Ikäraja: S
Fandom: Mass Effect
Paritus: Kaidan/F!Shepard
Genre: draama, scifi
Disclaimer: Tällä tuotoksella ei tehdä rahaa enkä omista tarinassa mainittuja hahmoja tai pelimaailmaa.
Tiivistelmä: Destroy -vaihtoehdon jälkeistä tarinaa. Reaperit tuhoutuivat, mutta miten kävi komentaja Shepardin?
A/N: Pelisarjan loppu suorastaan sytytti kirjoitusinnon, ja "teenpä tästä raapaleen" oli virhearvio, kun 5000 sanaa meni rikki. Olen ottanut vapauksia suomentaa pelisarjan termejä niissä kohdin kuin olen sen kokenut hyödylliseksi (sori siitä). Ei varmasti jää ensimmäiseksi eikä viimeiseksi fikiksi tästä fandomista. Mutta tämä on ollut viimeisen kuukauden ajan aivan mahtava kirjoitusprojekti ja olen ylpeä sen valmistumisesta. Kirjoittaminen on ihanaa. <3
GALAKSIKARTALTA PUDONNEET
Se oli alkuräjähdys. Galaksien läpi sivalsi punertava valo, joka päätti sodan ja vaiensi ihmiskunnan takaisin Maahan. Hetkeen mikään missään ei kuitenkaan tuntunut alulta, vaan kaiken lopulta. Oli hiljaista. Lontoon kadut savusivat päiväkausia, kunnes sade viimein sammutti kytevän kaupungin. Ihmiset yksi toisensa jälkeen astuivat taivasalle ja surivat. Joku puhui uusista aluista. Toinen kuunteli, sitten kolmas. Niin Lontoo heräsi elvyttämään elämää, jota Maa yhä ylläpiti. Kukaan ei kuitenkaan osannut vastata erään turianin kysymykseen siitä, pääsisikö hän enää koskaan kotiin. Toistaiseksi oli vain Maa ja tähdet sen yllä muistuttamassa, että kaukana galaksikarttojen tuolla puolen joku toinen mietti samaa.
*
Normandy lojui kaikkensa antaneena vehreän planeetan pinnalla. Joker tuijotti lentäjän istuimeltaan ikkunaa ja sen lukuisia säröjä, jotka risteilivät nurkasta nurkkaan. Hänen takanaan Kaidan makasi lattialla Normandysta irronneiden palasten keskellä. Lamaannus piti häntä paikoillaan eikä sanoja muodostunut mielessä lainkaan. Sydän hakkasi hurjaa tahtia kuin käynnistääkseen ruhjeista kehoa. Hänen päänsä vieressä savu kohosi tasaiseen tahtiin, ja yhtäkkiä Kaidanin kättä poltti. Lattia hänen allaan oli liian lämmin. Liekit olivat tulleet ja menneet, mutta Normandy kyti vielä ja savusti häntä ylös.
"Kaidan, kuuletko minua?" Ääni oli Garruksen. Aistit alkoivat jälleen rekisteröidä ärsykkeitä. Aluksen seinät natisivat kuin pahvinpalat tuulessa. Ähkäisyn kera Kaidan kampesi itsensä polvilleen ja kävi läpi kehoaan. Jalat tärisivät, mutta kantoivat. Käsivarsissa oli kuivunutta verta ja iho oli rikki sieltä, mistä kevyt panssarointi oli pettänyt. Joker oli napannut Kaidanin ja Garruksen alukseen viimeisellä mahdollisella hetkellä ennen kuin kaaos oli ennättänyt alkaa. Shepard oli kadonnut valoon ja Kaidan pimeyteen. Pelastumisen jälkeen kaikki oli ollut niin hektistä, että muistikuvat olivat vielä hataria, lähes olemattomia.
"Garrus?" Kaidan nousi hatarille jaloilleen ja haukkoi keuhkoihinsa annoksen happea. Tuttu turian nyökkäsi hänelle nimensä kuultuaan ja Kaidan pisti merkille, että Garruskin oli nähnyt parempia päiviä. Niin he kaikki.
"Onko Joker kunnossa?" Garrus kiiruhti katsomaan ennen kuin Kaidan ehti reagoimaan kysymykseen. Heidän lentäjänsä tuijotti yhä ikkunaa vaitonaisena, mikä ei ollut lainkaan Jokerille tyypillistä. Hän oli mies, jolta jutut eivät yleensä loppuneet kesken, mutta kun Normandy ei lentänyt enää, tilanne oli toinen. Kaidan huomasi Jokerin käden tärisevän holtittomasti vasten reittä, kun se vielä minuutteja aikaisemmin oli ohjannut Normandya kiitämään kauas, nopeammin, turvaan. Valot olivat sammuneet näytöstä Jokerin edestä ja kaikki näytti väärältä. Kaidan nieleskeli, mutta tunteet olivat jo kurkussa. Kohta ne purkautuisivat eikä hän halunnut vielä ajatella sitä, mitä hän jo nyt juoksi pakoon ajatuksissaan.
Naisen kasvot vilahtivat hänen mieleensä heti, kun hän sulki silmänsä ja Kaidanin biotiksit hohtivat hetken sinisinä. Garrus tarkkaili häntä herkeämättä.
"Kaidan?"
"Olen ihan... kunnossa. Huolehditaan nyt vain Jokerista." Pirun biotiikka. Kaidan hallitsi sen yleensä hyvin, mutta olosuhteet olivat muuttuneet ja hän tiesi, että oli turha vältellä huoltaan loputtomasti. Vahvat tunteet saivat biotiikan elämään omaa elämäänsä.
"Hei, ei tässä mitään hätää ole", Joker murahti äänellä, joka oli vain häivähdys entisestä, "tai siis kunhan nyt ollaan ihmiskunnan selän takana kuka ties missä ja kaikki tärkeät ihmiset ovat varmasti enemmän tai vähemmän kuolleet. Joten ei kiirettä, kaverit. Tässä on hyvä istua."
"Kyllä tästä aluksesta täytyy joskus poistua", Garrus totesi, mutta Joker näytti vahvasti siltä, että oli eri mieltä. Kenelläkään ei ollut aavistusta, kuinka iso osa Normandya oli pakkolaskussa säästynyt. He olivat kaikki olleet komentokeskuksessa epätoivoisen evakuoinnin aikana samalla kun Joker oli pistänyt peliin elämänkokemuksensa lentäjänä. Kaiken hän teki rakkaudesta tähtiin ja lentämiseen, mutta ennen kaikkea Joker teki kaikkensa rakkaudesta Normandyyn. Nyt alus lojui elottomana maan pinnalla, kun se oikeasti kuului kiitämään galaksien syleilyyn. Kaidan ymmärsi, minkälaisia tunteita Joker kätki puheensa alle. Ymmärsi niin hyvin, että sormet väreilivät jälleen sinisinä.
