Tuntematon sotilas: Sinut vain, ja aikaa | K-11 | Lehto/Riitaoja, Lammio/Rahikainen | Joulukalenterific (24/24)

[Pura]

Angelina: Kiitos! <3<3 Ihanaa, että alat lämmetä Lammiolle Lahtinen ja Määttä vilahtelevat jatkossakin vielä muutamassa luukussa, mutta vaikka rakastankin heitä, niin päätin tässä ficissä nyt keskittyä näihin kahteen pääparitukseen.
Luukku 13 on yksi miun omia suosikkeja, tykkään hirveästi laittaa hahmoja tutustumaan toisiinsa, ja miulle on tärkeää, että Lehdolle tärkeät ihmiset tulee toimeen keskenään. :')
Lehto on ehdottomasti pehmenemässä kovaa vauhtia, vaikkei se sitä oikein uskalla eikä halua ilmaista :'D Sitä lisää tänään!

-

Ikäraja: K-11
Vastuuvapaus: En omista mitään enkä saa tästä rahaa.
Varoitukset: Viittaus väkivaltaan ja loukkaantumiseen

-

Luukku 17 - Maanantai

Lehto katselee epäilevästi ympärilleen Riitaojan asunnossa, ja Riitaojaa jännittää. Mitäköhän Lehto ajattelee värikkäästä räsymatosta, muumilakanoista ja jouluvaloista? Entä pikkuisesta tv:stä ja kirjahyllyn kulmaan kiinnitetystä pienestä sateenkaarilipusta?

Lehto näyttää väsyneeltä, hänellä on varmaan ollut rankka päivä töissä. Voi olla, että Riitaoja projektoi omia tunteitaan, mutta hän kuvittelee Lehdon katsovan häntä odottavasti, niin kuin tarvitsisi ja haluaisi hellyyttä heti.

“Mennäänkö sänkyyn”, Riitaoja aloittaa, ja lehahtaa kirkkaanpunaiseksi heti kun tajuaa, mitä sanoi. Lehto yskähtää ja punastuu hänkin.

“Tai siis”, Riitaoja korjaa, “se on mukavampi ku tuo minun sohva. Niin ajattelin että. Niin.”

Lehto huokaisee syvään ja peittää hetkeksi kasvonsa kädellään. “Toki.”

Riitaoja kömpii sänkyyn ja käy makuulle, kerää perässä seuranneen Lehdon siihen syliinsä. Niin kuin ennenkin, kiusallisuus vähenee heti kun he pääsevät tähän, koska tämä tuntuu niin luonnolliselta. Siltä, että tässä heidän kuuluukin olla.

Riitaoja sulkee silmänsä ja hengittää Lehdon hiusten tuoksua. Hänellä on ollut koko päivän vähän paha olo. Lehto taitaa huomata sen, ehkä siitä, että hän ei höpötä yhtä tasaiseen tahtiin kuin normaalisti.

“No mikä”, Lehto kysyy ja sanojen kiusaantuneen ärtynyt sävy saa Riitaojan hymyilemään.

“Minun pitäis tässä joku päivä soittaa kotiin minun pikkusiskolle, ja ehkä vanhemmatkin haluaa puhuu minun kanssa”, Riitaoja selittää. “Se ahdistaa… monestaki syystä, mutta lähinnä siksi kun minun vanhemmat ei oikein hyväksy sitä, että minä oon homo.”

“Onko sulla sitten joku.”

“Ei, ei”, Riitaoja naurahtaa hermostuneena, “On ollu yks poikaystävä ja sit joskus… muuta vähän rennompaa -” hän takeltelee sanoihinsa, ei halua kuulostaa miltään rattopojalta. “Mutta nyt ei oo kettään.”

Kuvitteleeko hän vain, vai vilahtaako Lehdon kasvoilla vihamielinen ilme, kun Riitoja mainitsee entisen poikaystävänsä? Onkohan Lehtokin homofobinen, vai ehkä sittenkin… mustasukkainen?

Tuskin kumpaakaan, Riitaoja yrittää puhua itselleen järkeä. Varmaan Lehto on vain ärtynyt, että Riitaoja höpöttää tällaisia. Hän ei vaan voi sille mitään, se tulee niin luonnostaan etenkin kun Lehto oikeasti osoittaa, että häntä jollain tasolla kiinnostaa, mitä Riitaojalle kuuluu.

“Vaikka olis joku niin en oikein tiiä miten se toimis, en tiiä miten hän suhtautuis tähän minun työhön.” Ei siinä periaatteessa pitäisi olla mitään, koska työtähän se vain on, mutta kyllä Riitaoja periaatteessa ymmärtäisi, jos hänen poikaystävänsä ei pitäisi siitä, että hän tekee tällaista. Onhan tämä nyt vähän erikoista, vaikkei edes ottaisi lukuun sitä, mitä hän tuntee Lehtoa kohtaan.

“No jos sillä olis jotakin valittamista niin se olis paskiainen. Kannattaako sellasen kanssa edes olla”, Lehto murahtaa. “Tää on kuitenkin vaan sun työ.”

Riitaoja vastustaa halua haudata kasvonsa Lehdon hiuksiin. Voisiko Lehto olla enää yhtään ihanampi? Onko Riitaoja tehnyt jotain pahaa, josta häntä nyt rankaistaan näin? Koska nimenomaan, tämä on vain työtä. Välillä Riitaojasta tuntuu muulta, mutta Lehto näkee tämän vain niin.

“Mites sinä?” Riitaoja uskaltautuu kysymään. Hän ei ole nähnyt missään mitään merkkiä minkäänlaisesta kumppanista, mutta haluaa varmistaa.

“No mä en ikinä edes koske ihmisiin. Päättele siitä.”

Niin, totta. Seurustelu olisi varmasti hankalaa.

Lehto kuitenkin ansaitsisi jonkun, joka rakastaisi häntä ja olisi hänelle hyvä. Jonkun, jota hän voisi koskettaa ja jonka kosketusta hän kestäisi.

Riitaojan ajatukset lähtevät ilman lupaa pahoille teille. Tarkoittaako Lehto, ettei hän ole koskaan koskenut ketään? Jos niin olisi, ja jos Riitaoja jotenkin saisi Lehdon kiinnostumaan itsestään ja rentoutumaan tarpeeksi että sallisi sen… silloin hän saattaisi olla ensimmäinen ihminen ikinä, joka saisi koskea Lehtoa kaikkialta. Ajatus on vaarallinen, vaarallisen ihana, ja Riitaoja yrittää unohtaa sen saman tien. Hänen ei pitäisi innostua; ei heillä ole kuin työsuhde. Ja ehkä, ehkä myös vähän jonkinlaista jännitettä, ellei Riitaoja ole langennut toiveajatteluun ja kuvittelemaan omiaan.

“Entä nyt? Tämän jälkeen?” hän kuitenkin kysyy, vaikka ei pitäisi.

“Ehkä”, Lehto sanoo, ja Riitaoja on hölmö ja antaa itsensä ajatella, että ehkä Lehto tarkoittaa häntä eikä ihmisiä yleensä. Hän halaa Lehdon vähän lähemmäs ja silittää tämän niskaa. Tuntee Lehdon sulkevan silmänsä; hän on niin lähellä, että ripset pyyhkäisevät kevyesti kaulan ihoa.

“Millaisen ihmisen sinä haluisit, jos haluisit jonkun?”

“Enpä oo tollasta miettiny”, Lehto sanoo jurosti. “Niitä montaa ole jotka ees kestäis mua.”

Riitaoja tuhahtaa ja pörröttää hellästi Lehdon hiuksia. “Ihan varmasti on.”

Esimerkiksi minä, hän ei sano. Vaihtaa vain asentoaan vähän, ja päätyy nenäkkäin Lehdon kanssa. Hän on niin lähellä, että tuntee Lehdon hengityksen. Muutama senttimetri lähemmäs, niin tämä olisi suudelma.

Riitaoja avaa silmänsä ja katsoo Lehtoa, joka on puristanut omat silmänsä tiukasti kiinni. Lehto on niin lähellä, että katse ei kunnolla tarkennu häneen, mutta hän on silti kaunis. Silmäkulmissa on hentoja naururyppyjä ja poskia peittää muutaman päivän sänki.

Riitaoja liu’uttaa kätensä hitaasti Lehdon niskasta tämän poskelle. Iho on pehmeää ja kuumaa, ja sänki tuntuu hyvältä sormenpäissä. Riitaoja kallistaa päätään, ja heidän nenänsä hieroutuvat yhteen. Lehto huokaisee hiljaa ja rentoutuu, liikahtaa hiukan lähemmäs -

Ja hänen puhelimensa soi. Riitaoja hätkähtää, ja Lehto avaa silmänsä säikähtäneen näköisenä, perääntyy ja nousee istumaan. Hän kaivaa puhelimen taskustaan hiljaa kiroten.

“Rahikainen”, hän selittää Riitaojalle, ja vastaa. Hänen poskensa ovat punaiset ja ilmeensä vihainen. Hän näyttää valmiilta huutamaan Rahikaiselle, mutta kalpenee ja vakavoituu kuullessaan, mitä Rahikainen sanoo.

Riitaoja kuulee puhetta, muttei erota sanoja. Lehto kuuntelee pitkään.

“Okei”, hän sanoo Rahikaisen pitäessä tauon. “Tottakai jäät. Joo. Kerroitko Määtälle? Hyvä.”

Rahikainen jatkaa vielä, ja Lehto kuuntelee vakavana.

“Kyllä se. Kyllä se siitä", Lehto sanoo vähän kömpelösti. "Soita jos tulee jotain.”

Hän lopettaa puhelun näyttäen edelleen vähän häkeltyneeltä.

“Mitä on tapahtunu?” Riitaoja kysyy ja laskee kätensä varovasti Lehdon käsivarrelle.

“Lammio on sairaalassa. Se Rahikaisen jätkä”, Lehto tarkentaa Riitaojan hämmentyneen ilmeen takia.

“Voi ei”, Riitaoja huolestuu, “Jotain vakavaa?”

“Sai puukosta.”

“Mitä?”

“Se on poliisi”, Lehto selittää. “Joku pidätys mennyt huonosti.”

Se selittää paljon, mutta tuollaisesta on kamalaa kuulla. “Toipuuhan hän?”

“Joo, Rahikainen vaan hermoilee. Se on tikattavana nyt, ihan tajuissaan kuulemma.”

“Okei, hyvä”, Riitaoja empii hetken. “Tuletko takasin tähän?”

Lehto käpertyy takaisin Riitaojan viereen, eikä tämä onneksi tunnu liian kiusalliselta, vaikka kumpikin tiedostaa, mitä heiltä äsken jäi kesken.

Riitaoja silittää taas Lehdon hiuksia.

“Kyllä se siitä”, hän vakuuttaa. “Jos vaan tikataan eikä oo mitään leikkausta, niin varmasti se paranee nopeesti.”

Hän ei voi kuitenkaan olla huolehtimatta, vaikkei edes tunne koko ihmistä. Rahikainen näytti niin onnelliselta ja rakastuneelta puhuessaan siitä Henrikistään. Hänen täytyy olla ihan hirveän huolissaan.

Riitaoja ei voi olla miettimättä miten kamalaa olisi, jos tuollainen sattuisi omalle kohdalle. Vaikka tilanne ei tietenkään ole sama, vaikka heillä ei ole suhdetta eikä Lehto ole hänen, hän tietää että menisi silti aivan rikki, jos Lehdolle tapahtuisi jotakin.

Hän painaa kevyesti huulensa Lehdon otsalle ja pitää kättä tämän selällä, vakaata hengitystä tunnustellen. Hän toivoo niin kovasti, että voisi suojella Lehtoa. Että voisi jäädä tähän ja olla Lehdon, sittenkin kun se lahjakortti ei enää sido heitä yhteen.

-

A/N: Älkää murhatko :') kyllä tästä selvitään heti parissa seuraavassa luukussa ^^

[Mrs. Potter]

Äääää! Ihan ensimmäiseksi: pitäisi olla laissa kiellettyä puukottaa Lammiota tolla tavalla off-screen. Seuraavien luukkujen on parempi korjata tämä huutava vääryys, muuten  Rahikainen ja minä taidetaan molemmat vaipua epätoivon suohon. Haha, samaistun itse ihan liikaa Rahikaiseen, niin että tekee niin pahaa toisen puolesta. 🙈 Mutta, Riitis ja Lehto: musta tuntuu että alan vähitellen lämmetä näiden suhteelle. Kummatkin on niin epävarmoja itsestään, mutta niin selkeesti kiinnostuneita toisistaan,  että niiden kaartelua ja kiertelyä on ihanan vaivaannuttavaa seurata. Ehkä mustakin saadaan tän parituksen fani siihen mennessä kun 24. luukku aukeaa, kuka tietää

[Pura]

Mrs. Potter: Kiitos kommentista! <3<3 Tässä korjataan, ja myös ylihuomenna! Rahi raukka pelkää paljon, mutta kaikki tulee kyllä lopulta kuntoon, ei hätää <3
Ihanaa, että alat lämmetä Lehto/Riitaojalle! He kaartelevat ihan huolella, mutta pikkuhiljaa tässä edetään kyllä

-
Ikäraja: K-11
Vastuuvapaus: En omista mitään enkä saa tästä rahaa.
Varoitukset: Mainintoja väkivallasta, loukkaantumisen kuvausta, viittaus seksiin
A/N: Anteeksi, olen tämän kanssa taas vähän myöhässä. Sanottakoon myös, että en ole lääkäri ja arvioni vammojen paranemistahdista on vähintäänkin optimistinen. :')

-

Luukku 18 - Maanantai ja tiistai

Rahikainen ei osaa odottaa mitään erikoista, kun Lammio soittaa hänelle maanantaina puoli seitsemältä illalla. Hän on käynyt hakemassa kotoa kassillisen vaihtovaatteita voidakseen asua alkuviikon Lammion luona, ja on juuri ehtinyt heittää kassin makuuhuoneeseen ja pakastepizzan uuniin, kun puhelin värisee taskussa.

Hän vastaa iloisesti, muistamatta edes oikeastaan että Lammionhan pitäisi parhaillaan olla hoitamassa sitä pidätystä. Hän odottaa tavanomaista raporttia siitä, että Lammion on jäätävä vielä hetkeksi ylitöihin, mutta että hän yrittää ehtiä kotiin mahdollisimman pian. Se on kuultu tuhat kertaa, ja Rahikainen on varautunut siihen nytkin, sitä varten hänellä on tietokone mukana. Hän osaa kyllä viihdyttää itseään ylimääräisen tunnin tai pari. Hän on pakannut laukkuunsa myös joulukalenteristaan saamansa yllätykset, uusimpana silkkisen siteen, jolla on tarkoitus peittää silmät. Hän suunnittelee jo, miten voisi odottaa Lammiota sängyssä, päällään vain se side eikä mitään muuta, kun Lammion ääni hätkähdyttää hänet mietteistään.

“Janne”, Lammio puuskahtaa. Hän kuulostaa jotenkin… siltä että häneen sattuu.

“Mitä? Ootko sie okei?”

“Älä hätäile”, Lammio pyytää. Hän kuulostaa purevan hammasta, ja Rahikainen kuulee taustalla sireenien äänen.

“Henrik, mitä vittua.” Rahikainen ei voi sille mitään, että ääneen hiipii pelkoa. Hänen sydämensä hakkaa lujaa, hän tuntee sen sykkeen korvissaan.

“Ei hätää”, Lammio rauhoittelee teeskennellyn tasaisella äänellä. “Ollaan matkalla sairaalaan, minä sain vähän puukosta.”

"Mitä -”

“Mutta ei hätää”, Lammio jatkaa. “Verta tulee aikalailla mutta haava ei ole syvä.”

Linjan toisessa päässä Lammio hengittää tuskaisen pinnallisesti, mutta jatkaa kuitenkin puhumista. “Tikkejä se vaan tarvitsee.”

“Mitä vittuu, oikeesti”, Rahikainen äännähtää. Hän puristaa puhelinta niin kovaa, että se nitisee liitoksissaan, ja hänen omakin hengityksensä kiihtyy, pelosta.

Joku sanoo Lammiolle jotain, naisen ääni, ehkä Kotilainen.

“Henrik”, Rahikainen sanoo, ja hänen äänensä on käheä ja pelokas. “Ootko varma -”

“Olen, minulla on hyvä ote tästä ja ollaan kohta perillä - olen ihan kunnossa.”

“Mie tuun sinne sairaalalle”, Rahikainen ilmoittaa samalla, kun laittaa uunin pois päältä ja puoliksi paistuneen pizzan jääkaappiin, ja keräilee taskuihin avaimet ja bussikortin. Hän haluaa nähdä Lammion, heti paikalla. Haluaa katsoa, että ne korjaavat hänet, ja heti sen jälkeen hän haluaa takertua Lammioon ja olla päästämättä enää ikinä irti. Ehkä hän saattaa vaatia selitystä ja olla vihainen, mutta päällimmäisenä hänen mielessään on huoli.

“Tule- tule vain.” Lammio kuulostaa kiitolliselta, ja vittu, hänen äänensä on niin väsynyt.

Jossakin lähellä Kotilainen käskee lopettamaan puhelun.

“Ei hätää”, Lammio yrittää vielä rauhoitella Rahikaista. “Saatiin pidätettyä tekijä kuitenkin.”

Rahikainen naurahtaa, mutta nyyhkäisyksi se lopussa sortuu.

Lammio kuulee sen ja äännähtää surullisesti. “Olen pahoillani. Tiedän että lupasin olla varovainen, minun ei pitäisi huolestuttaa sinua näin -”

“Ei mittään tuollasta nyt, jooko”, Rahikainen keskeyttää. Lammio naurahtaa tukahtuneesti.

”Mie tuun sinne”, Rahikainen lupaa kiskoessaan takkia päälleen. “Koita kestää. Mie rakastan sinnuu.”

“Niin minäkin sinua”, Lammio huokaa. “Nähdään kohta. Älä pelkää.”

Lammio lopettaa puhelun, ja Rahikainen on sillä sekunnilla ulkona ovesta.

*

Ulkona alkaa sarastaa aamu. Rahikainen istuu tuolissa Lammion sängyn vieressä. Hän on taipunut huonoon asentoon, nojaa poskeaan patjaan. Yöllä hän torkahti tuoliinsa pariksi tunniksi, mutta enää hän ei osaa nukkua.

Hoitaja kävi äsken tsekkaamassa tilanteen, ja hymyili Rahikaiselle ymmärtäväisesti, ei onneksi käskenyt häntä siirtymään minnekään. Hänen selkäänsä sattuu, mutta hän on kuolemanväsynyt eikä jaksa nousta tästä.

Lammio nukkuu ihan hänen lähellään, hengittää rauhallisesti. Ei Rahikainen haluaisikaan siirtyä tästä mihinkään. Nostamatta päätään, hän etsii Lammion käden omaansa. Hän sivelee Lammion ihoa ja tunnustelee vakaata pulssia ranteessa.

Ovi käy, ja Rahikainen kääntyy sen verran, että näkee huoneeseen tulleen ihmisen olevan Kotilainen. Tämä tulee sängyn luo ja tönäisee Lammion hartiaa hellästi. Lammio herää ynähtäen jotain.

“Kotilainen”, Lammio tervehtii unisella äänellä. “Huomenta.”

Kotilainen raportoi Lammiolle lyhyesti siitä, mitä nyt tapahtuu. Tekijä on kiinni Lammion ansiosta. Muu ryhmä hoitaa prosessin nyt loppuun. Lammio on pakkolomalla ainakin nyt vuodenvaihteen yli.

“Sarastie sanoi, että katsotaan sitten, kun saat tikit pois”, Kotilainen selittää. “Ja sittenkin kun pääset töihin niin sulle on luvassa pelkkää paperinpyörittelyä ainakin kuukausi.”

“Eikö tuo nyt ole vähän liioittelua”, Lammio kommentoi kuulostaen ärtyneeltä.

Rahikainen huokaisee raskaasti. Hänen puolestaan Lammio saisi pysyä turvallisesti sängyssä seuraavat puoli vuotta. Hän kohottaa viimein päätään ja räpyttelee raskaita silmäluomiaan, kohdistaa väsyneiden silmiensä katseen ensimmäisenä Lammioon.

Lammio hymyilee hänelle ja Rahikainen hymyilee takaisin. Tuntuu niin hyvältä olla tässä lähellä ja nähdä hänen olevan okei. Siinä ei pitäisi enää olla mitään ihmeellistä, mutta myös se tuntuu hyvältä, että Lammio antaa hänen olla tässä ja pitää kädestään kiinni, vaikka Kotilainen näkee.

“Huomenta, prinssi Ruusunen”, Kotilainen virnistää hänelle huomattuaan hänen olevan hereillä.

“Huomenta, Rauli”, Rahikainen virnistää väsyneesti ja heittää Kotilaiselle lentosuukon. Hän hymyilee, kun Lammio nostaa väsyneesti kätensä ja pörröttää hänen hiuksiaan.

“Kerropa vielä miks näin kävi siun vahtivuorollas”, Rahikainen piikittelee Kotilaista.

“Vahtivuorolla?” Lammio pistää väliin, koomisen loukkaantuneena.

“Kerro sinä, miksi poikaystäväsi on niin itsepäinen ja sankarillinen”, Kotilainen tokaisee välittämättä Lammiosta. “Miksi pitää lähteä sooloilemaan ja yrittää taltuttaa veitsen kanssa riehuva nainen yksin?”

“Sanopa se”, Rahikainen murahtaa ja mulkaisee Lammiota, joka huokaisee muka kovinkin kärsivänä.

“Uskokaa tai älkää, mutta en minä tarkoituksella puukotetuksi tullut.”

“No se tästä vielä puuttuskin”, Kotilainen tuhahtaa. “Mä lähden nyt töihin. Pidän sut ajan tasalla, pistän sähköpostilla yhteenvetoa kuhan se saadaan valmiiksi. Mee sä nyt kotiin ja ota ihan rauhallisesti ja yritä parantua.”

Lammio myöntyy vastahakoisesti, ja Kotilainen lähtee.

Rahikainen laskee päänsä takaisin patjalle.

“Halluisitko sie viimeinki selittää miulle kunnol et mitä siel oikein tapahtu?”

Lammio nostaa kätensä silittelemään Rahikaisen hiuksia ja selittää koko tapauksen. Kuinka tämän naisen aviomies oli kuollut vuosi sitten syöpään, kuinka hän oli surusta sekopäisenä etsinyt miehiä jotka muistuttivat tätä. Kuinka hän oli nähnyt heissä rakkaansa ja siksi huumannut heitä ja vain pitänyt luonaan, kuvitellut heidät miehekseen. Baarin pojat olivat osuneet ulkonäöllisesti liiankin lähelle, mutta naisen mukaan heistä toinen oli ollut paskiainen, ei niin kuin hänen Mironsa. Poika oli ilmeisesti lähennellyt väkisin jotain toista naista, ja sitä tekijä ei ollut kestänyt. Sitä, että sellainen sai elää kun Miron tapainen hyvä ihminen ei. Hän oli raivostunut ja iskenyt sitten linkkuveitsellä. Sillä samalla, jolla hän iski myöhemmin Lammiotakin yrittäessään karata häntä pidättämään tulleelta poliisipartiolta.

"Hän yritti karata parvekkeen kautta. Minä sain hänet kiinni, mutta otin siinä vähän osumaa itsekin."

"Nyt ei oo sen aika, mut sitten ku sie oot vähän paremmassa kunnossa niin mie halluun puhhuu tuosta siun sankarikompleksistas."

Lammio pyöräyttää silmiään kuin ei näkisi tässä mitään ongelmaa, ja Rahikainen huokaisee syvään. Ei Lammio itsetuhoinen ole, mutta hänellä on tapana laittaa työnsä sekä oikeuden toteutuminen kaiken edelle, myös oman turvallisuutensa. Siitä on tosiaan pian pakko käydä jonkinlainen vakava keskustelu, vaikkei Rahikainen odotakaan sitä ollenkaan innolla.

Lammio pitää tärkeänä vain sitä, että nainen on nyt säilössä ja odottaa analyysia ja oikeuden päätöstä siitä, päätyykö vankilaan vai psykiatriseen hoitoon. Lammio makaa sairaalasängyssä pitkä rivi tikkejä kyljessään ja käyttäytyy, kuin se olisi vain välttämätön paha.

Rahikaista puistattaa. Hän kääntää päätään ja vilkaisee Lammiota. Hän näyttää pieneltä ikävän värisessä sinisessä sairaalakaavussa peiton alla. Hänen kasvonsa ovat kalpeat, ja silmänalusensa tummat.

Mitä jos hän olisi loukkaantunut pahemmin? Tai mitä jos hän makaisi siinä vaikka syövän takia? Kestäisikö Rahikainen sen jotenkin, vai sekoaisiko hän samalla tavalla kuin se nainen?

Hänen ajatuksensa keskeytyvät, kun hoitaja tulee huoneeseen. Hän tervehtii Lammiota iloisesti ja siirtää peittoa ja kaapua syrjään sen verran, että pystyy käärimään haavan päältä siteet pois ja tutkimaan tikkejä.

“Nämä näyttää oikein hyviltä. Olet vapaa lähtemään kotiin, kunhan pidät huolta, ettet riehu niin, että haava aukeaa. Sun pitäs lähteä taksilla tai jonkun muun kyydillä, itse sä et saa ajaa kun sut on pumpattu aika täyteen kipulääkkeitä.”

Rahikainen on helpottunut, sillä tuo kuulostaa ihan hyvältä. Onneksi kyseessä ei ole syöpä tai mikään vakava vamma, joka pitäisi Lammion sairaalassa kauemmin.

Hoitaja varaa Lammiolle ajan tikkien poistoon 28. päivä. Kuulemma se hoituu ihan yhtä hyvin välipäivinä kuin normaalinakin arkena. Hän varmistaa vielä, ettei heillä ole mitään kysymyksiä, ja jättää heidät sitten kaksin.

“Mennäänkö kottiin?” Rahikainen kysyy.

“Mennään.”

Lammio vaihtaa siviilivaatteet päälleen, hitaasti ja hiljaa kivusta sihahdellen mutta ilman apua. Hän valittaa voivansa myös kävellä aivan hyvin, mutta Rahikainen ei ota sitä kuuleviin korviinsa, vaan auttaa hänet pyörätuoliin ja kärrää hänet autolle. Lammio oli eilen antanut autonsa avaimet Sinkkoselle, joka on käynyt ajamassa auton työpaikalta tänne.

Rahikainen laittaa radion hiljaiselle ja ajaa Lammion kotiin. Hänkin on oikeastaan liian väsynyt tähän, mutta matkaa ei onneksi ole paljon. Lammio nojaa ikkunaan uupuneena ja kalpeana, mutta hengissä. Rahikainen laskee kätensä hänen polvelleen ja silittää housunkangasta peukalollaan. Lammio hymyilee hänelle väsyneesti ja nojaa sitten päänsä taaksepäin ja sulkee hetkeksi silmänsä.

Rahikainen antaa hänen levätä, ja Lammio näyttää olevan jo lähes unessa, kun hänen puhelimensa soi. Hän hätkähtää hieman ja etsii sen takkinsa taskusta.

“Hei, äiti”, hän vastaa.

