivahti ja katsoi Helgan ohi kävellessään Helgaa vähän turhan pitkään, ehkä ihmetellen, kuka puuskupuh-tyttö oikein oli. Helga hymyili Ginnylle, mutta tyttö oli liian kiihdyksissä hymyilläkseen takaisin. Tytöt seisahtuivat kirjaston ovelle jutellakseen vielä hetken ennen kuin menisivät sisälle.
”Muistatko viime vuoden Valentinuksen päivän? Dumbledore oli loitsinut Suuren salin katon täyteen sydämiä”, ruskeahiuksinen tyttö sanoi kaihoisasti.
”Joo. Voi Merlin, miten kova ikävä minun on Dumbledorea. Vaikka ne sydämet oli kyllä ehkä vähän liikaa. McGarmiwa sai niistä päänsäryn.”
”No joo. Mutta minusta on käsittämätöntä, että tänä vuonna kukaan ei ole puhunut sanaakaan Valentinuksen päivästä. Vai oletko sinä kuullut?” ruskeahiuksinen noita kysyi yllättäen Helgalta.
”Öh… en kyllä.”
”Tosi surullista. Näittekö, kun Cho Chang itki aamupalalla?” ruskeahiuksinen tyttö kysyi ja Helga nyökkäsi, koska Ginnykin teki niin.
”Cho sai viime vuonna eniten kortteja Valentinuksen päivänä, mutta nyt hän ei saanut yhtään. Eikä kukaan muukaan. Carrowit varmasti takavarikoivat joka ikisen. En ymmärrä, millä oikeudella he penkovat meidän postiamme!” Ginny sanoi ja hänen äänensä nousi jo niin korkealle, että Helga ihmetteli, miten matami Prilli ei ollut jo työntänyt päätään kirjaston ovenraosta.
”Niinpä. On sitä paitsi tosi kurjaa, kun nykyään Tylypahkassa ei saa enää juhlia. Ajatelkaa, miten paljon Valentinuksen päivän juhliminen olisi piristänyt tätä synkkää aikaa”, ruskeahiuksinen tyttö sanoi, nyökkäsi sitten Helgalle kuin hyvästiksi ja vetäisi kirjaston oven auki.
”Niinpä. Se olisi ollut monelle tosi iso juttu”, Ginny sanoi, nyökkäsi hänkin Helgalle ja meni sitten ystävänsä perässä kirjastoon.
Helga jäi miettimään kuulemaansa. Hän tiesi nyt, että oli Valentinuksen päivä vuonna 1998 ja Tylypahkassa vallitsi ikävä ilmapiiri. Helga tunsi, miten hänen vatsaansa väänsi. Alekto ja Amikus Carrow (joista Severus Kalkaros oli viime jouluna kertonut Helgalle) olivat saaneet koko koulun sekaisin. Tylypahkassa oli aina juhlittu Valentinuksen päivää – ja niin juhlittaisiin nytkin, siitä Helga pitäisi huolen. Kiihdyksissään Helga pomppasi ylös ja lähti takaisin kohti ensimmäistä kerrosta. Nyt hän oli melko varma, että hänet oli tuotu elävien kirjoihin siksi, että hän palauttaisi Tylypahkan oppilaisiin edes hetkeksi sen onnentunteen, jota Helga ja hänen ystävänsä olivat koulun perustamisesta alkaen halunneet vaalia. Mutta mitä Helga tekisi? Ainakin hän voisi taikoa Suuren salin kattoon jotain, se olisi samalla myös kunnianosoitus Dumbledorelle ja…
”Miksi et ole tunnilla?” Helga kuuli kalsean äänen avoimesta luokkahuoneesta. Syvään henkeä vetäen hän kääntyi ympäri ja näki opettajanpöydän takana istuvan punahiuksisen naisen.
”Minä… kävin kirjastossa.”
”Miksi en näe yhtäkään kirjaa?”
”Haluamani kirja oli lainattuna”, Helga sanoi ja tunsi suunsa kuivuvan. Noita ei vaikuttanut miellyttävältä tuttavuudelta.
”Tule sisään ja sulje ovi perässäsi.”
”Minun pitäisi mennä takaisin oppitunnille ja…”
”Tottele!” noita kivahti eikä Helgalle jäänyt vaihtoehtoja. Hän astui luokkaan ja veti oven kiinni perässään. Luokkahuone oli karmea. Jokaisella seinällä riippui kasapäin kammottavia opetustauluja, joissa jästejä kidutettiin, alistettiin tai tapettiin. Helgasta tuntui, että hän ei saanut henkeä. Tällainen Tylypahka oli jotain täysin hyväksymätöntä!
