Nimi: Muinaisia jouluvieraita II
Kirjoittaja: Rowena
Ikäraja: S
Genre: Jouludraama
Tiivistelmä: Jouluaatto 1998.
Fandom: Harry Potter
Henkilöt: Minerva ja Tylypahkan perustajat
Vastuuvapautus: Maailma ja sen henkilöt ovat Rowlingin.
Kirjoittajan sana: Tämä on itsenäinen jatko-osa ficciini
Muinaisia jouluvieraita (S). Sen lukeminen ennen tätä ei ole välttämätöntä. Tämän tekstin myötä: LÄMPÖISTÄ JOULUA KAIKILLE <3!
Muoks.// Jos tämä perustajien aikahyppely alkaa kiinnostaa enemmänkin, niin näiden kahden ficin väliin sijoittuu
Valentinuksen päivä (K-11), joka kertoo ystävänpäivästä 1998.
MUINAISIA JOULUVIERAITA IISinä jouluna oli paljon lunta. Vaikka aattoilta oli jo pitkällä, Tylyahon hanki välkehti valoista. Kotien ikkunoista tulvi lämmintä valoa ja liikkeiden oviin oli lumottu erilaisia välkkyviä loitsuja (näyttävin oli Hunajaherttuan oven päällä oleva suuri sulkakynä, joka kirjoitti yhä uudelleen ja uudelleen jouluntoivotukset ja aina valmiiksi tultuaan teksti räjähti kymmeniksi heliseviksi kulkusiksi). Kolmesta luudanvarresta kaikui ilonpitoa ja vaimeaa musiikkia, luultavasti Selestina Taigorin joululevyä soitettiin puhki tänäkin jouluna.
Minerva McGarmiwa seisoi Matami Puddifootin teehuoneen portailla ja kiskoi skottiruutuista viittaansa tiukemmin ympärilleen. Pakkanen oli kiristynyt, mutta siitä huolimatta Minerva oli seissyt portailla jo hyvän tovin. Hän ei ollut malttanut lähteä, Tylyaho näytti niin upealta lumipeitteessä. Minerva ei muistanut, koska viimeksi oli poistunut jouluaattona Tylypahkasta. Ei vuosikausiin. Monet vuodet hänellä oli ollut tapana viettää aattoilta Albuksen ja Severuksen kanssa. Kolmestaan he olivat nauttineet muutaman lasillisen hehkusimaa, pelanneet velhoshakkia ja keskustelleet joskus melkein jouluaamuun saakka. Mutta nyt sekä Albus että Severus olivat kuolleet ja Minervasta oli tullut Tylypahkan rehtori. Välillä vieläkin tuli päiviä, joina pesti tuntui Minervasta aivan liian suurelta, vaikka hän oli ollut virassa jo puoli vuotta. Ei ollut helppoa luotsata velhokoulua jaloilleen Voldemortin rikkirepivän sodan jäljiltä. Ei, helppoa se ei tosissaan ollut, pikemminkin tavattoman yksinäistä. Lukemattomat kerrat Minerva oli kaivannut Albusta ja Severusta paitsi ystävinä, myös ammatillisessa mielessä. Lukemattomat kerrat hän oli myös herännyt öisin soimaamaan itseään siitä, miten oli Albuksen kuoleman jälkeen saattanut uskoa Severuksen pelaavan Voldemortin pussiin ja… mutta sitä ei saanut ajatella nyt. Jouluaattona ei saanut ajatella kipeitä asioita, mutta jotenkin kummasti juuri ne olivat aina jouluisin pinnalla.