Oho. Rahikainen ei olekaan koskaan nähnyt Lammiota silloin, kun tämä on äitinsä kanssa tekemisissä. Hän pitää katseensa tiessä, mutta kuuntelee tarkasti keskustelun sitä puolta, jonka pystyy kuulemaan. Vaikka Lammio yrittää peittää sen, hänen äänensävynsä on hiukan harmistunut, ja Rahikaien ymmärtää miksi. Tämä soitto tulee hiukan huonoon aikaan ja ilmeisesti aivan odottamatta.

Rouva Lammio taitaa kysyä jotain, sillä Lammio vastaa, “En kumpaakaan. Olen pahoillani.”

Hän kuuntelee hetken ja huokaisee. “Töissä sattui... pieni haaveri.”

Rahikainen pärskähtää naurusta, jossa on enemmän epäuskoa kuin huvittuneisuutta. Ilmeisesti Lammion äitikään ei ota asiaa huumorilla.

“Ei mitään vakavaa!” Lammio yrittää selitellä. “En vain oikein voi matkustaa nyt.”

Niin, totta. Hänen ei todellakaan pidä nyt lähteä Helsinkiin. Toisesta päästä kuuluvasta puhetulvasta päätellen Lammion äiti ei ole aivan samaa mieltä.

“Kyljessäni on seitsemän sentin viiltohaava. En ole lähdössä mihinkään”, Lammio ilmoittaa. Hänen äitinsä on hetken aikaa hiljaa, sitten ilmeisesti kysyy tarkennusta.

“Pelkkä lihasvamma, ei vahinkoa sisäelimille, ei suurta verenhukkaa”, Lammio selittää. Hänen äänensä on pelottavan tyyni ja selitys kliininen. “Minulla on pitkä rivi tikkejä ja pidempi lista lääkkeitä, mutta muuten kaikki on kunnossa.”

Rahikainen tuhahtaa sanoille, eikä Lammion äitikään taida niitä suuremmin arvostaa.

“Et -” Lammio sulkee silmänsä tuskastuneena. “Äiti. Teillä on jo koko loma suunniteltuna.”

Rahikainen vilkuilee häntä ajamisen lomassa. Lammio kiistelee äitinsä kanssa hetken, ja joutuu lopulta myöntymään ilmeisesti siihen, että rouva Lammio tulee itse käymän Tampereella, kun kerran hänen poikansa ei pääse Helsinkiin. Lammio saa hänet kuitenkin varaamaan hotellihuoneen sillä verukkeella, että hänen sohvallaan on muka huono nukkua, vaikka Rahikainen tietää sen olevan oikeastaan yllättävän mukava. Rahikainen kuitenkin ymmärtää että Lammio tarvitsee yksityisyyttään, eikä hänen äidillään ole rahasta puutetta. Hotellissa yöpyminen tuskin on hänen äidilleen mikään ongelma.

“Hyvä on”, Lammio myöntyy johonkin, mitä hänen äitinsä sanoo. “Nähdään sitten. Niin sinäkin.”

Hän lopettaa puhelun ja huokaisee syvään, sulkee silmänsä väsyneenä.

“Minun äitini aikoo nyt tulla tänne”, hän sanoo. “Hän tulee joulupäivänä ja on yön tai kaksi. Isä ei ehdi.”

Viimeisen lauseen kohdalla hän näyttää samaan aikaan sekä helpottuneelta että pettyneeltä. Rahikainen laskee taas käden hänen reidelleen ja silittää rauhoittavasti.

Hänen ei pitäisi, mutta Rahikainen suree vähän heidän yhteistä Joensuun reissuaan, jota nyt ei varmastikaan tapahdu. Lammion olisi hyvä nyt vain olla ja levätä, eikä matkailla ympäri maata. Kyllä hän ehtii tavata Rahikaisen perheen myöhemminkin.

He alkavat olla lähellä määränpäätään. Rahikainen kaartaa Lammion kotikadulle.

"Halluutko, että mie vien miun tavaroit pois siun luota?” Hän kysyy kääntyessään nelikerroksisen talon pihaan. Hänen vaatteitaan asuu Lammion kaapeissa ja hänellä on keittiössä oma muki, joka ei sovi Lammion kirkkaanvalkoiseen ja kalliiseen astiastoon. Kylpyhuoneeseen on jäänyt hänen hiusvahapurkkejaan ja Tom of Finland -pyyhkeitä. Jos lammion äiti näkisi kaiken sen, näkisi kuinka heidän elämänsä sekoittuvat yhteen Lammion asunnossa, hänelle olisi varmaan aika selvää, mitä on meneillään.

“Minä…” Lammio aloittaa, jää hetkeksi miettimään näyttäen ahdistuneelta.

“Älä vie niitä.”

Rahikainen pysäköi auton ja sammuttaa moottorin. Hän kääntyy katsomaan Lammiota, joka puree huultaan ja tuijottaa kiinteästi ulos tuulilasista.

“Ootko varma?” Pieni hymy uhkaa hiipiä Rahikaisen kasvoille, mutta hänen on pakko vielä varmistaa.

“En ollenkaan”, Lammio huokaisee. “En tiedä onko tässä nyt mitään järkeä. En tiedä, miten ikinä osaisin kertoa hänelle suoraan… mutta jos hän kysyy, niin ehkä minä sitten. Kerron.”

Rahikainen nostaa kätensä koskettamaan Lammion kasvoja, sipaisee kalpeaa poskea hellästi peukalollaan. Hän on niin ylpeä; hän ei olisi koskaan osannut odottaa, että Lammio olisi näin rohkea. Ei olisi edes osannut toivoa sellaista.

“Isälle en… Jos äiti kertoo, niin sitten kertoo, mutta minä en…”

Rahikainen siirtää kätensä Lammion poskelta niskalle, silittää lyhyitä hiuksia siellä.

“Ihan siun tahtiin. Jos et pysty niin sitte ei, vaikka koskaan. Mie tiijän, millanen ihminen se on.”

Lammio nyökkää surumielisesti hymyillen.

“On niin typerää miten minä kuvittelen, että jos vain odotan tarpeeksi kauan, hän muuttuu ja päättää, että tämä on sittenkin normaalia ja okei ja sitten minä voin rauhassa tulla kaapista ja sitten kaikki on maagisesti kunnossa.”

Hänen ääneensä hiipii vanhaa katkeruutta. “Vaikka tiedän aivan hyvin, ettei se mene niin. Olen odottanut sitä viisitoista vuotta, eikä hän ole sinä aikana muuttanut kantaansa ollenkaan, vaikka olen yrittänyt puhuakin siitä.”

Rahikainen huokaise ja ottaa Lammion kasvot käsiinsä, painaa heidän otsansa yhteen.

“Mie rakastan sinnuu”, hän kuiskaa. “Rakastasin vaikka sie et ikinä kertos meistä kellekään.”

Lammio hymyilee ja nojautuu painamaan pehmeän suudelman Rahikaisen huulille.

“Auttaisitko minut ylös?” Lammio kysyy hiljaa ja puoliksi surkeana ja puoliksi ärtyneenä. Häntä selvästi häiritsee olla näin heikkona jonkun toisen nähden. Toisaalta kertoo paljon, että hän oikeasti pyytää apua ja antaa Rahikaisen auttaa, eikä pakota itseään selviämään yksin.

Rahikainen auttaa Lammion ulos autosta, ja tukee häntä hellästi kun he kävelevät sisälle ja hissiin. Huomenna hän voi käydä ostamassa Lammiolle lääkkeet, tämän illan hänen pitäisi selvitä niillä mitä on valmiiksi. Migreenin takia hänellä on aina kotona valmiina kunnon arsenaali lääkkeitä.

Rahikainen vie Lammion suoraan makuuhuoneeseen ja auttaa hänet istumaan sängyn reunalle. Keskivartaloa liikuttavat liikkeet tekevät selvästi kipeää, vaikka Lammio pureekin hammasta sanomatta mitään.

Rahikainen auttaa takin pois Lammion päältä ja polvistuu sitten hänen eteensä riisumaan hänen kenkänsä. Availee nauhat kaikessa rauhassa ja sipaisee ohimennen Lammion nilkkaa sormillaan. Se aiheuttaa tuskin huomattavan värähdyksen, joka hymyilyttää Rahikaista. Hän laskee hetkeksi leukansa Lammion polvelle ja katsoo leikkisästi ylös hänen kasvoihinsa.

“Jos siula ei olis tikkejä, nii mie ottasin poskeen just nyt", hän mietiskelee ääneen ja silitää hellästi Lammion reiden sisäpintaa. "Nyt en vuan uskalla riskeerata ku sie oot menny satuttaa ittes, ettei vuan käy pahemmin.”

“Älä viitsi kiusata”, Lammio tuhahtaa ja työntää Rahikaista kevyesti poispäin. Hän nauraa ja menee kiltisti, nappaa Lammion kengät mukaansa ja vie ne eteiseen. Hän hakee samalla keittiöstä lasillisen kylmää vettä ja tuo sen sekä särkylääkkeen Lammiolle. Tämä nielaisee lääkkeen helpottuneen näköisenä ja käy sitten irvistäen pitkäkseen sänkyyn.

Rahikainen vaihtaa päälleen pehmeät kangashousut ja vanhan harmaan paidan, ja sujahtaa itsekin peiton alle Lammion viereen. Hän kierähtää Lammion lähelle ja kerää hänet hellästi aivan lähelle, siihen rintaansa vasten.

Heidän nilkkansa lomittuvat peiton alla, ja Lammio tuntuu lämpimältä Rahikaista vasten. Rahikainen laskee kätensä Lammion rinnalle, sydämen päälle. Se sykkii vahvana, tasaisesti ja rauhoittavasti. Rahikainen yrittää rauhoittua ja uskoa, että Lammio on kunnossa eikä heillä ole enää mitään hätää.

[Pura]

Ikäraja: K-11
Vastuuvapaus: En omista mitään enkä saa tästä rahaa.
Varoitukset: -

-

Luukku 19 - Keskiviikko

Tasan kello kolmelta Riitaoja klikkaa puhelinkuvaketta ja istuutuu tietokoneensa ääreen. Hänen ei tarvitse odottaa kauaa, sillä puhelun ajankohta on sovittu etukäteen. Aliisan leveästi hymyilevät kasvot täyttävät pian tietokoneen ruudun.

“Hei!” sisko tervehtii iloisesti.

“Hei”, Riitaoja hymyilee takaisin. “Mitä kuuluu? Vieläkö sinul on paljon koulua?”

“Kaks päivää! Ei me enää mitään oikeestaan tehä. Katotaan huomenna joku elokuva ja sitte perjantaina on joulujuhla ja todistusten jako.”

Aliisa on hyvä koulussa, todistukseen on aika varmasti odotettavissa on rivi ysejä ja vähintään muutama kymppi. Ehkä joku stipendikin. Kuulemma hän myös laulaa luokan joulujuhlaesityksessä. Aliisa on heistä kahdesta se sosiaalisempi ja rohkeampi. Hänellä on iso kaveripiiri, toisin kuin Ristolla, jolla on vain muutama läheinen ystävä kotikaupungista, ja täältä nyt Sirkka, Tassu ja Tyyne.

Riitaoja kyselee siskoltaan koulusta ja kavereista. Kaikki kuuluu sujuvan hyvin, ja Aliisalla on kuulemma poikaystäväkin. Vuoden vanhempi, eli siis ensimmäistä vuotta lukiossa.

“Onhan se hyvä sinul?” Riitaojan on pakko kysyä.

“No en minä vielä tiijä, ollaan oltu vasta vähän aikaa”, Aliisa vastaa. “Mutta ihana se on. Viikonloppuna käytiin leffassa ja sitten se laittoi minul ruokaa. Äiti tapas sen viime viikolla ja sano, että se on ‘oikein mukava poika’.”

Aliisa hymyilee vähän kiusaantuneena, mutta kuitenkin hyvillään. Se ei ole oikein isoveljeltä, mutta kateus vihlaisee Riitaojaa kipeästi. Aliisa on heistä se, josta heidän vanhempansa voivat olla ylpeitä. Kyllä hänkin välillä vähän kapinoi kristillisiä arvoja vastaan, mutta hänellä on kuitenkin mukava poikaystävä ja lukion jälkeen tähtäimessä lääketieteellinen. Riitaoja itse ei voisi edes viedä kotiin näytille ketään sellaista kenestä pitää.

“Onko sinul kettään?” Aliisa kysyy, kuin lukisi hänen ajatuksensa.

“Ei”, Riitaoja sanoo, mutta kuulee itsekin, ettei hänen äänensävynsä ole ollenkaan vakuuttava.

“Ootko ihan varma? Se oli minust niin mukava se Tassu.”

“Mitä - ei”, Riitaoja torjuu. “En minä Tassusta sillä taval. Ja sillä on se Antti.”

“No höh”, Aliisa murjottaa. Hän oli Riitaojan luona kylässä syyslomalla ja tapasi silloin Tassun ja Tyynen kun he tulivat kahville. Siitä Aliisa on nyt näköjään keksinyt isoveljelleen poikaystäväehdokkaan. Tassu on kyllä ihana ihminen, mutta ilmeisesti sellainen ei ole Riitaojan tyyppiä. Hänen tyyppiään voisi tätä nykyä kuvata lähinnä sanoilla ‘tatuoitu’, ‘vihainen’ ja ‘asiakas’.

“Sinustako se olis okei? Jos minulla olis joku… semmonen?” Riitaoja kysyy.

“No tietenkin olis! Ihan oikiasti. Minä en elä missään kivikaudella”, Aliisa tuohtuu, ja Riitaojaa hymyilyttää. On kiva tietää, että hänellä olisi edes joku liittolainen, jos joskus hänelläkin olisi joku joka tuoda kotiin näytille.

“Äiti ja isä on sitten vähän eri asia.”

“Niin”, Aliisa huokaa myötätuntoisesti ja näyttää melkein yhtä surulliselta, kuin miltä Riitaojasta tuntuu.

“Mut Risto kyl minä uskon, että ne oppisivat olemaan jos sinul olis joku, joka tekis sinut onnelliseks. Ne näyttää sitä tosi huonosti, mut se on niille kuitenkin tärkeää.”

“Niinkö sinusta?”

“No tietenkin. Äiti ei muusta puhukkaan ku siitä, että kohta Risto tulee kotiin.”

Riitaoja hymähtää. Niin se aina menee. Ensin on kivaa, hetken aikaa halaillaan ja nauretaan ja vaihdetaan kuulumisia, mutta lopulta he ottavat aina yhteen jostain. Vanhemmat alkavat ryöpyttää hänen niskaansa kohteliaiksi naamioituja haukkuja ja vaatimuksia, Riitaoja ei kestä sitä ja pakenee ulos tai vanhaan huoneeseensa, ja molemminpuolista mykkäkoulua kestää siihen asti, että Riitaoja itse menee pyytämään anteeksi, vaikkei olisi edes tehnyt mitään. Hän ei oikein osaa kuvitella vievänsä ketään niin myrkylliseen ympäristöön, etenkään Lehtoa, jota hän haluaisi päinvastoin suojella kaikelta ikävältä.

“Ootko varma, ettei sinul oo kettään?” Aliisa kysyy. Hän todellakin on aivan liian tarkkanäköinen.

Kaipa siitä oikeastaan voiso kertoa. Riitaoja on kipeästi kaivannut jotakuta, jolle uskoutua tästä. Aliisaan ainakin voi luottaa, hän ei kerro kenellekään.

“Tavallaan on. Älä innostu vielä”, hän kiirehtii sanomaan, kun näkee Aliisan riemastuneen ilmeen tietokoneen ruudulla.

“Se on semmoinen turha ihastus voan. Ei siitä mitään tuu.”

“Miksi ei?”

“No minä tunnen sen töiden kautta, olis sopimatonta yrittää mitään. Eikä se vaikuta siltä, että olis oikein kenestäkään kiinnostunut.”

“Eli onks se sitten ässä? Voi sinuu ja tota sinun huonoo tuuria”, Aliisa huokaisee surullisesti.

“En minä siitä tiiä, ei välttämättä”, Riitaoja korjaa, “vaan sellainen... yrmeä.”

“Aww”, Aliisa nauraa, ja Riitaoja pudistaa päätään tuskastuneena.

“Minä tykkään siitä ihan liikaa. Jos pystysin, niin olisin sen kanssa voan koko ajan. Tää on ihan outoa, ei minul oo ollu tällästä pitkään aikaan.”

“Voi Risto”, Aliisa hymyilee. “Tuo on jotenki tosi söpöä. Millanen se on, mikä sen nimi on?”

Lehdon etunimi on Toivo, Riitaoja tietää varaustiedoista sekä pienimuotoisen yöllisen Facebook-stalkkauksen jälkeen. Ei kuitenkaan tunnu oikealta sanoa sitä. Hän ei käytä sitä nimeä Lehdon kanssa ollessaan, ei ole saanut lupaa tulla niin lähelle, joten ei hän sitä voi toisillekaan kertoa.

“Sen nimi on Lehto”, hän päätyy sanomaan yksinkertaisesti. “Se on vähän minua vanhempi, semmoinen... komea, aika lyhyt, vaaleahiuksinen. Se käy paljon salilla ja. Näyttää siltä.”

Riitaojan ääni haipuu loppua kohden ja hän tuntee punastuvansa. Aliisa hihittää iloisesti.

“Voi että, kuulostaa ihanalta. Sinä tosissas tykkäät siitä, etkö voan?”

“Niin tykkään”, Riitaoja myöntää surkeana.

“Etkö vois yrittää kuitenkin? Pyytää sitä ulos tai jottain?”

“En minä voi, ei se varmaan halua sellaista minun kanssa.”

Aliisa huokaisee syvään. “Sinä oot niin ujo etkä yhtään luota siihen, että ihmiset pitäs sinusta, ja se pistää sinun perspektiivin ihan vinoon. Mut Risto sinä oot ihan mahtava tyyppi, ja niin kiltti, ja komeekin. Jossei se tykkää sinust, niin vikaa on sen päässä eikä sinussa.”

“Kiitos”, Riitaoja sanoo hiljaa. Aliisa puhuu usein tuollaisia, mutta jotenkin se liikuttaa joka kerta. Kunpa hän olisi tässä vieressä eikä yli sadan kilometrin päässä. Riitaoja haluaisi vetää siskonsa tiukkaan halaukseen.

“Ihan oikeesti, kysy siltä”, Aliisa jatkaa. “Jos menee mettään niin saat syyttää sitten minnuu ja minä ostan sinul lohtusuklaata kun tuut käymään täällä.”

Riitaoja pudistaa hymyillen päätään, ja Aliisakin antaa lopulta olla. He siirtyvät vielä muihin aiheisiin ennen kuin lopettavat puhelun, mutta Riitaojan ajatukset jäävät pyörimään Aliisan sanoihin. Ajatus on niin houkuttava. Jos hän kysyisi, niin sitten hän ainakin tietäisi, olisi vastaus sitten mikä tahansa. Sitten hänen ei tarvitsisi jäädä pohtimaan eikä arvailemaan.

Aliisa hymyilee niin tietävästi Riitaojaa hyvästellessään, että aivan varmasti tietää, millaisille laduille hänen ajatuksensa ovat lähteneet.

*

Myöhemmin illalla Riitaoja makoilee sängyllään ja katsoo Elementarya, kun saa yllättäen viestin Sirkalta.

hei kulta, mitä puuhailet?

Riitaojaa hymyilyttää kun hän naputtelee ystävälleen vastausta.

hei muru <3 en mitään, miten niin?

loistavaa! lähtisitkö kahville? mun pojat on niin äijämäisillä treffeillä et en halunnu mukaan, ja mun tekee mieli puhua paskaa ja syödä jotain kammottavan rasvaista ja sokerista :’D

mielelläni Riitaoja vastaa. Tästä onkin hetki, kun hän on viimeksi nähnyt Sirkkaa kasvokkain, ja hänellä on ollut ihan ikävä. Tassua ja Tyyneä sentään näkee yliopistolla säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta Sirkan poikaystävät, Riitaojan opiskelu, sekä heidän kummankin työt vievät niin paljon aikaa, että tapaamiset ovat kortilla.

Sirkkaan tutustuminen on ehdottomasti ollut Riitaojan työn parhaita puolia. On niin mukavaa, kun on työkaverina joku, jolle voi puhua niin työjutuista kuin muustakin. Sirkka ymmärtää Riitaojaa hyvin, ja on muutenkin suloinen hirveän ihminen. Hänen kohellustaan on hauska seurata, ja hänen hajamielisen aurinkoinen luonteensa onnistuu aina piristämään Riitaojaa.

Oikeastaan Riitaoja on jo melkein tehnyt päätöksensä Lehdon suhteen, mutta voisi jutella siitä vielä Sirkan kanssa. Tällä on kuitenkin tätä työtä tehneenä ja edelleen firmassa mukana olevana vähän erilainen näkemys kuin Aliisalla, ja ehdottomasti objektiivisempi kuin Riitaojalla itsellään.

*

Sirkka istuu jalat koukussa nojatuolissa, edessään iso pala juustokakkua. Kahvinsa hän juo mustana ja hymyilee huvittuneena Riitaojan valtavalle, supersokeriselle tonttulatelle.

He vaihtavat viimeaikaisia kuulumisia. Ilmari ja Jorma ovat parhaillaan jonkinlaisella arcade-kierroksella joka sisältää keilausta, ilmakiekkoa, laser tagia, ynnä muuta pelillistä puuhaa. Sirkka ei juuri ole sellaisesta kiinnostunut.

“Oon välillä niin onnellinen siitä, että meitä on kolme”, hän mietiskelee suu täynnä juustokakkua. “On niin vapauttavaa jättää ne välillä leikkimään keskenään jos haluaa tehdä itse jotain muuta.”

Riitaoja naurahtaa, ja Sirkka hymyilee hänelle silmät tuikkien.

“Ihanaa oikeesti nähdä taas pitkästä aikaa. Mitä sulle kuuluu?”

“Ihan hyvää, oon tosi helpottunu, että koulu loppui ja sain kaiken tehtyä. Aatoksi meen sitte Muurameen niinku ennenkin.”

“Kerro Aliisalle terveisiä”, Sirkka hymyilee.

Riitaoja lupaa kertoa. Sirkka kyselee miten hänellä muuten menee, ja Riitaoja päättää uskaltaa ottaa asiansa esille.

“Itse asiassa… on minul vähän huolia.”

“Voi ei”, Sirkka huolestuu. “Ootko kumminkin ihan okei, vai ihan jotain vakavaa?”

“Joo, ei tässä mitään ihmeellistä, minä vaan… tää on nyt - tosi noloa ja vähän, vähän sopimatontakin… Eikä minun oikeestaan pitäis kuormittaa sinnuu näillä tämmösillä.”

Puhe takkuaa ja Riitaoja punastuu.

“Kerro nyt kun alotit, mä haluan auttaa jos pystyn”, Sirkka kannustaa. Hänen ymmärtäväinen katseensa rohkaisee Riitaojaa jatkamaan.

“Okei. Mitä jos… mitä jos rakastuu asiakkaaseen?”

Sirkka yskähtää juustokakkua väärään kurkkuun.

“Risto”, hän köhii. “Tuota mä en osannu odottaa!”

“Tiiän! Ei minul oo ennen käyny näin, en yhtään tiiä mitä tehä”, Riitaoja tunnustaa.

“Onko tämä nyt se jolla oli se useamman kerran lahjakortti?”

“On. Ei minul oo tässä juuri ollu muita, oon ollu sen verran kiireinen koulun kanssa.”

“Okei. Onhan tää periaatteessa odotetavissa”, Sirkka myöntää. “Ihan normaalia kun on niin läheisissä tunnelmissa, ja tuleehan siinä juteltuakin. Ootko tehnyt jotain?” Hänen hymynsä taipuu pieneksi ilkikuriseksi virneeksi.

“En!” Riitaoja säikähtää, ja punastuu varmaan hiusrajaansa myöten.

“Tai no viimeksi meinasin kyllä suudella sitä”, hän myöntää hiljaa ja katselee kahvikuppiaan kun ei kehtaa kohdata Sirkan kiinnostunutta katsetta. “En tarkoittanut, mutta kun se on siinä ja niin ihana ja minä pidän siitä niin kauheasti.”

“Voi Risto”, Sirkka sanoo hellästi ja tarttuu hänen käteensä. “Ei mitään hätää. Mut hyvä, ettet työaikana oo tehny mitään. Meidän protokollahan kuitenkin on, että ei mitään suhteita asiakkaisiin, niin kuin sä tiedätkin.”

Riitaoja nyökkää. Suuri osa koulutuksesta on sitä, että uuden työntekijän päähän iskostetaan, ettei asiakkaiden kanssa vehdata, jottei kenellekään ja tule mielikuvaa, että he ovat sellainen yritys. He myyvät viatonta, hellää ja terapeuttista läheisyyttä, eivät seksiä tai seuraa sinänsä.

“Mun ei pitäis sanoa tällaista”, Sirkka jatkaa puoleen ääneen, “mutta ihan omasta puolestani sanoisin, että jos pidät tästä jätkästä niin älä anna tilaisuuden mennä sivu suun. Onko teillä monta kertaa vielä jäljellä?”

“Kaksi voan”, Riitaoja kertoo. Häntä ahdistaa ajatus siitä, että kohta se loppuu. Jos hän uskaltautuu lähestymään Lehtoa ja tämä sanoo ei, niin kaikki loppuu siihen, eikä Riitaoja varmaan nää Lehtoa enää koskaan.

“Mä sanosin, että oot nyt ne vikat kerrat normaalisti, ja sitten sen jälkeen pyydät sitä ulos, ihan omana ittenäs etkä meidän työntekijänä”, Sirkka neuvoo ja silittää Riitaojan rystysiä rauhoittavasti.

Riitaoja nyökkää. Niin hänen on pakko tehdä. Aloitteen tekeminen pelottaa häntä kamalasti, mutta hän ei halua päästää Lehdosta irti. Hän haluaa ainakin yrittää, vaikka tulisikin torjutuksi.

Sirkka puristaa hänen kättään ja hymyilee lämpimästi, kuin olisi hänestä ylpeä. Hän pyytää Riitaojaa kertomaan Lehdosta ja tunteistaan vähän lisää, ja Riitaoja kertoo. Kertoo kuinka Lehto on ensinäkemältä vähän pelottava, mutta kuinka hänen kovan kuorensa alta on pikkuhiljaa paljastunut ihana, lojaali ja mielenkiintoinen ihminen, joka välittää todella paljon läheisistään ja jonka Riitaoja haluaisi oppia tuntemaan vielä paljon paremmin. Sirkka kuuntelee hänen vaahtoamistaan hymyillen, ja Riitaojasta tuntuu ensimmäistä kertaa oikeasti, että ehkä hän todella uskaltaa tarttua tähän mahdollisuuteen.

[Pura]

Ikäraja: K-11
Vastuuvapaus: En omista mitään enkä saa tästä rahaa.
Varoitukset: Painajainen, jossa väkivaltaa ja loukkaantuminen. Puhetta seksuaalisista jutuista

-

Luukku 20 - Torstai

Lammio näkee pidätyksestä painajaista kolmatta yötä peräjälkeen.

Se ei tälläkään kertaa mene niin kuin se todellisuudessa tapahtui. Kotilainen ja Lautsalo eivät ole hänen mukanaan, vaan Lammio on yksin.

