Muumit: Muumipeikko ja talven avunhuuto | S | Joulukalenteri 24/24

[Crys]

Nimi: Muumipeikko ja talven avunhuuto
Kirjoittaja: Crysted
Ikäraja: S
Fandom: Muumit
Genre: Seikkailu, talvinen tunnelmointi
Yhteenveto: Muumipeikko herää talviuniltaan varsin erikoiseen ääneen ja päättää ottaa selvää sen alkuperästä, tavaten seikkailullaan vanhoja ja uusia ystäviä
Disclaimer: En omista muumeja, kunhan leikin
A/N: Halusin kirjottaa tänä vuonna joulukalenterin, mutta inspistä ei millään meinannut tulla, mutta viimein viikkoa ennen joulukuuta sain ideanpoikasen, katsotaan jos tämä valmistuu ajallaan

1. Luukku

Muumilaakso oli peittynyt paksuihin kinoksiin. Talven hiljaisuuden rikkoi vain kylmä tuuli, joka pöllytti kuusien oksilta lunta alas ja aiheutti lumipyörteitä kinosten yllä. Vaikka aamuaurinko pilkotti pilvivaipan takaa, vain harva liikuskeli ulkona. Useimmat Muumilaakson asukkaat nimittäin uinuivat talviunilla kinosten alla, puun koloissa tai taloissaan.

Niin nukuttiin Muumitalossakin. Huonekalut lepäsivät valkoisten lakanoiden alla, niin kuin Muumitalo lepäsi paksujen kinosten alla. Alakertaan pääsi vain vähän valoa ikkunoiden ylimmistä ruuduista, sillä lunta oli pyryttänyt metritolkulla. Huoneen hämäryydessä liikkuivat vain satunnaiset pölyhiukkaset, joita oven alta, ikkunan raameista ja talon seinälautojen väleistä puskevat tuulenvireet silloin tällöin liikuttelivat. Muumitalon vanha kaappikellokin oli pääsyt talviunille.

Myös talon asukkaat uinuivat tietämättöminä talven kylmistä tuulista. Toisessa kerroksessa Muumipappa ja Muumimamma hengittivät tasaisesti peittojensa alla, silinterihatun ja kävelykepin sekä esiliinan ja käsilaukun levätessä yöpöydillä. Muumitalon ylimmässä kerroksessa Muumipeikko ei kuitenkaan levännyt aivan yhtä rauhallisesti. Hän nimittäin näki varsin erikoista unta.

Muumipeikko liisi halki jäätä luistimet jaloissaan. Vaikka hän piti luistelemisesta, hänestä tuntui kovasti siltä, että hänen pitäisi paeta jotain, vaikka takana ei näkynyt mitään, mitä paeta. Muumipeikko erotti kaukaisuudessa tutunnäköisen hahmon valkoisessa paidassa, jossa oli punaisia raitoja ja vaaleiden sojottavien hiusten päällä sininen punatupsuinen lakki. Sehän oli Tuutikki.

”Hei Tuutikki!” Muumipeikko tervehti luisteltuaan tämän luokse.

Tuutikki näytti tavallista vakavammalta. ”Tule, Muumipeikko. Meillä on tehtävää”, Tuutikki sanoi.

”Mitä tehtävää?” Muumipeikko ihmetteli.

”Tule nyt”, Tuutikki sanoi ja katsoi huolestuneesti Yksinäisten vuorten suuntaan. Samassa vuorilta kantautui kauhistuttava huuto, joka oli samaan aikaan möreä ja kimeä.

Muumipeikko säpsähti hereille.

[Crys]

mimamu: Kiva että tykkäät talvisesta muumilaaksosta Saapi nähdä miten tarina etenee Kiitos kommentistasi

2. Luukku

Muumipeikko hieraisi silmiään ja haukotteli. Johan oli uni. Olipa outoa, että hän oli nähnyt unta talvesta, sillä hän ei melkein koskaan uneksinut talvesta. Muumipeikko käänsi kylkeään ja yritti nukahtaa, mutta hänen näkemänsä uni jäi mietityttämään häntä. Mikä oli ollut se kauhistuttava ääni? Mörkökö? Ei, hän oli kuullut Mörön äänen ennen, eikä Mörkö kuulostanut yhtään siltä. Mitäköhän asiaa Tuutikilla oli ollut? Tämä majaili kai tänäkin talvena uimahuoneella… Mahtoiko jäällä pystyä luistelemaan, vai oliko se lumen peitossa?