Mutta viimeisen parin tunnin ajan Minervalla oli ollut mukavaa. Matami Puddifootilla oli jo useana jouluna ollut tapa kutsua taikamaailman kerma (kuten hän itse asian ilmaisi) teelle aattoiltana. Tylypahkan rehtorin ominaisuudessa Minervakin oli saanut tänä vuonna kutsun. Häntä oli ensin ahdistunut ajatus teehetkestä itseään täynnä olevien ihmisten seurassa, mutta lopulta illasta oli tullut varsin hauska. Matami Puddifoot oli loistava emäntä ja lisäksi Minervasta oli ollut mukavaa pitkästä aikaa puhua Kingsley Kahlesalvan kanssa muustakin kuin taikamaailman jälleenrakentamisesta. Rehtori ja taikaministeri olivat virkojensa puolesta lähes viikoittain tekemisissä, mutta Minervasta oli ollut hauskaa kohdata Kingsley pitkästä aikaa ystävänä. Toki Minerva oli välillä ollut vähällä puhua työasioista, mutta aina silloin Kingsley oli nostanut kätensä ylös ja sanonut, että hän halusi viettää monen pelon ja ahdistuksen täyttämän joulun jälkeen iloisen aattoillan.
Minerva oli lähtenyt teehuoneesta viimeisenä. Hän oli ollut jo lähdössä yhtä matkaa Harry Potterin (Merlin, sitä poikaa oli ollut ilo nähdä!) kanssa, mutta sitten matami Puddifoot oli pyytänyt Minervaa vielä jäämään. Sotavuosista Minervan selkärankaan oli jäänyt tunne siitä, että aina, kun joku halusi puhua kahden kesken, oli asia vakava. Näin ei kuitenkaan tällä kertaa ollut, vaan matami oli sanonut arvostavansa suuresti sitä, millä tavalla Minerva luotsasi Tylypahkaa ja että jos hän joskus tarvitsisi paikkaa, jossa olla rauhassa, niin teesalongin yläkerrassa oli huone tyhjillään. Miten hyvältä se tuntui! Vaikka monet olivat kehuneet Minervan otteita rehtorina, tuntui silti aina yhtä hyvältä saada kiitosta työstään.
Hyvältä alkoi myös tuntua ajatus sisätiloista, pakkanen oli tunkeutunut jo varpaisiin ja sormiin. Minerva loi vielä viimeisen silmäyksen joulua viettävään Tylyahoon ja lähti sitten kohti Tylypahkaa. Voi, miten upealta sekin näytti lumen keskellä! Siellä täällä ikkunoissa paloivat valot, suuresta salista välkkyi Lipetitin loitsimien hopeisten joulukuusien kimallus ja porttia vartioivilla sikapatsailla oli korviaan lämmittämässä suuret tonttulakit. Porteilla näkyi myös liikettä, ihan kuin patsaiden ohi kävelisi juuri muutaman ihmisen joukkio. Minerva siristi silmiään. Ketkä lähtivät Tylypahkasta tähän aikaan aattoillasta? Oppilailla ei ollut lupa poistua koulusta eikä Minervan korviin ollut kantautunut henkilökunnan aikeita juhlistaa aattoiltaa Tylyahossa. Minerva kiihdytti askeleitaan. Jos oppilaita oli karkuteillä, hänen joulumielensä karisisi siinä paikassa!
Tällipajun kohdalla Minerva näki, että tulijoita oli neljä. Oppilailta he eivät näyttäneet, ainakaan heillä ei ollut Tylypahkan kaapuja yllään, vaan omituisen vanhanaikaiset turkisviitat. Kaikilla neljällä oli huppu päässään. Tulijat eivät olleet huomanneet Minervaa, vaan olivat täysin keskittyneitä keskustelemaan keskenään. Minerva pystyi jo saamaan selvää puheesta:
”Minusta me lähdimme liian aikaisin, on ikävää, jos emme saa tilaisuutta kiittää häntä koulun pelastamisesta”, sanoi miesääni, joka oli niin kumea, että Minerva oli varma, että se ei todellakaan kuulunut kenellekään oppilaalle.
”Tuntuu tämä minustakin ikävältä, mutta en halua tuhlata tätä iltaa odotteluun. Hänhän on voinut lähteä vaikka sukulaistensa luo jouluksi”, sanoi toinen mies. Nyt Minerva näki, että tällä velholla oli pitkä, musta parta ja hänen hälytyskellonsa alkoivat soida. Ketä muukalaisia Tylypahkassa oli käynyt? Minerva seisahtui ja laski oikean kätensä taikasauvalleen kaapunsa suojissa.