Hän soittaa ovikelloa, ja kohtaa pian Mirjan väsyneet ruskeat silmät. Oikeasti nainen oli paiskannut oven kiinni ja he olivat menneet sisään voimalla, mutta unen Mirja astuu sivuun ja päästää Lammion eteiseen. Pöydällä on valokuvia, kuvapuoli alaspäin kaadettuina, jottei Miron katse seuraa Mirjaa kun hän elää yksin tässä kahden ihmisen asunnossa.

Ilma on tunkkaista ja Mirja katsoo Lammioon tyhjin silmin. Hänen ohuet hiuksensa on sutaistu sotkuiseen, vinoon nutturaan takaraivolle. Hän on niin laiha, että voisi kuvitella hänen olevan se syöpäpotilas.

He menevät keittiöön. Kaikki pöytätasot ovat täynnä veitsiä, erikokoisia, eri mallisia, osa ruosteessa tai verisiä. Niitä ei oikeasti ollut täällä, mutta nyt ne vaikuttavat kuuluvan tänne yhtä perustavanlaatuisina osina asuntoa kuin sen vaaleanharmaat seinät.

Mirja poimii veitsistä yhden ja peilaa kuvaansa sen pinnasta.

“Miksi?” Lammio kysyy käheästi, tietämättä itsekään, mitä kaikkea hän sillä tarkoittaa.

Mirja katsoo häneen ja hymyilee tyynesti. Ilme näyttää oudolta, asiaankuulumattomalta, sillä Lammio ei koskaan nähnyt häntä noin rauhallisena.

“Koska hän meni ja jätti minut tänne. Kaikkein huonoimpina… tai parhaina päivinä minä näen hänet. Netissä, baareissa... Minä näen hänet.”

“Mutta se ei oikeasti ole Miro”, Lammio sanoo, turhaan.

“kyllä minä tiedän, nyt. Mutta etkö sinäkin haluaisi edes sen hetken elää valhetta, jos muuta ei olisi jäljellä?”

Mirja kääntyy katsomaan eteiseen, ja Lammio seuraa hänen katsettaan. Sydän jysähtää rinnassa kivuliaasti, kun hän tajuaa, että eteinen on kadonnut, ja oviaukon takana on nyt himmeästi valaistu sairaalan huone. Keskellä huonetta sängyssä makaa poika, jota Lammio rakastaa.

Ilman hiuksiakin, sairaalloisen kalpeana ja laihtuneena, Rahikainen on kaunis. Hän avaa silmänsä ja katsoo Lammioon, näyttäen tuskaiselta ja surulliselta ja luovuttaneelta.

Lammion hengitys kulkee rahisevana pihinänä ja keuhkot tuntuvat olevan täynnä märkää sahajauhoa. Jokin Rahikaista ympäröivistä koneista piippaa hiljaa ja Rahikainen sulkee silmänsä.

“Älä”, Lammio kuiskaa. “Älä mene.”

Hän tuntee äkkiä puristavan otteen käsivarrellaan ja kääntyy takaisin Mirjaan päin. Tämän kasvoilla on nyt epätoivon maski, joka vääntää piirteet rumiksi.

“Miro paranee kyllä”, hän kirahtaa oudon pirteällä, hysteerisen laulavalla nuorilla. “Kaikki järjestyy.”

“Ei hän parane”, Lammio kuiskaa. “Olen pahoillani.”

“Paraneepas!” Mirja huutaa ja puristaa Lammion käsivartta niin, että kynnet painuvat ihoon takinkin läpi.

“Miro on kuollut”, Lammio ärähtää ja yrittää olla katsomatta sairaalansängyssä makaavaa kuihtunutta Rahikaista.

Mirjan silmissä välähtää eläimellinen raivo, ja hän huutaa. “Ei ole!”

Ääni on korviaraastava, ja Lammio kavahtaa kauemmas, mutta Mirja seuraa perässä. Hänellä on edelleen kädessään yksi veitsistä. Lammio yrittää saada sen häneltä pois, mutta Mirja luikahtaa pois hänen otteestaan ja huitaisee.

Kipu ei tule heti. Ensin on hetki, jona kaikki hidastuu. Mirja kompuroi taaksepäin tahmeasti, kuin liikkuisi syvässä vedessä, parkaisee kauhusta.

Lammio katsoo alas kylkiluidensa välistä törröttävään veitseen, ja silloin kipu iskee kuin palava nuoli ja repii kylkeä niin, että silmissä sumenee. Unen Mirja tekee tässä samoin kuin oikea; käpertyy kyykkyyn keittiön nurkkaan ja pyytää heikolla äänellä anteeksi yhtä uudelleen ja uudelleen. Hankaa kädelleen roiskunutta verta epätoivoisesti mattoon, vaikkei se sillä lähde.

Lammio kompuroi taaksepäin, ja unessa Lautsalo ei ole ottamassa häntä kiinni, vaan hän kaatuu taaksepäin, putoaa, putoaa mustaan tyhjyyteen.

Kunnes hätkähtää hereille.

*

Lammio nousee täristen puolittain istumaan ja yrittää hengittää. Hänen otsansa on märkä hiestä ja hänen sydämensä hakkaa lujaa. Haavaa vihloo ikävästi.

Ulkona on melkein valoisaa, ja kello näyttää kolmea yli kymmentä. Rahikainen nukkuu Lammion vieressä.

Lammio katselee häntä hetken, vaaleaa ihoa vasten piirtyviä tummia silmäripsiä ja pörröön nukuttuja kiharoita. Rahikainen tuhahtaa jotain unissaan ja liikahtaa, kääntyy kyljeltä selälleen.

Lammio asettuu takaisin makuulle ja vetää peittoa paremmin päälleen. Hän asettuu niin, että Rahikaisen käsivarsi painuu hänen omaansa vasten ja koittaa rauhoittua. Kaikki on okei, hänet on kursittu kokoon ja Mirja saa kaipaamaansa hoitoa pian. Rahikainen ei ole sairaalassa vaan tässä, aivan lähellä ja aivan kunnossa.

Lammion tekisi mieli herättää Rahikainen, ihan vain jotta voisi kuulla hänen puhelevan jotakin turhaa. Hän ei kuitenkaan viitsi, sillä Rahikainen on leponsa ansainnut, hän on ollut viime päivinä niin ihana. Hän meni hakemaan kotoa vain unohtuneen laturin ja vähän lisää vaatteita, mutta muuten hän on asunut Lammiolla ja yrittänyt parhaansa mukaan pitää hänestä huolta.

Huolenpito olisi ärsyttävää ja vaivaannuttavaa, ellei Rahikainen olisi siinäkin niin Rahikainen. Hän vittuilee ja piikittelee koko ajan, kiusaa ja heittää kaikenlaisia typeriä hoitsuvitsejä, mutta on kuitenkin hyvin hellä ja suloinen. Lammio tuntee lievää epämukavuutta heittäytyessään avuttomasti jonkun hoidettavaksi, mutta kun hoitaja on Rahikainen, se ei niin haittaa. On oikeastaan ihanaa luksusta saada ruokaa sänkyyn ja särkylääkkeet suoraan annosteltuna tarjottimelle.

Koska Rahikainen on Rahikainen, hän selvitti ennen sairaalasta lähtöä hoitajalta tarkasti, saako Lammio nyt harastaa seksiä, ja jos saa, niin millaista ja missä vaiheessa. Lammio punasteli vieressä hoitajan hihittäessä, että siihen voi suhtautua niin kuin mihin tahansa liikunnan muotoon: täytyy aloittaa hitaasti ja mennä voinnin mukaan. Joka tapauksessa minkäänlainen ollenkaan rasittava liikunta on kielletty vähintään pari kuukautta, mielellään kauemminkin.

Tämän luulisi tarkoittavan myös kaikenlaista seksiä, mutta Rahikainen on kuitenkin kekseliäs, ja hänellä on keinonsa. Lammiolta on kahden edellisen päivinä otettu suihin yhteensä neljästi ja innokkaammin kuin koskaan ennen. Hän ei oikein voi väittää, että häntä haittaisi.

Tuntuu vähän liiankin hyvältä vain olla ja antaa Rahikaisen tehdä hänellä mitä haluaa. Tämä on jo kehittänyt tavan naulita Lammio paikoilleen painamalla käsivarren alavatsalle niin, ettei hän todellakaan pysty liikkumaan, vaan on täysin Rahikaisen armoilla. Hänen on vain oltava siinä ja nautittava kun Rahikainen koskettaa ja kiusaa ja tekee Lammion olon uskomattoman hyväksi.

On hän yrittänyt maksaa takaisin, mutta Rahikainen väittää olevansa tyytyväinen kun vain vetää käteen samalla, kun huolehtii Lammiosta. Hän sanoo oikeasti pitävänsä siitä, että saa kerrankin vain hemmotella Lammiota niin, että Lammiolla on ihan terveydenhuollon ammattilaisen määräys vain pysyä paikoillaan ja ottaa mitä annetaan.

Lammio epäilee, että tämä on pohjimmiltaan Rahikaisen tapa varmistua siitä, että Lammio on ihan kunnossa ja kaikki on suunnilleen niin kuin ennenkin. Toisaalta häntä tuskin haittaa sekään, että hän on nyt päässyt hyödyntämään myös joulukalenteristaan saamiaan punaisia pörröisiä käsirautoja sekä kanelin tuoksuista liukuvoidetta.

Lammiollakaan ei ole mitään valittamista. Tullessa vatsalihakset jännittyvät ja haavaa juilii vähän ikävästi, mutta se on aivan hyvin kestettävissä eikä aiheuta vahinkoa, joten Lammio ei ole edes sanonut Rahikaiselle siitä mitään.

Hän epäilee, että jos Rahikainen tietäisi, hän lopettaisi kokonaan, ja se olisi aivan helvetillistä. Hän kiehnää nyt Lammion kyljessä jatkuvasti ja hellii häntä niin antaumuksella, että Lammiosta tuntuu, että hänellä seisoo koko ajan. Sitä ei kestäisi, jollei välillä saisi lauetakin.

Kaiken tämän lomassa Rahikainen on myös selvitellyt aikatauluaan: hän viettää lauantain kämppistensä kanssa, tulee sitten vielä yöksi Lammion luo ja lähtee sunnuntaina Pohjois-Karjalaan. Sieltä hän tulee takaisin 27. päivä, niin että Lammion äiti on ehtinyt jo lähteä.

Rahikainen olisi omien sanojensa mukaan voinut kyllä tulla päivää aiemmin ja tavata rouva Lammion, mutta ehkä on kuitenkin parempi näin. Lammio tietää kokemuksesta, että kotona käytyään Rahikainen on niin poikki, rasittunut ja joskus vihainenkin, ettei hänestä oikein ole tapaamaan kenenkään vanhempia. Hänestä ei silloin oikeastaan ole mihinkään muuhun kuin makaamaan sängyssä perinpohjaisesti otettavana niin, että unohtaa kaiken ja saa aivonsa nollattua täysin, ja sen jälkeen nukkumaan vähintään kaksitoista tuntia. Sellaisessa kunnossa, väsyneensä ja kiimaisena, ei kannattaisi tavata kenenkään äitiä, varsinkaan Lammion. Maria Signe Loviisa on sellainen nainen, jonka seurassa on hyvä osata käyttäytyä siivosti. Rahikainen osaa sen, osaa joskus olla yllättävänkin kunnioittava ja hurmaava, mutta ei sukuloinnin jälkeen.

Lammio haluaa muutenkin pitää hänet kokonaan itsellään kun he taas näkevät toisensa, vaikkei hän joudukaan olemaan Rahikaisesta erossa kuin muutaman päivän.

*

Rahikainen heräilee pikkuhiljaa, ja he siirtyvät keittiöön juomaan aamukahvit, ja sen jälkeen he käpertyvät sohvalle. Päivästä tulee hidas ja rauhallinen, eivätkä he tee oikeastaan mitään. Kun he kerran ovat aaton erossa, he päättävät viettää oman joulunsa jo tänään. Se rajoittuu lähinnä siihen, että he tilaavat tilaisuutta juhlistaakseen kiinalaista, ja juovat sen kanssa glögiä.

Saunaan ei nyt pääse, eikä kumpikaan heistä halua lähteä käymään kirkossa tai mitään vastaavaa, joten he pitävät koti-illan. Se sopii kummallekin hyvin. Rahikainen kaivelee keittiön kaappeja ja löytää viiniä, jonka hän korkkaa ja kaataa heille reilut lasilliset. Hän laittaa vielä Netflixistä taustahälyksi jotain joulupiirrettyjä, ja Lammio levittää heidän päälleen paksun ja lämpimän viltin.

“Pitäskö meijän vaihtaa lahjojaki nyt”, Rahikainen mietiskelee ja silittää Lammion hiuksia.

“Niin olin ajatellut”, Lammio sanoo. Koko juttu ahdistaa häntä hiukan, sillä hän tietää hankkineensa ehkä hiukan turhankin suureellisia lahjoja, mutta toisaalta hän haluaa jo nähdä Rahikaisen ilmeen, kun hän avaa pakettinsa.

Rahikainen nousee ylös ja kipaisee kääntämässä joululaulut soimaan radiosta. Hän laulaa mukana penkoessaan paketteja laukustaan. Hänen äänensä on pehmeä ja hän pysyy hyvin sävelessä, ja sitä on mukavaa kuunnella vaikkei Lammio juuri välitäkään joululauluista.

“Viitsisitkö hakea minun sukkalaatikkoni perältä sellaisen ruskean paperipussin?” Lammio kysyy, sillä ei millään jaksaisi nousta sohvalta nyt, kun on löytänyt mukavan asennon, jossa hänen kylkeensä ei satu.

“Vau miten kekseliäs piilopaikka!” Rahikainen nauraa hänelle, mutta käy kuitenkin hakemassa pussin. Hän istuu takaisin sohvalle ja laskee kummankin lahjat pöydälle heidän eteensä. Niistä muodostu pieni kasa.

“Emmekö puhuneet, että yksi riittää”, Lammio huokaisee laskiessaan, että hänelle on Rahikaiselta kolme pakettia.

“Paraski sanomaa”, Rahikainen naurahtaa. “Mie kurkkasin jo, ja useempi siultaki on. Mennäänkö vuorotellen?”

“Sopii minulle. Haluatko aloittaa?”

Rahikainen haluaa, ja antaa Lammiolle ensimmäisen paketin leveästi virnuillen. Se on kolmisenkymmentä senttiä pitkä ja suhteellisen painava, ja paketoitu hellyyttävän sotkuisesti. Paperi repsottaa ja Rahikainen on käyttänyt teippiä suunnilleen puoli rullaa, mutta ainakin paketin ympärille kiedottu nauha on kiharrettu kauniisti.

Lammio ei yhtään osaa arvata, mitä paketissa on, mutta Rahikaisen likainen viristys kertoo aika paljon. Lammio irrottaa siististi teipit ja avaa paperin repimättä sitä, Rahikaisen pyöritellessä silmiään hänen tarkkuudelleen. Lammio vetää paperista muovipaketin ja kääntää sen, ja naurahtaa tajutessaan, mikä se on.

Paketti on etupuolelta läpinäkyvä, ja näkyy sisältävän kirkkaan pinkin imukuppidildon. Ison sellaisen. Sen halkaisija on arviolta viisi senttimetriä tai hiukan enemmän, ja pituutta sillä näyttää olevan enemmänkin kuin tarpeeksi.

“Siin on siulle ajanvietettä siks aikaa ku mie en oo paikalla. Enkä pistäs pahakseni vaikka lähettäsit miulle jonku kuvanki.”

Lammio pyörittelee silmiään, mutta nojautuu kuitenkin suutelemaan Rahikaista kiitokseksi. Hän ei koskaan myöntäisi sitä, mutta aika houkuttelevaltahan lelu oikeastaan näyttää.

Hän asettaa dildopakkauksen pöydälle ja ojentaa vuorostaan Rahikaiselle pienemmän paketin. Rahikainen repii paperin surutta, ja paketista paljastuu kello. Se on ajattoman klassisen, ranne on ruskeaa nahkaa ja kellotaulu norsunluun värinen. Se oli vähän kalliimpi kuin miltä ehkä näyttää, mutta sitä Rahikaisen ei tarvitse tietää.

“Hei, sie muistit et miun vanha kello hajos! Kiitos”, Rahikainen hymyilee ja painaa Lammion huulille toisen lyhyen suudelman.

Rahikainen laittaa kellon heti ranteeseensa, ja Lammio pitää ihan liikaa siitä, miltä se näyttää hänellä. Se on tyylikäs, ja tuntuu tavallaan siltä, kuin Rahikainen kantaisi merkkiä siitä, että hän on Lammion.

”Sie sitte”, Rahikainen sanoo ja antaa Lammiolle seuraavan paketin. Siinä on pullollinen Lammion lempikonjakkia.
Hänen tekee mieli sättiä Rahikaista siitä, että tämä käytti niin paljon rahaa tähän, mutta hän ei nyt viitsi, etenkin kun hänen oma suurempi lahjansa odottaa vielä. Sen sijaan hän avaa pullon heti.

“Heei, sen piti olla erityisii tilanteit varten!” Rahikainen älähtää.

“Eikö tämä ole erityinen tilanne”, Lammio kysyy pilkettä silmäkulmassaan ja hörppää konjakkia etiketinvastaisesti suoraan pullosta. Hän sulkee hetkeksi silmänsä ja nauttii mausta, sen tummista, savuisista vivahteista.

“Minä vietän joulua rakastamani miehen kanssa, selvisin hengissä puukotuksesta, minua odottaa jättidildo… voiko hienompaa olla?”

“Sie oot ihan hölmö”, Rahikainen nauraa ja vetää hänet uuteen suudelmaan, syvempään tällä kertaa. Hän vetäytyy kuitenkin nopeasti pois ja nyrpistää nenäänsä.

“Hyi vittu. Sie oot ihana, mut siun maku näissä jutuissa on kyllä ihan kamala.”

“Sanoo hän, jonka suosikkijuomiin lukeutuvat Sandels ja Pirkan siiderit.”

“Elä kehtaa, laatujuomia!”

Lammio nauraa ja suukottaa Rahikaista hellästi. Tällä kertaa Rahikainen antaa suudelman syventyä, vaikkei pidäkään konjakin mausta, joka viipyy Lammion kielellä.

Lammion kurkottaa poimimaan pöydältä toisen ja viimeisen lahjansa Rahikaiselle. Se on kirjekuoressa, joka pullistelee, koska sisältöä on paljon. Lammiota jännittää hiukan kun hän antaa sen Rahikaiselle. Ettei vain menisi sittenkin pieleen. Hän selvitti kyllä etukäteen, ettei Rahikaisella pitäisi olla mitään menoa silloin, mutta riski on aina olemassa.

Rahikainen avaa kuoren, vetää sen sisällön ulos, ja menee hiljaiseksi. Hän tutkii paperit läpi Lammion seuratessa vierestä sydän kurkussa.

“Henrik”, Rahikainen niiskahtaa lopulta ja nostaa katseensa Lammioon hämmentyneesti hymyillen. “Minkä takkii sie miule jottain näin issoo? Mie en ees halluu tietää paljonko tähän kaikkeen meni rahhaa.”

“Onhan se tavallaan lahja minulle itsellenikin. Ajattelin, että miksei kerrankin hemmoteltaisi itseämme kunnolla.”

Kuoressa on liput luksusristeilylle hiihtoloman ajaksi, tulosteet kylpylähotellivarauksesta Tukholmassa, esite hotellin hoidoista ja toinen kaupunkin homobaareista, sekä muuta matkaan liittyvää. Rahikainen asettaa ne huolellisesti pöydälle, ja kiipeää muitta mutkitta Lammion syliin. Hän varoo ettei osu kylkeen, ja asettuu siihen aivan lähelle, painaa heidän otsansa yhteen.

“Kiitos”, hän sanoo hiljaa Lammion huulia vasten. “Mie en malta uottaa, tuo kuulostaa niin kivalta. Mut sie joudut sit luppaamaan, että mie saan nähhä siut kasvonaamiossa ja kurkunviipaleet silmillä”, hän virnistää. “Ja että saan peittää siut glitteriin sit kun mennään sille baarikierrokselle.”

“Ihan vapaasti”, Lammio naurahtaa.

“Ja että saan kuivanaida sinnuu vähintään parilla tanssilattialla. Yhtä hävyttömästi ku sillon kun tavattiin.”

“Ihan mitä vain”, Lammio lupaa ja suutelee Rahikaista. Hetkeksi he uppoavat siihen, toisiinsa. Tietoon siitä, että heitä odottaa yhteinen tulevaisuus, että he suunnittelevat sitä yhdessä eikä kumpikaan ole lähdössä mihinkään.

“Miulla olis siule vielä tää yks”, Rahikainen kuiskaa suukkojen välissä. “Tää ei kyllä voita siun lahjaa, senkin ylisuorittaja.”

Lammio näykkää hänen alahuultaan pehmeästi ilmaistakseen olevansa eri mieltä. Rahikainen huokaisee ja nojautuu taaksepäin ottamaan pöydältä viimeisen paketin. Se on aika pieni, kuution muotoinen. Rahikaisen käsi näyttää tärisevän hiukan hänen antaessaan paketin Lammiolle, ja hänen katseessaan on epävarmuutta.

Lammion mieleen tulee ajatus, joka saa hänen sydämensä hakkaamaan. Hän poistaa lahjapaperin nopeasti, ja kun sen sisältä paljastuu musta samettirasia, hänen hengityksensä tuntuu tarttuvan kurkkuun. Eikai Rahikainen sentään... sormuksia?

Lammio avaa rasian ja kokee sekä helpotusta, että pienen pettymyksen puraisun. Rasiassa on kaulakoru. Yksinkertaisen kaunis, nuolenpään muotoinen riipus paksussa hopeisessa ketjussa. Lammio poimii sen käteensä ja huomaa kaiverruksen riipuksen toisella puolella. Se on heidän ensitapaamisensa päivämäärä.

“Janne”, Lammio kuiskaa. “Kiitos. Tämä on kaunis.”

“Siun ilme oli vähän sellanen, että ootit että onko tossa sormukset”, Rahikainen sanoo, ja jatkaa ennen kuin Lammio ehtii vastata mitään: “Mie kattelin kyllä niitäki.”

Lammion sydän jysähtää kivuliaasti ja aivot lyövät tyhjää. Rahikainenko todella mietti -?

“Mut aattelin, että tää on vähän enemmän meiän tyyliä. Toi ketju on sen verran pitkä, että sen saa paijan alle piiloon. Ei ihan niin näkyvä. Mut periaatteessa mie… meinaan tällä vähän samaa. Että tuosta päivästä asti ja ihan niin pitkään ku sie vaan haluut, mie oon siun.”

Lammio huokaisee ja silittää Rahikaisen selkää tärisevin käsin. “Olisin minä sormuksenkin ottanut”, hän kuiskaa käheästi.

Rahikainen päästää äänen, joka on jotakin naurahduksen ja nyyhkäyksen välimaastosta, ja halaa Lammiota. He takertuvat toisiinsa tiukasti, ja Lammio hengittää Rahikaisen tuttua tuoksua.

“Rakastan sinua”, hän sanoo Rahikaisen olkapäähän, ja saa palkakseen pehmeän suukon leukaperälleen ja kuiskatun vastauksen.

“Niin mieki sinnuu. Jos jossain vaiheessa tuntuu siltä, niin mennään vaikka yhessä.”

“Ostamaan sormuksia?”

“Nii.”

“Mennään vain”, Lammio myöntyy, ja he hymyilevät hölmösti kumpikin, kyynelsilmin ja niin leveästi, että poskiin sattuu.

“Hyvä”, Rahikainen sanoo ja ottaa Lammion vasemman käden omaansa, sivelee hellästi nimettömän ihoa. “Koska mie en tienny yhtään, minkä kokoset sormet siula on.”

Lammio nauraa ja Rahikainen suukottaa hänen ohimoaan, poskeaan, kääntää lopulta hänen päätään niin, että pystyy suutelemaan hänen huuliaan. Lammio vastaa suudelmaan ja liikahtaa lähemmäs. Hänen kylkeään vihlaisee, mutta hän ei välitä vaan suutelee Rahikaista syvemmin.

Hänen kätensä löytävät tiensä Rahikaisen farkkujen takataskuihin, ja Rahikainen seuraa mukana, kun Lammio vetää häntä vieläkin lähemmäs. Hän keinuu Lammion sylissä, ja lantion liike on tuntuu luvattoman hyvältä. Lammio äännähtää mielihyvästä, ja Rahikaisen käsi sujahtaa heidän väliinsä, avaamaan housuja. Lammio vetäytyy hiukan taaksepäin ja riisuu Rahikaiselta paidan. Sitten hän vetää tämän tiukemmin syliinsä.

Lammio katsoo ylös Rahikaiseen ja kokee niin monta tunnetta, joita ei osaa edes ilmaista sanoin. Rakkautta ja onnea ja jännitystä ja pelkoa ja innostusta. Rahikainen on kaunis ja hänen, eikä Lammio malta odottaa ikuisuutta yhdessä hänen kanssaan.

[Pura]

Ikäraja: K-11
Vastuuvapaus: En omista mitään enkä saa tästä rahaa.
Varoitukset: Pientä angstia

-

Luukku 21 - Perjantai

Lehdolla on töitä sunnuntaihin asti, mutta perjantai on hänen pomonsa viimeinen päivä töissä ennen aattoa, joten tämä piipahtaa iltapäivällä antamassa hänelle lahjan. Paketissa on uudet työkengät ja suklaata, ja Lehto on aika varma, että se on järkevin joululahja, jota hän tulee tänäkään vuonna saamaan. Rahikaisen ja Määtän tuntien niiden lahjat tulevat olemaan hyväntahtoista vittuilua, joka on niiden itsensä mielestä hirveän hauskaa, mutta ei niinkään Lehdon.

Hän menee töiden jälkeen ostamaan omat lahjansa Ratinan Alkosta. Hän ei keksi juuri muuta, ja on tullut vuosien varrella siihen tulokseen, että aika harva kieltäytyy litran kossupullosta. Airalle hän käy vielä hakemassa liköörihyllystä isoimman pullon Baileysiä, sillä on oppinut muistamaan sen pitävän siitä.

Lehto maksaa ostoksensa ja on jo lähdössä kauppakeskuksesta, kun tulee ajatelleeksi Riitaojaa. Se on Kaarnojen ja kämppisten lisäksi ainut ihminen Lehdon elämässä, jolle hän voisi harkita ostavansa joululahjan. Hän ei pidä työkavereistaan tarpeeksi ostaakseen niille mitään, ja hänen muut kaverinsa ovat lähinnä hänen suosimansa kuntosalin vakioasiakkaisa, joiden kanssa hän on muutaman kerran käynyt yksillä. Ei hän tunne niitä hyvin, eikä sellaisillekaan ostella mitään.

Ei hänen pitäisi Riitaojallekaan mitään ostaa, kummallistahan se olisi, mutta hänen mieleensä tulee väkisin sen olohuoneen ikkunalauta, jolla ei ollut muuta kuin kaksi pientä lintupatsasta ja valkoinen kynttilä. Siihen sopisi hyvin joku kasvi, Lehto ajattelee, ja ennen kuin hän ehtii kunnolla edes harkita, hän on jo kääntynyt kannoillaan ja kävellyt Granitiin. Hän valitsee niiden kasvihyllystä Riitaojalle vaaleanpunertavan mehikasvin ja kiikuttaa sen kassalle.

