Vuokraluistin on huono murha-aseKirjoittaja: Crysted
Ikäraja: K-11
Fandom: BBC!Sherlock
Genre: Jouluinen slice of life
Yhteenveto: Murhista puhuminen ei ehkä kuulu tavanomaiseen jouluun, mutta Baker Streetillä siinä ei ole mitään ihmeellistä
Disclaimer: En omista Sherlockia, leikin vain hahmoilla
A/N: Kirjoitettu vuoden 2018 finin joulukalenteria varten ja julkasen tän jo nyt heti yleiselle puolelle ennen kuin unohdan. Kiitoksia muuten kaikille, jotka kommentoivat tätä joulukalenteritopaan
Baker Streetillä satoi lunta. Ei sillä tavalla niin kuin Rosie oli kumonnut piparkakkutalon päälle puoli pussillista tomusokeria, vaan yhtä hiljaa, kuin kimaltavat kiteet leijuivat hiljalleen joululahjaksi saadussa lumisadepallossa kaksivuotiaan käsien sitä ravistaessa. Auton renkaiden ruskeaksi värjäämän lumen peittämällä tiellä oli hiljaista, sillä oli joulupäiväilta ja useimmat olivat kokoontuneet koteihinsa juhlistamaan joulua. Yhtäkään ihmistä ei näkynyt tiellä ja autoja kulki harvakseltaan, joten mikään ei häirinnyt asunnossa 221B kaikuvaa kaunista viulumusiikkia.
Pitkät sormet liikkuivat viulun kielien päällä vaivattomasti. Ne tunsivat viulun läpikotaisin ja osasivat hyppiä nopeasti kieleltä toiselle täsmälleen oikeiden välimatkojen päähän toisistaan, muodostaen kauniita säveliä. Siniset silmät eivät tarkkailleet kulmakarvojen alta jousen liikettä tai sormien asentoa kielillä, vaan ikkunasta ulos, kuin etsien jotain, kenties uutta tapausta selvitettäväksi. Sherlock ei koskaan levännyt, ei edes silloin, kun oli rakkaimpiensa ympäröimänä.
Kappale, joka oli alkanut duurissa, loppui molliin. Jousi soitti viimeistä nuottia hitaasti – pitkittäen – painon noustessa kieleltä vähitellen niin, että viulun ääni hiljeni surullisesti, kunnes sitä ei enää kuulunut. Kun Sherlock laski jousen alas, rouva Hudson huokaisi ihastuneesti.
”Oi kuinka kaunista, Sherlock”, rouva Hudson kehui ja kumartui sohvalla eteenpäin taputtaessaan käsiään ylpeänä. ”Onko tuo yksi omista kappaleistasi?”
”On. Rosien tuutulaulu”, Sherlock totesi laittaessaan viulunsa syrjään.
”Ja se tepsi tälläkin kertaa”, John naurahti hiljaa silitellen tytön vaaleaa päälakea, joka nuokkui hänen olkapäätään vasten. ”Tuo kappale on nykyään ainoa, joka saa hänet nukahtamaan”, John selitti lempeästi suunnatessaan yläkerran suuntaan laittaakseen tytön petiin.
”No, olihan se aikakin, hänellä onkin ollut tapahtumarikas päivä”, rouva Hudson naurahti ja nappasi joulukellon muotoisen piparkakun sohvapöydällä lepäävästä kulhosta. Asunnossa tuoksui yhä pari tuntia sitten tehdyt piparkakut ja naurettavan kalliin joulukuusen havut, jotka peittivät melkein kokonaan olohuoneen toisen ikkunan.
”Se oli viimeinen kerta, kun annan Mycroftin vahtia häntä”, Sherlock totesi silmäillessään veljeään pisteliäästi ja heittäytyi nojatuoliinsa, jonka nahka narahti hänen allaan.
”Puolustuksekseni, sanoinhan sen olevan huono idea, sillä minulla ei ole kokemusta lapsista”, Mycroft huomautti sohvalta, kädet ristittynä kävelykepin kaaren päälle. ”Mistä minun olisi pitänyt tietää, että hän juoksisi tiehensä, kun vilkaisin puhelintani hetkeksi.”
”No, aika suloistahan se on, että hän piiloutui lelukaupan nalleosastolle nallejen sekaan”, rouva Hudson huomautti hymyillen.