"Mutta ehkä voidaan olla täällä vielä hetki", Garrus lisäsi hetken päästä, kun kumpikaan miehistä ei osoittanut minkäänlaisia merkkejä liikkumisesta. Mieleen virtasivat tunnit, viikot ja kuukaudet ennen iskua Maahan. Kuinka äkkiä kaikki oli lopulta mennyt ohitse. Sodan viimeiset hetket olivat olleet niin kaoottiset, että kukaan Normandyssa ei ollut paon hetkellä tilanteen tasalla. Vain yksi oli ollut varmaa - oli päästävä kauas pois. Eikä Kaidan olisi halunnut lähteä.
"Se räjähdys, joka meidät tänne ajoi ja tuhosi Normandyn... sen täytyi tuhota myös reaperit. Mikään orgaaninen elämänmuoto ei selviäisi tuollaisesta elävänä ellei tarkoitus ollut nimenomaan jättää meitä eloon." Kaidan kuunteli Garruksen spekulointia ja nyökkäsi myötäilevästi. Jos tosiaan oli niin, että reaperit oli hävitetty, sota voitiin katsoa voitetuksi. Galaksien lajeilla oli jälleen tulevaisuus rakennettavanaan. Se lohdutti, mutta jaloista syistä huolimatta jokaisella heistä oli ollut henkilökohtaisia syitä taistella tulevaisuudesta. Jokainen sotilas taisteli vielä aavistuksen paremmin, kun pelissä oli jotain omaa. Jotain, minkä vuoksi galaksit kannatti pitää pystyssä.
Sydän hakkasi, ja Kaidan mietti, rauhoittuisiko se enää koskaan aloilleen.
"Shepard jos kuka ansaitsisi olla täällä." Jokerin sanat eivät ehtineet olla ilmoilla kuin sekunnin sadasosan, kun ne jo murskasivat Kaidanin itsehillinnän. Hän kääntyi ympäri ja tiesi biotiksien lähteneen käsistä jo ennen kuin ne lennättivät rojua ilmaan. Metallinpalat lensivät seinään ja Kaidanin otsalohkoa ravisutteli suunnaton kipu. Hänen bioottista implanttiaan ei mikään tuntunut sammuttavan. Shepard. Shepard.
Shepard. Huusiko hän sitä jo ääneen? Shepardin harteille oli asetettu mahdoton taakka, jonka painon Kaidan oli nähnyt raadollisimmillaan juuri ennen kuin nainen oli jättänyt hänet Normandylle ja pinkonut eteenpäin. Kun jonkun oli mentävä, se joku oli aina Shepard - ihmiskunnan vuoksi, mutta Kaidania rakastaen.
"Kaidan! KAIDAN!" Joker oli jaloillaan ja tärisi. Normandyn seinät - tai se mitä niistä oli jäljellä - natisivat Kaidanin iskujen voimasta.
"Et... helvetissä hajota tätä alusta enää enempää. Se sentään toi sinut tänne. Tiedän, että se ei tunnu paljolta juuri nyt, mutta..."
"Olisin voinut jäädä! Olisitte antaneet minun jäädä senkin... miksi en vain saanut jäädä?" Kaidanin ääni värisi ja äskettäisen kohtauksen jäljiltä hänen kehonsa tuntui voimattomalta. Garrus pysyi tyynenä, mutta ehkä häneenkin sattui.
"Shepard ei halunnut sinun jäävän, Kaidan. Et olisi pystynyt pelastamaan häntä ja Shepard tiesi sen. Hemmetti vie, sisimmässäsi sinäkin tiesit sen! Hän pelasti sinut. Pelasti meidät kaikki. Ehkä joku päivä olet siitä kiitollinen!" Joker puhui liikaa ja mikä pahinta, jokainen sana oli totta. Vaan Kaidan ei kaivannut totuuksia. Hän halusi Shepardin luokseen kertomaan, mikä seuraava tehtävä oli ja mihin he menisivät. Shepardilla oli ollut kyky puskea koko miehistöä parhaimpaan mahdolliseen lopputulokseen, mutta komentajan sydän ei koskaan ollut kova. Se teki hänestä johtajan, johon uskottiin läpi galaktisen maailman. Niin iso vastuu olisi ollut kenelle tahansa liikaa, mutta Shepard oli puskenut eteenpäin. Ja siinä samalla rakastunut Kaidaniin. Kaiken keskellä he olivat ottaneet hetkensä ihmisinä.
Biotiksit laantuivat lempeäksi lämmöksi iholle. Sellaiseksi ne olivat aina muuntuneet, kun Kaidan oli ollut Shepardin kanssa kahdestaan.
"Anteeksi, Joker. En vain kykene hallitsemaan itseäni juuri nyt niin hyvin kuin olisi tarpeen, mutta... tiedän, että Normandy oli sinulle enemmän kuin vain alus. Olen pahoillani."
"Kaidan puhuu asiaa. EDI teki paljon meidän tehtävän onnistumisen eteen", Garrus nyökkäili. Liian paljon oli menetetty hyvää, ja sodan jälkeen jokainen kuluva minuutti toi mieleen enemmän uhreja kuin henkiinjääneitä. Sellainen oli sodan luonto. Sota myös vaati, että sen uskalsi jättää taakseen, kun se oli ohi. Muuten jokainen saisi käydä sotaa koko loppuelämänsä. Ne taistelut olivat henkistä laatua.
"Ilman EDIä reaperit olisivat saaneet tämän aluksen jo kauan aikaa sitten. Normandya parempaa ei ole eikä tule. Tähän on rakennettu paljon sellaista, mitä ei parhainkaan teknikko löydä. EDI puhui toisinaan ominaisuuksista, jotka puskevat päälle vasta äärimmäisessä hädässä. Teleportteja ja sen sellaista. Mutta... tuskinpa niistä enää on mitään hyötyä, kun kaikki on pimeänä." Joker silitti näyttönsä pintaa ja synkkä ilme kasvoilla syveni.
"Mitäköhän me oikeasti teemme seuraavaksi?" Joker pohti ääneen eikä heistä kenelläkään ollut siihen mitään sanottavaa. Oli vaikea uskoa, että aika ylipäätään jatkoi kulkuaan, kun kaikki Normandyn sisällä oli pysähtynyt.
"Mikä oli viimeisin viesti, mikä Normandyyn tuli ennen räjähdystä? Jos tietäisimme, mikä tilanne oli Maan päällä...", Garrus osoitti sanansa Jokerille, joka rypisti kulmiaan mietteliäänä, "tai siis, jokainen meistä näki, että joukot olivat vähissä, mutta... äh, en minä tiedä. Turhauttaa, kun ei tiedä, mitä lähtömme jälkeen tapahtui. Joker, tuliko viestejä läpi?"