Uni oli vain tassunmitan päässä, kunnes ulkoa kantautui kammottava huuto, aivan sellainen, jonka Muumipeikko oli kuullut unessaan. Vai oliko ääni koko ajan kuulunut ulkoa ja hän oli vain herännyt siihen? Muumipeippo pomppasi istumaan ja hyppäsi alas sängystään. Puulattia tuntui kylmältä tassujen alla, kun hän kiiruhti ikkunan luokse ja yritti työntää sen auki. Ikkuna oli jäässä, mutta pukattuaan muutaman kerran, Muumipeikko sai työnnettyä sen auki.

Ääni oli lakannut. Muumipeikko hengitti syvään talven kirpeää tuoksua, joka sai kuonon tuntumaan kuivalta. Kaikki oli valkoista. Taivas, maa, puut… Mutta jälkeäkään äänestä ei näkynyt. Missään ei näkynyt liikettä, paitsi satunnaisten kuusenoksien heilahduksia talvituulen viuhahtaessa niiden läpi. Muumipeikko ojensi tassunsa ikkunasta ulos ja odotti, että sille laskeutui lumihiutale, joita leijui alas taivaasta harvakseltaan. Se oli pikkuruinen ja sen kaunis kuvio näkyi vain hetken aikaa, ennen kuin se suli piiloon hänen ihoonsa.

Muumipeikko vilkaisi sänkyään, jonka lämpö kutsui häntä. Mutta toisaalta ajatus seikkailusta kutkutti hänen vatsanpohjaansa niin, ettei hän uskonut saavansa jännitykseltään nukuttua. Hänen täytyisi saada tietää, mikä se ääni oli ollut.

Muumipeikko veti ikkunan kiinni ja peitteli petinsä, jospa lämpö siten pysyisi tallessa siihen asti, kun hän tulisi takaisin.

[Fairy tale]

Oi, sulla kiva teemaan sopiva avatar. 
Mukavaa että olet ilahduttamassa lukijoita joulukalenterilla. Ja vieläpä Muumipeikon seikkailulla.
Ja kyllä tuo äänen alkuperä on selvitettävä, olen Muumipeikon kanssa samaa mieltä.

[Lunalotta]

Oi, muumijoulukalenteri. Jään seurailemaan <3

[Crys]

Fairy tale: Heh, tää lumihangessa pyristelevä Muumipeikko vaan oli niin söppänä, että oli pakko ottaa käyttöön Kiitos kommentistasi
Lunalotta: Kiva että jäät seuraamaan Kiitos kommentistasi

3. Luukku

Muumipeikko käveli lumen hämärtämään alakertaan varpaisillaan, sillä hänellä kesti hetken aikaa tottua talon kylmyyteen. Ilma oli kylmää ja kovin raskasta, sillä ikkunoita ei ollut avattu pitkään aikaan. Kuinkakohan pitkällä talvi oli jo? Muumipeikko vilkaisi kaappikelloa, joka seisoi oven vieressä yhtä hiljaisesti kuin huone sen ympärillä. Se oli jähmettynyt näyttämään puoli kuutta ties kuinka kauan sitten. Päivä oli kyllä varmasti pidemmällä kuin se, sillä pihalla oli ollut jo valoisaa.

Valkoisten lakanoiden peittämät huonekalut näyttivät hivenen pelottavilta, vähän niin kuin aaveilta. Muumipeikkoa hieman jännitti olla yksin niin hiljaisessa ja hämärässä talossa. Muumitalo tuntui talvella kuin kokonaan eri paikalta.