Myyjä pakkaa kasvin sanomalehteen, ja Lehto poistuu liikkeestä jo valmiiksi katuen koko juttua. Hän päättää mennä vielä salille vähän selvittämään päätään. Se on ihan hyväkin, sillä seuraavina päivinä hän ei oikein ehtisi käymäänkään siellä.

*

Lehto huhkii itsensä väsyksiin salilla ja ajaa sen jälkeen kotiin suihkuun. Olisi helpompi käydä suihkussa salilla, mutta siellä ei ole yksittäisiä koppeja vaan yksi iso suihkutila, ja siellä Lehdosta tuntuu, että ihmiset tuijottavat. Hänestä on epämukavaa, jos joku katsoo häntä pitkään vaikka hänellä olisi vaatteetkin, ja alastomana tunne vain voimistuu.

Asiaa ei juuri auta se, että hänen tatuointinsa herättävät väkisinkin huomiota. Monella on tatuointeja eikä niissä sinänsä ole mitään ihmeellistä, mutta harvalla kuitenkaan on kokonaisten hihatatuointien lisäksi koko selkää tatuoituna täyteen suuria auringonkukkia. Ihan normaaliahan sitä on katsoa, ja Lehto tietää olevansa objektiivisesti ihan hyvän näköinen, ainakin jos kasvoja ei oteta lukuun. Silti hän tuntee muiden katseet painavina päällään, jotenkin ahdistavina ja tukahduttavina. Ei katsotuksi tuleminen ole yhtä paha kuin kosketus, mutta paha kuitenkin.

Vielä pahempi on, että Lehtoa ei enää juurikaan häiritse, jos Riitaoja koskettaa tai katsoo häntä, vaan hän päinvastoin nauttii kummastakin.

Hän ei haluaisi edes ajatella koko asiaa, mutta hänen täytyy, koska hänen pitää kohta lähteä taas Riitaojan luo. Hän käy nopeasti suihkussa ja vaihtaa vaatteet, ja jättää Riitaojan mehikasvin huoneeseensa. Hän ehtii antaa sen viimeisellä kerralla sunnuntaina, tai mahdollisesti tulla järkiinsä ja löytää sille vain paikan omalta ikkunalaudaltaan.

Lehto on jo lähdössä taas, kun Määttä huikkaa hänen nimensä olohuoneesta. Lehto menee katsomaan mikä sillä on hätänä, ja löytää sen makoilemasta sohvalla pää jotakin kirjaa lukevan Lahtisen sylissä. Lahtinen nyökkää Lehdolle ja Lehto nyökkää takaisin, ja katsoo sitten kysyvästi Määttää.

“Viitsisitkö sinä käydä kaupassa kun tulet takaisin, vai käydäänkö vaikka yhessä huomenna? Rahikaisenhan se pitäis, vaan se tuskin lähtee Lammiolta ennen kuin huomenna iltapäivällä. Soitti kyllä ja sanoi, että niillä on kaikki hyvin siellä.”

Lehto ei viitsi huomauttaa, että Määtällä olisi tässä koko ilta aikaa käydä ja se olisi Rahikaisen jälkeen sen vuorokin. “Voin mä käydä kun kerran oon liikkeellä. Pistä viestiä mitä kaikkea tuon.”

Määttä kiittää, ja Lehto nappaa takkinsa naulakosta ja lähtee. Ajaessaan hän miettii Rahikaista ja Lammiota; sitä kuinka yllättäen niiden suhde on edennyt. Ne olivat niin pitkään ainakin nimellisesti toisilleen vain panoja eivätkä sen enempää, mutta nyt muutaman viime kuukauden aikana ne tuntuvat lähentyneen nopeasti. Ollaan siinä pisteessä, että jos Lammio vähän loukkaantuu niin Rahikainen menee aivan paniikkiin, ja sen jälkeen ryhtyy varsinaiseksi kanaemoksi, joka ei halua lähteä hetkeksikään Lammion rinnalta. Kaipa se on ihan söpöä, mutta toisaalta se tuntuu käsittämättömältä. Että ihmiset voivat sillä tavalla rakastaa toisiaan niin pyyteettömästi.

*

Riitaojan luona Lehdon ajatukset pyörivät edelleen samoissa jutuissa. Siinä, kuinka kaukana hän on itse sellaisesta molemminpuolisesta rakkaudesta, mitä hänen ystävillään on elämässään. Hän ei oikein osaa päättää, kenelle hänen pitäisi tässä olla vihainen; Riitaojalle siitä, että tämä on saanut hänet ensimmäistä kertaa elämässään miettimään näitä asioita, vaiko kenties vain itselleen siitä, ettei osaa pitää tunteitaan kurissa?

Hän makaa sängyssä, taas Riitaojan kanssa sylikkäin, ja haluaa samaan aikaan pois ja lähemmäs. Niin kuin kosketus aina, tämä on kiduttavalla tavalla liikaa, muttei kuitenkaan tarpeeksi.

Riitaojan käsivarret ovat hänen ympärillään, toinen kyljen yli ja toinen niin, että Lehdon pää lepää Riitaojan olkavarrella ja sen sormet silittelevät ja sekoittelevat hänen hiuksiaan. Lehdon oma käsi lepää Riitaojan kyljellä, sillä heidän välissään ei ole tilaa, johon se mahtuisi. Hänen nenänpäänsä painuu vasten Riitaojan paidan peittämää solisluuta. Tuntuu hyvältä olla tässä. Riitaoja käyttää jotain raikkaalta sitrukselta tuoksuvaa saippuaa. Mieto ja miellyttävä tuoksu ympäröi Lehdon ja on tarttunut lakanoihinkin.

Lehdolla on sen verran itsetuntemusta, että hän joutuu myöntämään itselleen kehittäneensä tunteita Riitaojaa kohtaan. Se on helvetin outoa, sillä Lehto ei ole oikeastaan koskaan kokenut sellaista. Hän ei yleensä pidä ihmisistä, ei halua niitä lähelleen. Ei edelleenkään halua muita kuin Riitaojan. Se pitelee häntä kuin jotain tärkeää ja pehmeää, kohtelee niin pirun hellästi, eikä Lehto osaa suhtautua sellaiseen. Hän ärisee aina, mutta salaa sisäpuolella hänen lävitseen myllertää tunnemyrsky, jossa on päällimmäisenä pohjaton tarve koskettaa ja pitää ja omistaa.

Se on paskempi juttu, koska ei Lehto voi Riitaojaa saada. Lehto on niin vaikea ja jatkuvasti niin paskana, ja Riitaoja ansaitsee parempaa. Se ansaitsee jonkun fiksun ja hyvän ja tasapainoisen. Lehto ei ole sellainen, hän on vain kasa traumoja ja vaikeita luonteenpiirteitä ja vihaa ja epävarmuutta.

Lehto toivoo, että voisi edes teeskennellä kaiken tämän johtuvan vain kosketuksesta. Olisi kai ihan luonnollista ihastua vain läheisyyteen ja lämpöön, ja luulla sitä tunteiksi Riitaojaa kohtaan. Kunpa voisi uskotella itselleen että sitä tämä vain on. Että Riitaojan jälkeen olisi yhtä helppoa rakastua johonkuhun toiseen, johonkin sellaiseen ihmiseen, joka ei olisi yhtä puhdas ja tärkeä kuin Riitaoja.

Niin ei kuitenkaan ole, sillä fyysisen läheisyyden lisäksi Lehto haluaa kaiken muunkin. Hän haluaa Riitaojan. Hän haluaa kuunnella sen höpötystä kun se puhuu päivästään, kun se kertoo ystävistään ja siskostaan ja tulevaisuudensuunnitelmistaan. Haluaa kuunnella, kun Riitaoja intoilee lempikirjoistaan ja valittaa koulustressistään ja avautuu tunteistaan ja peloistaan ja unelmistaan.

Lehdon on vaikeaa käsitellä tällaisia tunteita, koska hän ei ole oikeastaan koskaan ennen joutunut tällaiseen tilanteeseen. Hänessä ovat vahvassa ristiriidassa halu olla yksin ja suojella itseään, sekä tarve olla Riitaojan kanssa ja yrittää puolestaan suojella sitä.

“Mitä aiot ensi vuonna?” Riitaoja kysyy hiljaa, keskeyttäen Lehdon ajatukset.

Kärsiä, kun sinä et ole enää siinä, Lehto ajattelee, muttei tietenkään sano sitä ääneen.

“En mitään hienoa. Käydä töissä ja salilla. Ehkä ostaa moottoripyörän.”

Hän on puoliksi salaa itseltäänkin säästänyt sitä varten jo vuosia. Hän on kyllä tykästynyt vanhaan Volvoonsa, on korjannut ja laittanut sitä itse vuosien mittaan, mutta se taitaa alkaa pikkuhiljaa olla tiensä päässä. Fiksumpaa olisi tietysti ostaa uusi auto, vaikka joku ihan 2000-luvun puolella valmistettu, mutta se pyörä houkuttaa liikaa. On kulunut jo pitkä aika siitä kun hänellä oli mopo, ja hän kaipaa sitä tunnetta. Kehoa vasten vihmovaa kylmää tuulta, sitä kuinka lähellä ajaessa on tietä ja vauhtia. Se on tunne, jollaista ei ole toista.

Riitaoja hymisee hyväksyvästi. “Entä ihmissuhdepuoli?” se kysyy, kuin olisi lukenut Lehdon aiempia ajatuksia.

“Samaa ku tähänkin asti.”

“Eli et haluais etsiä... kumppania?”

“Mistä minä semmosen.”

Lehto haluaisi uskoa, että Riitaoja kyselee omasta puolestaan, mutta toisaalta se on ihan typerää ja väärinkin. Riitaoja on pehmeä ja hyvä, mitä se tekisi tällaisella vihaisella ja rikkinäisellä ihmisellä kuin Lehto. Ei hän osaisi olla sille hyvä. Ei hän osaisi yleensäkään olla suhteessa, kun ei ole koskaan ennen ollut.

Ympärillään hän on nähnyt kyllä montakin ihan hyvää suhdetta, ja juuri siitä hän tietää, ettei hänestä olisi sellaiseen. Hän ei hän osaa suunnitella romanttisia treffejä tai keksiä ajattelevaisia lahjoja tai tavata vanhempia ja ystäviä ja antaa itsestään hyvää kuvaa, tai mitään sellaista.

“Mitä jos… hypoteettisesti”, Riitaoja aloittaa ja piirtelee sormellaan pyöreitä kuvioita Lehdon niskan iholle. Se hipaisee herkkää kohtaa korvan takana ja Lehto puree huultaan, ettei pyytäisi lisää.

“Jos hypoteettisesti olis joku, joka tykkäis sinusta ihan hirveästi ja haluis olla sinun kanssa?”

Lehto sulkee silmänsä ja huokaisee syvään. Riitaojan ei pitäisi... ei pitäisi puhua tuollaisia, herättää turhaa toivoa.

“Hypoteettisesti mä sanoisin sille, että musta ei ole mihinkään hyvään suhteeseen. Että lähtisi niin nopeasti kun pystyy ja niin kauas kun vaan pääsee.”

Riitaoja tuhahtaa surullisesti ja puristaa Lehdon niskahiuksia nyrkkiinsä, tukistaa aivan hellästi. Toivottavasti se ei tunne Lehdon värähtävän.

“Mitä jos se sanoisi, että… hypoteettisesti… haluaisi yrittää kuitenkin?”

Sen ääni on vakava. Hiukan arka mutta vakaa. Lehto ei vaan pysty oikein uskomaan, että Riitaoja pysyisi hänen luonaan enää sitten, kun kyse ei ole enää työstä, tai ainakaan, että sen olisi hyvä olla hänen kanssaan.

“Käskisin miettimään uudestaan”, Lehto mutisee.

“Ehkä se sitten miettisi. Ja se haluais sinunki miettivän”, Riitaoja sanoo hänen hiuksiinsa.

“Ja sitten se kysyisi uudestaan myöhemmin, koska minä- koska se olisi aika varma, ettei se vois haluta mitään muuta kun voan sinut.”

Lehto puristaa silmiään tiukasti kiinni, puristaa Riitaojan paidan kangasta nyrkkiinsä ja hengittää pinnallisesti. Riitaoja silittelee häntä edelleen ja Lehto vihaa sitä ja itseään.

Hänen pitäisi vetäytyä pois, pitäisi jotenkin satuttaa Riitaojaa saadakseen sen lähtemään pois ja jättämään hänet rauhaan. Pitäisi saada se ymmärtämään, että niin siinä kävisi lopulta kuitenkin, niin siinä aina käy.

Mutta Riitaojan käsivarret hänen ympärillään ovat vakaat ja turvalliset. Lehto tuntee sen sormien tärisevän, mutta se ei vedä kättään pois.

Eikä Lehto pysty työntämään sitä kauemmas. Sen sijaan hän liikahtaa lähemmäs ja hautaa kasvonsa Riitaojan kaulaan. Hän yrittää vakuuttaa itselleen, että hän ei saa tuudittautua näihin tunteisiin ja tähän läheisyyteen, että hän on käsittänyt väärin, että kyllä Riitaoja kohta räjähtää nauramaan ja ihmettelee, että uskoiko Lehto todella, että Riitaoja voisi haluta hänet.

Mitään sellaista ei tapahdu, vaan Riitaoja jatkaa hänen silittelyään niin pirun hellästi, että Lehto ei tiedä miten päin olla. Riitaoja ei sano enää mitään, hyräilee vain aivan hiljaa jotain tuntematonta sävelmää ja pitelee Lehtoa lähellään.



-
A/N: Kiitos lukemisesta <3 Kommentteja arvostaisin edelleen kovasti!

[Pura]

Ikäraja: K-11
Vastuuvapaus: En omista mitään enkä saa tästä rahaa.
Varoitukset: Pientä angstia, alkoholinkäyttöä

-

Luukku 22 - Lauantai

Määttä raahaa Rahikaisen ja Lehdon Plantageniin ostamaan joulukuusta.

Rahikaiselle kävisi kyllä joku nätti muovikuusikin, ja Lehto oli sillä kannalla, että he olisivat ihan hyvin voineet käydä illemmalla pimeän tullen kaatamassa yhden vaikka naapuritalon kuusiaidasta. Määttä ei hyväksynyt kumpaakaan näistä vaihtoehdoista, vaan kuulemma kuusen pitää olla ihan oikea, ja iso. Niinpä tässä nyt sitten odotellaan, kun Määttä kiertelee kuusia ja etsii yli parimetrisistä neljänkympin kuusista sitä tuuheinta ja kauneinta yksilöä.

Lehto selaa jotakin juron näköisenä puhelimellaan, eikä hänestä oikein ole juttukaveriksi, ja Rahikaisella on tylsää. Lammio meni päiväunille kun Rahikainen sieltä äsken lähti, joten hänellekään ei voi soittaa. Vaihtoehdoksi jää flirttailla kauniille myyjälle, joka alun perin johdatti heidät kuusten luo.

Kuten useimmiten, enkelinkiharat ja söpö murre purevat tähänkin neitokaiseen, joka nauraa Rahikaisen vitseille ja pyörittelee pitkää tummaa hiuskiehkuraa viehkeästi sormissaan.
Rahikainen varmaan saisi hänet treffeille jos yrittäisi vähän kovemmin, mutta sellaiselle ei ole ollut aikoihin tarvetta. Hän vain kuluttaa aikaa Määtän kyykkiessä kuusten keskellä alaoksia haromassa.

Lehto tuntuu mulkoilevan Rahikaisen liehittelyä vielä vittuuntuneemmin kuin yleensä. Myyjän pitää lopulta lähteä jatkamaan töitään kun näyttää siltä, että Määttä tuntee kuusensa ja sillä on homma hanskassa. Tyttö katsoo Rahikaista vähän sen näköisenä, että odottaa treffikutsua tai vastaavaa, mutta Rahikainen vain toivottaa hyvää joulua, ja hän lähtee hiukan pettyneenä.

Määttä näyttää viimein löytäneen mieleisensä puun. Lehto menee auttamaan häntä kantamaan sen kassalle, ja Rahikainen on tyytyväinen, ettei hänen tarvitse liata käsiään. Määttä maksaa puun, ja he lähtevät. Lehdon autossa on hölmönnäköiset vanhat kattotelineet, mutta tällaisina hetkinä niistä on hyötyä. Lehto köyttää kuusen katolle, ja he nousevat autoon ja ajavat kotiin.

*

Määttä on hyvä valitsemaan, ja koristeltuna heidän kuusensa näyttää upealta. Siinä on kahdet valot ja paljon yhdessä vuosien varrella ostettuja koristeita, ehkä vähän liikaakin.

Rahikainen ripustaa kuun ensimmäisenä päivänä kalenteristaan saamansa punaisen vibraattorin kuuseen, koska miksi ei. Lehto mulkaisee turhautuneena, mutta antaa olla kun Rahikainen vakuuttaa, ettei ole ehtinyt vielä edes kokeilla sitä.

Rahikainen käy vielä lämmittämässä glögiä, ja höyryävien mukien kanssa he vetävät sohvatyynyt lattialle kuusen ympärille ja istuvat niille, niin kuin edellisinäkin vuosina. Lahjojen vaihdosta on tullut heidän kolmen yhteinen rituaali, josta Rahikainen ei luopuisi mistään hinnasta. Se ei ole koskaan mahtunut aattoon, sillä heillä on kaikilla silloin omat menonsa, mutta näin pari päivää etukäteen sopii hyvin.

Lehto on hankkinut kummallekin jo tavaksi muodostuneet viinapullot. Hän ole paketoinut niitä, mutta jossain välissä hän on kuitenkin näköjään ehtinyt kähveltää Rahikaiselta lahjanarua, sillä kummankin pullon kaulassa on siitä söpö rusetti.
Rahikainen on tyytyväinen, sillä tätä osaa jo odottaa, ja on jotenkin kotoisaa, ettei Lehto poikkea kaavastaan tänäkään vuonna. On ihan söpöä, että vaikka Lehto ei osaa tällaisia juttuja, hän kuitenkin yrittää.

Määttä välittää Rahikaiselle ja Lehdolle maustekakut, jotka Lahtinen on leiponut. Kuulemma hän kehittelee uutta reseptiä, ja sen takia kakkuja tulee nyt sarjatuotantona kun hän kokeilee erilaisia vaihtoehtoja.

Rahikainen haukkaa kokeeksi omastaan, eikä voi mitään euforiselle voihkaisulle, joka hänen suustaan pääsee. Maku on käsittämättömän paljon parempi kuin voisi odottaa tavalliselta kuivakakulta, niin herkullinen että kakku tuntuu sulavan suussa. Maku on jouluinen, makea ja voimakas, maistuu vähän siltä, että kakku on kostutettu kahviliköörillä.

“Siinä siul on mies josta pittää pittää kiinni”, Rahikainen sanoo Määtälle. “Varo vaa, jotten mie vie sitä siult. Tälläste ruokie tähe olisin melekkee valamis vaihtammaa.”

Määttä hymyilee seesteisesti. “Vaan et sinä sitä sais vaikka yrittäsitkin. Yrjöllä on vähän korkeemmat standardit.”

Rahikainen räjähtää nauramaan. “Ai että ihan korkeet? Siehä vitsin murjasit.”

Määttä heittää häntä tyynyllä, muttei näytä kovin suivaantuneen siitä, että Rahikainen taas kerran vitsailee hänen pituudestaan. Rahikaista puolestaan oikeasti vähän korpeaa tuo väite. Ihan varmasti hän saisi Lahtisen vähintäänkin kerran sänkyyn kanssaan, jos vain yrittäisi. Ei sillä, että hän oikeasti haluaisi, ei häntä kiinnosta Lammion lisäksi nykyään kukaan muuten kuin vain ehkä ajatustasolla, mutta kyllä hän pystyisi siihen.

Lehto huokaisee raskaasti, ainakin näennäisesti heidän juttuihinsa kyllästyneenä.

“Avataanko vaikka ne loput lahjat, että päästään siitäki vaivasta.”

“Aww, miust on ihanaa, että sie oot noi malttamattoman niit avvaamas”, Rahikainen virnistää.

Lehto tuhahtaa, mutta ottaa Määtältä saamansa ison pehmeän paketin ja avaa sen. Sieltä paljastuu kolmet villasukat, kahdet erisävyiset harmaat ja yhdet siniset, sekä musta villapaita.
Sukkiin Lehto näyttää olevan tyytyväinen, mutta hänen ilmeensä synkkenee kun hän katsoo paitaa kunnolla.

“Voi vittu, Määttä”, Lehto mutisee. Rahikainen kuikuilee paitaa kiinnostuneena, ja saa hyvät naurut kun Lehto kohottaa sitä niin, että hän näkee sen kunnolla. Siinä on surkean näköinen harmaa kissa, jolla on tonttulakki päässä. Kissan lisäksi paidassa on kiinni pieniä punaisia rusetteja sekä valkoisia karvapalloja. Lehto on nyrpeä ja ihan selvästi vihaa paitaa, mutta Rahikaisen mielestä se on loistava. Juuri niin hellyyttävällä tavalla karmea, kuin ruman jouluvillapaidan kuuluukin olla.

“Olis parast olla miullekki joku tommone”, hän sanoo Määtälle, “tai muute suattaapi olla et mie ruppeen katteuksissani riisummaan Lehon poikaa.”

“Älä suotta”, Lehto murahtaa. “En aio pistää tätä päälleni, voit ottaa tämän ihan vapaasti.”

“Eikä mitään ota”, Määttä käskee. “On sinulle Janne omakin.”

Hän heittää Rahikaiselle paketin. Rahikainen repii sen innokkaasti auki, ja löytää pehmeät pyjamahousut, joissa on pieniä kuusia ja poroja, sekä itselleenkin villapaidan. Sen kuva on aivan mahtava, ja Rahikainen nojautuu nauraen suukottamaan Määttää poskelle.

“Kiitos, tää on ihan uppee.” Hän riisuu heti hupparinsa ja vetää päälleen tummansinisen villapaitansa, jonka rintamuksessa komeilee kolme poroa hyvinkin intiimeissä puuhissa. Jonosta keskimmäisenä näkyy olevan Petteri Punakuono, ja Rahikaista hymyilyttää. Hän on aina pitänyt rumista jouluvillapaidoista ja hänellä on niitä pieni kokoelma, mutta tämä vie kyllä kirkkaasti voiton. Hän ei malta odottaa Lammion ilmettä, kun tämä illalla näkee paidan.

Lehto vilkaisee häneen ja peittää kasvonsa kädellään. “Ei vittu.”

“Elä viitti, nää on ihan törkeen hienot”, Rahikainen nauraa ojentaessaan omat lahjansa Lehdolle ja Määtälle.

Lehto näyttää jo valmiiksi pelkäävän pahinta kun hän avaa pakettinsa, ja se on kai ihan ansaittuakin. Grumpy Cat -kirjalle hän vain tuhahtaa ja asettaa sen sivuun, samoin kuin suuren sydämenmuotoisen konvehtirasian, ja sitten hän punastelee ihan huolella paketin muulle sisällölle.

Rahikainen on vähän Määtältä kuullut Lehdolla ja Riitaojalla olevan juttua, ja näytti se kieltämättä vähän siltä silloinkin kun hän itse näki ne hempeilemässä sohvalla. Siitä inspiroituneena hän on ottanut asiakseen koota pojille pienen puuhakorin suhteen alun huumaa avittamaan. Siinä on viisi pakkausta kondomeja, koska niitä ei voi olla liikaa, sekä kymmenen pientä testerikokoista tuubia erilaisia ja erimakuisia liukuvoiteita. Hän ei viitsinyt hankkia leluja tai poppersia tai mitään vastaavaa yhtään jännempää juttua, koska Riitaoja vaikutti niin vanillalta kuin olla voi, ja Lehto-parkaa varmaan hirvittää välineetönkin seksi, sellainen viaton neitsyt kun on. Jos niistä tulee jotakin, Rahikainen voi panostaa ensi jouluna enemmän, kunhan on saanut urkittua lisätietoa niiden mieltymyksistä.

“Noilla pittäis piästä alakuun”, Rahikainen hymyilee omasta mielestään hyvinkin suloisesti ja hyväntahtoisesti, eikä ollenkaan niin, että ansaitsisi raivokasta ärinää korviaan myöten punastuneelta Lehdolta, mutta sitä hän saa. Lehto ei kuitenkaan heitä häntä korilla vaan pitää sen, ja Rahikainen hymyilee tyytyväisenä.

Määttä avaa viimeisenä oman lahjansa. Päällimmäisenä paketissa on Rahikaisen Tigerista hänelle ostamat kolme pastellisävyistä dinosauruksen muotoista joulukuusenkoristetta. Niiden pinnalla on glitteriä ja ne ovat juuri sopivan söpöllä tavalla hassuja, että saavat Määtän hymyilemään. Lisäksi on kaksi pulloa makusiirappeja kahviin, hasselpähkinän ja valkosuklaan makuiset, sekä pullo Poplen vadelmakermalikööriä, kun Määttä nyt kerran on kehittänyt sokerihiirimäisiä piirteitä. Rahikainen antaa hänelle eteenpäin toimitettavaksi myös Lahtisen kirjapaketin, ja Määttä kiittää siitäkin.

“Huomenna männään Yrjön äidin luokse viettämään joulua”, Määttä kertoo, “ja sitten välipäivinä pohjoseen. Minä aattelin viedä sen laskettelemaankin, mutta se ei ole ajatuksesta kovin innoissaan.”

Rahikaista huvittaa ajatus Lahtisesta laskettelemassa, sillä hän ei ole koskaan saanut tästä mitään liikunnallista kuvaa. Lahtinen on enemmänkin suuri ja kömpelö nallekarhu, jota on vaikeaa kuvitella juuri muualla kuin mukavasti kotona laittamassa ruokaa tai käpertyneenä Määtän kanssa suloisesti sohvannurkkaan.

“Pitäisikö meijän sitä boolia”, Määttä pohtii.

“Pitäis!” Rahikainen innostuu. “Valitkaahan työ joku leffa nii mie käyn sekottelemassa.”

Määttä kuulemma käski eilen Lehdon kauppaan, ja tämä onkin tuonut pakastepizzoja sekä boolitarpeet. Kiertoilmauuniin saa kaikki pizzat kerralla, ja Rahikainen heittääkin ne sinne samalla, kun sekoittaa boolin omasta kossustaan, pakastevadelmista ja mehusta. Ei siitä kovin hyvää tule, mutta kyllä sitä juo.

*

He ovat puolessa välissä Mission: Impossiblea, ja Lehto taitaa olla kovemmassa kännissä kuin muut, sillä hän alkaa yllättäen puhua. Hän on vaikuttanut koko päivän vihaiselta, ja kun Määttä uskaltautuu lopulta kysäisemään, onko jotain käynyt, pato sortuu ja koko juttu pulppuaa ulos Lehdosta harvinaisen monisanaisena.

“Me puhuttiin eilen ja se sanoi kaikenlaista mitä sen ei olis pitänyt.”