”Hän olisi voinut tukehtua sinne”, Sherlock huomautti tuijottaen veljeään yhä tiukasti.
”No minä olen yllättynyt siitä, ettei hän ole jo kuollut sokeriyliannostukseen, sen verran piparkakkutaikinaa sinä annoit hänen syödä aikaisemmin”, Mycroft huomautti.
Johnin askeleet narisivat hänen laskeutuessaan yläkerrasta alas. ”Pojat pojat”, John moitti heitä pysähtyessään hetkeksi oviaukkoon. ”Voisitteko selvitä riitelemättä edes yhtä joulua?”
Veljekset vilkaisivat toisiaan ja puhuivat sitten samaan aikaan.
”Tuskinpa”, sanoi Mycroft.
”Epätodennäköistä”, sanoi Sherlock.
John huokaisi ja kävi nappaamassa piparkakun kulhosta ennen kuin istui omaan nojatuoliinsa Sherlockin omaa vastapäätä.
”No minäpä tästä lähdenkin, valtio ei pyöritä itse itseään”, Mycroft totesi pienen hiljaisuuden jälkeen ja työnsi itsensä ylös kädet yhä leväten kävelykepin päällä. Yksi joulukuusen lampuista veti viimeiset henkäyksensä.
”No mutta et kai sinä jouluiltaa vietä töiden parissa?” rouva Hudson kauhisteli.
Mycroft hymyili tuttuun tapaansa pinnallisesti. ”Työni on lapseni. Se on aina paikalla ja hankkiutuu hankaluuksiin heti kun silmä välttää. Paitsi että se ei nuku.”
Mycroft vaihtoi hyvän joulun toivotukset ja suuntasi sitten portaikkoon, joka narahteli jokaisella askeleella. Sherlock käpertyi istumaan nojatuoliin niin, että näki ikkunan. Johnin syliin tippui piparkakun murusia.
”Maistuisiko teille vielä kupponen teetä?” rouva Hudson kysyi.
John hymyili piparkakkua huulissaan. ”Tee maistuu aina.”
Rouva Hudson käveli keittiön suuntaan hyräillen joululauluja. Jossain kaukaisuudessa soivat poliisin sireenit. John vilkaisi Sherlockia, joka katseli tomuista ikkunaa tutkiva katse kasvoillaan.
”Mietitkö jo seuraavaa tapausta?” John arvasi.
”Minunkin työni on aina paikalla”, Sherlock totesi katsettaan kääntämättä. ”Tänä vuonna Lontoossa on tapahtunut satakuusitoista murhaa. Koko maapallon laajuisesti ihmisiä murhataan yksi minuutissa.”
John pureksi loput piparkakustaan ja pyyhki käsiään. ”Niin että sinunkin työsi on sinun lapsesi?”
Sherlock käänsi katseensa hitaasti Johniin. ”Rosie on minun lapseni”, hän sanoi painokkaasti. ”Minä olen ollut koko päivän teidän kanssanne. Kaupassa, leipomassa, luistelemassa-”
”No sinä et luistellut, olen aika varma, että siellä penkillä istuskellessasi laskeskelit todennäköisyyttä sille, kuinka mahdollista on saada vuokratessa käsiinsä luistimet, joilla on murhattu joku”, John huomautti virne suupielillään.
Sherlock virnisti myös ja käänsi katseensa takaisin ikkunaan. ”Mikä paljasti minut?”
”Kuulin, kun mutisit sitä ääneen”, John huokaisi hivenen huvittuneena. ”Ja niin taisi kuulla se luistimia vuokraava poika. Hän oli tuskin kuuttatoista, taisit järkyttää häntä hieman.”
”Valitettavaa”, Sherlock totesi tyynesti. ”Haluatko kuulla, mihin lopputulokseen päädyin?”
”No?” John sanoi ja kohotti kulmaansa.