Kaidanin oli myönnettävä, että häntäkin kiinnosti tietää enemmän. Kommunikointi oli ollut pätkivää reapereiden läsnäolosta johtuen ja kun yhteys Shepardiin oli katkennut, hän oli lopettanut tapahtumien seuraamisen kokonaan.
"Garrus, minulla oli
hieman tekemistä Normandyn ohjaamisessa. Viestejä oli paljon ja suurin osa sellaisia, että meillä ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia auttaa. Allianssin sotilaita siellä täällä, raportteja iskuista ja lukuisista kuolonuhreista, EDIn antamia tilannepäivityksiä Normandyn tilasta... tosin lopussa ne olivat puutteellisia juuri ennen putoamistamme."
"Puutteellisia? Millä tavalla?" Garrus uteli heti. Hänen mielenkiintonsa teknisiin yksityiskohtiin oli heti Talin jälkeen suurinta, mitä miehistössä oli. Joker heilautti kättään kuin käskien Garrusta unohtamaan äskeisen.
"Ei se voinut olla mitään ihmeellistä saati tärkeää. Jostain syystä EDI luuli meitä olevan neljä aluksessa, mutta näinhän ei ole, joten..."
"Mitä?" Kaidan heräsi keskusteluun rytinällä. Garruskin tuijotti Jokeria silmät kiiluen ja he vilkaisivat Kaidanin kanssa toisiaan kuin varmistaakseen, että toinenkin tunsi saman kipinän.
"Niin. Neljä henkilöä aluksessa. Ottaen huomioon, että kaikki kaatui sen jälkeen, en menisi luottamaan siihen..."
"Onhan se nyt syytä tarkistaa! Joker, EDI antoi meille loppuun asti täsmällisiä ja hyviä operatiivisa ohjeita, joten minun on hyvin vaikea uskoa, etteivätkö ne olisi olleet viimeiseen asti oikeita...", Garruskin puhui nyt kiihtyneemmin kuin aikaisemmin. Oliko heillä tosiaan kyydissä neljäs osapuoli ja jos oli, niin kuka?
"Eihän tänne ole voinut kukaan päästä kyytiin sen jälkeen, kun evakuoimme?" Kaidan tuskaili eikä tiennyt, mitä ajatella. Yhtäkkiä kaiken surun keskellä kyti nimeämätön tunne, jota Kaidan pyöritti mielessään. Saattoiko se olla toivoa? Mitä ihmettä hän oikein toivoi?
Ehkä juuri sitä - ihmettä. Soisiko universumi hänelle vielä yhden?
"Kukaan ei ole astunut jalallaankaan tähän alukseen sen jälkeen, kun Maa jäi taakse. Kuten olin sanomassa ennen keskeytystä, EDI raportoi neljästä henkilöstä ja sen jälkeen iski virtapiikki..."
"Virtapiikki?"
"Niinhän minä juuri sanoin."
"Joker, mistä päin?" Garrus vilkuili jo portaikkoon, joka oli jokseenkin kuljettavan näköinen. Kaidan kaipasi omnitooliaan kipeästi. Koko alus olisi jo skannattu kymmeneen kertaan.
"Mitä?"
"Että mistä päin se virtapiikki tuli?"
"Pitäisikö minun muka muistaa? Eihän siinä vaiheessa muuta tekemistä ollutkaan. Tiedäthän. Normandy liekeissä ja maailmanloppu perspakaraa hipomassa, mutta ei, ehei. Mitäs niistä. Anteeksi, Garrus, mutta enempää en voi auttaa." Jokerin sarkasmikerroin oli noussut kaksinkertaiseksi törmäyksen jäljiltä.
"Hei, jos portaikko ei ole romahtanut, alus on tutkittavissa. Emme edelleenkään tiedä, kuinka epävakaa Normandy on, mutta tuskin tässä enää riskinottoja pelätään", Kaidan yritti kiihkeästi saada konkreettisia toimia aikaan. Kärsivällisyys oli kulutettu loppuun. Jos aluksessa tosiaan oli vielä joku, oli hänet löydettävä pikaisesti. Se, että he kolme olivat suurin piirtein ehjiä ei tarkoittanut, että neljäskin olisi yhtä onnekas. Ajatus puistatti Kaidanin ihon kananlihalle.
"Garrus, mikä huone säilyttää virtansa pisimpään hätätapauksessa?"
"Sairasosasto", Joker pamautti ilmoille yhtäaikaa Garruksen kanssa. Tuli hiljaista. Ehkä he olivat vain kaikki hölmöjä uskoessaan kuolonhenkosia henkäisseen aluksen viimeisiin raportteihin, mutta Kaidanin puolesta asia sai olla niin. Jokainen inhimillinen tunne hänessä puski eteenpäin ja vaati jälleen toimintaa hyvien asioiden puolesta. Lopulta oli sanottava ääneen se, mitä hän eniten ajatteli, ja mikä lopulta rauhoitti hänen mielensä.
"Eiköhän mennä katsomaan, mitä siellä on. Luotan tähän alukseen niin kuin luotin Shepardiin."
*
Joker jäi komentokeskukseen siltä varalta, että jotain odottamatonta tapahtuisi, mutta myös siksi, että hänestä ei ollut laskeutumaan portaita nopeasti. Oli jo ihme, että hän oli selvinnyt sairautensa kanssa ehjin nahjoin Normandyn törmäyksestä. Heillä kaikilla oli ollut onnea enemmän kuin monella muulla, ja Kaidan tiesi, että se saattoi muuttua koska vain.
"Mitä luulet meidän löytävän alhaalta?" Garrus kysyi heidän päästyään portaikkoon. Se oli piilotettu Normandyn rakenteisiin siltä varalta, että hissiä ei voisi käyttää. Kaidan arveli, että portaikko oli saanut pölyttyä rauhassa kuukausikaupalla, sillä se ei ollut mitenkään helposti kuljettavissa. Garrus kulki hänen edellään ase kädessä ja pää kumarassa, ja Kaidan piti hänkin pistooliaan käden ulottuvilla. Molemmat olivat niin tottuneita kantamaan asetta, että liikkuminen ilman olisi sotinut kaikkia vaistoja vastaan.
"Kunpa tietäisin. Voihan olla, että siellä ei ole mitään, kuten Joker ensin arveli. Mutta... kunpa siellä olisi jotain hyvää. Ihan mitä tahansa, kunhan se on hyvää", Kaidan mutisi toiveitaan hiljaa. Adrenaliini virtasi sormenpäihin ja pisti ne nykimään. Hän oli valmis reagoimaan mihin vain, mitä vastassa oli.