Muumipeikko hipsutteli keittiöön, josta hän löysi hieman talvenalkajaiskekkereiltä ylijääneitä kuusenneulasia, joita hän hajamielisesti mutusteli muutaman. Neulasten kirpeä maku sai Muumipeikon pudistelemaan päätään. Hän ei ihan ymmärtänyt, miksi he söivät neulasia, eiväthän ne maistuneet hyvältä, mutta isän mukaan se auttoi talviunille pääsyä. Ei se kuitenkaan ollut näköjään Muumipeikkoa auttanut, eihän tämä ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli herännyt kesken talviunien. Äidin mukaan neulasten mussuttelu oli vain perinne. Perinteen takiahan he nukkuivat läpi talvenkin. Muumipeikko painoi tassunsa tiskialtaan yläpuoliseen ikkunaan, jota vasten toiselta puolelta painoi lumi. Käden lämpö sulatti sisäpuolelle muodostuneet kauniit kuurakuviot.

Muumipeikko suuntasi olohuoneeseen neulasten väkevä maku suussaan. Tavallaan hän oli iloinen, että hän oli herännyt, sillä talvi oli aina kiehtonut häntä. Kylmässä talossa yksin hereillä oleminen tuntui aina seikkailulta: se sai vatsanpohjan kuplimaan jännityksestä. Hänen olisi mentävä uimahuoneelle katsomaan mahtoiko Tuutikilla olla hänelle jotain asiaa. Ehkä hän oli nähnyt enneunta!

Lisäksi kahdestaan oli aina mukavampi seikkailla kuin yksistään.

[Fairy tale]

Hauskaa että tässä on jääty pohtimaan tuota neulasten mussuttamista.

Äidin mukaan neulasten mussuttelu oli vain perinne.

Muumimamma on varmasti oikeassa.

Ja kohta varpaat ulos. 

[Lunalotta]

Oi, osaat kirjoittaa niin hyvin Muumipeikon näkökulmasta tämän ajatuksia <3 pian se pääsee kirpeään pakkaseen! Fiksu muumimamma, näinhän se asia varmaan onkin. Eikä neulaset tosiaan kuulosta ees kovin herkulliselle

[Crys]

mimamu: Nimenomaan
Fairy tale: Tässä varpaita ulkona
Lunalotta: Kiitoksia kehuista Joo, eipä tulis itellä mieleen käydä napostelemassa kuusenneulasia (paitsi ehkä korkeintaan niiden tuoreiden vaaleenvihreiden kasvaessa keväällä)

4. Luukku

Muumipeikko laskeutui huoneensa ikkunasta ulos johtavia tikapuita alas, sillä etuovi oli täysin lumen peitossa. Viimeiset pykälät hän ohitti kokonaan ja hyppäsi pehmoiseen lumeen. Kömpiessään ylös lumesta, johon hän oli uponnut vatsaa myöten, Muumipeikko heitti hieman lunta ympäriinsä, ihmetellen jälleen kerran lumen omituista koostumusta. Sen pehmeys ja kylmyys yllätti Muumipeikon joka talvi.

Käveltyään muutama askel kauemmas Muumitalosta, Muumipeikko jäi tuumimaan suunnitelmaansa. Hänen teki mieli käydä herättämässä myös ystäviään seikkailulle, mutta Niiskuneidin talolle oli pitkä matka tarpoa hangessa ja se oli täysin toisessa suunnassa kuin uimahuone. Samoin Pikku-Myyn ja Nipsun talot. Nipsun matala talo saattoi olla kokonaan lumen peitossa, joten hän tuskin edes löytäisi sitä. Lisäksi, tuskinpa hänen ystävänsä edes olivat hereillä.

Niinpä Muumipeikko alkoi tarpomaan hivenen upottavassa hangessa rantaa kohti. Voi miten raskasta kävely oli talvella! Joskus hanki oli kovaa, mutta tämä hanki oli aivan liian pehmoista, jotta siinä jaksaisi kävellä kunnolla lyhyillä jaloilla. Kahlattuaan matkaa ehkä puoliväliin asti, Muumipeikon oli istahdettava hetkeksi alas lepäämään. Hän vilkaisi takana häämöttämää Muumitaloa ja harmisteli sitä, ettei ollut tajunnut käydä etsimästä kellarista suksia, joilla liikkuminen olisi ehkä vähän helpompaa.