”Mutta me emme ole koskaan jättäneet esittäytymättä uudelle rehtorille”, sanoi huolestunut naisääni ja Minervan ote sauvasta tiukentui. Mitä nelikko halusi hänestä?
”Onneksi voimme hyvällä syyllä luottaa siihen, että hän on rehtori ensi joulunakin. Salazar, onko pakko harppoa noin? Ikään kuin pelkäisit, että Kolmesta luudanvarresta loppuu kermakalja”, sanoi pitkä noita, jonka mustista, kiiltävistä hiuksista heijastuivat linnan valot. Nelikko oli jo niin lähellä, että Minerva tajusi noidassa olevan jotakin tuttua. Ja hetkinen, oliko hän todellakin kutsunut toveriaan Salazariksi? Se nimi oli ollut sattuneista syistä melkoisessa epäsuosiossa taikaväestön keskuudessa.
”Mitä Merlinin nimeen”, Minerva henkäisi ääneen, kun muukalaiset olivat niin lähellä, että hän saattoi nähdä heidät hyvin. Samassa hetkessä nelikkoa johtanut velho, Salazar, pysähtyi Minervan nähdessään ja lyhyt noita törmäsi tömähtäen hänen selkäänsä. Noita horjahti ja kumeaääninen velho yritti tarttua häneen kiinni, mutta liukas tie vei jalat molempien alta ja he kaatuivat hankeen. Velhon huppu heilahti hänen takaraivolleen ja paljasti paksut, vaaleat kiharat. Minervan sydän jätti muutaman lyönnin väliin. Eihän velho voinut olla…
”Godrick! Helga! Vuosisadasta toiseen teidän kömpelyytenne jaksaa yllättää minut!” Mustahiuksinen noita sähähti. Minerva tunsi kaiken lämmön valahtavan pois kehostaan kuullessaan, millä nimillä nainen seuralaisiaan kutsui.
Siinä Tylypahkan edessä lumipenkassa makasivat nauravat Helga Puuskupuh ja Godrick Rohkelikko. Rowena Korpinkynsi tuijotti heitä suu tiukkana viivana ja kädet puuskassa. Salazar Luihuinen oli lukinnut mustat silmänsä Minervaan ja kun Minerva käänsi häneen katseensa, hän sanoi:
”Toverit, meillä on seuraa.”
Salamannopeasti Godrick oli noussut seisomaan ja Rowena nostanut oikean kätensä kuin valmistuen loitsimaan. Minerva vetäisi taikasauvansa esiin, mutta Helga huudahti:
”Hei, odottakaa, hän on McGarmiwa!”
Liukastellen Helga kompuroi Salazarin ohi Minervan luo.
”Ettekö olekin?”
Kun Helga pääsi Minervan luo, Minerva laski sauvansa. Hän ei olisi tahtonut tehdä niin, mutta jokin tuon noidan hyväntahtoisessa katseessa ja pehmeässä äänessä ei antanut hänelle muuta vaihtoehtoa. Helga puhkesi hymyyn ja ojensi kätensä kohti Minervaa. Hiukan epäröiden Minerva työnsi sauvansa viittansa taskuun ja tarttui Helgan käteen. Samassa lämpö tulvahti hänen jäseniinsä yhdellä humauksella, ihan kuin hän olisi sukeltanut lämpimään veteen.
”Miten ihanaa, että satuitte tulemaan vastaan! Odotimme teitä tovin työhuoneessanne, mutta emme voineet tietää, oletteko Tylypahkassa ensinnäkään, niin päätimme lähteä lasilliselle Tylyahoon. Ah, olenpa minä epäkohtelias, unohdin aivan esittäytyä, minä olen Helga!”
Minerva oli pitkän ikänsä aikana kokenut paljon outoja asioita, mutta seuraava varttitunti oli hänen elämänsä omituisin. Hänen ympärillään tuhat vuotta sitten kuolleet Tylypahkan perustajat kertoivat, miten olivat lumonneet itsensä palaamaan kouluun aina jouluyöksi, miten jokainen rehtori oli tiennyt heistä ja miten sanomattoman onnellisia he olivat siitä, että taikamaailmassa oli vihdoin rauha.