“Riitaoja?” Määttä varmistaa.

Lehto nyökkää. “Se puhui tavallaan kryptisesti mutta sillein, että kyllä minä nyt tajusin, että itseään se tarkotti, ja mua.”

Rahikainen äännähtää kysyvästi, ei oikein saa selvää mitä Lehto oikein selittää.

“Niinkun että… pallo on nyt mulla ja mun pitäs päättää mitä mä sillä teen. Mitä mä haluan”, Lehto sanoo turhautuneena. “Vittu kun kyllä se tietää mitä mä haluan, pakko sen on tajuta. Mut musta ei oo sellaseen. Mä vittu osaa mitään… suhdetta.”

Rahikainen huokaisee ja nojaa ohimonsa Lehdon hartiaan. Häneen sattuu nähdä Lehto noin hämmentyneenä, mutta samalla on mukava kuulla Riitaojan myöntäneen jo, että hänellä on tunteita Lehtoa kohtaan. Nyt pitäisi vain saada Lehto uskomaan, että hänen kannattaisi yrittää suhdetta vaikka hänestä tuntuisikin, ettei hänestä ole sellaiseen.

“Sitä tarviikkaan heti kaikkee osata”, Rahikainen sanoo hellästi. “Luuletko et mie ja Henkka osattii? Meillä meni turhaa säätämissee usseempi vuos, eikä oo tuon Määtän pojan ja Lahtisenkaa suhe mitenkää mualiman tasapainosin aina ollu.”

Määttä nyökkää vakavana. “Ymmärrän, että sinul on kaikkia lukkoja ja että se pelottaa”, hän toteaa. “Mutta yritä. Vaikeaa se on, mutta lopulta sen arvosta.”

Lehto äännähtää mitäänsanomattomasti. Rahikainen epäilee, oliko heidän kummankaan sanoista hänelle mitään hyötyä. Hän nojautuu vähän lähemmäs ja hieroo poskellaan Lehdon olkapäätä kuin kissa. Lehto tuhahtaa pehmeästi, muttei työnnä häntä pois.

Määttä on jäänyt istumaan lattialle, mutta Rahikaisen esimerkkiä seuraten hänkin liikahtaa lähemmäs Lehtoa. Määttä nojaa hiljaa Lehdon polveen, ja Lehto antaa hänenkin olla siinä. Hän ei oikeastaan reagoi kosketukseen mitenkään, muttei myöskään vetäydy pois tai vaikuta jäykistyneeltä ja kiusaantuneelta niin kuin aina ennen.

Lehto näyttää edelleen surkealta ja vihaiselta, eikä Rahikainen oikein tiedä, mitä hän voisi enää sanoa auttaakseen Lehtoa. He istuvat sillä tavalla lähekkäin koko elokuvan loppuun, sanomatta mitään.


-
A/N: Lehdon villapaita näyttää tältä, ja Rahikaisen tältä. Nää oli pakko laittaa tähän, koska rakastan rumia jouluvillapaitoja
Kommentteja arvostaisin edelleen paljon.

[Angelina]

Ööö wut. Muistan, että aloin tuon 20. osan jälkeen kirjoittaa kommenttia, mutta nähtävästi en oo sitten koskaan lähettänyt sitä Mystistä ja vähän harmittavaakin, koska en enää muista kaikkea, mitä olin ajatellut sanoa :c

Maria Signe Loviisa on sellainen nainen, jonka seurassa on hyvä osata käyttäytyä siivosti.

Tää sai mut kiinnostumaan Lammion äidistä, haluankin tietää millainen matami sieltä oikein saapuu Ja sitä piti kysyä, että miksi näillä kaikilla on ihan tyhmät vanhemmat :c Onneksi Riitaojalla on sentään ihana sisko, jolle avautua ihastuksesta <3

“Hyi vittu. Sie oot ihana, mut siun maku näissä jutuissa on kyllä ihan kamala.”

“Sanoo hän, jonka suosikkijuomiin lukeutuvat Sandels ja Pirkan siiderit.”

“Elä kehtaa, laatujuomia!”

Ai että ja nää kaks ääliöö! Alan kyllä pikku hiljaa lämmetä tälle paritukselle. Lammio ei oo ollenkaan niin mulkero, kuin aluksi ajattelin :')

Lehto on niin ihana körmy edelleen, tulee melkein vahingossa ostaneeksi Riitaojallekin joululahjan ja katuu sitä samantien. Hah, samaistun edelleen vahvasti. MUTTA MITÄÄÄÄ, auringonkukkia selässä? Yllättävä, en olis äkkiä kyllä keksinyt. Ylläreitä täynnä tuntuu olevan koko hahmo muutenkin, oli niiiiin ihana lukea noista Lehdon tunteista Riitaojaa kohtaan! Arvatenkin niitä on ollut jo jonkin aikaa, mutta hienoa päästä konkreettisesti kuulemaan niistä. Nämäkin tyhmät kiertelee toisiaan kuin kissat kuumaa puuroa, eivätkä saa sanottua! No joo, ihan ymmärrettävää että täytyy odottaa, ettei Riitaoja oo enää töissä, mutta SILTI. Tuskallista seurattavaa, antakaa nyt jo periksi

Aww Lehdon känniavautuminen :') Ihanaa, että se voi kuitenkin kavereilleen puhua, vaikkakin pienessä pöhnässä, mutta puhuu kuitenkin. Kyllä se siitä selviää, kun rohkeesti vaan koittaa! Ja lol nuo joulupaidat, toi Lehdon oli ihan loistava :'D

[Pura]

Angelina: Kiitos kommentista! <3 Tuota sattuu välillä, että unohtaa vaikka luulee kommentoineensa, ei hätää.
Mietin tässä juuri itsekin, että miksi Riitojalla, Rahikaisella ja Lammiollakin on vaikeat vanhemmat, ja Lehdollakin vaikea perhehistoria ennen Kaarnoja. Oon ottanut näiden hahmojen luonteisiin mahdollisimman paljon canonmaisia ongelmia, ja oman kokemukseni mukaan monenlaiset itsetunto-ongelmat ja useat ikävät piirteet luonteessa sekä monet vaikeudet juontavat useimmiten juurensa vaikeaan lapsuuteen ja perhesuhteisiin, ja sitä olen halunnut tässä kuvata. Toisaalta itselleni tuo toivoa ajatus siitä, että vaikka menneisyyttä ei voi muuttaa, niin nykyisyyttä ja tulevaa voi. Siksi tässäkin ficissä pojat rakentavat itselleen uutta, parempaa ja rakastavaa perhettä ystävistä ja rakkaista. :')
Mahtavaa, että olet lämmennyt Lammiolle! <3
Lehto on kovin solmussa tunteidensa kanssa, mutta sillä tosiaan on lämpimiä tunteita ja sellainen suloinen ja pehmeäkin puolensa. Auringonkukista (sekä itseasiassa myös Rahikaisen villapaidasta) on kiittäminen erästä ystävääni joka ahkerasti spämmii minua näteillä tatuointikuvilla, sekä suurta heikkouttani kukkatatuointeja omaaville miehille :'D

-
Ikäraja: K-11
Vastuuvapaus: En omista mitään enkä saa tästä rahaa.
Varoitukset: Ajatuksia seksuaalisista jutuista
A/N: Pyydän anteeksi myöhäistä ajankohtaa. Joulun aika on vähän turhan hektistä, ja uskon että viimeinen luukku saattaa samalla tavalla myöhästyä. Sekin on kuitenkin ihan varmasti viimeistään joulupäivänä tulossa. Kiitos kärsivällisyydestä <3

-

Luukku 23 - Sunnuntai

Riitaojalla on lähtö kotiin Muurameen alkuiltapäivästä, jo kahdelta, joten Lehto tulee hänen luokseen jo aamukymmeneltä. Hän näyttää kalpealta ja vähän huonovointiselta seistessään käytävässä kun Riitaoja avaa oven. Tavallisten farkkujen sijaan Lehdolla on päällään hyvin pehmeiltä ja mukavilta näyttävät housut, ja avoimen takin alla hänellä on paksu ja lämmin huppari. Ryhti on väsyneesti lysyssä ja silmien alla on syvät varjot.

“Ootko sinä ihan kunnossa?” Riitaoja huolehtii siirtyessään sivuun jotta Lehto pääsee tulemaan sisään.

“Ei tässä muuta ku vaan krapula”, Lehto selittää potkiessaan kengät jaloistaan.

Se selittääkin paljon. Riitaoja ohjaa Lehdon ensimmäisenä keittiöön ja tarjoaa appelsiinimehua, jonka Lehto ottaa vastaan melkein kiitollisena.

“Juhlittiin kämppisten kanssa joulua eilen, kun kaikilla on huomenna omat menot”, Lehto selittää yksinkertaisesti. Riitaoja hymyilee. Hänestä on jotenkin todella ihanaa kuulla Lehdon ja tämän kavereiden tekemisistä. On hyvä tietää, että Lehdolla on rakkaita ihmisiä, jotka välittävät hänestä. Riitaojan mielestä Lehto ansaitsisi rakkautta paljon ja ihan koko ajan, ja on rauhoittavaa ajatella, että vaikka heistä ei lopulta tulisi mitään, Lehto ei silti olisi maailmassa ihan yksin.

“Mulla olis itseasiassa sullekin joululahja”, Lehto mutisee juotuaan mehunsa loppuun. Riitaoja yllättyy, ja huomaa vasta sitten, että Lehto on tosiaan kantanut koko ajan toisessa kädessään pientä paperikassia. Lehto katsoo kaikkialle muualle kuin Riitaojaa silmiin, ja antaa paperikassin hänelle. Sen sisällä on mehikasvi pienessä valkoisessa ruukussa, sellainen vaaleanpunertava ja hirveän suloinen. Vähän saman tyylinen kuin ne, joita Lehdolla on huoneensa ikkunalaudalla.

“Kiitos, tämä on ihana. Ei sinun olis tarvinnu”, Riitaoja hymyilee. Lehto hymähtää ja työntää kiusaantuneena kätensä hupparinsa taskuihin, ei vieläkään katso Riitaojaa silmiin.

“Minul on sinulle myös lahja”, Riitaoja kertoo samalla, kun etsii pienen pussin keittiön kaapista. “Ihan pieni vaan, en kehdannut mitään isoa. “

Nyt häntä vähän harmittaa, ettei hän ostanut mitään pysyvää ja ajattelevaisempaa, mutta Lehto näyttää helpottuneelta saadessaan tämän lahjan, joten ehkä Riitaojan ei tarvitse huolehtia. Hän on ostanut Lehdolle käsintehtyjä suklaakonvehteja, kaikki keskenään erilaisia ja mahdollisimman herkullisen näköisiä.

“Etkai sinä ite näitä”, Lehto kysyy häkeltyneenä tutkiessaan pussin läpinäkyvän muovin läpi konvehtien kauniita koristeita.

“En, kävin Tallipihan suklaapuodista ostaa sinul ja paril minun ystäväl.”

“No, kiitos”, Lehto sanoo vähän vaikeana, kuin ei olisi ollenkaan osannut odottaa Riitaojankin hankkivan hänelle jotakin. Oikeastihan hänen ei olisi pitänytkään, mutta hän on rikkonut jo niin monia sääntöjä, että yhdellä suklaapussilla tuskin on juuri nyt enää mitään väliä.

Lehto avaa pussin ja syö yhden konvehdin. Pienestä tyytyväisestä hymähdyksestä päätellen hän pitää sen mausta, ja Riitaoja hymyilee helpottuneena. Hän haluaa taas niin kovasti vain suudella suklaan maun Lehdon huulilta, mutta ainakaan vielä hän ei saa tehdä sellaista. Sen sijaan Riitaoja käpertyy hänen kanssaan sänkyyn niin kuin kuuluukin.

Lehto on tällä kertaa jäykempi ja kiusaantuneempi kuin ennen: ei kiedo omia käsiään Riitaojan ympärille, ei katso häntä silmiin. Riitaojaa vähän pelottaa, että Lehto on miettinyt toissapäiväistä ja tullut siihen tulokseen, ettei halua Riitaojaa. Että hän on Lehdolle enää vain joku lähentelevä friikki.

Mitä jos hän oikeasti loppujenlopuksi käsittikin kaiken aivan väärin? Kyllä hänestä on näyttänyt ja tuntunut, että Lehtokin on kiinnostunut hänestä, mutta toisaalta mitä hän mistään tietää?

Riitaoja silittelee ahdistuneena Lehdon yläselkää ja hartiaa, ja pistää taas merkille, kuinka kireä Lehto on. Lihakset ovat jäykät ja jännittyneet, ja hartiat lähes hipovat korvia näin makuullakin.

Riitaoja on huomannut sen jo aiemmin, mutta keksii vasta nyt, että hänhän voisi hieroa ja yrittää helpottaa Lehdon oloa. Se olisi ehkä muutenkin helpompaa kuin hiljaa makaaminen. Antaisi jotakin muuta ajateltavaa kuin mieleen hiipivät epäilykset.

“Sinul on hartiat vähän jumissa”, hän aloittaa varovasti. “Haluisitko että minä hierosin?”

“Siitä vaan”, Lehto sanoo hetken harkinnan jälkeen.

Riitaoja vetäytyy vähän kauemmas ja pyytää mahdollisimman viattomalla äänellä Lehtoa riisumaan hupparinsa, ja Lehto tottelee. Hänellä on hupparin alla ohut pitkähihainen paita, jonka läpi Riitaoja uskoo pystyvänsä hieromaan ihan hyvin, joten hän ohjaa Lehdon kääntymään mahalleen. Hän haluaisi nähdä ja koskettaa Lehdon paljasta selkää, mutta on parempi, että hän ei nyt tee sellaista.

Riitaoja levittää peiton Lehdon jalkojen päälle ja ohjaa häntä asettelemaan käsivarret niin, että hartiat ovat mahdollisimman rentoina.

“Onko okei jos minä käyn tähän”, Riitaoja kysyy. Hän voisi myös istua sängyllä Lehdon vieressä, mutta siinä joutuisi nojailemaan ja taipumaan vähän ikävästi, ja hänellä olisi varmaan hieronnan lopuksi omakin selkä jumissa. Lehto äännähtää myöntävästi, ja Riitaoja nousee varovasti istumaan siihen hänen takareisiensä päälle. Hän yrittää asettautua niin, ettei tuntuisi liian painavalta, ja aloittaa sitten hieronnan. Hän koskettaa ensin hellästi, silittelee ja hieroo isoin ja pehmein liikkein. Hän tunnustelee kevyesti mistä kohdin Lehto tuntuu olevan kaikkein pahiten jumissa ja jännittynyt.

Pikkuhiljaa Riitaoja rohkaistuu hieromaan kovemmin, keskittyy kipeisiin tiukkoihin kohtiin, joihin koskeminen saa Lehdon sihahtelemaan.

Riitaoja kyselee hiljaa, mikä tuntuu hyvältä, mikä ei, saako hän koskettaa näin. Lehto vastailee yksisanaisesti, mutta vastailee kuitenkin. Siinä menee kauan, mutta pikkuhiljaa Riitaojan käsittely saa hänet sulamaan ja rentoutumaan. Hän sulkee silmänsä ja on vain, antaa Riitaojan koskettaa ja availla solmuja.

Riitaojaan sattuu kuinka paljon hän rakastaa tätä, kuinka paljon hän rakastaa Lehtoa. Tällaisen luottamuksen osoitus saa hänet tuntemaan olonsa nöyräksi ja kiitolliseksi, ja hän sanoisi paljon kaikenlaista asiatonta ja tunnustaisi aivan liikaa, ellei purisi hammasta ja olisi hetken kokonaan hiljaa.

Lehdon paidan kaula-aukko on sen verran väljä, että Riitoja näkee yläselästä niskan pehmeälle iholle asti yltäviä tatuoituja lehtiä. Tatuoinnin ääriiviivat ovat vaihtelevan paksuista mustaa, ja Riitaoja näkee sekä harmaan sävyissä toteutettuja lehtiä että keltaisia terälehtiä. Lehdon selässä taitaa olla auringonkukkia, ja jotenkin sen tajuaminen saa Riitaojan pitämään Lehdosta vielä enemmän kuin ennen. Hän on näennäisesti niin kova ja rosoinen, mutta sisäinen herkkyys ja pehmeys tulee esiin yllättävillä tavoilla. Lahjaksi annettuina kasveina ja iholle pysyvästi piirrettyinä kukkina.

Riitaojan tekee mieli suudella niskaa, maistella musteen peittämää ihoa. Ehkä myös liikkua, hieroa pyörivällä liikkeellä itseään Lehtoa vasten. Liukua hitaasti ja nautiskellen pakaroiden välissä, saada Lehto huohottamaan halusta ja ehkä pyytämään lisää.

Riitaoja riisuisi silloin hänen paitansa ja kartoittaisi koko tatuoinnin huulillaan ja kielellään, koskettaisi kiduttavan hellästi, suutelisi polkua selkärankaa pitkin alemmas ja alemmas ja alemmas…

Ajatus herättää himon poltteen hänen sisällään, ja Riitaojan on noustava kevyesti reisiensä varaan, jottei Lehto tuntisi, kuinka kovaksi pelkkä mielikuva hänet saa.

Riitaoja puristaa hetkeksi silmänsä tiukasti kiinni, yrittää ravistaa ajatukset päästään. Nyt ei todellakaan ole sellaisen aika. Hän jatkaa hieromista, nyt enää kevyesti painaen, sillä hän tietää, kuinka hellänä lihakset ja etenkin iho voivat olla pitkän hieronnan jälkeen. Lopulta hän enää silittelee Lehdon selkää rauhoittavasti, hipaisee niskaa hellästi peukalollaan, seuraa ylimmäksi kaartuvan lehden ääriviivoja.

“Miltä tuntuu?” hän kysyy hiljaa.

“Ihan hyvältä”, Lehto mutisee puoliksi patjaan. Hän kuulostaa uniselta ja rennolta, ja Riitaojaa hymyilyttää. Hän nousee varovasti pois Lehdon päältä ja vetää sivuun työnnetyn peiton paremmin häntä lämmittämään. Lehto kääntyy raukeasti kyljelleen ja katsoo Riitaojaa. Siniset silmät näyttävät nyt rauhallisilta tavanomaisen myrskyisyyden sijaan. Kysyvyyttä ilmeessä kuitenkin on, kuin Lehto ihmettelisi miksi Riitaoja on siellä kaukana eikä pitelemässä Lehtoa sylissään.

“Minä haen sinul lasin vettä”, Riitaoja selittää. “Hieronnan jälkeen pittää juua, kun hieroessa lihaksista lähtee kuona-aineita liikkeelle ja ne pitäis soaha elimistöstä pois.”

Lehto kohottaa sille epäilevästi kulmaansa, ja Riitaoja haurahtaa. “Minä tiiän nää jutut, oon käyny tähän yhen kurssinki”, hän selittää. Lehto pyöräyttää silmiään, mutta kun Riitaoja tuo hänelle vettä, ottaa hän kuitenkin lasin ja juo sen tyhjäksi.

Aikaa ei ole enää paljon, alle vartti, mutta Riitaoja kömpii vielä takaisin peiton alle. Lehto siirtyy kiinni hänen kylkeensä, ja Riitaoja painaa pienen suukon hänen päälaelleen.

“Ootko sinä miettiny?” Riitaoja kysyy hiljaa, sillä hän ei jaksa enää odottaa. Lehto voisi kieltää sen tai esittää, ettei tiedä mistä on puhe, mutta hän ei lähde sellaiseen, ja Riitaoja on siitä kiitollinen.

“Olen”, Lehto vastaa yksinkertaisesti, ja painaa viileän nenänpäänsä Riitaojan kaulaan, jottei vahingossakaan kohtaisi Riitaojan katsetta.

Riitaojan sydän hakkaa tuhatta ja sataa, ja Lehto varmaan tuntee sen. Riitaoja hymähtää kysyvästi, koska ei luota ääneensä juuri nyt.

“Tuli puhuttua Rahikaiselle ja Määtällekin vähän ohi suuni”, Lehto paljastaa.

“Mitä sinä sanoit?” Riitaoja pakottautuu kysymään.

“Että me kummatkin tiedetään missä me ollaan menossa. Mutta minä en olis sulle hyvä.” Lehto kuulostaa siltä, että häntä sattuu sanoa niin.

“Anna minä päätän siitä”, Riitaoja pyytää rehellisesti. “Sinä oot nyt jo. Ihan hirveän hyvä. En osaa ees sanoa sitä kunnolla, niin paljon sinul on merkitystä.”

Lehto huokaisee syvään ja painaa otsansa vasten Riitaojan kaulaa.

“Mä tuun satuttaa sua jos sä lähdet tälle tielle, mä tiedän sen.”

“Niin minäkin sinuu”, Riitaoja lupaa. “Niin käy kaikille ennemmin tai myöhemmin, mut minä uskon että me selvittäisiin siitä.”

“En olis niin varma”, Lehto mutisee. “Minä osaan olla kunnon paskiainen, ja helvetin vaikea sellainen. ”

“Ja minä oon välillä itsekäs enkä kunnolla tajuu miltä muista tuntuu. Ja minä heittäydyn avuttomaks liian helposti, ja oon ärsyttävä, ja naiivi ja heikko, ja minul on vähän huono itsetunto”, Riitaoja listaa huonoja puoliaan sitä mukaa kun niitä tulee mieleen.

“Minun pointti on, että en minäkää ole täydellinen, enkä minä haluu ketään täydellistä, voan minä haluun sinut. Et saa minu säikytettyä pois, koska minä niin kovasti haluun olla just tässä. Jos sinä voan haluut minut.”

Lehto huokaisee syvään, kivuliaasti.

“Kyllä mä haluan”, hän kuiskaa.

Riitaoja sulkee silmänsä ja hymyilee. Silmiä polttelee ja kyyneliä uhkaa valua. Hän ei ole koskaan kuullut mitään, mikä tekisi hänet yhtä onnelliseksi kuin tuo pieni tunnustus. Juuri nyt hänestä tuntuu siltä, että hän pystyy aivan mihin tahansa, että mikään ei voisi olla maailmassa huonosti, koska Lehto haluaa hänet.

Riitaoja liikahtaa sen verran taaksepäin, että päätyy kasvokkain Lehdon kanssa. He ovat niin lähellä toisiaan, että nenät painuvat toisiaan vasten ja ylähuulet hipaisevat toisiaan höyhenenkevyesti. Riitaoja tuntee Lehdon hengityksen kasvoillaan, näkee tämän sulkevan silmänsä.

“Minä oon vielä töissä”, hän kuiskaa Lehdon huulia vasten. Lehdon silmät räpsähtävät takaisin auki, ja hän näyttää valmiilta sulkeutumaan takaisin kuoreensa, mutta Riitaoja kiiruhtaa jatkamaan.

“En minä tarkota etten haluaisi, minä haluan ihan hirveästi, mutta meiän pitäis odottaa vielä… kolme minuuttia”, hän sanoo vilkaistuaan seinäkelloa. “Kun minun ei pitäis työaikana.”

“No odotetaan”, Lehto murahtaa, mutta Riitaoja on näkevinään pienen hymyntapaisen nykivän hänen suupieltään.

“Joo”, hän kuiskaa.

Lehto katsoo häntä silmiin ja puree huultaan. Hänen poskillaan on kiusaantunut puna, ja hän näyttää vähän vaikealta. Riitaoja hymyilee hänelle varmaan aivan typerän rakastuneesti ja siirappisesti, ja käyttää viimeiset kolme minuuttia siihen, että silittelee hänen hiuksiaan ja vain katselee häntä. Lehto katsoo välillä pois, mutta palaa aina vastaamaan katseeseen, aivan kuin hänkään ei lopulta voisi olla katsomatta Riitaojaa.

Kellon minuuttiviisari liikahtaa ja on viimein pykälässä. Riitaojan sydämen syke kiihtyy ja hän naurahtaa omalle jännitykselleen.

“Nyt minä oon vapaalla. Saako sinuu suudella?” Riitaoja kuiskaa.

Lehto nyökkää. Hän nyökkää, eikä Riitaoja ole koskaan kiinnittänyt huomiota ihmisten tapaan nyökätä, mutta nyt hän kiinnittää. Lehdon nyökkäys on maailman kaunein, ja Riitaoja rakastaa sitä.

On ihmeellistä, kuinka joskus suudelman alkua ei muista. Yhtenä hetkenä Riitaoja silittää Lehdon poskea ja tuntee suurempaa hellyyttä ja kiitollisuutta kuin koskaan ennen; seuraavana hän on kallistanut Lehdon päätä lähemmäs omaansa, hän maistaa Lehdon huulet omillaan, eikä hän hallitse itseään enää ollenkaan. Hän suutelee Lehtoa syvään, uppoaa häneen täysin.

Lehto päästää pienen nyyhkäystä muistuttavan äänen ja vetää Riitaojaa lähemmäs. Hänen kummatkin kätensä puristavat tiukasti Riitaojan paidan kangasta, ja hän suutelee kömpelösti, kuin ei olisi tehnyt tätä koskaan ennen. Ehkä hän ei olekaan, ehkä Riitaoja on ensimmäinen. Riitaoja rakastaa häntä niin paljon, ettei oikein ole kestää sitä. Hän hautaa kätensä Lehdon hiuksiin ja suutelee häntä, yhä uudelleen ja uudellen, niin kauan että Lehto rentoutuu. Hän alkaa vastata luontevammin, ja päästää pienen mielihyvän huokauksen Riitaojan koskettaessa kielellään hänen omaansa.

Parransänki raapii Riitaojan kasvoja pehmeästi ja Lehto hengittää hänen kanssaan samaan tahtiin, eikä Riitaoja halua lähteä tästä ikinä. Lehto on lämmin ja hänen huulensa ovat hiukan ahavoituneet mutta pehmeät, hänen kosketuksensa haparoiva ja hellä hänen nostaessaan kätensä varovasti Riitaojan poskelle. Riitaoja rikkoo pitkän suudelman kääntääkseen päätään ja painaakseen pikkuisen suukon Lehdon kämmenelle.

Lehto tuhahtaa pehmeästi ja Riitaoja avaa silmänsä ja katsoo häneen. Lehto katsoo häntä huulet kevyesti raollaan ja silmissään hämmennystä ja halua. Hän on punaisine poskineen ja söpöine nenineen ja sotkettuine hiuksineen kaikkein kaunein asia maailmassa. Riitaoja suukottaa häntä hellästi, huulille, poskelle, nenänpäähän.

“Lehto”, hän kuiskaa, vaikkei hänellä ole mitään asiaa. Ihan vain, koska hän pitää nimestä ja siitä, miltä tuntuu sanoa se tällä tavalla vasten Lehdon huulia.

“Mitä?” Lehto kysyy karhealla äänellä.

“Ei mitään”, Riitaoja kuiskaa, tauottaa sanoja nopealla suukolla. “Oon hirveän onnellinen, että oot siinä.”

Lehto huokaisee kuin ei uskoisi häntä, mutta kun Riitaoja yrittää suudella häntä taas, siitä ei tule oikein mitään koska Lehto hymyilee.