Muumipeikko ihaili talvista maisemaa istuskellessaan. Vaikka hän oli ollut hereillä keskellä montaa talvea, talvi tuntui hänestä silti vieraalta. Oli liian hiljaista, kylmää ja valkoista. Ilma tuntui nenässä kirpeältä, hänen askeleensa upposivat ja narisivat lumessa, eikä hän osannut suunnistaa yhtä helposti, kun maisema näytti joka puolelta samalta valkoisen vaipan peittäessä maa ja puut. Silti maisemassa oli jotain kaunista ja rauhallista. Kaikki näytti niin pehmeältä: niin kuin Muumilaakso olisi hautautunut pumpuliin.

Jostain sen pehmeän pumpulin keskeltä se kammotettava äänikin oli kuullut… Mutta ei kai mitään pahaa voisi käydä niin kauniin maiseman keskellä?

[Crys]

5. Luukku

Tarvottuaan lumessa jo hyvän aikaa, uimahuoneen lumen peittämä katto tuli viimein näkyviin lumisen kukkulan takaa. Muumipeikon piti hetken aikaa miettiä, minkä värinen katto oli oikeasti, ennen kuin hän muisti, että se oli punainen. Talvinen meri uimahuoneen takana oli aina yhtä sykähdyttävä näky. Sen laakeus ja hiljaisuus melkein hirvitti Muumipeikkoa. Merellä ei voinut luistella nyt, koska kuten kaikkea muutakin, sitäkin peitti paksu lumikerros. Ehkä hänen unensa ei ollutkaan ollut enneuni, Muumipeikko harmitteli laskeutuessaan kukkulaa alas. Aurinko pilkotti hetkeksi esiin pilviverhon takaa, saaden laakean meren lumikentän kimaltamaan kuin timanttipölyn.

”Kappas, Muumipeikko.”

Muumipeikko nosti tassunsa silmiensä suojaksi ja näki, että uimahuoneen edessä seisoi kukapa muukaan, kuin raitapaitainen Tuutikki, käsissään sylillinen polttopuita.

Muumipeikko jatkoi hangessa tarpomistaan lähemmäs uimahuonetta. ”Hei Tuutikki”, hän sanoi hivenen hengästyneenä.

”En ole enää yllättynyt, että olet hereillä”, Tuutikki naurahti avatessaan uimahuoneen oven ja laskiessaan puut kamiinan viereen. ”Siitä on näköjään tullut tapa.”

”Näköjään”, Muumipeikko myönsi ja sai viimein lepuuttaa jalkojaan päästyään laiturille, jonka Tuutikki oli pyyhkinyt paljaaksi lumesta. Miten ihanalta tuntuikaan seisoa tukevalla maankamaralla. Tai no, tukevalla laiturilla. ”Tänä talvena minä kuitenkin heräsin johonkin varsin omituiseen”, Muumipeikko kertoi.

Tuutikki viittoi Muumipeikkoa sisälle uimahuoneeseen. Lämmitellessään tassujaan kamiinan lämmössä, Muumipeikko kertoi Tuutikille koko tarinan unestaan ja siitä erikoisesta äänestä.

”Minäkin kuulin sen äänen”, Tuutikki myönsi. ”En ole varma mikä se on, mutta se tulee noitametsän suunnasta. Olin aikaisemmin keräämässä puita sielläpäin, kun kuulin sen.”

”Noitametsästä? Mahtaisikohan Aliisa tietää jotain asiasta”, Muumipeikko tuumi kääntäessään kätensä toisin päin kamiinaa kohti, jotta ne saivat tasaisesti lämpöä.

”Ehkäpä. Olin aikeissa mennä tutkimaan asiaa joka tapauksessa, mutta nyt voimme mennä yhdessä, kun olet täällä”, Tuutikki tuumi.

”Joo mennään vain”, Muumipeikko sanoi mielissään. Tästä oli kuin olikin tulossa seikkailu.