”Tuota… minun on vähän vaikea uskoa tätä kaikkea”, Minerva sanoi ja mietti päänsä puhki, oliko joku voinut ujuttaa hänen teehensä jotakin Puddifootin luona. Mutta kuka paikallaolijoista olisi halunnut tehdä niin?
”Älä huoli, te ette ole ensimmäinen rehtori, joka epäilee seonneensa kovan työtaakan alla. Dippet yritti työntää minut takkaan, mutta onneksi olen näin leveä”, Helga virnisteli keltaisen huppunsa suojista.
”Mutta ei kai sinulle olisi käynyt mitään? Sinähän olet jo kuollut”, Minerva rypisti kulmiaan.
”No mutta ei tuli takalistossa silti kovin veikeältä tunnu. Ihan niin kuin tämä pakkanenkin alkaa olla jo aika sietämätöntä. Me olemme menossa lasilliselle Kolmeen luudanvarteen, liityttekö seuraan?”
”Lasilliselle? Miten Merlinin nimessä te pystytte juomaan jotakin?”
”Pimeää taikuutta, varsin näppärää sellaista. Me emme ole haamuja, vaan henkiolentoja. Kuten huomaat, olemme lihaa ja verta”, Salazar sanoi ja kurottautui koskettamaan Minervaa olkapäähän. Paksusta ulkoviitastaan huolimatta Minerva tunsi kuin pienen sähköiskun Salazarin koskettaessa häntä.
”Minun vereni alkaa olla jäätymispisteessä. Tuletteko lasilliselle, Minerva? Olisi hauskaa, jos tulisitte. Toki jos vielä epäilette meitä valehtelijoiksi, on varsin oikeutettua, jos haluatte tarkistaa asian kysymällä jotakin, minkä mahdollisesti vain me voimme tietää”, Godrick sanoi ja kietoi purppuranpunaista turkisviittaansa tiukemmin ympärilleen.
Minerva puri huultaan ja mietti kuumeisesti. Mitä ainoastaan Tylypahkan perustajat voisivat tietää? Lopulta Minerva keksi.
”Tuota… jos te tosiaan olette olleet Tylypahkassa jokaisena jouluaattoyönä… niin te ehkä osaatte kertoa, missä Dumbledore vietti viimeisen aattoyönsä.”
”Teidän luonanne”, nelikko sanoi yhteen ääneen ja Minerva tunsi punastuvansa. Mutta nyt hänen oli pakko uskoa omituista seuruetta, yksikään elävä olento ei taatusti olisi tiennyt hänen ja Albuksen salaisuutta.
”Hyvä on, niin outoa kuin tämä onkin, niin juon mielelläni kanssanne lasillisen. Ja olkaa kiltit, jättäkää teitittely sikseen. Te olette minua monta ihmisikää vanhempia”, Minerva sanoi ja virnisti. Myös perustajat hymyilivät, kaikki muut paitsi Rowena, joka oli jo kääntynyt lähteäkseen kohti Tylyahoa:
”Matkaan siis!”
Helga tarttui Salazaria käsikynkästä ja kaksikko lähti seuraamaan ripeästi askeltavaa Rowenaa. Minervasta tuntui, että Godrick käveli tarkoituksella muita hitaammin ja Minerva sovitti askeleensa hänen rytmiinsä. Hetken kuului vain pakkaslumen rasahtelua askelten alla sekä Salazarin ja Helgan vaimeaa keskustelua, mutta sitten Godrick sanoi:
”Minä olen niin sanomattoman helpottunut siitä, että Tylypahka on taas jaloillaan. Ilman sinun rohkeuttasi tilanne olisi varmasti aivan toinen.”
”Minä olen saanut paljon apua”, Minerva sanoi vaatimattomasti, mutta mielessään hän kehräsi. Ei sitä joka päivä saanut kehuja oman tupansa perustajalta!
”Se on ilo kuulla. Mutta älä vähättele itseäsi. Minä tiedän kokemuksesta, miten vaikeaa on selvitä maailmanlopusta”, Godrick sanoi ja katsoi merkitsevästi Salazarin selkää.