Riitaoja tietää, että kohta hänen on noustava ja lähdettävä bussilla kohti kotia, mutta juuri nyt hän ei välitä. Juuri nyt häntä ei haittaisi vaikka hän myöhästyisi eikä pääsisi tänä jouluna kotiin ollenkaan, sillä hän olisi täysin tyytyväinen jos saisi viettää koko lomansa juuri tässä. Hän ei halua koskaan lähteä, sillä hänelle kaikkein tärkein ihminen on juuri nyt juuri tässä, hänen sylissään.

[Pura]

Ikäraja: K-11
Vastuuvapaus: En omista mitään enkä saa tästä rahaa.
Varoitukset: Ajatuksia seksuaalisista jutuista, alkoholinkäyttöä
A/N: Tää nyt vähän venyi, mutta viimeinen luukku on vihdoin tässä. Kiitos kärsivällisyydestä! Ja ihanaa joulunaikaa ja uutta vuotta! <3

-

Luukku 24 - Maanantai ja tiistai

Jouluaattona Lehto nukkuu pitkään. Hän nauttii tyhjän asunnon hiljaisuudesta ja nousee vasta yhden jälkeen sängystä. Hän käy laittamassa kahvin tippumaan ja ottaa nopean parin minuutin suihkun. Hänen oma shampoonsa on päässyt loppumaan, joten hän käyttää jotain Rahikaisen tököttiä, joka jättää hiuksiin makean tuoksun ja tekee niistä ihmeen pehmeät.

Suihkun jälkeen Lehto kulkee takaisin keittiöön ja juo kaksi kuppia kahvia. Niiden kanssa hän syö ison palan Lahtisen maustekakkua. Hän ei ole siitä ihan yhtä innoissaan kuin Rahikainen, se maistuu melkein turhankin makealta, mutta pakko hänen on myöntää, että kyllä Lahtinen osaa asiansa.

Kakkua syödessään hän avaa viimein puhelimensa. Joulutoivotuksia on tipahdellut Whatsappiin enemmänkin kuin tarpeeksi; iloinen viesti Kaarnalta ja toinen Lehdon pomolta, muutama jopa parilta salikaverilta ja vanhalta lukionaikaiselta tutulta. Lehto kirjoittaa yhdelle lyhyesti ‘Samoin’, ja lisää perään joulukuusiemojin. Sitten hän kopioi viestin kaikille muillekin. Mitäpä sitä turhia samaa juttua jokaiselle erikseen näpyttelemään.

Rahikaiselta ja Määtältä on kummaltakin tullut useampi viesti heidän yhteiseen ryhmäänsä. Määttä on lähettänyt selfien, jossa se hymyilee tyynesti Lahtisen ja tämän äidin välissä. Niillä on kaikilla tonttulakit päässä. Rahikainen on vastannut viestillä jossa käskee Määttää välittämään suukkoja kummallekin, ja siihen vastaukseksi on tullut tärähtänyt kuva, jossa Määttä on vetänyt yllättyneennäköisen Lahtisen suudelmaan, ja Lahtisen äidistä näkyy enää puolet kasvoista. Sen puolikkaan ilme on huvittavan kyllästynyt.

Rahikainen on vastannut rivillä sydämiä, ja lähettänyt heti perään kuvan valtavasta joulukuusesta, jossa on ainakin neljät eriväriset valot, eikä juuri muita koristeita. Lehto on ihan iloinen, että tässä kämpässä kukaan ei ole niin tyhmä, että jättäisi Rahikaisen yksinään kuusta koristelemaan.

Lehto lähettää ryhmään lyhytsanaisen hyvänjouluntoivotuksen, ja empii sitten hetken ennen kuin avaa Riitaojan viestit.

Eilen he unohtuivat suutelemaan niin pitkäksi aikaa, että Riitaoja olisi myöhästynyt bussistaan, ellei sillä olisi ollut puhelimessa herätystä. Heille tuli siitä huolimatta kiire, ja Lehto päätyi heittämään Riitaojan linja-autoasemalle autollaan, koska seuraavalla bussilla ei välttämättä olisi enää ehtinyt.

Asemalla seurasi hiukan kiusallinen ja typerän kivulias hetki, kun Lehto nousi autosta nostamaan Riitaojan tavaroita takakontista, ja he jäivät hetkeksi vain seisomaan lähekkäin, epävarmasti toisiaan vilkuillen. Riitaojan oli tarkoitus olla kotona ainakin viikko ellei pidempään, ja yhtäkkiä se tuntui aivan liian pitkältä ajalta.

Riitaojan asunnossa peiton alla kaikki oli tuntunut turvalliselta ja hyvältä ja vakaalta. Riitaojan kädet Lehdon vartalolla ja sen hellät suudelmat olivat tuntuneet luonnollisilta ja täydellisiltä. Se tunne tuntui kuitenkin jääneen Riitaojan kotiin, ja asemalla, kylmässä ulkoilmassa ihmisten keskellä, kaikki tuntui erilaiselta.

Riitaoja näytti pakkasesta punaisine poskineen aivan yhtä kauniilta ja sen hermostunut hymy herätti Lehdossa aivan samat tunteet kuin aiemminkin, mutta nyt hän koki sen kaiken suhteutettuna todellisuuteen, eikä enää vaaleanpunaisten lasien läpi. Totuus oli, että Riitaoja oli lähdössä pitkäksi aikaa pois, ja ero tuntui nyt jo uhkaavalta. Lehto ei oikein osannut pukea pelkoaan sanoiksi, mutta jotenkin hänestä tuntui, että Riitaoja tulisi järkiinsä heti kun pääsisi hiukan kauemmas Lehdon luota. Että Riitaoja tajuaisi maailmassa olevan miljoonia muita ihmisiä, joiden kanssa hänen olisi helpompi ja parempi olla.

Riitaoja laski laukkunsa maahan ja astui askeleen verran lähemmäs Lehtoa, ei aivan kiinni mutta niin lähelle, että Lehto saattoi kuvitella tuntevansa sen lämmön.

“Ootathan sinä minuu”, Riitaoja pyysi hiljaa, aivan kuin itse pelkäisi samoja asioita kuin Lehtokin. Sitä oli vaikeaa uskoa, mutta kaipa Riitaoja puhui totta sanoessaan, että halusi Lehdon, pitkäksi aikaa ja kaikkine vikoineen ja ongelmineenkin.

“Kyllä mä ootan”, Lehto lupasi, ja sai palkakseen ujon mutta onnellisen hymyn, ja huulilleen nopeasti suikatun pehmeän suukon.

“Minä laitan viestiä”, Riitaoja lupasi. Sitten se kääntyi pois. Lehto seisoi paikoillaan autoonsa nojaten ja katseli, kuinka Riitaoja näytti lippunsa linja-auton kuljettajalle ja kävi viemässä laukkunsa matkatavaratilaan. Autoon noustessaan Riitaoja etsi hänet vielä katseellaan ja vilkutti, ja Lehto heilautti sille kättään vastaukseksi.

Lehto epäili, ehtisikö Riitaoja oikeasti mitään viestejä laittamaan, se olisi kuitenkin kiireinen perheensä ja kaikkien jouluperinteiden kanssa. Ei hän olettanut mahtuvansa kaiken sen sekaan.

Siinä Riitaoja on jo ehtinyt todistaa Lehdon olevan väärässä. Jo bussista se laittoi muutaman viestin, kuvan lumisesta maisemasta ja kommentteja siitä, kuinka ainakaan kaksikerroksisia busseja ei selvästi ole suunniteltu sen pituisille ihmisille. Kuulemma pää osuu kattoon, eivätkä jalat mahdu mihinkään mukavasti, vaan polvet likistyvät epämukavasti edessä olevaan selkänojaan.

Myöhemmin illalla Riitaoja laittoi selfien, jossa hymyili siskonsa kanssa kameralle. Niillä oli samanlaiset hölmöt hymyt ja nätit silmät, vaikka sisko näytti muuten hyvin erilaiselta tummiksi meikattuine kulmakarvoineen ja punertaviksi värjättyine hiuksineen. Ne näyttivät iloisilta, ja kuvan taustalla näkyi iso joulukuusi, jonka ne olivat ilmeisesti juuri koristelleet.

Siihen Lehto vastasi itsekin selfiellä, jossa hän makoili sohvalla viltin alla katselemassa telkkaria. Hetken kuluttua tuli viesti, jonka mukaan Aliisan mielestä Riitaojalla on hyvä maku, ja Lehto hautasi hetkeksi kiusaantuneena kasvonsa sohvatyynyyn.

Lehto selaa keskustelua eiliseen iltaan, viimeiseen kuvaan, jonka Riitaoja lähetti ennen nukkumaanmenoa. Siinä se makaa sängyssä, sininen peitto vedettynä puoleen rintaan asti. Sen kasvot valaisee vain lukulampun lämpimänkellertävä valo, joka saa sen silmät hohtamaan. Se katsoo kameraan hymyillen niin lämpimästi, että Lehtoa hämmentää katsoa kuvaa. Kuka sille on antanut luvan laittaa tuollaisia. Tai ylipäätään näyttää tuolla tavalla noin söpöltä. Lehtoa nolostuttaa melkein enemmän, kuin jos olisi saanut vaikka alastonkuvan, koska tämä saa hänet tuntemaan liikaa hellyyttä ja tiedostamaan, millainen järkyttävä pehmo hänestä on tullut.

Kuvatekstinä on iloinen ‘Hyvää yötä!’ sekä nukkuva emoji sekä punainen sydän. Sekin hämmensi Lehtoa illalla ja sai sormet tärisemään typerästi, mutta hän sai sentään toivotettua hyvää yötä. Se uusi ja odottamaton pehmeys otti hetkeksi vallan, ja Lehto tuli lähettäneeksi viestin perään vielä vaaleanpunaisen sydämen. Kai ilahdutti Riitaojaa, sillä se vastasi rivillä punaisia ja pinkkejä sydämiä.

Lehto ei ikinä myöntäisi sitä kenellekään, mutta hän jäi katselemaan niitä ihan liian pitkäksi aikaa. Oli jo tarpeeksi noloa, ettei hän ollut koskaan ennen edes saanut mitään sydmiä keneltäkään muilta kuin kämppiksiltään. Nyt kun niitä tuli tuolla tavalla paljon, se pisti hänet aivan hämmennyksiin, vaikka ne olivan helvetti soikoon vain emojeita.

Lehto selaa alemmas Riitaojalta tänään tulleisiin viesteihin. Se on toivottanut hyvää huomenta ja hyvää joulua yhdeksän jälkeen, ja sitten pahoitellut jos viestiääni vaikka herättäisi Lehdon. Myöhemmin se on laittanut ison peilin kautta otetun kuvan itsestään tummissa puvunhousuissa ja siistissä valkoisessa kauluspaidassa, jonka hihat on kääritty kyynärpäihin, ja selittänyt, että on lähdössä isovanhempiensa luokse joululounaalle.

Lehto ei ikinä kehtaisi myöntää sitäkään, mutta hän jää hetkeksi katselemaan tätäkin kuvaa. Riitaoja näyttää uskomattoman hyvältä juhlavissa vaatteissa, pitkältä ja hoikalta ja kauniilta. Se on tehnyt hiuksilleenkin jotain, ja sen pienestä vinosta hymystä näkee, että se on itsekin tyytyväinen lopputulokseen. Lehto antaisi aika paljon, jos saisi sen nyt tähän tuon näköisenä. Hänen sormensa syyhyävät kiskoa vaatteet pois sen päältä ja kaataa sen sänkyyn ja sotkea sen hiukset.

Sitä Lehto ei halua ajatella, mitä sen jälkeen tapahtuisi. Hän toivoo, ettei Riitaoja olettaisi hänen haluavan olla kontrollissa, tai… päällä, tai mitään sellaista, sillä Lehto tietää jo nyt, että hän olisi siinä surkea. Hänellä ei ole mistään mitään kokemusta, ja vaikka pornoa on tietenkin tullut katseltua ja kaikenlaista omaa kivaa pidettyä paljonkin, ei se oikein anna eväitä oikeaan seksiin. Ennen Riitaojaa Lehto ei oikeastaan edes uskonut, että koskaan haluaisi ketään niin lähelle itseään, tai että edes pystyisi sellaiseen. Ties kuinka monta vuotta ainut tapa, jolla Lehto on ketään toista koskettanut, on ollut tappelu, oli se sitten treeniä salilla tai käsirysy nakkikioskin jonossa ihan tositarkoituksella. Väkivalta on Lehdossa niin syvällä, että hän pelkää ettei osaisi koskettaa Riitaojaa kunnolla, satuttamatta.

Riitaoja on kuitenkin niin erilainen kuin kukaan muu, sellainen jota Lehto haluaa osata koskettaa. Riitaoja on hellä ja herkkä ja turvallinen, ja hänen kosketuksensa on alusta asti tuntunut helpommalta hyväksyä kuin muiden. Jos Riitaoja joskus vain haluaa, Lehdosta tuntuu, että hän saattaisi olla valmis tekemään ihan mitä tahansa.

Lehto karistaa tällaiset ahatukset päästään ja on juuri lähettämässä Riitaojalle huomenia, kun siltä tuleekin uusi viesti: kuva pitkästä pöydästä, joka on täpötäynnä jouluruokia, kaikkea kinkusta ja karjalanpaistista joulutorttuihin ja rosolliin. Lehto lähettää vastaukseksi kuvan puolityhjästä kahvikupistaan. Riitaoja vastaa nopeasti.

Huomenta Lehto <3<3 Syöthän myös jotain

Lehto voitelee itselleen leivän ja lähettää siitäkin kuvan, ja saa vastaukseksi tyytyväisesti hymyilevän hymiön ja lisää sydämiä. Tuollaisen huolehtimisen pitäisi ärsyttää, mutta häntä vain hymyilyttää. He juttelevat hetken turhia, kunnes Riitaojan täytyy lopettaa, jotta ehtii syömään.

*

Lehto ajaa myöhemmin iltapäivällä Kaarnojen talolle. Matka ei ole pitkä, mutta hän ehtii hermoilla sen aikana enemmän kuin tarpeeksi. Hyvin heillä yleensä menee, mutta hänellä ei juuri ole ennen ollut mitään ihmissuhdeasioita salattavana. Kaarnan ukko etenkin on niin tarkkanäköinen, että huomaa varmasti jonkin olevan hänessä erilaista kuin ennen.

Lehto lampsii ovelle ja soittaa ovikelloa. Hänellä on edelleen oma avainkin, mutta ei hän viitsi rynniä suoraan sisään niin kuin edelleen asuisi talossa. Ovi aukeaa niin nopeasti, että voisi kuvitella Airan odottaneen Lehtoa eteisessä. Sisältä tulvahtaa lämmintä ilmaa ja ruuan tuoksua, ja Aira hymyilee leveästi toivottaessaan Lehdon tervetulleeksi.

Se koskettaa lyhyesti hänen käsivarttaan, muttei yritä halata, koska on tottunut siihen, että hän menee sellaisesta lukkoon. Lehtoa oikeastaan vähän harmittaa, sillä hänestä tuntuu, että nykyään hän saattaisi kestääkin nopean halauksen. Hän ei kuitenkaan kehtaa sanoa sellaista, sillä hän ei halua ylimääräistä huomiota tälle uudelle piirteelle itsessään.

Ukko on jossain peremmällä talossa, mutta sekin huikkaa tervehdyksen kuullessaan heidän tulevan sisään. Lehto ripustaa ulkovaatteensa eteiseen, ja seuraa Airaa avaraan keittiöön, jossa Kaarna onkin viimeistelessä kattausta.

“Terve!” Kaarna ilahtuu nähdessään Lehdon. Se taputtaa hänen hartiaansa ronskisti, ja käskee pöytään.

He istuvat kaikki alas, ja kasaavat lautasilleen ruokaa. He syövät pitkän kaavan mukaan ja kaikien kuulumiset käydään läpi.

Kaarna kertoo draamasta koulussa, jossa on rehtorina; opettajien työpaikkaromansseista ja hermoromahduksista. Se puhuu kuntapolitiikasta ja veljensä edesottamuksista Ruotsissa ja kaikenöaisesta muusta, mikä ei oikeastaan kiinnosta Lehtoa. Sitä on kuitenkin ihan hauskaa kuunnella, kuten myös Airan juttuja harrastuksistaan ja tulevasta etelänmatkasta.

Aira kyselee Määtän ja Rahikaisen kuulumisia, ja Lehto kertoo. Hän tulee sanoneeksi jotain töistäkin, sekä viime kerrasta kun joutui korjaamaan autoaan ja vaihtamaan jarrupalat. Hän tiedostaa puhuvansa enemmän kuin normaalisti, mutta jotenkin tuntuu tarpeelliselta suoltaa turhuuksia, jottei vahingossa tule maininneeksi Riitaojaa.

Se vain pyörii hänen mielessään, niin kuin aina nykyään. Ei siitä kuitenkaan ainakaan vielä tarvitse puhua. Hyvässä lykyssä koko suhde kariutuu mahdottomuuteensa ennen kuin Kaarnat edes saavat siitä tietää. Tai jos niin ihmeellisesti käy, että ei, se on sitten sen ajan murhe.

Joulupöydässä Lehto ei ala asioitaan levittelemään, etenkään kun hän on itsekin niiden kanssa niin pihalla. Jos hän vilkuilee jatkuvasti puhelintaan ja näpyttelee muutaman vastauksen Riitaojalle pöydän alla, niin sille nyt ei vain voi mitään, eikä kenenkään pitäisi siitä epäillä mitään.

*

Ruuan jälkeen Lehto ja Kaarna istuvat sohvalle katselemaan televisiota. Ei sieltä mitään järkevää tule, mutta he katselevat silti. Aira on mennyt käymään suvun haudoilla, mutta he eivät lähteneet mukaan, koska siitä on vuosien saatossa muodostunut Airan oma perinne, tilaisuus rauhoittua joulukiireiden keskellä ja muistaa kuolleita sukulaisia ja ystäviä.

Lehto arvaa, että jos Kaarna haluaa puhua hänen kanssaan jostain vakavasta, jostain henkilökohtaisesta, se tekee sen nyt kun he ovat kaksin. Kaarna on tarjonnut hänelle lasin viskiä, sillä verukkeella, että täytyyhän sitä nyt maistaa, kun on joku uusi merkki, jota Kaarna ei ole ennen testannut. Lehto ei ollut aikonut juoda mitään, mutta kyllä hän nyt yhden voi ottaa, tai jos menee enemmän niin hän voi sitten jäädä tänne yöksi.

Se on hyvää viskiä, eikä Lehto edes halua tietää, paljonko ukko on siitä maksanut. Hänestä tuntuu vähän siltä, että Kaarna yrittää hyvitellä jotakin tai lepytellä häntä jo etukäteen.

“Sanohan, Toivo”, Kaarna aloittaa teeskennellyn kepeästi, “tiedäthän sinä, että voit kertoa minulle mitä vain?”

Lehto murahtaa suurinpiirtein myöntävästi ja kohottaa kulmiaan. Ei hän mitenkään innokkaasti ole syöksymässä kertomaan. Jos Kaarna välttämättä haluaa tietää, se saa yrittää vähän kovemmin ja opetella edes muodostamaan kunnollisia kysymyksiä.

“Niin että”, Kaarna rykäisee, “Onko sinulla jotakin… ihmistä? Eihän se oikeastaan minulle kuulu, mutta hirveästi kyllä kiinnostaa. Vanha mies kun olen. Houkuttaa vähän elää nuoremman polven kautta.”

Lehto tuhahtaa, mutta tavallaan hän arvostaa että ukko vääntää tästä vitsiä eikä ota asiaa niin tosissaan. Sen ilme on hyväntahtoisen leikkisä. Kaipa sille voisi sittenkin kertoa. Järkyttää sitä kerrankin vähän.

“Minä nyt vähän niin kuin kai. Tapailen yhtä tyyppiä”, Lehto mutisee ja kaataa itselleen tilkan lisää viskiä.

Kaarna puhkeaa niin leveään hymyyn, että sen voisi kuvitella saaneen juuri tietää voittaneensa lotossa.

“Millainen n- millainen ihminen se sitten on?”

Lehto ei ole koskaan suostunut sanomaan suoraan, mistä sukupuolista pitää vai pitääkö mistään, mutta hän arvostaa Kaarnan yritystä ilmaista suvaitsevaisuutta, ilmaista että mikä vain olisi ihan okei, muukin kuin nainen.

“Sen nimi on Risto”, Lehto sanoo hiljaa, ja kulauttaa lasinsa tyhjäksi. Pitää katseensa eteenpäin suunnattuna, koska sitä on jo valmiiksi vaikea sanoa ääneen.

Kaarna hymähtää ja töytäisee Lehdon olkapäätä nyrkillään hellän miehekkäästi.

“Kiitos, että kerroit”, se sanoo vakavasti. “mutta et vaikuta aivan iloiselta.”

Lehto taistelee, ettei liikuttuisi siitä, miten se huolehtii.

“Olen mä. Iloinen. Se on paras ihminen jonka mä tiedän.” Pieni hymy hiipii väkisin hänen kasvoilleen, kun hän ajattelee Riitaojaa.

“Mut se siinä just onkin. Se on hyvä, ja mä oon mä.”

Kaarna huokaisee ja laskee kätensä isällisesti Lehdon olkapäälle.

“Minä mietin monta vuotta, että oliko se sinussa luonnostaan, ettet kaivannut ketään etkä rakastunut ihmisiin”, se muistelee, “vai johtuiko se kaikesta, mitä sinulle on tapahtunut. Mietin, olisinko voinut tehdä jotain paremmin, olisinko voinut opettaa sinulle enemmän näistä asioista.”

Lehto äännähtää mitäänsanomattomasti. “Tuskin siitä olis ollut mitään hyötyä. En mä… halunnut ketään, millään lailla. Mun ei vieläkään pitäisi.”

“Voi Toivo”, Kaarna huokaa. “Tuossa on se, mistä minun olisi pitänyt puhua enemmän. Ymmärrän, ettei se tunnu siltä, ei ehkä koskaan, mutta sinä ansaitset jonkun, joka on sinulle hyvä ja osaa auttaa sinua olemaan onnellinen.”

Lehto hymyilee ilottomasti. “Silti. Sille olis parempiakin. Oon sanonutkin sille.”

“Mitä hän sanoi siihen?”

“Ettei halua muita.” Tuntuu oudolta sanoa se ääneen, myöntää että joku on niin vinksahtanut, että ajattelee hänestä noin.

“Mitä jos yrittäisit uskoa häntä?” Kaarna kysyy. “Minä tunnen sinut aika hyvin, ja jos minä sinusta jotain tiedän niin sen, että valehtelijoista sinä et pidä.”

Lehto hymähtää. Niinhän se on; Riitaoja on rehellinen ja avoin, se on yksi niistä puolista, joista Lehto siinä pitää. Kyllä Lehto Riitaojaa uskoo, uskoo että tämä haluaa hänet. On sitten taas kokonaan eri asia, onko se Riitaojalta vain typerää, vai ihan helvetin idioottimaista.

“Saat kohta hyvin isällisen halin, seläntaputusten kera”, Kaarna varoittaa. “Ehkä jopa pusun otsalle. Valmistaudu.”

Lehto tuhahtaa, mutta nojaa hetkeksi kosketukseen, kun Kaarna vetää hänet halaukseen. Hän laskee leukansa sen olalle ja huokaisee syvään.

Tuntuu kuin hän olisi taas kuusitoista, yhtä sekaisin ja hämmentynyt ja varma siitä, että nämäkin ihmiset jossain vaiheessa jättäisivät hänet, ehkä juuri silloin, kun hän viimein olisi oppinut luottamaan heihin.

Kaarnat ovat jääneet, mutta Lehto ei osaa luottaa, että Riitaoja tekee samoin, ei vaikka hän kuinka haluaisikin yrittää.

“Tiedän, etten saa sinua uskomaan sitä tässä ja nyt”, Kaarna sanoo, “mutta sinä ansaitset kaiken hyvän mitä sinulle tapahtuu, ja enemmänkin.”

Lehto tuhahtaa ja vetäytyy taaksepäin, ja Kaarna antaa hänen, vaikka hän tunteekin sen suukottavan hänen päälakeaan suurieleisesti.

“Älä viitsi.”

“Viitsin viitsin. Sanoisin, että kokeile tämän kerran luottaa.”

Lehto hymähtää. Hän palaa entiseen asentoonsa sohvan nurkkaan, ja ojentaa taas tyhjäntyneen lasinsa Kaarnalle. Tämä virnistää ja kaataa siihen lisää, parin sormenleveyden verran. Lehto ottaa lasin ja kulauttaa viskiä, nauttii karheasta poltteesta kurkussaan.

Ei tämäkään keskustelu häntä vakuuttanut, ei siihen pystyisi varmaan sadalla tai tuhannellakaan keskustelulla, mutta jokin hänen rinnassaan rauhoittuu hiukan, asettuu paikoilleen. Lehto ei luota itseensä, mutta ehkä hänen pitäisi luottaa Määttään, Rahikaiseen ja Kaarnaan. Ehkä hänen pitäisi luottaa Riitaojaan.

*

Lehto jää yöksi, koska parin viskipaukun jälkeen hän ei voi enää lähteä ajamaan kotiinkaan. Aira palaa hautuumaareissultaan ja sijaa hänelle vuoteen olohuoneen levitettävälle sohvalle. Lehto käpertyy siihen, ja sallii Airan pörröttää hänen hiuksiaan hellästi toivottaessaan hyvää yötä.

Kaarnat menevät jo yhdentoista jälkeen yläkertaan nukkumaan, ja Lehto jää yksin kuuntelemaan olohuoneen seinäkellon tikitystä. Katulampun valoa kajastaa sisään ohuiden verhojen läpi, ja pihan lumipeitteisen omenapuun oksien varjoja lankeaa seinälle.

Ajatuksia pyörii päässä aivan liikaa, jotta niiden sekaan mahtuisi unta, mutta Lehto sulkee kuitenkin silmänsä ja yrittää nukahtaa.

Hetken kuluttua puhelimen värinä keskeyttää hänet. Hän haparoi pimeässä, kunnes löytää puhelimen sohvapöydän kulmalta. Näytöllä vilkkuu Riitaojan nimi, ja Lehto vastaa refleksinomaisesti, ehtimättä edes miettimään, että ehkä se ei pienessä huppelissa ja myöhään illalla ole mikään paras idea.

“Hei”, Riitaoja sanoo, ja sen ääni kuulostaa apealta. “Anteeksi, että minä näin myöhään.”

“Moi. Mitäs?” Lehto kysyy, hiljaa mutta normaalia äänensävyä tavoitellen.

“Tää tulee nyt vähän yllättäen, mutta ootko sinä huomenna kiireinen?”

“En, miten niin?”

“Minä tuun täältä aamulla pois. Ajattelin, että voisitko hakea minut asemalta, jos siitä ei voan oo kauheasti vaivaa.”

Lehto huolestuu tahtomattaan. “Kävikö jotain?” hän kysyy.

Riitaojan piti olla Muuramessa viikko, eikä vain kahta yötä. Sen ääni kuulostaa hiljaiselta ja jotenkin lyödyltä, ja Lehto ei muuta haluaisikaan kuin sulkea sen syliinsä turvaan, ja ehkä vähän leipoa kuonoon sitä onnetonta, joka sen on saanut kuulostamaan tuollaiselta.