”Istu”, opettajanpöydän takana oleva noita kivahti ja siinä samassa Helga tajusi, kuka laiskaääninen noita oli. Jästitiedon opettaja Alekto Carrow. Kylmät väreet juoksivat Helgan selässä, kun hän istuutui opettajanpöytää vastapäätä.
”Mikä sinun nimesi on?” Alekto tivasi.
”… Goethilde”, Helga sanoi ensimmäisen mieleen tulleen nimen, äitinsä nimen.
”No on siinä peikolta kuulostava nimi. Entä sukunimi?”
”Flamel”, Helga sanoi ja sai vain vaivoin hillittyä kiukun äitinsä nimen solvaamisesta.
”Goethilde Flamel… en ole koskaan kuullut sellaista nimeä. Enpä haluaisi olla sinun kengissäsi, jos valehtelit minulle”, Alekto sanoi ja otti Helgan kauhuksi pöytänsä laatikosta pergamentin, joka oli täynnä nimiä. Epäilemättä oppilasluettelo. Helga puristi kätensä nyrkkiin ja yritti keskittyä kovasti. Sauvaton taikuus ei ollut hänen heiniään, sanattomasta taikuudesta puhumattakaan, mutta ei kai yhden nimen saaminen pergamenttiin voinut olla mahdoton tehtävä? Helga puri huultaan ja kutsui mielessään Tylypahkan perustuksiin kätkettyä taikuutta.
”Feral… Finnigan… Flamel. Goethilde Flamel”, Alekto sanoi ja hänen silmänsä kaventuivat pieniksi viiruiksi, ikään kuin hän ei uskoisi lukemaansa. Helga ei voinut estää pientä hymyä nousemasta huulilleen.
”Nyt minä voinkin sitten varmaan lähteä?” Helga kysyi. Hän halusi nopeasti pois kammottavasta jästitiedonluokasta.
”Et suinkaan. Minulla on sinulle tehtävä. Sinä saat auttaa minua järjestämään Valentinuksen päivän yllätyksen.”
Helga ei ollut uskoa korviaan. Oliko Alekto sittenkin aikeissa juhlistaa päivää jotenkin? Mutta noidan vinosta hymystä Helga aavisteli pahaa. Tunnetta voimisti myös merkitsevä katse, jonka Alekto loi pöydällään olevaan mustaan kankaaseen, joka peitti jonkin esineen, ehkä pallon.
”Nimittäin, Goethilde, sinä saat kantaa lounasaikaan Suureen saliin meitä kaikkia ilahduttamaan… tämän”, Alekto sanoi ja vetäisi kankaan pois. Helgan henki salpautui. Liinan alta ei paljastunut palloa, vaan pääkallo. Tummunut, kammottava pääkallo, jolla oli punaisista ruusuista solmittu kukkaseppele ja jonka alustassa luki koukeroisin kirjaimin ”Valentinus”.
”Eikö olekin upea? Kaivoin sen itse ylös viime kesänä, kun olin lomalla Walesissa. Mahtava Valentinus, kaikkien rakastavaisten suojelija”, Alekto sanoi ja sylkäisi pääkallon päälle. Helga tunsi, miten hänen kätensä tärisivät ja miten raivo hänen sisällään alkoi päästä valloilleen. Hänen rakas oppilaansa, ihana, lempeä Valentinus, miten tuo harppu oli saattanut rikkoa hänen hautarauhansa!
”Verso teki seppeleen, kun käskin. Osaa teidänkin tuvanjohtajanne sentään jotain näperrellä”, Alekto sanoi ja siinä vaiheessa Helgan luuta leipoi kiinni täydellisesti. Hän pomppasi ylös, tärisi kauttaaltaan ja tunsi, miten Tylypahkaan kätketyt kaikki muinaiset loitsut virtasivat hänen kehoonsa. Alekto silminnähden pelästyi opiskelijatytössä tapahtunutta muutosta ja hapuili pöydällä olevaa sauvaansa, mutta Helga ehti ensin kohottamaan kätensä ja huutamaan sydämensä pohjasta:
”TAINNUTU!”