”Miten hän on taas teidän kanssanne?”
”Kuolleena tuntuisi typerältä haaskata aikaa vihaamiseen. Me puhuimme asiat halki. Siihen meni monta jouluyötä, mutta nyt kaikki on hyvin. Mutta sinun jaksamistasihan minun pitäisi kysyä eikä toisinpäin!”
”Minä jaksan ihan hyvin. Totta kai minä kaipaan Albusta ja Severusta, mutta sen kaipauksen kanssa olen oppinut jo elämään. Tuota… te sanoitte, ettette saa kertoa mitään kuolemanjälkeisestä elämästä, mutta…”
”Valitan, Minerva. Siitä asiasta en voi joustaa.”
Minerva nyökkäsi. Hän oli aivan varma, että taikuus, joka toi perustajat takaisin elämään aina yhdeksi yöksi vuodessa, oli varmasti niin pimeää, että rangaistus sitä vastaan rikkomisesta olisi hirmuinen.
”Mutta sen voin sanoa, että rajan tuolla puolen ei ole mitään hätää. Ah, perillä!” Godrick huudahti. Edellä kulkenut Rowena avasi Kolmen luudanvarren oven ja tammioven päällä roikkuva kello helähti. Rowena ei jäänyt pitämään ovea auki seuralaisilleen, vaan kopautti lumet pois kengistään ja sujahti sisään kapakkaan. Salazar sen sijaan avasi oven selkoselälleen, päästi Helgan pujahtamaan sisälle ja jäi vielä odottamaan Minervaa ja Godrickia, joka päästi Minervan menemään edeltään.
Sisällä tuoksuivat kermakalja ja piparkakut. Iloisia ihmisiä istui pareittain tai ryhmittäin melkein joka pöydässä. Gramofoni soitti Selestina Taigorin jouluhittiä (”Muru, anna mulle hevoskotka joululahjaksi”) ja muutama iloinen juhlija pyörähteli tanssilattialla, jonka päällä roikkui suuri, lumottu mistelinoksa. Baaritiskin vieressä oleva joulukuusi oli koristeltu punaisilla palloilla ja kultaisilla köynnöksillä ja sen latvaa koristi siipiään räpyttelevä sieppi.
”Saanko ottaa viittasi?” Godrick kysyi ja Minerva suostui ilomielin. Harva velho auttoi enää vuonna 1998 noitaa riisumaan viittansa. Minerva oli juuri sanomassa asiasta Godrickille, kun näki kauhukseen matami Rosmertan tulevan heitä kohti. Voi Merlin sentään, Tylypahkan perustajista syntyisi hirveä hälinä, miten kukaan heistä ei ollut ajatellut sitä!
”Minerva! Mikä mieluisa yllätys! Ja onko sinulla jouluvieraita? Hauska tutustua!”
”Olemme Minervan ystäviä hänen taikaministeriövuosiltaan”, Salazar sanoi, ennen kuin Minerva ehti reagoida mitenkään. Hän loi kysyvän katseen Salazariin, mistä ihmeestä mies saattoi tietää, että Minerva oli ollut hetken töissä ministeriössä ennen opettajaksi siirtymistään?
”Hän on lukilitis”, Godrick kuiskasi Minervan takaa. Niinpä tietenkin, olihan Minerva Salazarin erikoiskyvystä joskus lukenut. Tai luultavasti kuullut Severukselta.
”Oh, onpa hauskaa! Näytätte olevan kylmissänne. Jos kaipaatte lämmikettä, tulitte oikeaan osoitteeseen! Valitkaa pöytä, olkaa hyvä, tulen pian ottamaan tilauksenne”, Rosmerta sanoi ja tasapainotteli kukkuroillaan täynnä tyhjiä tuoppeja olevan tarjottimen kanssa tiskin taakse. Minerva pälyili ympärilleen, ihan varmasti kohta joku tunnistaisi perustajat. Ihme kyllä, kukaan neljästä mahtivelhosta ei vaikuttanut olevan asiasta huolissaan.
Salazar ohjasi joukkion tyhjään pöytään, jonka vieressä seinässä roikkui Merlin-taulu. Nukkuva Merlin hätkähti hereille ja sylkäisi.