"Niin. Hyvää. Mitähän se tässä tilanteessa olisi?"
Kaidan ei vastannut. Hän ei ryhtyisi toivomaan liikoja. Oli mentävä ja nähtävä.
He hiipivät miehistökannelle niin rivakasti kuin hajonneessa aluksessa uskalsivat. Tuhoja oli paljon. Seinät olivat repeilleet, painuneet kasaan, ja irronneet; lattialla oli lasinsirpaleita, ja missään ei ollut kunnon valoja. Luojan kiitos Allianssi oli varustanut aluksen taskulampuilla. Tunnelma oli silti mitä aavemaisin. Onneksi heiltä puuttuivat aaveet. Elleivät he sitten parhaillaan jahdanneet niitä.
"Miten me pääsemme sairasosastolle? Sen ovethan eivät taatusti aukea, kun virtaa ei ole", Kaidan pohti ääneen. He olivat melkein hissin luona ja jos sairasosastolla olisi joku tai jokin, sen näkyisi aivan kohta. Garrus painautui seinää vasten ja hivuttautui sen viertä eteenpäin niin äänettömästi kuin osasi. Kaidan tunnisti tyylin, sillä se oli malliesimerkki Shepardin suosimasta soluttautumistaktiikasta. Kaikki, mitä pystyi ampumaan kaukaa ja huomaamatta, ammuttiin kaukaa ja huomaamatta. Shepard ei kuitenkaan ollut ihminen, joka turvautui ensisijaisesti aseeseen. Hänellä oli kyky aistia tilanteet, joissa parempaan ratkaisuun päästiin puhumalla, ja Kaidan muisteli sellaisia hetkiä erityisellä lämmöllä. Todellista rohkeutta oli valita olla käyttämättä asetta silloin, kun vastustaja seisoi yhä pistooli kädessään. Kaidan tiesi, että se vaati myös sataprosenttista luottoa tovereihin vierellään.
"Ehkä meidän ei tarvitse mennä sinne, jos siellä näyttää hiljaiselta", Garrus mutisi hetken päästä ja otti askeleen, "mutta nyt... shhh. Kuuletko sen?"
Kaidan pysähtyi kuuntelemaan. Ensin hänen huomionsa kiinnittyi tuuleen, joka vingutti Normandyn rikkinäisiä seiniä. Korvissa humisi, mutta se oli silkkaa adrenaliinia. Sitten, yhtäkkiä, jostain heidän taskulamppujensa ulottumattomista kuului kolauksia - kuin kolkutuksia vasten ovea.
"Eikö tuo tule sairasosastolta?" Kaidan kysyi vikkelään kuulosteltuaan, mistä päin ääni kantautui heidän korviinsa. Garrus nyökkäsi ja kääntyi katsomaan häntä kuin kysyen, mitä seuraavaksi. Todellisuudessa vaihtoehtoja ei ollut. Lopulta sen toteamiseen ei tarvittu edes sanoja, vaan Kaidan puristi pistooliaan tiukemmin ja elehti Garrusta jatkamaan matkaa. Taskulamput valaisivat käytävää heidän edessään, ja odotus tykytti takaraivossa. Kolkutus kuului nyt suoraan edestä ja siinä se oli, sairasosaston ovi, saranoillaan ja täysin suljettuna, mutta joku oli sen takana ja halusi nyt pois.
"Ei ole totta...", Garrus henkäisi hiljaa ja tuijotti ovea vähintään yhtä hämmentyneenä kuin Kaidan.
"Uskomatonta. Jos viestintä toimisi, tästä olisi hauska kertoa Jokerille. Aluksessa on joku, eikä edes hänellä ole aavistusta siitä, että kuka. Näkyykö ikkunoista mitään?" Kaidan yritti kurkkia huoneeseen, mutta siellä oli yhtä pimeää kuin muualla Normandyssa. Taskulampun valo läpäisi huonosti sairasosaston sumennettua lasia, mutta hyvässä valaistuksessa sen läpi olisi voinut nähdä ääriviivoja. Nyt se oli kuitenkin toivotonta. He olivat Garruksen kanssa kuiskutelleet niin hiljaa, että kuka ikinä huoneessa olikaan ei selvästikään ollut vielä kuullut heitä. Valonsäteitä oli kuitenkin vaikeampi piilottaa ja koputus oveen lakkasi.
"Meidän täytyy keksiä, miten pääsemme..." Garrus aloitti, mutta hänen kuiskeensa keskeytyi naisen ääneen. Hengästynyt, mutta selkeä kysymys kantautui sairasosaston oven takaa ja jysäytti Kaidanin sydämen pysähdyksiin.
"Hei, onko siellä joku?"
"She... SHEPARD?" Myös Garrus oli jähmettynyt paikoilleen järkytyksestä, mutta hänen sanansa kantoivat silti sairasosastolle asti, ja Shepardin helpottunut huokaus oli naurun sävyttämä.
"Garrus? Garrus! Onpa mukava kuulla ääntäsi. Ehdin jo luulla, että täällä ei ole selviytyjiä. Normandy tuli alas rytinällä...", Shepardin puhe keskeytyi kivunsekaiseen korahdukseen. Kuinka huonossa kunnossa hän todellisuudessa oli? Kaidan painoi otsansa vasten osaston ovea ja hengitti hiljaa kesyttääkseen ajatuksiaan. Elämä, jonka hän pelkäsi menettäneensä, oli jälleen hänen luonaan, mutta epäusko tärisytti häntä yhä. Ruhjeinen käsi tunnusteli metallin kalseaa pintaa.
"Shepard, et kuulosta hyvältä."
"Selviydyn kyllä, Garrus. Onko... tiedätkö sinä... miten muille kävi?" Vaikka äänensävy oli teeskennellyn huoleton, Shepardin ilme ei taatusti ollut yhtä seesteinen. Garrus vilkaisi Kaidania kuin odottaen tämän vastaavan, mutta mies oli mykkä.
"Joker on komentosillalla ihan kohtalaisessa kunnossa. Ja... Kaidan on tässä minun kanssani. Kunnossa. Kai. Vähän hiljainen kaveri juuri nyt, mutta muuten ei mitään vakavampaa vikaa."
"Hei, Shepard", hän viimein henkäisi tuttuun tapaansa. Kurkkua kuristi yhä.
"Kaidan?
Kaidan."