[Fairy tale]

Tästä oli kuin olikin tulossa seikkailu.

No kyllä kyllä! Ei liian pelottavaa toivon mukaan, mutta sopivaa pientä jännitystä.

Paksussa pehmeässä lumessa olisi kyllä hauska tarpoa, ei liian pitkää matkaa, mutta hetken omaksi iloksi.

[Crys]

Fairy tale: Sopivaa pientä jännitystä on tulossa

6. Luukku

Onneksi Tuutikilla oli antaa Muumipeikolle lainaan lumikengät, joiden avulla hangessa tarpominen oli hieman helpompaa. Tuutikki itse laittoi jalkoihinsa sukset, jotka Muumipeikko olisi ennemmin ottanut. Hän nimittäin vierasti lumikenkiä aluksi, koska hänestä tuntui oudolta kävellä, kun tassut oli kiinnitetty tennismailan näköisiin juttuihin. Hän joutui kävelemään vaappuen, jotteivat kengät törmänneet toisiinsa mutta ainakaan hän ei uponnut enää lumeen.

”Missä sinä muuten vietät kesäsi?” Muumipeikko kysyi heidän lähtiessään liikkeelle, sillä hän ei ollut ikinä nähnyt Tuutikkia Muumilaaksossa kesäisin.

”Vähän siellä sun täällä”, Tuutikki vastasi katse kaukaisuudessa. ”Pidän matkustamisesta, mutta talvella on mukavampaa tuijotella lumisia hankia kamiinan lämmöstä.”

”Minun ystäväni Nuuskamuikkunen reissaa myös paljon, tosin täysin päinvastaiseen aikaan”, Muumipeikko kertoi, tullen hivenen surulliseksi siitä, ettei Nuuskamuikkunen ollut täällä jakamassa tätä seikkailua. ”Hän lähtee matkustamaan aina talvella. Hän ei kai pidä lumesta, joten viettää talvet etelästä”, Muumipeikko kertoi. Oikeastaan hän ei tiennyt pitikö Nuuskamuikkunen lumesta. Ehkä hänen pitäisi kysyä tältä.

”Talven hiljaisuus on joillekin liikaa”, Tuutikki sanoi, tuijotellen valkoista taivasta. Muumipeikkokin käänsi katseensa taivaaseen, mutta sen kirkkaus sai silmät vetistämään. ”Kun melkein koko Muumilaakso nukkuu talviunta, ne jotka eivät nuku saattavat tuntea olonsa yksinäisiksi”, Tuutikki kertoi.

”Ai”, Muumipeikko tuumi katse lumikengissään, joiden takia lumeen jäi aina ruutukuvio. Hän ei ollut ajatellut asiaa sillä tavalla. Nuuskamuikkunen oli aina ollut hieman erakko, joten Muumipeikko ei ollut ajatellut, että Nuuskamuikkunenkin voisi tuntea olonsa yksinäiseksi.

[Crys]

7. Luukku

”Tunnetko sinä olosi yksinäiseksi talvella?” Muumipeikko kysyi katsellessaan Tuutikkia ja melkein horjahti, koska ei pitänyt katsettaan jaloissaan.

Tuutikki naurahti. ”Voi en. Kyllä täällä talvellakin näkee ihmisiä silloin tällöin. Sitä paitsi asuuhan uimahuoneessa kanssani kahdeksan päästäistä”, Tuutikki muistutti.

”Ai niin, tosiaan. Joko ne ovat näyttäytyneet sinulle?” Muumipeikko kysyi. Päästäiset olivat niin ujoja, että ne olivat näkymättömiä useimmille.

”Eivät, en ole kyllä varma pystyvätkö ne edes näyttäytymään, vaikka haluaisivat”, Tuutikki tuumi. ”Jotkut pikkuotukset kyllä näkevät ne, ehkä ne risteytyvät itse päästäisistä”, Tuutikki tuumi ja kohautti olkiaan hymyillen. ”Mutta kyllä minä ja ne kahdeksan päästäistä tulemme ihan hyvin toimeen näkemättäkin.”