”Salazar Luihuinen! Mikä epämiellyttävä yllätys.”
”Äh, lennä Kyöpelinvuorelle, Merlin”, Rowena murahti ja istuutui Salazarin tarjoamalle tuolille. Salazarin suupieli nyki paksujen viiksien alla ja hän tarjosi tuolia myös Minervalle.
”Sinä… sinä koppava Korpinkynsi. Ole varuillasi, Luihuinen, vielä minä sinulle näytän! Sitten kun tuo ei ole sinua suojelemassa”, Merlin uhosi ja osoitti pitkällä sormellaan Rowenaa. Kun Rowena nosti kätensä kuin loitsiakseen, Merlin vinkaisi ja poistui salamannopeasti taulusta.
”Olet varmaan kuullut, että Merlin pelkäsi Rowenaa koulussa. Eikä se muuttunut edes silloin, kun hän oli jo mainetta ja kuuluisuutta niittänyt velho”, Godrick sanoi Minervalle ja istuutui tätä vastapäätä. Rowena Godrickin vieressä hymyili ensimmäistä kertaa sinä iltana.
”Rowena, voisitko jo vihdoin paljastaa, mikä sai Merlinin pelkäämään sinua”, Helga, joka istui Minervan vieressä, pyysi. Rowena pudisti päätään.
”Minä olen luvannut hänelle, että en koskaan kerro siitä kenellekään.”
”Merlinin tuvan perustajana koen kuitenkin velvollisuudekseni…” pöydän päässä istuva Salazar aloitti, mutta vaikeni, kun matami Rosmerta tuli ottamaan tilausta. Minervaa huimasi, oli vaikeaa ymmärtää, että hän todella istui samassa pöydässä sellaisten ihmisten kanssa, jotka olivat perustaneet Tylypahkan ja opettaneet itseään Merliniä.
”Minerva-kultaseni, mitä sinä otat?” Rosmerta kysyi hunajaa tihkuvalla äänellään.
”Öh… neilivettä, kiitos.”
”Selvä. Entä mitä teille saisi olla, komea herra?” Rosmerta kysyi Godrickilta ja hänen äänensä muuttui entistä enemmän hunajaiseksi ja hän tuijotti Godrickin vaaleita kiharoita edes yrittämättä peitellä ihastustaan.
”Kermakalja minulle.”
”Minulle neilivesi ja siihen kardemummaa, kolme kanelitankoa ja kärpässieniuutetta, mikäli se on tämän syksyn sadosta”, Helga sanoi ja Rosmerta kohotti vähän toista tummaksi maalattua kulmaansa, mutta ei sanonut mitään, vaan käänsi katseensa Rowenaan.
”Minä ottaisin kotitonttuviiniä.”
”Ja minulle hehkusimaa ja munuaispiirakkaa”, Salazar sanoi ja sai Helgan taputtamaan käsiään:
”Oo, minulle myös munuaispiirakkaa, kiitos! Hieno ajatus, Sal… Salamander”, Helga sanoi ja sai Salazarin pyöräyttämään silmiään ja Godrickin naurahtamaan.
”Ah, selvä. Pieni hetki!” Rosmerta sanoi ja purjehti tiehensä. Kun hän oli kuulomatkan ulottumattomissa, Minerva henkäisi:
”Voitteko nyt paljastaa, miten ihmeessä nämä ihmiset täällä eivät tunnista teitä! Minä olen pitänyt matami Rosmertaa sivistyneenä noitana, hänen todellakin pitäisi tunnistaa teidät.”
”Minä hämäytin kaikki, kun tulimme sisään. Ei siis huolta. Meidän salaisuutemme ei ole paljastunut kenellekään muille kuin Tylypahkan rehtoreille”, Rowena sanoi. Minerva puraisi huultaan. Niin tietenkin, miksei hän ollut ajatellut sitä kaikkein ilmeisintä vaihtoehtoa.