Shepard lausui hänen nimensä kuin olisi ehtinyt kaivata häntä jo vuosia, ja Kaidanin ajatukset valuivat unohduksiin. Hän antoi kyynelten tulla. Kaikki hänessä oli helpotuksen, ikävän ja ilon sekamelskaa. Sodan tuomat riskit tiesi kyllä jokainen, joka sotaan lähti, mutta Kaidan oli aina uskonut, että rakastuminen teki hänestä paremman sotilaan. Kun kauhut menivät ihon alle ja loivat painajaisia, hänen ei tarvinnut kohdata niitä yksin. Shepard, jonka harteilla vastuu oli ollut kohtuuttoman iso, oli niin ikään ottanut vastaan kaiken, mitä Kaidanilla oli ollut antaa.
"Sinut... sinut pitää saada sieltä ulos, Shepard. Ja kerrothan rehellisesti, jos olet loukkaantunut", Kaidan hapuili ovea ja mietti, uskaltaisiko kokeilla biotiksejaan sen avaamiseksi. Oven takana Shepard oli vaitonainen, ja Kaidan pelkäsi, että hän piilotteli todellista vointiaan viimeiseen asti.
"Älä huoli. Olen ehjä. Jos en muualta, niin... ainakin sydämestä."
Eikä Kaidan rohjennut udella enempää, sillä sanojen sijaan tilalla oli vain palavaa halua nähdä Shepard. Garrus tunnusteli ovea hänen sivullaan ja kuulosti liikuttuneelta, kun hän viimein uskalsi keskeyttää Kaidanin ja Shepardin hetken.
"Ovi on jo aavistuksen irrallaan vasemmasta reunasta. Shepard, älä työnnä sieltä, vaan anna meidän hivuttaa tätä auki."
"Kuka kuoli ja teki sinusta komentajan?" kuului vitsaileva ääni oven toiselta puolen ja Kaidan tyrskähti tahtomattaan. Garrus vilkaisi häneen ja elehti epäuskoisena kuin päivitellen Shepardin kykyä huumoriin mitä oudoimmissa tilanteissa. Eikä turian jäänyt huumorissa toiseksi.
"Pelastettavan tehtävä on odottaa pelastumistaan, ei heittää sarkastisia kommentteja pelastajilleen."
"Ai, onko siihenkin olemassa ohjekirja?"
"Ei vielä. Mutta minä kirjoitan sellaisen. Saat ilmaisen näytekappaleen, kun se on valmis."
"Kiitos, Garrus."
Niin he viimein pääsivät kiskomaan ovea auki. Se natisi lupaavasti, mutta Kaidanin sormet lipsuivat tämän tästä, ja Garrus oli vähintään yhtä uupunut kuin hänkin. Biotiikan käyttö rasitti kehoa ja vuorokaudet olivat olleet pitkiä, mutta vaikka lihaksia kivisti, Kaidan jaksoi vielä ponnistella. Vuosisadan migreenikään ei ollut mitään, ei yhtikäs mitään, verrattuna siihen, mikä häntä odotti oven toisella puolen. Sekunnit olivat piinaavia, mutta jokainen narahdus viestitti, että miesten taktiikka toimi. Vielä piti jaksaa. Vielä vähän.
Kaidan karjaisi yhtä aikaa Garruksen kanssa ja ovi syöksyi heidän syliinsä. Jo toisen kerran Kaidan huomasi makaavansa Normandyn lattialla, mutta tällä kertaa edes kipu ei pitänyt häntä maassa. Hän kampesi jaloilleen ja tärisi kauttaaltaan, kun koko keho anoi jo armoa - ja armoa hänelle lopulta suotiin, kun Shepard nilkutti hänen eteensä ja rakasti koko katseellaan. Kaidanin katse viipyili panssaroinnissa, joka oli irronnut palasina Shepardin yltä ja toisaalta polttanut ihon rikki. Kaikkialla oli veritahroja. Shepard hengitti kiivaasti ja piteli kylkeään, joka oli pelkkää paljasta ihoa ja hiljakseen vuotavia haavoja. Kaidan vei kätensä Shepardin poskelle ja ohikiitävän hetken mietti, miten se kaikki oli mahdollista. Universumia oli ravistellut räjähdys, jonka keskipisteenä oli ollut Shepard, mutta siinä nainen seisoi Kaidanin edessä ja hymyili läpi kivun.
"Miten ihmeessä sinä olet siinä?" Kaidan huokaisi pohdintansa ilmoille eikä ollut sen kanssa yksin.
"Niin... miten tosiaan?" Garrus kommentoi. Turianin ilme kuitenkin pehmeni hiukan, kun hän nyökkäsi Shepardille. "Hienoa, että olet täällä. Se on... käsittämätöntä. Onko sinulla mitään käsitystä siitä, mitä tapahtui?"
Shepard sulki silmänsä ja hieroi otsaansa kuin palatakseen takaisin menneisiin tunteihin. Kaidanin käsi oli tipahtanut Shepardin olalle ja peukalo hiveli ihoa solisluun päällä. Nainen hätkähti, mutta ennen kuin Kaidan ehti ottaa kätensä pois Shepard oli jo tarttunut siihen ja piti Kaidanista kiinni.
"Ei hätää. Luu oli vielä hetki sitten murtunut, joten se on vähän... herkkä."
"
Oli murtunut?" Kaidan ihmetteli ja vilkaisi Shepardia uudestaan. Kaikki haavat eivät vuotaneet, ja oli kuin arpikudos olisi jo ehtinyt kasvaa umpeutuneiden haavojen ylle. Medigeeli tyrehdytti parhaiten verenvuotoja, mutta murtuneita luita se ei pystynyt kokonaan korjaamaan - saati sitten hoitamaan vakavia sisäisiä vaurioita.
"Niin. Suoraan sanottuna en tiedä, että mitä helvettiä tässä oikein on tapahtunut, mutta... enää ei tunnu siltä, että teen kuolemaa", Shepard myönsi rempseästi vieden kuitenkin kätensä takaisin kyljelleen, "mutta en nyt ihan heti lähtisi takaisin juoksentelemaan kivääri kädessä pitkin katuja. Ja sitä paitsi minulla on tunne, että olemme hyvin, hyvin kaukana kotoa..."
"Joo. Normandyn piti lähteä räjähdyksen alta pois vikkelään, mutta... edes se ei pitänyt meitä turvassa. Ihan kuin tuli olisi nielaissut koko galaksin hetkeksi. En ole koskaan nähnyt Jokeria niin hurjana. Kukaan muu pilotti tuskin olisi saanut alustaan alas ihmishenkiä menettämättä. Joker ei ehkä vielä näe sitä onnistumisena, mutta onhan se helvetinmoinen suoritus", Kaidan kertaili tapahtunutta Shepardille, jonka ilahtunut hymähdys oli omistettu Jokerille.