Sherlock veti henkeä ennen kuin alkoi luettelemaan päätelmiään. ”Lontoossa on viisi läpi vuoden auki olevaa luisteluhallia ja kaksitoista ulkoluistelurataa, jotka ovat auki joulukuusta tammikuuhun tai helmikuuhun. En ota mukaan laskelmiini luonnonvesiä, jos niissä ei vuokrata luistimia. Ottaen huomioon, että useimmat ulkoluisteluradoista ovat näkyvillä paikoilla, on mahdollinen murhaprosentti varsin alhainen silminnäkijöiden takia. Luisteluhalleissa taas on vaikeus murhien peittelyssä, sillä verta on hankala saada pois jäästä, ellei sitä sulateta, joten kukaan täysijärkinen ei valitsisi varta vasten tappopaikaksi luistelurataa. Useimmat ovat siis hetken huumassa suoritettuja murhia. Murhatilastoihin pääsevät vain ne, jotka ylipäätään löydetään. Tietenkin sellaisen murhan murha-ase, joka olisi tilastoissa ei olisi poliisitutkinnan jälkeen päässyt uudestaan vuokrattavaksi, joten murhaajan on täytynyt osata peittää jälkensä hyvin. Tilastollisesti yksi sadasta murhasta jää huomaamatta, tosin se on vain arvio, sillä on vaikea arvioida sellaista, mitä ei löydä. Täytyy myös muistaa, että vuokraluistimet eivät kestä ikuisesti ja niitä rikkoutuu, joten käsittelemme suunnilleen kymmenen vuoden jaksoa, jolta voimme etsiä mahdollisia murhia. Tietysti luistimia vuokrataan vain päiväsaikaan, joka rajoittaa huomattavasti-”
”Ymmärrän mikset valittanut ollenkaan siitä, että meillä kesti”, John keskeytti Sherlockin kiihtyneen pohdinnan. ”Mutta mihin numeroon päädyit?”
”Todennäköisyys sille, että joku on Lontoossa viimeisen kymmenen vuoden aikana murhattu vuokraluistimella, joka on yhä käytössä, on 0,0000042%” Sherlock sanoi päättäväisesti.
”Vai niin”, John sanoi hitaasti nyökytellen. ”Vuokraluistin on siis huono murha-ase?”
”Ei aivan paras. Ei kuitenkaan ole täysin mahdotonta saada käsiinsä murha-ase, jos luistelee ahkerasti.”
”Harvapa asia on mahdoton”, John totesi silmäillen Sherlockia. ”Mutta se taitaa olla mahdotonta, että sinä eläisit yhden päivän elämästäsi ajattelematta käsitettä
murha.”
Sherlock naurahti. ”John, sinä yliarvioit minut. Se sana päätyi sanastooni vasta nelivuotiaana. Olen siis viettänyt ainakin 1460 päivää ajattelematta murhia.”
”Mutta oikeasti”, John totesi vakavoituen. ”Sitäkö sinä ajattelet aina? Myös silloin, kun olemme Rosien kanssa?”
Huvittuneisuus katosi Sherlockin kasvoilta. ”Ei sinun tarvitse olla huolissasi John, en minä ole muuttumassa Moriartyksi”, Sherlock huokaisi.
”En minä sitä pelkääkään, ihmettelen vain, että etkö kaipaa siitä taukoa?” John kysyi otsa kurtussa.
Sherlock tuumi asiaa hetken aikaa. ”Kyllä minä otan siitä taukoja. Mutta sinä tiedät, että aivoni kaipaavat jatkuvasti jotain pohdittavaa.”
John kohotti kulmaansa. ”Jopa silloin, kun me suutelemme?”
”En minä silloin ajattele murhia, John. Silloin minä ajattelen vain sinua”, Sherlock vakuutti hymyn kaareillessa suupielillä.
Rouva Hudson palasi hyräilyineen keittiöstä mukanaan tarjottimella teetä ja lautasellinen joulupiiraita. ”Mistäs te pojat juttelette?” hän kysyi hyväntuulisesti laskiessaan tarjottimen sohvapöydälle.
”Murhista”, Sherlock vastasi tyynesti.
Rouva Hudson pudisteli päätään ja meni avaamaan radion, joka lepäsi takan päällä. ”Mistäpä muustakaan”, rouva Hudson mutisi radiossa soidessa
All I Want For Christmas Is You.Ikkunoiden takana hiljainen jouluillan lumisade jatkui satunnaisten tööttäysten ja poliisiauton sireenien säestämänä. Baker Streetin asunnossa 221B ei kuitenkaan ollut huolen häivää.