”Mutta juttuseuraksi niistä ei kai ole”, Muumipeikko sanoi.

”No ei”, Tuutikki naurahti. ”Joskus ne kyllä vikisevät jonkin verran, mutta en minä siitä selvää saa.” Pienen hetken päästä hän pysähtyi nyppylän päälle ja kääntyi osoittamaan suksisauvallaan meren suuntaan. ”Katsos.”

Muumipeikko kääntyi ympäri ja näki nyt kokonaisuudessaan, kuinka koko meren päällä lepäävä lumikerros kimalteli kauniisti pilviverhon takaa paljastuneiden auringonsäteiden loisteessa. Oli hassua, miten valkoisista lumihiukkasista pystyi auringonvalossa erottamaan kaikki sateenkaaren värit, jos katsoi tarpeeksi tarkkaan.

”Talvi on kovin kaunis”, Muumipeikko myönsi, vaikka pitikin yhä kesästä enemmän.

”Totta”, Tuutikki sanoi nojaten sauvoihinsa.

Heidän talvimaiseman ihailunsa keskeytti se sama kauhistuttava ääni, joka oli yhtä lailla möreä ja kimeä. Tällä kertaa se kuulosti hieman erilaiselta. Melkein puheentapaiselta, mutta niin epäselvältä, että varsinaisia sanoja ei erottanut. Muumipeikko ja Tuutikki vilkaisivat toisiaan. Se tuntui tosiaan tulevan noitametsän suunnasta.

Samassa jostain paljon lähempää kuului paljon kimeämpi kiljaisu.

[Crys]

8. Luukku

Muumipeikko ja Tuutikki suuntasivat kimeää huudahdusta kohti. Se oli kuullut jostain pienen kuusirykelmän suunnalta. Tultuaan lähemmäs he erottivat pienen karvaisen päärynänmuotoisen vartalon sätkivän lumihangessa, tuuhean mustan hännän huiskiessa epätoivoisesti puolelta toiselle.

”Odotas niin autan”, Tuutikki sanoi ja laski sauvat käsistään. Hän astui suksillaan niin lähelle kinosta kuin pääsi ja tarttui pieneen otukseen kiinni ja nykäisi tämän pois hangesta. Musta otus oli kooltaan hädin tuskin puolta Muumipeikon kuonosta. Otus pudisti vimmatusti pyöreää päätään Tuutikin laskiessa hänet oikein päin lumihangelle. Pieni vaaleanpunainen nenä nyrpistyi ja otus aivasti.

”Terveydeksi”, Muumipeikko sanoi.

Otus avasi viimein suuret mustat silmänsä ja hymyili heille leveällä suullaan. ”Kiitoksia”, hän sanoi ja suki lunta pois mustan karvan peittämästä pörröisestä päästään pienet tuntosarvet heilahdellen pään laella. ”Pelästyin niin kauheasti sitä hirvittävää ääntä, että putosin pesästäni”, otus selitti. ”Olen Emsu.”

”Hei Emsu”, Tuutikki vastasi. ”Olen Tuutikki, asun uimahuoneella.”

”Ja minä Muumipeikko. Asun Muumitalossa”, Muumipeikko esittäytyi ja vaappui lumikengillään hieman lähemmäs.

”Oi, siinä kauniissa suuressa sinisessä talossa? Olet oikea onnenpekka”, Emsu ihasteli kimeällä äänellään. ”Mutta ettekö te muumit nuku talviunta?” hän ihmetteli suu o:n muotoisena ja tuntosarvien taipuessa hieman taaksepäin.

”Nukumme, mutta minäkin heräsin siihen pelottavaan ääneen”, Muumipeikko kertoi ja vilkaisi Emsun pesäkoloa, joka oli muutaman metrin korkeudella suojassa lumisten oksien keskellä.

”Vai niin”, Emsu sanoi ja pälyili sitten ympärilleen. ”Mikäköhän se oikein oli? Toivottavasti ei Mörkö”, hän piipitti tuntosarvien värähtäessä pelosta.