"Hän teki kaikkensa ja enemmänkin. Kuulin pätkiä sairasosaston viestintäkanavan kautta ennen kuin kaikki pimeni. Minulta meni taju, mutta oletan että viestintäkin pimeni melkein samaan aikaan. Se räjähdys... luoja. En tiedä, pystynkö... tai muistanko... mitä tapahtui", Shepard takelteli sanoissaan ja löi kättä otsalleen, "mutta minun piti valita. Ja kaiken piti tuhoutua. Näin liekkien etenevän. Olin niin rikki."
Shepardin ääni oli enää kuiskaus. "Katselin Maata. Sitten avaruutta. Mutta hengitys ei lakannut, vaikka suljin silmäni. Ja altani katosi kaikki, kunnes makasin Normandyn sairasosastolla ja kuulin luuni rasahtavan paikoilleen. Veri kiersi jälleen suonissa. Alus heittelehti ja kuuntelin sydämeni kiihtyvää sykettä, sitten Jokerin huutoja, ja... siinä se. Heräsin lattialta ja kaikkialla oli pimeää."
Kaidan ei ollut koskaan ymmärtänyt universumia vähempää kuin sillä hetkellä, mutta se oli toissijaista.
"Shepard, sinä jos kuka olet ansainnut universumilta vielä yhden elämän lisää."
"Enpä tiedä, Kaidan. Miten monta tilaisuutta ihminen kehtaa pyytää?" Shepard naurahti hiljaa tiedostaen itsekin, kuinka hullulta koko tilanne näytti. Garrus puki sen sanoiksi huomattavasti paremmin.
"No, kolmas kerta toden näyttää vai miten se ihmisten sanonta meni..?"
*
He kävelivät hitain askelin takaisin kohti komentokeskusta. Garrus kulki edeltä ja valaisi tietä taskulampuilla eikä ahtaassa käytävässä pystynyt kulkemaan vierekkäin, joten Shepard kulki Kaidanin edellä ja ihmetteli ääneen portaikon olemassaoloa.
"Olin jo unohtanut koko portaikon. Ei näitä käyttänyt kukaan, koskaan, ikinä."
Kaidan pysytteli Shepardin lähellä, vaikka naisen askel näytti kantavan ihmeellisen vakaasti. Totta puhuen Kaidan kompuroi enemmän omiin jalkoihinsa, sillä mikään mystinen supermedigeeli ei ollut parantanut muiden Normandyssa matkustaneiden kolhuja. Migreenikään ei varsinaisesti helpottanut taskulampun valon välkkeessä.
"Kaidan."
"Shepard?"
"Oletko kunnossa?"
Jostain syystä kysymys sai Kaidanin nieleskelemään kyyneliä. Ne yllättivät hänet, kuten niillä oli monesti tapana, ja Kaidan yskäisi vaistomaisesti piilottaakseen alkuperäisen reaktionsa. Shepard kääntyi katsomaan taakseen, ja yhtäkkiä kaikki piilottelu oli turhaa.
"Migreenikö?"
Kaidan nyökkäsi vaivihkaa. Lääkkeitä oli kai turha toivoa ja lepo sai sekin odottaa vielä hetken.
"Mikäpä muu. Mutta hei, minä pärjään. Miten sinä jakselet?"
Shepardin ilmettä oli vaikea hahmottaa hämärässä käytävässä, mutta hänen sormensa hipaisivat Kaidanin käsivartta ja puristivat hellästi.
"Koko ajan paremmin. On suuri ilo olla taas täällä, vaikka kaikki onkin niin sekavaa. Ja Kaidan...", Shepard jatkoi vielä pikaisesti kuiskuttaen, "me selviämme kyllä. Sinä ja minä."
Garrus köhi kauempana kuin patistaen heitä jälleen eteenpäin. He tekivät niin hiljaisuudessa, joka ei kuitenkaan tuntunut enää ahdistavalta.
*
"She...pard?" Joker henkäisi kolmikon astellessa takaisin komentosillalle. Hän nilkutti lähemmäs silminnähden hämmästyneen oloisena ja Shepard laski käden miehen olalle tuttuun tervehdykseen.
"Joker! Onpa hieno nähdä sinutkin elossa. Olet tehnyt Normandyn lentäjänä kaiken ja enemmänkin", Shepardin äänestä kuulsi läpi syvä kunnioitus, joka oli syntynyt jo ensimmäisen Normandyn aikaan ja syventynyt entisestään Cerberuksen aikakaudella.
"No. Se on silti mennyttä. Alus. EDI. Mitä näitä nyt on."
Shepard kurtisti kulmiaan.
"Jos syyllistät itseäsi, niin lopeta heti. Normandya ei olisi mikään voinut pitää ilmassa, ei EDI, et sinä, ei mikään. Osa tähän alukseen rakennetuista mekanismeista oli tuomittu tuhoutumaan. On oikeasti suuremman luokan ihme, että sinä sait tämän aluksen näin vähin vaurioin maahan, Joker."
Lentäjän ilme oli musertavaa katseltavaa. Kaidanin päähän iskostui ajatus, että ehkä Joker oli lopulta heistä se, joka oli menettänyt eniten.
"Olemme kaikki kuitenkin elossa. Ehkä se ajatus alkaa hiljalleen tuomaan lohtua surun sijaan", Garrus murahti taaempaa, ja Shepard vilkaisi turiania lempein silmin. Katseessa oli yhä kipua, mutta Kaidan aikoi tehdä kaikkensa, että se hiipuisi ja unohtuisi. Shepard oli kestänyt mahdottomia tilanteita kerta toisensa jälkeen, ja Joker havahtui pian pohtimaan samaa kuin Kaidankin.
"Elossa joo", Joker tuhahti ja tarkkaili Shepardia yhä tiukemmin, "mutta sen haluaisin tietää, että miten se on komentajan kohdalla mahdollista. Ei pahalla. Mutta se on... kaiken järjen vastaista."
Shepard käveli komentosillan käytävää katse lattiaan kohdistettuna. Kengänkärki osui metallinpalaan, jonka hän potkaisi sivuun. Ääni kaikui muutoin hiljaisessa tilassa aavemaisen pitkään.
"Niin ja mikä se valinta oli, mihin viittasit aiemmin?" Garrus uteli viimein.
"Onko meidän pakko käydä tätä läpi nyt?" Kaidan huomautti ohimoaan hieroen. Shepardin täytyi olla vielä väsyneempi, mutta kun miehistö kysyi, ei ollut hänen tapaistaan jättää vastaamatta. Hän oli edelleen komentaja Shepard.
"Tiedän, että haluatte vastauksia. En vain tiedä, miten kertoa jotain, mitä en itsekään vielä ymmärrä."
Shepardin vastaus oli rehellinen kuten aina, ja Joker pudisteli päätään. Selvästi hänellä oli vielä jotain mielen päällä.
"Cerberus teki jotain. Aivan varmasti teki. Siksi sinä olet siinä."