“Minä olin vähän hölmö ja kun tännään ruokapäydässä puhuttiin Aliisan poikaystävästä niin sanoin, että minullakin on. Tiijän kyllä, että on ihan tyhmää yrittää täällä puhuu minun homoudesta, mutta jotenkin se voan tuli.”

Lehto äännähtää rohkaisevasti saadakseen Riitaojan jatkamaan, ja yrittää olla huomioimatta hölmöä ilon läikähdystä rinnassaan, kun häntä kutsutaan poikaystäväksi. Linjan toisesta päästä kuuluu väsynyt huokaus.

“Niinkun ennenkin, isä ei oikein edes uskonu, nauro voan minul, ja äiti suuttui että… minä oon itsekäs ja pilaan muilta joulun. Että on se nyt kun kuusi vuotta nuorempi sisko on… parempi ihminen ku minä, ja osaa käyttäytyä.”

“Mitä vittua”, Lehto sihahtaa. Hän haluaa hypätä autoon ja hakea Riitaojan tuolta pois, heti paikalla.

“Ei tässä mitään sen ihmeellisempää. Minä haluun voan tästä ilmapiiristä niin äkkiä pois kun voan pääsen.”

“Okei. Mä haen sut. Monelta sun juna on täällä?”

“Kiitos”, Riitaoja huokaisee, ja Lehto kuulee sen äänestä, että se hymyilee jo vähän.

“Varttia vail kakstoista sen pitäis olla”, Riitaoja jatkaa, ja naurahtaa surullisesti. “Haluisin voan nähä sinut mahollisimman pian ja voan olla sinun kanssa. Enkä näiden kanssa täällä.”

Lehto toivoo niin kovasti, että olisi Riitaojan luona ja voisi suojella sitä. Silittää sen hiuksia ja lohduttaa sitä jos vain jotenkin osaisi. Sen ääni on niin pieni, väsynyt ja torjuttu.

“Oletko sä kuitenkin ihan kunnossa ja turvassa?” Lehto varmistaa. Riitaoja lupaa olevansa.

Lehtoa nolottaa, kuinka paljon hän kaipaa Riitaoja jo nyt, ja kuinka iloinen hän on siitä, että pääsee näkemään sen jo huomenna.

*

Aamulla Lehto ajaa kotiin siivoamaan vähän, ja sen jälkeen hän menee rautatieasemalle odottamaan Riitaojaa. Hän ostaa aseman R-kioskista kahvin, ja lämmittelee sormiaan kupin ympärillä odottaessaan laiturilla. Kahvi ei ole kovin hyvää, mutta ainakin se lämmittää. Lehto juo sen loppuun, ja pudotaa kupin roskikseen juuri, kun junan saapumisesta kuulutetaan.

Juna tulee muutaman minuutin myöhässä, ja Riitaoja tulee ensimmäisten matkustajien joukossa ulos.

Se katselee ympärilleen hetken, kunnes huomaa Lehdon. Se näyttää väsyneeltä ja raahaa isoa laukkuaan perässään, mutta rientää Lehdon luo nopeasti. Läheltä katsottuna sen silmät ovat punaiset kuin se olisi itkenyt. Ryhti on lysy ja kulmakarvat surullisesti kurtussa.

Noin surkeanakin Riitaoja on kaunis, ja sen näkeminen piristää Lehtoa ja kohentaa hänen omaa mielialaansa paljon enemmän, kuin on hänelle normaalia.

Lehto ei osaa tällaisia juttuja, mutta hän levittää käsiään sen verran, että Riitaoja ymmärtää, että on okei halata jos se haluaa.

Riitaoja huokaisee ja suurin piirtein syöksyy Lehdon syliin. Se takertuu häneen tiukasti ja kumartuu, jotta voi haudata kasvonsa hänen olkaansa. Ensimmäistä kertaa Lehto on se, jonka pitäisi osata lohduttaa, ja ajatus tuntuu vieraalta. Hän kokeilee silittää Riitaojan selkää, nostaa toisen käden hellästi sen niskalle ja pitää kiinni tavalla, jonka toivoo tuntuvan turvalliselta.

“Anteeks nyt”, Riitaoja mutisee Lehdon hartiaan. “Tämän ei pitäny mennä näin. Toivottavast sinul ei ollu mittään? En haluis olla sinul vaivaks.”

“Älä”, Lehto käskee. “Mulla on kämppä tyhjänä, voit olla mun luona vaikka koko loppuviikon jos haluat.”

Riitaoja nyyhkäisee, ja Lehto tuntee sen nyökkäävän.

Lehto pitelee sitä pitkään, silittelee vain, ja antaa Riitaojan nojata häneen siinä ihmisjoukon keskellä. Aiemmin hän ei olisi voinut kuvitellakaan tekevänsä tällaista, mutta juuri nyt ohikulkijoiden mielipiteillä ei ole mitään väliä. Pikkuhiljaa Riitaojan hengitys rauhoittuu, ja se naurahtaa hiljaa, vetäytyy vähän taaksepäin katsoakseen Lehtoon.

“Kiitos”, se kuiskaa. Ei tarkenna, mutta Lehto ymmärtää kyllä. Kiitos, että Lehto on tässä, kiitos, että hänelle Riitaoja kelpaa sellaisena kuin se on.

“Älä turhaan”, Lehto murahtaa. Haluaisi pystyä parantamaan Riitaojan oloa, haluaisi olla sille paljon parempi kuin osaa. Toivoisi, että hänellä olisi jonkinlaista kokemusta tällaisesta, jotain muitakin keinoja ratkaista ongelmia kuin nyrkit ja pakoon juokseminen.

Lehto katsoo Riitaojan kauniisiin, surullisiin silmiin. Toivoo, että se osaisi kertoa hänelle, miten hän voisi auttaa sitä.

“Mitä sä tarviit?” hän kysyy.

“En minä mitään erikoista”, Riitaoja hymyilee. “Sinut voan. Ja aikaa. Ihan voan olla ja rauhoittua hetken, jos se sopii.”

Lehto huokaisee, ja nousee varpailleen painaakseen pienen suudelman Riitaojan huulille. Hän ottaa sen kasvot käsiensä väliin ja silittää sen poskia. Riitaojan hymy on ihmeellinen asia; vähän lapsellinen ja hölmön näköinen, mutta samalla niin kovin kaunis ja rakas.

“Kyllä se sopii”, Lehto lupaa, ja se on totuus. Kyllä hän voi sen Riitaojalle antaa, itsensä ja kotinsa ja kaiken sen ajan, mitä hänellä on.



-
A/N2: Kiitos lukemisesta! Tää on nyt valmis, mutta arvostaisin edelleen kommentteja jos tätä joku valmistumisen jälkeen lukee <3

Olo on vähän haikea, mutta en oo saanu tästä tarinasta vielä tarpeekseni, vaan aion kirjoittaa tälle vielä muutaman lyhyen jatko-osan, vähän korkeammalla ikärajalla! Linkkailen niitä tähän sitä mukaa kun ne valmistuvat.

/Edit: Ensimmäinen spinoffi on valmis! Takaperin kunnes pysähdytään, K-15, Mielonen/Sinkkonen

[Grazioso]

No niin, no niin. Anteeksi kun tän kommentin rustaamisessa on mennyt näin tuhottoman kauan, oon laiska tbh. Mutta se ei tarkoita etten rakastais tätä joulukalenteria koko sydämeni pohjasta afewahdfasdh okei? <3

Siis huhhuhuhhh. Ei voi muuta kuin hämmästellä sun kirjoitustaitojasi. Oon sanonut tän about miljoona kertaa, mutta niin - kirjoitat jälleen kerran niin aidosti ja mutkattomasti että käy ihan tosissaan kateesta. Taattua Puralaatua( <3!!) Tää kalenteri oli oikea joulukuun piristys kaiken hässäkän ja koulujuttujen keskellä. Ja vielä kun pääosissa seikkaili Lehto, Riitaoja, Rahikainen ja Lammio (*sanatonta kirkumista, pehm soft poikani nyyhh*) niin johan itkin ja oksensin sydämiä jokaiselle luukulle, lel. Tään on srsly oikea mestariteos, oli ihanaa lukea tällaista jatkuvaa tarinaa jossa oli vielä oikea juonikin! Vaikka joukkoon mahtui niitä fluffihattaroitakin niin tää ei ollut pelkästään sitä, tarina eteni pikku hiljaa joulu!fluffiseksi kokonaisuudeksi, johon oli kuitenkin ripoteltu sopivasti muitakin juttuja. Lehdon, Rahikaisen ja Määtän arjesta oli kiva lukea koska siis hei rakastan. Ja oh my olit saanut kirjoitettua niin hyvin Lehdon ja Riitaojan suhteen kehittymisen ja kaiken. Ja siis ok myönnetään, saatoin tirauttaa muutaman kyyneleen viimeisessä luvussa koska apua tämä on sitä hyvää.

Ja siis öhöm mun tuskin tarvitsee edes mainita että rakastuin Lammioon ja Rahiin tässä?!??? Siis herranjumala että kiljuin kun herrat pääsi sinne pikkujouluihin. Ja se tanssi omg voiko olla mitään ihanempaa?!!!!! Olit saanut näidenkin suhteen kehittymään niin aidontuntuisesti ja IC:sesti ja apua tahdon mennä ulos kiljumaan ja oksentamaan about jo miljoonatta kertaa sydämiä pellolle. Tykkäsin erityisesti niistä hemmetin pikkujouluista ja TARVITSEN HAPPEA k-kosinnasta!?!! Tai jostain sen tapaisesta. Sekin oli niin Lammion ja Rahin tyylinen että ihan itkettää. Ei mikään suuri ja etukäteen hirveästi suunniteltu vaan lämmin ja kotoisa ja tapahtuu vähän niin kuin vahingossa mutta ei kuitenkaan. Koska salaa molemmat on kuitenkin miettinyt/vähintäänkin toivoneet sitä ja noh niin(<3).

Ja hei, oli tosi kiinnostavaa lukea näiden kaikkien perheistä ja suhteista yms. Kaarnat on ihania :'D Hieman joo kiljahdin Kaarnan ja Lehdon keskustelulle, härregud ja herranjestas Kaarna on niin hyvä ja just sellainen täydellinen isähahmo Lehdolle, jota se ihan tosissaan tarttee vaikkei se hölmö poika ääneen sitä tietenkään myönnä. Muutenkin viimeinen luukku oli ihan bueno. Koska noh, Lehto ja Riitaoja haloooooo. Ihan huippua miten Lehto tulee pikkuhiljaa avoimemmaksi pienille kosketuksille Riitaojan ansiosta. Jos joku on ammattihalaaja niin se on Riitis ihan heittämällä, kukas muukaan? (* Tähän parit sydämet ja pientä kiljuntaa *). Riitaojankin perheestä oli kanssa mielenkiintoista kuulla, ja siis voi että kun haluaisin vain silittää sitä softia kanelipullaa yhyyyy :-----: Onneksi Lehto on pelastamassa, tietenkin!

Ja siis saanen kiljua että Lammio oli myös ongelmineen ja perhejuttuineen niin IC kuin olla ja voi. Just tuollaiseksi voisin Lammion perheen kuvitella, hipoo aikas täydellisesti mun omaa headcanonia. Ei ihme että Lammio on sellainen kuin on kun siellä on taustalla kuitenkin valtavat paineet ja isän opetukset sun muut. Tästä näkee tosi selvästi että miten perhetaustat ja kasvatus näkyy ihmisessä ja miten ne vaikuttaa. Ihanaa miten Lammio uskalsi kuitenkin lopulta ja pikkuhiljaa vain heittäytyä ja uskaltaa olla Rahin kanssa avoimesti. Vaikka tietenkin sitä pelottaa, totta kai. Mutta Lammiolla on kuitenkin Rahi siinä vierellä. Mikäs sen tärkeämpää, right? (Ahh, OTP feelsti iskee jälleen kerran).

Ja hei hei, jatko-osa olis varmasti ihan huippua luettavaa. Nyyhh, rakastan tätä ja tuun ihan varmasti lukemaan koko kalenterin vielä moneen moneen kertaan. Kiitos tästä Purarakas, oot kultaakin kalliimpaa. As always <3

[Pura]

Grazioso, voi kulta, kiitos tästä aivan ihanasta kommentista! <3<3<3
Anteeksi, että miulla puolestani kesti näin kauan vastata tähän. Oon lukenu tään kommentin varmaan parikymmentä kertaa ja joka kerta hymyilyttää ja itkettää. Oot aarre <3<3

Hienoa, että Puralaatu piristi joulukuutasi! Hainkin jonkilaista tasapainoa fluffin, jouluisuuden ja juonen välille. Se oli välistä vaikeaa, mutta hyvä jos se ei lopputuloksesta näy! Pääpainohan tässä periaatteessa oli Lehdolla ja Riitaojalla, mutta kukot ja rötöstelijäpojat ovat myös niin lähellä sydäntä, että heitä livahti puolivahingossa mukaan enemmänkin kuin oli alun alkaen tarkoitus. :')

Rahikaisen ja Lammion dynamiikasta ja tarinasta kehittyi tässä ihan omanlaisensa, ja pikkujouluista tuli niille aika iso käännekohta. Ihanaa, että pidit niistä <3<3 Niitä oli ihanaa kirjoittaa, monestakin syystä. Hyvin pukeutuneita miehiä on aina kivaa kuvailla, ja lisäksi sekä Lammion että Rahikaisen sielunmaisemaan oli hauska ja tosi kiinnostavaa sukeltaa tuollaisessa tavallisesta poikkeavassa tilanteessa. Ihanaa nähdä, että myös poikien joulunvietto ja tuo melkein-kihlaus ilahduttivat <3 Halusin laittaa heidät samalle sivulle koko tämän asian kanssa, niin että kummatkin tietävät, että tässä ollaan nyt niin tosissaan, että jossakin kohtaa voisi vaikka ihan oikeasti mennä naimisiinkin. Eiköhän jompikumpi rohkaistu järjestämään ihan kunnollisen, romanttisen ja suureellisenkin kosinnan jossakin vaiheessa. :')

Kaarna on ihan hirveän rakas :'D Sitä oli tosi hauskaa kirjoittaa, se on niin sellainen Iskä. Lehto ei tietenkään sitä myönnä, mutta Kaarna on sille hirveän tärkeä. Oon moneen otteeseen itkustanut täällä tätä tarinaa kirjottaessani, koska on vaan jotenkin niin hienoa pystyä antamaan näille hahmoille hyviä ja pehmeitä asioita niiden elämään. :')
Lehto pehmenee Riitaojan käsittelyssä nopeammin kuin ymmärtääkään, ja lopulta joutuu, tai pääsee, sellaiseen asemaan että itsekin välillä huolehtii Ritaojasta, eikä Riitaoja vain Lehdosta. Se on näissä just parasta: kumpikin on omalla tavallaan kokematon ja kenkä, ja nyt ne pääsevät yhdessä opettelemaan miten ollaan ja tuetaan toista <3

Kiitos ihan hurjasti kauniista sanoistasi <3 Lammion olemuksen takana on vaan miun mielestä pakko olla jonkinlainen ikävä perhetausta, ja jotenkin nään tollasen tiukan ja kontrolloivan ympäristön olevan se kaikkein järkeenkäyvin vaihtoehto. Ne kyllä omalla tavallaan rakastaa poikaansa ja haluaa sen menestyvän elämässä, mut niiden näkökulmasta sitä menestymistä on nimenomaan ura, perinteinen avioliitto ja hyvä asema yhteiskunnassa jne. Niille on vaikeaa tajuta, että ei Henkka tarvitse sellasta ollakseen onnellinen. Onneksi Rahikainen tuntee sen vähän paremmin ja osaa oikeasti auttaa sitä olemaan paremmin sinut ittensä kanssa <3 OTP feelsit iskee tosiaan :')

Jatko-osia on suunnitteilla kolmen oneshotin verran! Oon niistä itekin jo tosi innoissani, vaikka ne ovat kaikki vasta ideatasolla :'D
Kiitos vielä kommentoinnista, tää merkkaa miulle tosi paljon. Oot ihana <3

[Auri]

En lukenut tätä jouluna, koska olin vähän finihiljaisuudessa ja kaikki ahdisti, mutta tulin nyt viimein kurkkaamaan ♥ Modernit AUt vähän silittää vastakarvaan, mutta luen tämän silti koska sinä ja Tuntematon ♥ Tässä on 24 osaa, joten jaan tämän kommentin niinikään myös osiin. Katsotaan tuleeko tästä muuta kuin sanomista. :----D

Lehto on valinnut kämppäkaverinsa harvinaisen huonosti; hän on valinnut tolkuttomia perseilijöitä

Ain’t that the truth (vaikkakin vähän kontekstin ulkopuolelta, tässä kun puhuttiin vain joulusta mutta…….) Määttä ja Rahikainen nyyh ♥ Rakkaat poijot ;;; Ja siis! Halipalvelu! En kestä???? Mistä edes vetäsit tämän ja miksi en malta odottaa??


1

Haluaisin vain lainata tämän kokonaan ja vähän huutaa. Olen sulle toistellut varmaan sata kertaa aiemminkin, ja nytkin, ettei Modernit AUt ole mun juttu, että jos en innostu tästä niin kuin sinun muista fikeistä niin et pety, jos kommentti on mitä on, tai jotain… mutta?? Luin tämän ensimmäisen ja olen nyt ihan täysin inessä tässä hommassa. Mitä teet minulle? Siis, siis r a k a s t a n Kaarnoja, rakastan Lehtoa heidän luonaan, rakastan sitä että he Lehtoa haluavat nähdä senkin jälkeen kun hän on omilleen muuttanut, rakastan rakastan. Kaarna on niin Tärkeä. Ja Lehto ansaitsee hyvän kodin ja hyvän perheen. Olen ihan itku ♥

Lehto muutti lukion ja intin jälkeen pois, ja päätti alkujaan, ettei menisi enää milloinkaan takaisin. Se oli onnistunut hyvin aiempienkin perheiden kanssa; ei hän tunkenut väkisin sinne, minne häntä ei haluttu. Ne saivat kaikki hänen puolestaan painua helvettiin, ja hän niiden. Kaarnat ovat kuitenkin erilaisia. Jostain kumman syystä ne väittävät kivenkovaan pitävänsä hänestä, vaikka ei hän ole tehnyt mitään aiheuttaakseen sellaista. Ei hän halunnut mitään sellaista.

Jotenkin ne saavat hänet aina ylipuhuttua, ja hän menee kuitenkin sinne joka joulu. Kyllä hän yrittää muutenkin pari kertaa vuodessa käydä, mutta etenkin jouluisin ne aina ehdottomasti haluavat hänet sinne, osittain perinteen takia ja osittain koska kaikilla on silloin loma. Lehtoa vähän hirvittää kuinka paljon hän joutuu ravaamaan siellä sitten, kun ne kohta ne jäävät eläkkeelle ja haluavat täyttää ylimääräisen vapaa-ajan hänen naamansa tuijottelulla.

En esimerkiksi selviä!! He ovat niin rakkaita ♥ ;;;; Lehto on niin hämmentynyt pieni.

Ja. JA. Lehto, Määttä ja Rahikainen kämppiksinä?? En vaan osaa edes sanoa mitään, niin pirun täydellistä vain ♥ Määttä/Lahtinen on Asia!!! Lammio/Rahikainen on ASIA!! En kestä. Tästä tulee varmasti aivan täydellinen ♥ Rakastan sitä, että meidän dream squad on niin rutinoitunut tuohon yhteisoloonsa, nyyh ;; Niin mukavasti toistensa seurassa. (Vaikka toki Rahikainen osaakin olla pikkupaska ♥♥)


2

Apua Salo ja Sihvo NYYH ;;;; ♥ Rakkaat pienet!!

Rahikaistakin, ja sitä sen jätkää, jonka kanssa Lehto ei ole koskaan vaihtanut puolta sanaa enempää, mutta josta hän tietää aivan liikaa Rahikaisen innostuneen kehuskelun takia.

RAHI :DDD ♥

Hän ei voi sille mitään, että hänellä on joskus sellainen… tunne. Sellainen kihelmöivä kaipaus, vaikkei hän oikein edes tiedä, mitä kaipaa.

Ei se ole mikään järjellinen juttu, vaan sellainen pohjaton ahdistus, tunnereaktio jota hän ei ymmärrä tai osaa käsitellä. Se kerääntyy Lehdon ihon alle kunnes olo on rauhaton koko ajan. Sähkövirta kulkee hänen lävitseen, sätkähtäen vahvemmaksi aina, kun joku koskettaa häntä.

Halaukset Määtältä ja Rahikaiselta tuntuvat pahalta, liian paljolta, siltä kuin hermot palaisivat. Samalla niiden kosketus tuntuu niin hyvältä, että Lehdon on pakko ärähtää ja työntää ne pois. Jos hän antaisi niiden olla siinä, jos hän halaisi takaisin, hän ei välttämättä pystyisi päästämään irti. Hänestä tuntuu, kuin hän tarvitsisi kosketusta enemmän kuin mitään muuta, mutta hän ei halua sitä.

Myhhyhnyh rakas ;;;; Siis fiilaan Lehtoa niin perkeleesti että sattuu. (Halailen sua aina liian kauan) Hän on vain niin Hyvä ja Tärkeä ja en malta odottaa että hän pääsee Riitaojan hyvänä pidettäväksi ;;; ♥ Tämä on vain niin hienosti kirjoitettu etten osaa sanoa.

Voi Lehto repii itseään salilla, pyörii sängyssä ja raivosiivoaa :-----( Mene halattavaksi, poikani. Senkin itsepäinen pöhkö. JA apua Rahikainen ja hänen Lammionsa ♥ Hän on niin rakastunut. Niin sokeasti rakastunut ettei itsekään näe. Niin Rahikainen vastata puhelimeen kysymyksellä toisen vaatetuksesta……

Voi hän soitti ♥ Olen niin ylpeä!! Sieltä se Riitaoja tulee nyyh ♥ En minä osaa sanoa yhtään mitään järkevää, rakastan tätä vain kovin ja olet ihan pirun lahjakas enkä kestä. Jotenkin tuntuu, että tämä juttu tulee olemaan (ainakin alussa siis) ihan katastrofi. Voi eikä. No, pian se nähdään ♥


3

RAHILAMMIORAHILAMMIORAHILAMMIORAHILAMMIOTP Rakastan kun he ovat niin… domestic nyyh ♥

Pian Lammio sulkee tämän unisen pehmeyden huolitellun univormun ja virallisuuden alle, mutta sitä ennen Rahikainen haluaa nauttia siitä hetken. Hän ei päästä Lammion kädestä irti, silittää vain pehmeää ihoa peukalollaan.

Tässä kohtaa olin silleen että 1. Ei vittu Lammio on poliisi, miten nerokasta 2. NYYYYYHHHH silitys

Ja hän on poliisi. Hän on. Paras. Apua. Ja siis, oikeasti en osaa sanoa tästä luvusta mitään kun tämä on vain niin täydellisen täydellinen eikä minulla ole edes ajatuksia kun vaan. Rakastan tätä tunnelmaa, rakastan kaikkea, rakastan sitä että kaikki on vähän pehmeää ja unista, vaikka Rahikainen alkaakin murehtimaan loppua kohden. He ovat vain niin helvetin rakkaita, että olen särki. ;;;; ♥ Vähän itkettää kyllä nuo Rahikaisen mietteet, ettei tämä voi enää kauaa jatkua. Tai ei edes vähääkään, itkettää paljon.


4

Siis varmaan jo sanoin ja tulen sanomaan vielä tuhannesti, että r a k a s t a n loputtomasti näitä kolmea poikaa ja heidän yhteiseloaan ♥ Osaisinpa sanoa mitään, haluan vain kehua että kirjoitat ihan uskomattoman hyvin ja en edes ajattele yhtään että tämäpä on Modern AU kun… tämä on vaan Lehto ja Määttä ja Rahikainen. (Ja heidän paremmat puoliskonsa.) Rakastan. Ihanat Määttä ja Rahi vähän cuddlailemassa nyyh ;;; ♥ Ja Lehtokin toki olisi tervetullut jos kestäisi. Minä en. Kestä.

“Sovitaanko, että kerron jälkeenpäin. Saatte nauraa oikein kunnolla.”

Lehto tuntee kiusallisen punan kasvoillaan, muttei anna sen häiritä. Hän pitää ilmeensä vakavana ja katseensa kohdistettuna television ruutuun.

“Vaan tuossapa on niin houkutteleva tarjous, että eiköhän siihen oo pakko tarttua, vai mitä sanot”, Määttä toteaa Rahikaiselle. Rahikainen miettii hetken ja kohauttaa hartiaansa, nyökkää.

“No mikäpäs siinä sitte, jos noin mysteerisiä halutaan olla. Lähetkö sie Määttä vaikka pizzalle ja yksille niin jätetään tuo Lehto tänne ylhäseen yksinnäisyyteensä?”

En selviä. Ihanat höpöt. ;;; ♥ ÄH ja Lehto, apua, hän on n i i n tärkeä. Pieni stressaava pyörykkä ♥ Hän on täydellinen ;;

Apua, tosiaan yleensä kommentoin näitä niin että luen pienen pätkän ja kommentoin jotain turhaa höpötystä, luen taas pienen pätkän ja heitän jotain kommenttia ja niin edelleen, niin edelleen mutta tämän osan tässä lopussa vaan jäin lukemaan, kun se vei minut ihan mukanaan. ;; Täydelliset pojat ♥ Riitis on vaan niin Hyvä. Itkettää. Paljonkin. Lehto saa pienen rauhan ♥


Ja siis tuota... tosiaan. Kyselin irkissä että tuleeko turpaan, jos postaan monta kommenttia ja kuulemma ei ainakaan pahasti. :----D Ehkä tässä olisi enemmän järkeä, jos minulla olisi jotain älykästä sanottavaa eikä pelkkää huutamista, mutta... Teen nyt tämän kuitenkin näin, suostuttelit sen verran vakuuttavasti ♥ Joten sanotaan vaikkapa, että tässä on kommentti 1/6 ja seuraavaa tulee lähipäivinä! Olet rärkeä ♥

[Pura]

Aurinkolapsi, sinä senkin ihana hölmö <3<3<3
Mahtavaa että luet tätä nyt, etenkin kun tiiän ettet tosiaan välitä moderneista AU:ista. Kommentointi osissa on tosiaan varmasti järkevintä, ja sitä paitsi miulle mukavampaa kun saan useaan otteeseen kuulla siun ajatuksia <3

Määttä ja Rahikainen todella ovat tolkuttomia perseilijöitä muutenkin kuin joululahjoihin liittyen, ja mie rakastan heitä ihan hirveän paljon. Tiesin heti, kun keksin tän idean, että ihan ehdottomasti heistä on tehtävä kämppiksiä. Sinuu oottaa vielä aikamoinen määrä heidän sekoilua :3 Myös Kaarnat ovat ihania, ja heistäkin kuullaan lisää myöhemmin tekstissä

Halipalvelu tällaisenaan taitaa olla vain amerikkalainen juttu, mutta ihan omasta päästäni en sitä siis keksinyt. Tutkiskelin asiaa, ja varsinaisia läheisyysterapeutteja kyllä löytyy jokunen Suomestakin!