”Nyt sinä vähän liioittelet, Rowena. Sirius Musta ja James Potter näkivät kerran Helgan ja minut, kun olimme, hmm, leikkimässä lumisotaa”, Salazar sanoi ja kuulosti siltä kuin olisi ollut tekemässä Helgan kanssa jotakin aivan muuta. Samasta kielivät myös Helgan punehtuneet posket.
”Äh, sitä ei lasketa. Ne kaksi olivat ottaneet liian monta tuliviskiä, eivät he aamulla taatusti edes muistaneet koko asiaa. Tai ainakaan eivät uskoneet muistiaan”, Helga sanoi ja Minerva ei voinut olla hymyilemättä. Totta kai juuri James ja Sirius olivat nähneet Helgan ja Salazarin.
”Oletteko ajatelleet tänä vuonna leikkiä lumisotaa?” Godrick kysyi kuin ohimennen ja sai Rowenan kikattamaan tavalla, joka ei ollenkaan sopinut hänen aristokraattiseen olemukseensa. Salazarin nolostuneesta ilmeestä ja Helgan nyt jo helakanpunaisista poskista päätellen lumisota oli metafora jollekin sellaiselle, mistä ei voinut puhua sen oikealla nimellä. Kaksikko säästyi kuitenkin vastaamasta, koska Rosmerta purjehti tarjottimineen paikalle.
”Kas tässä juomanne, olkaa hyvä! Tämän syksyn sadon kärpässieniuutetta ei valitettavasti ollut, mutta korvasin sen puhpalluran syljellä, siinä on samankaltainen aromi”, Rosmerta sanoi Helgalle, joka maistoi neilivettään heti.
”Mainio ajatus! Tämä maistuu erinomaiselta!”
”Hauska kuulla. Viihtykää Kolmessa luudanvarressa”, Rosmerta sanoi leveästi hymyillen ja purjehti kohti takan edessä olevaa pöytää, jossa Mundungus Fletcher näytti olevan herätyksen tarpeessa.
Godrick kohotti kermakaljaansa ja kaikki muutkin tarttuivat juomiinsa yhteisen maljan merkiksi. Godrick antoi katseensa kiertää seuralaisissaan ja sanoi sitten hymyillen:
”Tylypahkalle!”
”Tylypahkalle!” kaikki vastasivat ja joivat pitkän kulauksen juomistaan. Sivusilmällä Minerva näki, miten Merlin kurkkasi taulunsa kehyksistä, mutta nähdessään, että joukkio istui yhä pöydän ääressä, katosi yhdessä noidanhatunviuhahduksessa.
”Ja nyt… kertokaa minulle kaikki”, Minerva sanoi. Nelivesi oli alkanut mukavasti lämmittää.
”Kaikki? Se on todella paljon”, Salazar sanoi ja hymyili vinosti.
”Mutta minä haluan kuulla kaiken! Miten te tutustuitte, kenen ajatus taikakoulu alun perin oli, millaista opetus oli Tylypahkan alkuvuosina, mitä olette mieltä koulun nykykäytänteistä…”
”Yksi asia kerrallaan, Minerva hyvä. Aloitetaan ihan alusta, siitä, miten nukkuvaa lohikäärmettä ei koskaan saa kutittaa”, Godrick sanoi ja alkoi kertoa nelikon ensi kohtaamisesta, josta yksikään taikamaailman historiikki ei osannut valaista sanallakaan.
Siitä illasta muodostui yksi Minervan elämän parhaista. Hän sai kuulla, miten Salazar ja Godrick olivat nuorina, uhkarohkeina velhoina oikeasti kutittaneet nukkuvaa lohikäärmettä ja melkein kuolleet, miten Helga oli loitsinut leijuvat kynttilät suureen saliin jo Tylypahkan ensimmäisenä jouluna ja miten Rowena oli suunnitellut muuttuvat portaat sen vuoksi, että halusi opettaa oppilaille, että tunneille oli lähdettävä ajoissa, koska ikinä ei tiennyt, mitä tulisi vastaan, eikä elämässä sitä paitsi koskaan saanut luottaa tottumukseen.