Kaikki kolme tuijottivat Jokeria kuin tämä olisi juuri kasvattanut itselleen ylimääräisen raajan. Kaidania kylmäsi pelkkä ajatuskin Cerberuksesta, sillä järjestön lonkerot olivat olleet pelottavan pitkät. Halu kontrolloida reapereita oli ollut ihmismielen kunnianhimoa, mutta kuka lopulta hallitsi ja ketä?
"Tuota... haluaisitko selventää, Joker?" Shepard kuulosti yllättävän tyyneltä. Toisinaan Cerberuksen mainitseminenkin sai naisen turhautumaan eikä Kaidan liioin enää ihmetellyt sitä. Miten oikeasti suhtautua järjestöön, joka herätti henkiin, antoi aluksen, miehistön, ja resurssit? Cerberuksen kybernetiikka väreili edelleen Shepardin ihon alla.
"Sillä välin, kun Kaidan ja Garrus tutkivat alusta, minulla oli aikaa miettiä, mitä oikeasti tapahtui. Sillä minähän sain viestejä aluksen tilasta koko ajan, ja loppua kohden, no, ne olivat outoja. Varsinkin ennen virtapiikkiä sairasosastolta."
"Virtapiikkiä?"
"Niin. Koko alus pimeni."
Shepard hengitti kiivaammin, ja Kaidan saattoi kuvitella, kuinka naisen ajatukset vilisivät valonnopeuden lailla edestakaisin. Hän oli kerrassaan karu näky repeytyneessä ja palaneessa panssaroinnissaan, mutta mitä enemmän adrenaliinia jälleen virtasi komentajan suoniin, sen suoremassa hän seisoi.
"Mitä viesteissä luki, Joker? Tämä on tärkeää!"
"No sitähän minä tässä yritin kertoa! Yksinään viestit olivat epäselviä, mutta kun niitä huomioi yhdessä, niin tulos oli toinen. Viesteissä puhuttiin hätäteleportin käynnistämisestä ja... jotain Normandyn tärkeimmästä tehtävästä. Sitten EDI ilmoitti, että alus syöksyy alas ja neljä henkilöä on vaarassa. Enhän minä oikeasti ymmärtänyt, että mitä ihmettä sen kaiken piti tarkoittaa, mutta... komentajamme on täällä. Kun miettii, minkä vaivan Cerberus näki saadakseen sinut takaisin henkiin, niin viimeisen tunnin tapahtumat alkavat loksahtaa paikoilleen."
Kaidanin ajatukset olivat migreenin ja tunteiden sekamelskaa. Garrus vilkaisi häneen ja Kaidan tyytyi vain kohauttamaan olkiaan, sillä hän ei edelleenkään saanut otetta Jokerin puheista. Mutta Shepard oli kiihdyksissään ja haroi hiuksiaan - jotain, mitä hän ei yleensä ikinä tehnyt julkisesti. Vain Kaidan oli nähnyt naisen tekevän niin ja yleensä se merkitsi suurta tunnekuohua, joka vain odotti sopivaa tapaa purkautua.
"Ei voi olla, että he... että Cerberus...", Shepard pohti ääneen ja asteli kauemmas heistä vain kääntyäkseen katsomaan jokaista heistä epäuskoinen ilme kasvoillaan.
"Shepard", Kaidan totesi rauhallisesti kuin vakuuttaakseen, että he kaikki kuuntelisivat. Hän, Garrus ja Joker.
"Kaidan, he rakensivat minut uudestaan jo kerran. Mutta että toisen kerran... sitähän sinä Joker yritit ehdottaa, etkö? Että Normandyssa oli järjestelmä, jonka ainut tehtävä oli pelastaa minut vielä kerran."
Joker tyytyi nyökkäämään. "Niin. Aluksen täytyi jotenkin havaita, että olit hengenvaarassa. Ehkä se käynnisti kaikki piilotetut toiminnot."
Shepard ei näyttänyt helpottuneelta.
"Mutta... kaiken piti tuhoutua. Jopa teknologian, jolla minut alunperin rakennettiin uudestaan. Miten voi olla, että kybernetiikka sisälläni yhä toimii?"
Siinä se tuli taas. Asia, joka Kaidania häiritsi enemmän kuin mikään muu kaiken sekamelskan keskellä.
"Miksi kaiken piti tuhoutua, Shepard? Toistat sitä, mutta en vieläkään ymmärrä...", hän viimein kysyi ja otti vaistomaisen askeleen kohti komentajaa. Garrus nojaili seinään ja kuunteli kommentoimatta. Ja niin he viimein saivat kuulla kaiken.
*
"...ja kaikki reaperteknologia oli mahdollista tuhota. Mutta hintana oli mass relayt ja kaikki niihin liittyvä. Cerberuksen loihdittua minut uudestaan en minäkään ollut enää pelkkää luuta ja lihaa, vaan osin puhdasta kybernetiikkaa, joten... niin. Kun valitsin, että kaikki tuhoutuu...", Shepardin ääni hiljeni. Kaidanin sydäntä kiristi joka puolelta.
"Joten ymmärtänette sen olevan galaksin kokoinen ihme, että seison tässä. Ei niin pitänyt tapahtua. Enkä käsitä miten Normandy pystyi kaiken tuhon keskellä ohjaamaan tarpeeksi resursseja minun pelastamiseen. Sen on täytynyt syödä hurjasti voimavaroja. Puhumattakaan siitä, että niin edistyneen teknologian olisi kuulunut tuhoutua."
Oli hurjaa kuulla kaikesta, mitä Shepard oli viimeisten tuntien aikana käynyt läpi. Miltä tuntui katsoa palavaa Maata ja tietää, että ei pelkästään sen, vaan monen muunkin planeetan kohtalo oli sinetöity yhden ihmisen valintaan? Sellaista valtaa ihmiskunta tuskin koskaan osasi odottaa itselleen. Ehkä Cerberus oli jossain määrin unelmoinut järjestönä ihmisen asettamisesta galaktisen järjestyksen kärkeen, mutta Shepardin kertoma vahvisti sen, että haaveilu oli järjetöntä. Kyky hallita - se ei kuulunut kenellekään yksinoikeudella.
Kaidan tajusi uskovansa edelleen parempaan kaikesta huolimatta. Jos ja kun kansat kaikkialla alkaisivat jälleen kaivata tähtiin, he tekisivät kaikkensa, että tähtiin myös päästäisiin. Sillä reapereiden virhe oli ollut kiertää ajatuksineen samaa sykliä, johon he koko galaktisen järjestyksen olivat asettaneet.
"Joka tapauksessa järjestelmä ehti syöttää sinuun jonkinlaista medigeeliä ennen kuin kaikki pimeni. Prosessin on täytynyt olla todella nopea", Garrus analysoi ääneen Shepardin kertomuksen pohjalta, "eikä se ollut mitään meidän tuntemaamme medigeeliä."