Lahtinen ja Määttä tosiaan ovat asia (<3<3<3) vaikka heitä nähdäänkin vähän vähemmän kuin näitä kahta pääparia.
Lammio ja Rahikainen sitten taas,,, Rahi parka on ihan rakastunut, mutta Lammio on kenkä ja jarruttelee vielä. :')

Sie halailet kuule juuri sopivasti, ja vähintään yhtä hyvin kuin Riitaoja! Jos voisin niin tbh suurin piirtein eläisin siun kainalossa :'D

Ihanaa että poliisi-Lammio viihdyttää! Pidän hänestä itsekin hyvin paljon, enkä edes ainoastaan univormun takia Se on ammatti joka miun mielestä sopii Lammiolle loistavasti, ja sitäkin valintaa avataan myöhemmin vähän lisää, ja myös Lammion työkavereihin päästään tutustumaan :3 Rahikainen on pieni kulta joka murehtii, ja oikeastaan ihan aiheestakin ;;__;;

Lehto on maailman rakkain pieni pyörykkä  <3<3<3 Tai ehkä toisiksi rakkain, sillä rakkain olet sinä, senkin ihanuus. Täällä taas punastelen ja itkustan kun luen tätä kommenttia, rakastan niin paljon ;--; Ootan innolla kommenttia 2/6 :'D Oot rärkein. Halipalvelua tiedossa sitten kun nähdään  <3<3<3

[Auri]

Täällä taas! Hyvä että sinustakin tämä kommentointimuoto on hyvä. ♥ Ajatuksia on hyvin vähän, koska tämä on liian hyvää ja vie kaikki ajatukset ja sanat pois. Tunteita on sitäkin enemmän. En malta odottaa lukea lisää Määtän ja Rahikaisen perseilyistä ♥ Ja Kaarnat apua jee ♥ Halipalveluista tosiaan olen kuullut, mutta mietin että miten tähän sen keksit koska apua, se sopii täydellisesti ja niin jotenkin Riitaojalle niin luonteva työ. Nyyh, rakas. Lahtista ja Määttää saisi olla enemmänkin, he ovat niin ihania!! Mutta onneksi Lammioa ja Rahikaista, Lehtoa ja Riitaojaa on paljon ♥ Kiitos halikehuista! ;;; Ainiin ja siis poliisi-Lammio on ihan kink ja jos tässä ei ole mitään univormujuttuja (ei ainakaan varmaan hirveän pornoa univormukinkkiä) niin tarvitsen!! Ja pian!

“Lähipäivinä” oli kyllä aivan suoraa kusetusta, olen pahoillani. Piti palata 9. päivä tämän pariin, ja sitten taas 8. ja sitten sen jälkeenkin, mutta tämä on nyt niin vaikea. Siis tämä viides, kun minulla on siitä niin paljon tunteita. Apua. Yritän nyt silti!


5

En oikeasti osaa sanoa tästä mitään, olen valittanut sinulle jo tuhannesti kun tämä on niin hirveän,,, hirveä. Kun on niin paljon tunteita! Sattuu kamalasti tuo, miten Lammio vertaa Rahikaista noihin uhreihin. Hän on niin rakas ja tärkeä ja hänen kuuluu olla turvassa. Tämä kipu vaan, se on ainoa joka jää päälle enkä osaa oikein muuta kommentoida. Piti jotain sanoa, että rakastan Lammion työkavereita ja rakastan sitä miten olet näitä kaikkia hahmoja sijoitellut eri paikkoihin! Sinkkobabe siellä niin ♥ Ja siis apua, Sarastie ja Kotilainen.

Ihana myös, että tuot tässä esiin miten Lammio ja Rahikainen tapasivat! Täydellistä. Täydellistä. He ovat täydellisiä. Niin Lammio. Niin Rahikainen - kaunis ja hävytön. Olen sanaton.

“Kyllä se sopii”, Lammio myöntyy. “Käydäänkö ensin jossain syömässä?”

“Mielellään!” Rahikainen ilahtuu. “Mut jos halluut jonnekki hienompaan paikkaan ku Mäkkäriin tai Frenckellille nii saat kyllä tarjota.”

“Kai minä sitten tarjoan”, Lammio sanoo muka-ärtyneenä, vaikka oikeasti hänestä on ehkä vähän liiankin mukavaa hemmotella Rahikaista.

ÄÄÄÄÄÄÄÄÄ siis tästä puhuttiinkin ja edelleenkin tarvitsen sen fikin missä Lammio saa mielihyvää siitä että saa ostella Rahikaiselle kauniita asioita ja viedä syömään ja hemmotella ja apua sokeri-isi Lammio apua. Ei jeesus. Tarvitsen liikaakin. Niin ja kauniit asiat,,,,, kuten,,,, pitsialusvaatteet.

Anteeksi en osaa tästä mitään järjellistä sanoa, tämä on vaan niin Hieno ja rakastan, ja ehkä näistä viidestä paras koska niin paljon tunteita.


6

Apua, voi rakas pieni Lehto ja itsensä rääkkääminen. ;;; ♥ Hän on niin tärkeä ja ongelmainen ja apua en selviä.

Se on kysyy seuraavasta kerrasta ja on listannut muutaman ajankohdan jotka sille kävisivät. Viestin perään se on laittanut silmät kiinni hymyilevän kissahymiön. Mitä helvettiä sekin tarkoittaa.

Kissahymiö, k i s s a h y m i ö ääääää rakas Riitaoja, ihana pieni yksityiskohta, sopii niin hyvin hänelle. Kissahymiöt on parhaita ja spämmin niitä vähän liikaakin aina.

Oikeasti olen ihan sanaton vain kun tämä on niin Hyvää ja siis. Tunteita. Lehto on niin pyörykkä. Tuo hänen sisäinen taistelunsa, niin käsinkosketeltavaa.

Ei hän voi ilmaantua toisten kotiin kesken kaiken halailemaan.

Tämä nauratti :-----D Ihana ♥

“Hei kulta, oliko hyvä työpäivä? Mie oon ikävöiny sinnuu niin”, se kujertaa kuin paraskin pikku kotivaimo. Huonon vitsin lisäksi se ei kyllä ole tehnyt mitään mielikuvan eteen, sillä asunto on taas hirveässä kunnossa. Lehto ei vaivaudu edes vastaamaan muuten kuin murahduksella. Hän suuntaa jääkaapille ja joutuu huomaamaan, ettei Rahikainen ole myöskään laittanut mitään ruokaa.

Lehto etsii pakastimesta pari pakettia seitiä ja epämääräisen pussin kasviksia. Painaa ohimennen kylmän kasvispussin sekunniksi vasten Rahikaisen niskaa ja nauttii sen loukkaantuneesta rääkäisystä.

APUA EN SELVIÄ HE OVAT NIIN RAKKAAT JA SIIS??? Miten osaat kirjoittaa niin täydellisesti Lehdon ja Rahikaisen omina itsenään modernissa maailmassa? En osaa en pysty en kykene. Olet täydellinen ja loistava.

Rahikainen asemoi läppärinsä mikron päälle ja laittaa Areenasta linnan juhlat pyörimään, jotta voi leipomisen lomassa arvostella ihmisten pukeutumista. Omien sanojensa mukaan se näyttäisi paremmalta mekossa kuin suurin osa presidentin vieraista, mutta Jenni Haukiota sekään ei kuulemma päihittäisi.

Niin rakas! Niin söpö! Niin Rahikainen! Rakastan häntä. Ja sinua. Äääh. Nyyh.

Määttä tekee tasaisia sydämiä. Rahikainen kyllästyy pian muotteihin ja hylkää ne, ja alkaa niiden sijaan leikata taikinasta kuvioita veitsellä vapaalla kädellä. Tuloksena on tietenkin kyrpiä ja kirkkoveneitä, sekä epämuodostuneita koiria ja toisiaan käsistä pitelevä piparkakku-ukkopari. Pian syntyy myös käsistä pitelevä kolmikko, joka on tietenkin he kolme.

Rakkaat rakkaat rakkaat! (Tarvitsen nyt hei sellaisen fikin, missä Rahikainen ja Lammio pelastaa hirvittävän lauman kodittomia koiria, kiitos.) Tuo kolmikko on niin suloinen en k e s t ä.
Ja apua tuo Rahikaisen kuulustelu!! Niin ihana ja täydellinen ja apua ja nyyh. Vähän ehkä itken. Apua. Kolmemetrinen höpöttävä jätkä!!! Rakas Riitis ♥ En minä osaa mitään järkevää sanoa, kun tämä koko teksti on niin täydellinen ettei mitkään sanat voi kuvata tätä.

“Sunnuntaina se olis tulossa tänne taas. Olis hienoa, jos ette söis sitä elävältä.”

“Taijan jättää sen siun hommaks”, Rahi virnistelee. Määttä on täysin ilmeetön, mutta töytäisee Rahikaista kyynärpäällä kylkeen hyvin näkyvästi.

ÄÄÄÄÄÄÄÄ ♥♥ En selviä. En vaan selviä. Imet kaikki ajatukset pois ja jätät vaan sellaista pumpulia ja hattarahöttöä ettei mistään ota selvää.

Tämän osan loppu on vain täydellisintä täydellisyyttä, apua. Lupailit, että saan nauttia Rahikaisen ja Määtän perseilyistä ja tässä sitä olikin jo yllinkyllin, rakastan ♥ Heidän suhteensa on vaan niin loistava ja ihana, ja homoeroottinen läppä on sitä parhaita. Voi rakas pieni Lehto joka jopa vähän hymyilee. Nyyh.


Tässä tosiaan olen puhelimessa erään Dulzin kanssa ja hänelle juuri huusin, että: “En vaan osaa käsittää, että miten Pura osaa kirjoittaa näin loistavasti näistä hahmoista modernissa maailmassa niin, että ne on ihan samanlaisia kuin kirjassa! Miten hän voi osata siirtää näiden hahmojen persoonat niin täydellisesti ihan erilaiseen miljööseen? Miten!”


7

Tämä alkaa niin nätisti, kaunis maisema ja niin upeat pojat, nyyh ♥ Luin tätä ääneen Dulzille ja itken. Hän sanoi että “Hölmöt!” ja oli pakko huutaa, että ei Rahikainen ole hölmö vaan niin valid ja rakas, mutta Lammio on ihan hirvittävän typerä. Ja rakas. Apua että itkettää. Kamala. Ihan hirveää.

Ja voi helvetti, tuo on niin niin Rahikainen, että ei hän oikeastaan edes aiemmin ole halunnut, mutta nyt kun jotain hän ei saa niin hän sen haluaa.

Mutta tämä ei olekaan Rahikaisesta kiinni, vaan Lammiosta, ja Lammiota se haittaisi. Suvun maine on niin tärkeä. Eihän kukaan Lammio voi olla mitään muuta kuin rikas, menestyvä, tiukasti oikeistossa, konservatiivinen ja ehdottoman hetero. Eversti Magnus Mikael Lammio pärjäisi arvomaailmansa puolesta hyvin sadan vuoden takaisessa Suomessa, ja jostain syystä hänen poikansa tuntee itsensä pakotetuksi edelleen kunnioittamaan niitä samoja arvoja. Henrik myös teeskentelee, ettei hänellä edes ole asian kanssa mitään ongelmaa, ja välillä hän on siinä liiankin hyvä.

APUA ITKEN VIELÄ ENEMMÄN IHAN HIRVEÄÄ OLET HIRVIÖ (ja rakastan sinua)

Voi ei voi ei voi ei voi ei voi ei, tässä on tämä kohta mistä varoitit. Ihan hirveää. Kamalaa. Sattuu niin paljon. En selviä, en pysty. Miksi? Miksi satutat niin paljon? Miksi? LAMMIO MIKSI OLET TYPERYS MIKSI MIKSI ET VAIN PIDÄ KÄDESTÄ KIINNI MIKSI MIKSI MIKSI LAMMIO JUMALAUTA HALUAN VÄHÄN POTKAISTA SINUA PÄÄHÄN sattuu. Särkee.

Lahtinen on joskus puhunut siitä jotain, ja pakkohan Rahikaisen on hänelle ostaa kirja, jonka nimi on Tuhokapitalismin nousu. Puoliksi läpällä ja puoliksi ihan vain koska hän tietää, että luultavasti Lahtinen tulee kuitenkin arvostamaan sitä.

Apua siis. Tuo kirjakauppakohtaus on overall niin precious. Nuo kirjat sopii niin loistavasti hahmojen persooniin ja siis tässä kohtaa vähän huusin Dulzille siitä miten täydellinen Lahtinen on hahmona ja kun siis. Rakastan häntä. Hän on niin mood.

Ja sitten, tämä loppuu aivan kamalasti ja vihaan sinua. Miksi aiheutat minussa tälläisiä käsittämättömiä käsittelemättömiä tunteita? Miksi? Sattuu kamalasti. Itkettää. Tekohymyjä ja esitystä, sitäkö tämä sitten on? Kaiken olisi parasta selvitä tai seuraavalla kerralla kun nähdään niin ei hyvä heilu, sen voin luvata.


8

Voi helvetti. En selviä. Kun siis, Lehdon omat kriiseilyt ja sitten Rahikainen tulee sieltä paiskoen ovia ja tavaroita. Voi he ovat niin rakkaita. Sattuu. Ihana rakas Lehto, kun hän yrittää vähän lohduttaa Rahikaista ja kuunnella häntä, mutta hän on hieman sosiaalisesti kädetön. ;;;; ♥

“Lammioko?” hän kysyy jäyhästi. Kukaan muu ei vaikuta Rahikaiseen noin paljon, ei saa häntä noin näkyvästi pahalle mielelle. Lehto kokee lievää murhanhimoa. Mitä vittua se kekkuli-heikki on mennyt tekemään?

“Joo, mut ei mittään vakavaa. Sitä sammaa vanhaa. Mie halluun liikoja, kaikenlaist mitä hiän ei voi antaa koska. Koska isä, koska työ, koska ura ja suku ja vittu ihan kaikki.”

Lammio ei siis sentään ihan tarkoituksella ole satuttanut Rahikaista, kai. On vain paskaa tuuria, että Rahikainen, johon kaikki rakastuvat mutta joka itse ennen ei rakastanut ketään, on nyt mennyt retkahtamaan juuri tuollaiseen tyyppiin. Niin kunnolliseen ja ärsyttävän viralliseen.

“Se on paskiainen”, Lehto tarjoaa, ja Rahikainen naurahtaa surumielisesti, pudistaa päätään.

“Se minnuu just vituttaakin, kun ei se oikeesti oo.”

Apua. Oli pakko lainata tämä koko kohta tästä, koska sattuu. Sattuu. Luin tämänkin ääneen Dulzille ja hän hieman huusi ja sitten huusimme yhdessä että MITEN SE PURA OSAAKIN? Miten. Kun siis sinun teksteistä aina tunteet välittyy niin, niin, hyvin. Tulee lähelle, iholle, tai siis oikeastaan repii vereslihalle ja jättää kirvelemään. Kiitos.

Ja siis. Apua, tuo sattuu vielä enemmän että kun Rahikainen kerrankin haluaa vähän vakavasti keskustella ja tuoda ongelmakohtia esiin niin se päätyy seksiin. Miksi? Tuo kysymys on tässä nyt selvästi kantavana teemana. Miksi? Satutat kamalasti. Lehto voi mennä lyömään Lammiota. Toivottavasti meneekin.

Mutta siis niin, tuli ihana mielikuva, että Rahikainen änkisi Määtän ja Lahtisen väliin makoilemaan. ;;; Platoninen lusikointi on kaunista, ja tuntuu että Rahikainen on sellainen että sen pahaa mieltä helpottaa fyysinen läheisyys joten. Olisi täydellinen ajatus, että Määttä ja Lahtinen vähän halisivat häntä paremmaksi. Vaikka eihän se ihan niin sitten mennytkään, rakkaita ovat he silti ♥

“Mitenkä aatto? Minä ajattelin laittaa kinkun niin, että se olisi siinä neljän aikaan valmis, että sen jälkeen sopii tulla syömään. Ja Aira haluaa sitten illalla mennä käymään haudoilla.”

Jaaha, siinä siis koko soiton perimmäinen syy. Aira on varmaan laittanut miehensä asialle, käskenyt varmistamaan, että Lehto ilmestyy paikalle. Kaarna ilmaisee asian ilmoitusluontoisesti, olettaen, että tietenkin Lehto tulee, sillä eihän hänellä voi olla elämässään mitään parempaa sisältöä kuin tuijotella Kaarnojen naamoja.

Ei hänellä olekaan, mutta ei sellaista nyt ääneen sanota.

NYYH HE OVAT NIIN TÄRKEITÄ JA RAKKAITA EN SELVIÄ ♥♥♥♥♥♥♥♥♥

Apua nyyh, hyvä että tämä osa sentään loppuu onnellisesti. Kaarna on oikeasti niin paras vain, ja Lehto on niin pieni kömpelö pyörykkä, mutta silti. He ovat perhettä. Rakkaat. Apua. Ja tuo Rahikaisen pusun lähetys niin suloinen etten kestä. Olet paras ikinä. ♥


Siinä olikin sitten taas tämän kerran kommentti, ensinnäkin koska en kestä enempää tunteita ja toisekseen, koska minulla on vähän neurooseja numeroista ja tosiaan 6 kertaa 4 on sen 24 joten tämä menee niin sopivastikin. Kiitos taas paljon paljon tästä ja en koskaan lakkaa miettimästä, että miten osaat olla niin lahjakas, upea, loistava ja täydellinen. ♥ Kommenttia 3/6 tulee varmaan joskus viikonloppuna, mutta en mene lupaamaan! Yritän parhaani. Olet hurjan rärkeä ♥

[Pura]

Aurinkolapsi: Mitä tähän nyt taas ees sanoisi muuta kun että huutoitken nyt about kymmenettä kertaa kun luen uudestaan tätä kommenttia?? Olet maailman rakkain. ;;;; <3<3 Anteeksi, että tähänkin vastaukseen meni viikko

Määtän ja Rahikaisen perseilyä on luvassa lisää, kuten myös Kaarnoja <3 On ollu tosi hauskaa kääntää näitä moderniin asetelmaan ja keksiä kaikkea miten ne voisivat sopia ja mistä ne tuntevat toisensa jne. Hyvä jossei se tunnu epäluontevalta tai tee kenestäkään ooc:ta :')
NYYH, Rahikainen ja Lammio jotka pelastavat koiralauman olisi jotain aivan hirveän suloista! Tarviin tämän ;;;

Myös Dulzille kiitokset näistä ihanista välikommenteista!
Olen pahoillani tuosta Lammiosta, hän on todellakin hirveä kenkä. Tekee itsekin mieli vähän mennä ravistelemaan herraan järkeä :< Mutta kyllä se tuosta sitten pian järkevöityy, elä huoli. <3 Rahikainen ansaitsee sen, ja Lammio itsekin ansaitsee sen, ja Lehto ansaitsee sen ettei sen tarvitse käydä laittamassa Lammiota järjestykseen :'D

Itkettää taas, tää kommentti on vaan niin ihana ja sie oot niin ihana ja on ihanaa että pidät näistä ihanista hölmöistä pienistä pyöryköistä joista kirjoitan ja,,, äääää. Kaikki itkettää :'D Oot aivan helvetin ihana ja rärkeä ja oon ikionnellinen että pidät tästä tekstistä ;;;;; <3<3<3<3<3

[Auri]

Haha “viikonloppuna” vau. Juuh elikkäs, ranet ja kanakastike. Mutta nyt olen viimein taas täällä!! Vaikka olen viimeiset kolme päivää yrittänyt kommentoida “tänään”, sori siitäkin. Kiitos, että olet kärsivällinen ;; Minä en osaa olla.


9.

Oi jeesus puren täällä huulta, Lehto?? En tuu pääsee yli tästä mielikuvasta,,, fiilaan Riitistä niin paljon. Also, Lehto mikä nolis oot. :----D Nyt äkkii piiloon ennen ku kukaan huomaa! Nyyh kaktukset ja mehikasvi ;;; Fun fact! Kaikki kaktukset on mehikasveja. Lehdon resting bitch face mainittu ♥ (Meinasin kirjottaa bitching rest face) Söpö toi perhekuva, vähän itkettää!

Kädet meinaa hiota ihan totta, Lehto on vaan liian kuuma ja Riitaoja on ihan liian mood. Ihanaa, että he vain ovat. Lusikoivat ja katselevat sarjaa ja juttelevat ;;; Pikkulusikka Lehto on Se Juttu ™, hurjasti rakastan. En oikeasti malta odottaa, että he pääsevät silleen enemmän oikeasti yhteen. Sori kun en muuten oikein osaa sanoa tästä luvusta mitään, mutta se on silti superhieno ja tykkään siitä, että Lehto vaan rauhoittuu Riitaojan syleilyssä. Tykkään kanssa kuulla Määtästä ja Rahikaisesta, vähän tuollaista maailmanrakennushöpötystä, kun tämä on niin erilainen kuin alkuperäisteos. Tykkään kaikesta. ♥


10.

Apua, kun tämä alkaa niin… hyvin. Hyvin. Tuosta tulee jotenkin niin rauhallinen olo, että ihan itkettää. Jotenkin helppo hengittää, tuo miten kuvailet Lehdon hyvää oloa unisena Riitaojan lähellä on vain niin tangible - ja sitten. Kaikki vähän niinkuin hajoaa. Vaikka on kiva, ettei ihan kaikki mene ihan huonosti, että Riitis ja Lehto kuitenkin nousee ja syö aamupalaa yhdessä ja jutustelee. Pelotti vähän.

Toinen suupieli nykii epämääräisesti sinnepäin, ja kaipa se käy hymystä, sillä Riitaoja säteilee hänelle.

Tämä. Tämä. ♥♥♥ ;;;;;

“Minulla on hiljaset askeleet. Se on hyödyksi metsässä”, Määttä toteaa määttämäisen tasaisesti.

En selvii. Tämä on vaan niin täydellinen. :-------D Määttä ♥♥♥

Ja apua, Määttä ja sen makusiirapit, pakko kysyä että projisoitko nyt vähän, kultaseni? Ja siis, voi hitto, tuntuu taas etten osaa sanoa mitään järkevää tästäkään. Olet ihan loistava ja tämä on täydellinen. Lehdon ja Määtän keskustelu on aivan ihana nyyh. Ja tuo, että Lehto yrittää vaihtaa puheenaihetta sillä, että onko Määttä jo saanut potkut töistä :----D


APUA puhuin tästä ja sinusta jotain kun Elia on tuossa vieressä ja hän sanoi eka “kuulostaa hienolta” ja sitten “ehkä se ansaitsee tulla murhatuksi jos se asuu tälläsessä paikassa” ja luulin, että se puhuu edelleen sinusta mutta hän pelaa. :----D


11.

AAAAAAAAAHHHH rakastan tätä poliisiosuutta tästä, en malta odottaa että kaikki tää selviää. Voisin lukee vaan jonkun rikosdraaman/murhamysteerin Tuntsan hahmoilla. Apua, nyt tarviin tän. Kirjotatko vai kirjotatko? (Vai pitääkö minun yrittää? Ei.)

Ajomatkalla Lammiolla on liikaa aikaa ajatella. Rahikainen sopisi niin hyvin uhrien jonon jatkoksi, ettei Lammio voi olla miettimättä häntä.

Huh, huh, tämä. Siis. En tiedä, pelottaa mutta samaan aikaan vaan odotan, että jotain tapahtuisi koska - sinä tiiät miut.

Apua (tuo on ehkä minun käytetyin sana tämän fikin kanssa) en selviä oikeasti tuosta,,, Lammion muistikuvasta Rahikaisen kanssa, jotenkin niinkuin, en tiennyt että angstinen ja aika vitun etäinen porno ois minun juttu? Nyt tarviin lisääkin. Kuumaa. Surullista ja hirveetä, mutta…


Sori, fuck. Unohdin ihan täysin mun ajatusten suunnan, kun Elia tosiaan pelaa The Outer Worlds ja investoiduin ihan liikaa Alex Hawthorne/Udom Bedfordiin vaikka niistä hahmoista tuskin on edes mitään. Huudettiin niistä Elian kanssa ja luettiin spekulaatiota niistä redditistä ja, kyllä, huudan nyt sulle tästä sun kommentissa. Siis, Udom lähetti Alexille viestiä jossa se kutsu sitä My dear Alex ja kerto sille jostain uudesta ruoasta mitä se oli maistanu ja haluu syyä Alexin kanssa ja sit se allekirjotti sen Yours entirely oh my god itken


Siis, tosiaan. Hymyilen täällä tosi hellästi ja onnellisesti mutta samalla itkustelen, koska ei helvetti. Nämä kaksi on kyllä niin rakkaat, kunnon vaikeilua aina mutta silti ne sopii vaan niin hyvin yhteen ja kun ne viimein saa asioita selvitettyä niin se on vaan helppoa ja kaunista. Toivon, että se voisi jatkua sellaisena.

Olen tosi ylpeä Lammiosta. Tämä loppuu ihan täydellisesti ♥


Taas tässä välissä jäin puhumaan synnistä, kuten ehkä huomasit. Sen takia taas vähän kesti. Aloitin tämän kirjoittamisen tosiaan? Eilen? Ja jatkoin tänään tuosta luvusta 11. Keskittymiskykyni on harvinaisen huono.


12.

Sinkkonen vaikuttaa vielä kuivemmalta tosikolta kuin Lammio, ja Rahikainen odottaa innolla, josko juhlissa sattuisi tulemaan tilaisuutta osoittaa Lammiolle vähän hellyyttä tavalla, joka järkyttäisi sen tapaisia kunnollisia ihmisiä.

OH MY FUCKING GOD luin tämän ääneen ja hihittelin keskenäni ihan vaan koska tämä on niin Hieno ja Hyvä ja Rahikainen on juuri tuommoinen. Ihana.

AAAAAAAAAAAAAHHHHHHHHHHHHHHHH Lammio puvussa, saatan ehkä vähän hengittää raskaasti. Oon nyt kyl iha vitun horny on main.

Lehto on vaikuttanut oudolta viime päivinä. Vähemmän kireältä ja vihaiselta kuin normaalisti, mutta toisaalta hyvin mietteliäältä ja jotenkin vaikealta.

Nyyh b a y b e e ;;;;;; ♥♥ Hän Tahtoo.

Rahikainen ei vieläkään tiedä esimerkiksi heidän seksielämästään mitään, ja se ärsyttää häntä. Lahtinen on varmaan alla, sen luonne on niin sellainen, mutta Rahikaista korpeaa loputtomasti ettei hän tiedä varmaksi, eikä siksi voi heittää asiasta mautonta läppää.

AAAAAAAAAAAAA Rahi :-----D Rahikainen on niin Rahikainen etten selviä.

Sori että tämä meni tälläseksi lainailuksi vain enkä osaa oikein muuta kuin huutaa. Rakastan vain kovasti kaikkia näitä pareja mitä tässä on ja miten kuvaat heitä!! Ja siis oh my fucking god tuo loppu,,,, Onneksi luen tätä näin valmiina koska tuo olisi tappanut minut. En olisi malttanut odottaa edes minuuttia jatkoa! Oot parhautta ♥


Ei minulla kai muuta. Kiitän taas kovasti ja osaan vain ihmetellä, kuinka olet niin hyvä ja kuinka ison homman olet tässä tehnyt. En nyt lupaa seuraavasta kommentista yhtään mitään, sinä tiiät minut. Olet rakas ♥