Kun pubin kaappikello helähti kello yhden merkiksi, oli suurin osa juhlijoista lähtenyt. Takan edessä nuokkui yhä Mundungus Fletcher, gramofonin vieressä supattelivat keskenään varsin vastarakastuneelta vaikuttava pariskunta, kaksi vanhaa noitaa pelasi velhoshakkia lähimpänä ulko-ovea olevassa pöydässä ja tiskiin nojaileva velhokaksikko liehitteli kikattelevaa Rosmertaa. Gramofoni soitti hidasta joululaulua, jonka tahtiin Salazar ja Helga tanssivat toisiinsa painautuneina tyhjällä tanssilattialla. Rowena oli lähtenyt hetkeä aikaisemmin, hän oli sanonut haluavansa kävellä hetken yksin ja ihastella talvista Tylyahoa. Godrick ja Minerva istuivat yhä pöydässä vastakkain ja hymyilivät toisilleen ikään kuin olisivat parin tunnin sijaan tunteneet koko elämänsä. Minerva ei voinut olla ajattelematta, että tällaista yhteyttä hän ei koskaan ollut kokenut kenenkään muun kuin Albuksen kanssa.
”Minulla on ollut aivan järjettömän upea ilta”, Minerva sanoi lopulta. Godrick nyökkäsi.
”Samat sanat. On ollut ilo ja kunnia tutustua sinuun. Haluaisitko vielä yhden neiliveden? Minä voin käydä hakemassa ja samalla pelastaa Rosmertan noiden velhojen kynsistä.”
”Mielelläni. Tuota, tilaatko minulle samanlaisen neiliveden kuin Helgalla oli.”
Godrick nauroi:
”Hyvä on. Mutta minusta se ei ole kovin hyvää, kardemumma pilaa sen. Neilivesi on nykyisin parempaa kuin minun aikoinani. Silloin veden outoa sivumakua yritettiin peittää juuri kardemummalla.”
Minerva hymähti ja Godrick lähti tiskille. Velhot selvästi närkästyivät, kun heitä kookkaampi ja näyttävämpi mies tuli keskeyttämään liehittely-yritykset.
Minerva käänsi katseensa ikkunaan. Tylypahka kohosi vasten tummaa taivasta juhlavana ja voimakkaana. Minerva ei voinut olla hymyilemättä. Miten etuoikeutettu hän olikaan saadessaan olla rehtorina sellaisessa koulussa, jonka juuret ulottuivat pitkälle ja versoivat hyvästä maasta.
”Hyvää iltaa, Minerva”, Minerva kuuli tutun äänen ja hätkähti. Hän katsoi ympärilleen, mutta ei nähnyt ketään. Sitten hän tajusi nostaa katseensa pöydän päällä riippuvaan Merlin-tauluun. Tällä kertaa taulussa ei kuitenkaan ollut Merliniä, vaan…
”Albus!”
”Huomaan, että olet löytänyt uusia ystäviä.”
”Miksi sinä et koskaan kertonut perustajista minulle? Mitä kaikkea muuta olet jättänyt kertomatta?”
”Myönnä pois, monissa asioissa palkitsevinta on juuri se, että ne tajuaa itse”, Albus sanoi ja hymyili tuota ärsyttävää, mutta Minervalle niin rakasta hymyään.
”Olisit voinut edes vihjata.”
”Jos minä olisin kertonut sinulle muinaisista jouluvieraista, sinä olisit epäillyt minun hukanneen viimeisetkin sitruunatoffeeni”, Albus sanoi ja sai Minervan nauramaan.
”Se on totta. Hyvää joulua”, Minerva sanoi ja olisi halunnut sanoa myös sen, miten paljon oli Albusta ikävöinyt.
”Hyvää joulua, Minerva.”
Albus hymyili surumielistä hymyä ja katosi sitten taulusta. Mundungus Fletcher alkoi kuorsata, Selestina Taigorin joululevy alkoi rätistä (se oli kulunut puhki, kuten kävi joka joulu) ja tanssilattialla Helga ja Salazar suutelivat mistelinoksan alla.
Ikkunan takana oli alkanut sataa lunta, ja Godrick laski neiliveden Minervan eteen.
”Nyt on sinun vuorosi kertoa itsestäsi.”