Alekto kaatui päin pöytää ja hänen kätensä sohaisi Valentinuksen pääkallon lattialle. Helga kiljaisi ja syöksyi kohti putoavaa kalloa, mutta liian myöhään. Pääkallo räsähti tuhansiksi palasiksi. Helga tunsi kyynelten kohoavan silmiinsä, mutta siinä samassa hän näki, pöydän taakse kierrettyään, että yksi Alekton pöydän laatikoista oli auki. Se oli täynnä kirjeitä. Ylimmän kirjeen päälle oli pudonnut iso pala Valentinuksen kallosta. Helga poimi sen kaapunsa taskuun ja otti sitten käteensä ylimmän kirjeen. Kirjeen saajaksi oli merkitty Cho Chang ja hänen nimensä perään oli piirretty kolme sydäntä. Sydämiä näkyi olevan myös monissa muissa laatikon kirjekuorissa. Leveä hymy valaisi Helgan kasvot. Valentinus halusi selvästi tehdä vielä viimeisen rakkaudentekonsa.
Kun hetkeä myöhemmin Tylypahkan kello löi yksitoista kertaa lounaan merkiksi, Helga oli valmiina. Kun oppilaat olivat istuutuneet tupapöytiinsä (Helgallekin oli löytynyt paikka), Helga käski mielessään Tylypahkan muinaisia voimia, niitä, jotka hän oli yhdessä Godrickin, Rowenan ja Salazarin kanssa kouluun kätkenyt. Siinä samassa Suuren salin katosta alkoi sataa vaaleanpunaisia ja kultaisia konfetteja ja oppilaat kohahtivat. Myös opettajanpöydässä kaikki näyttivät tyrmistyneiltä. Kukaan ei kuitenkaan ehtinyt tehdä mitään, ennen kuin pöllöt lehahtivat sisään nokissaan sydämillä koristeltuja kirjeitä. Suuresta salista kuului taas kohahdus, tällä hetkellä vielä voimakkaampi. Kun kirjeet alkoivat löytää vastaanottajansa, alkoi kuulua myös kiljuntaa, hihkahduksia ja onnellista itkua. Korpinkynnen pöydässä eräs tummatukkainen tyttö (joka oli saanut erityisen monta kirjettä) pyörtyi.
Helga katseli onnellisena ympärilleen samalla kuin söi munuaispiirakkaa. Nyt alkoi näyttää jo tutulta Tylypahkalta. Helga käänsi katseensa opettajanpöytään. Siellä näkyi ilmeiden kirjo: joku tuijotti suu auki, toinen haravoi katseellaan salia kuin löytääkseen syyllisen ja kolmas näytti peittelemättömän ilahtuneelta. Velho, joka muistutti ulkonäöltään kovasti Alekto Carrowia, oli kasvoiltaan punainen ja tärisi. Rehtorin tuolilla istuva Severus Kalkaros tuijotti jähmettyneenä salissa vallitsevaa kaaosta, mutta kun hän nosti kurpitsamehulasin huulilleen, Helga saattoi vaikka vannoa nähneensä pienen hymynhäivähdyksen hänen kasvoillaan. Sitten Kalkaros kuitenkin nousi ylös, taikoi hiljennytystaian ja sanoi, että kirjeet piti panna nyt pois ja keskittyä ruokailuun. Kun Kalkaros poisti hiljennysloitsun, sieltä täältä kuului jupinaa, mutta kaikki katsoivat parhaimmaksi sujauttaa kirjeet kaapujen taskuun, ennen kuin ne takavarikoitaisiin. Mutta konfetteja satoi Suuren salin katosta lounaan loppuun asti, vaikka Amikus Carrow (täksi Helga ainakin Alekton näköisen velhon oletti) teki kaikkensa, jotta kimalteleva sade loppuisi.
Kun Helga viittä munuiaspiiraspalaa myöhemmin avasi Tylypahkan ulko-oven, hän tunsi olonsa kevyeksi. Hän kyllä tiesi, että puolen tunnin hauskuus ei poistanut sitä tosiasiaa, että Tylypahkassa vallitsi hirvittävä terrori ja pimeys. Mutta Helga myös tiesi, että sitten, kun Tylypahka tästä selviäisi, se olisi entistäkin voimakkaampi. Pimeitä aikoja ei voinut paeta, mutta niitä vastaan saattoi taistella. Ja Helga tiesi, että Tylypahka taistelisi.
Helga kulki ohi pahkasikapatsaiden, loitsi niille punaiset ruususeppeleet ja astui ulos Tylypahkan portista. Sitten hän katosi.