"Cerberus käytti hulluja summia projekti Lazaruksen loppuunsaattamiseksi. Käy järkeen, että he kehittelivät uutta Normandya niin, että Shepardia ei listitä noin vain. EDIn puheet salaisista ominaisuuksistakaan eivät tunnu enää niin oudoilta...", Joker nyökkäili Garrukselle ja huokaisi raskaasti. Vaikka aika tuntui yhdentekevältä, se kulki silti eteenpäin, ja he olivat kaikki vailla kunnon lepoa.
"Mutta se ei silti selitä sitä, miten kybernetiikka yhä toimii? En halua kuulostaa kiittämättömältä, mutta... onhan se kaikkea muuta kuin todennäköistä", Shepard tuskaili ja käveli jälleen pitkin komentosiltaa kauemmas miehistöstään.
"Ehkä emme saa koskaan tietää, miten se on mahdollista. Cerberuksen toiminnasta iso osa tapahtui niin syrjässä kaikilta katseilta, että ehkä heillä tosiaan oli jotain kehiteltynä reapereita vastaan", Kaidan ehdotti, kun koko alus oli jo hetken ollut hiljaa. Sitten uusi ajatus välähti hänen mieleensä, ja hän lisäsi sen hetkeäkään empimättä keskusteluun.
"Ja olihan heillä. Se olit sinä, Shepard."
"Kaidan..."
"Hei, en nyt puhu siitä, että olisit jollain tavalla yhä heidän leivissään. Ei sinun tarvinnut olla. Riitti, että galaksissa oli yksi reaperinkestävä ihminen, ja sen Cerberus todella loi." Kaidan oli kävellyt puhuessaan koko ajan lähemmäs Shepardia. Nainen seisoi selkä häneen päin ja tuijotti eteensä - tai niin Kaidan luuli, kunnes pääsi tämän luo ja näki suljetut silmät ja kosteat posket.
Hän laski käden Shepardin olkapäälle ja parin pikaisen hengenvedon jälkeen komentaja viimein kääntyi ympäri ja suli Kaidanin syliin. Heidän takanaan Garrus ja Joker jatkoivat keskustelua tietäen, että Shepard kuunteli yhä.
"Ehkä kybernetiikkasi ei missään vaiheessa tarvinnut korjausta. Se kesti kaiken, mitä reapereilla oli antaa. Normandyyn rakennettu järjestelmä hoiti muut vammat siltä osin kuin oli tarpeen, ja otti sitten reapereiden viimeisen iskun sitten vastaan. Sinä olit prioriteetti loppuun asti." Garrus osasi pukea kaiken sanoiksi niin hyvin, että Kaidanilla ei ollut mitään lisättävää.
"Ja vaikka teknologia tuhoutui osittain, kaiken voi aina rakentaa uudestaan", Joker pohti ja vilkuili Normandya kaihoisa katse silmissään, "tai niin ainakin toivon. Kaipaan jo nyt takaisin tähtiin."
Shepard havahtui Jokerin sanoihin ja naisen ilmeessä oli uudenlaista päättäväisyyttä, kun hän astui kauemmas Kaidanin läheisyydestä. Oli kuin komentajalle olisi juuri annettu uusi tehtävä, joka puski häntä jälleen eteenpäin.
"Ei epäilystäkään etteikö se joku päivä olisi mahdollista. Mutta... kaiken rakentaminen uudestaan vie aikaa ja samat uhkakuvat ovat edelleen olemassa. Meidän täytyy pystyä parempaan - ei pelkästään ihmiskuntana, mutta osana galaktista yhteisöä. Emme saa unohtaa, mikä sai reaperit ajattelemaan, että olemme vain osa itseään toistavaa sykliä. Emme saa... antaa kaiken työn valua hukkaan." Shepardin ääni hiljeni ja hänen katseensa viipyili heistä jokaisessa. Yhtäkkiä Normandyn sisällä väreili odotus. Heillä kaikilla olisi tulevaisuus - kunhan he uskaltaisivat sellaisen rakentaa.
"Hyvin sanottu, Shepard", Garrus nyökkäili ja jatkoi lempein sanoin, "ja nyt kun olemme jo hetken saaneet purkaa tapahtumien kulkua, niin olisiko mitenkään mahdollista, että astuisimme nyt ulos Normandysta ja katsoisimme, miltä maailma näyttää?"
"Luit ajatukseni, Garrus. Olemme kaikki väsyneitä, mutta emme voi levätä ennen kuin saamme kartoitettua ympäristöä."
"Ja varmistettua, ettei Normandy räjähdä. Sehän kytee vielä", Kaidan huomautti aavistellen, että lentokyvytön alus toimisi todennäköisesti heidän majapaikkanaan vielä pitkään. Ajatus tuntui turvalliselta.
Niin kolme ihmistä ja yksi turian suuntasivat yhdessä tuumin ovelle, jonka takaa löytyi maailma täynnä raikasta ilmaa. Eikä taivaalla näkynyt yhtäkään sotivaa alusta.
*
Myöhemmin, kun kaikki olivat rauhoittuneet takaisin aluksen suojiin ja löytäneet kukin oman nurkkansa mihin kääriytyä patjoineen ja peittoineen, Kaidan hiipi Shepardin luokse ja kosketti naista kevyesti. Komentaja oli niin uupunut, että hän ei havahtunut Kaidanin askeliin eikä kosketukseen.
"Mmmm, Kaidan?" Shepard mumisi, kun Kaidan livahti peiton alle ja asettautui Shepardin selän taakse.
"Shhh, nuku vain. Nyt on sen aika."
Shepard liikehti painautuakseen tiukemmin vasten Kaidanin leveää rintakehää. Lihakset säpsähtivät, kun viikkokausia kestäneet rasitukset viimein laukesivat. Normandy oli hiljainen, mutta savunhajuinen. Shepard oli ilmoittanut aiemmin, että hän kirjottaisi ylös kaiken mahdollisen viimeisten vuosien ajalta - jotta yksikään uhraus ei unohtuisi. Toistaiseksi heidän päivänsä olivat sidottu uuteen planeettaan ja sen tuomiin haasteisiin, mutta Kaidan uskoi Jokerin lailla, että tähdet eivät pysyisi kaukaisina ikuisesti.
Maa oli pelastettu ja se jaksoi kyllä odottaa sodan erottamia ihmisiä jälleen palaavaksi kamaralleen.
Milloin? Kaidan ei tohtinut arvella. Se ei tuntunut tärkeältä.
Sen sijaan tärkeää oli Shepardin tasainen hengitys, jonka säestykseen Kaidan viimein tuudittautui ja nukahti.