”En usko, että se oli Mörkö”, Tuutikki tuumi ja vilkaisi taas noitametsän suuntaan. ”Möröllä on varsin selvä ärinä ja tämä ääni kuulostaa aina hivenen erilaiselta joka kerta.”

”Olemme menossa noitametsään ottamaan selvää siitä”, Muumipeikko selitti.

”Olettepa te rohkeita”, Emsu huokaisi katsellen heitä ihailua silmissään ja vilkaisi ylös pesänsä suuntaan epäröiden. Sitten hän vilkaisi taas Muumipeikkoa ja Tuutikkia.

Tuutikki nosti sauvansa maasta. ”No me tästä lähdemme”, hän sanoi ja heilautti sauvaansa. ”Hyviä unia.”

”Kiitos”, Emsu sanoi hivenen apeasti ja kipitti puutansa kohti.

Tuutikki työnsi itsensä sauvojen avulla pieneltä kukkulalta alas ja Muumipeikko tepasteli alas lumikengillään, tietämättä sitä, että suuret mustat silmät tapittivat tarkasti hänen jokaista liikettään.

[Fairy tale]

Onneksi Muumipeikko sai lumikengät, niin matka jatkuu hieman vähemmän upottaen.

Kivoja pohdintoja talvesta ja yksinäisyydestä. Niin ja Muumipeikon ajatukset käyvät Nuuskamuikkusessa.
Emsu parka, toivottavasti se nukahtaa pian uudestaan.

[Crys]

Fairy tale: Jep, ei Muumipeikko pitkälle jaksaisi ilman lumikenkiä Heh, en osaa kirjottaa Muumipeikosta mainitsematta Nuuskamuikkusta edes kerran Emsusta hivenen lisää tässä

9. Luukku

”Odottakaa!”

Muumipeikko ja Tuutikki kääntyivät ympäri ja näkivät Emsun loikkivan neljällä tassulla alas pieneltä lumikumpareeltaan. Kun Emsu saavutti heidät, hän nousi kahdelle tassulle, asettaen etutassunsa kainosti leuan alle. ”Tuota, saisinko… saisinko tulla mukaanne? Kuusi silmää näkee enemmän kuin neljä, eikö?” hän kysyi arasti.

”Ai”, Muumipeikko tuumi. ”Emme kyllä tiedä mikä äänen aiheuttaa, se saattaa olla joku hirviö.”

”Se voi olla vaarallista”, Tuutikki myötäili.

Emsun tuntosarvet kallistuivat hieman taaksepäin. ”Mutta minä liikun lumen päällä ketterästi”, hän sanoi ja esitteli ketteryyttään loikkimalla nopean kierroksen Muumipeikon ja Tuutikin ympäri. ”Pystyn juoksemaan pakoon tarvittaessa ja pääsen paikkoihin, joihin te ette mahdu. Ja minä olen taitava kiipeämään puihin”, Emsu selitti.

Muumipeikko vilkaisi Tuutikkia, joka nyökkäsi. ”No, miksei”, Muumipeikko sanoi. Ehkä Emsusta olisi hyötyä. Ainakin tämä vaikutti innokkaalta.

”Oi miten mukavaa, oikea seikkailu”, Emsu hihkaisi, tuntosarvien ponnahtaessa pystysuoraan. Hän lähti pirteästi loikkimaan neljällä tassulla heidän vieressään, paksu häntä iloisesti heiluen puolelta toiselle ja silmät tutkaillen tarkkaavaisesti ympäristöä. Ehkä ne suuret silmät osoittautuisivat hyödyllisiksi, Muumipeikko tuumi.

[Crys]

10. Luukku

Kolmikko ehti matkaamaan hiljaisuudessa vain parin metrin verran, kun Emsu alkoi puhua pirteällä äänensävyllään, heilutellen häntäänsä pystyssä puolelta toiselle.

”Tiedättekö mitä me tarvitsemme?” Emsu kysyi loikkiessaan hangen päällä Muumipeikon ja Tuutikin välissä. Hänen tassuistaan jäi vain Muumipeikon sormenpään kokoiset jäljet hankeen, eivätkä ne uponneet kuin muutaman sentin verran, niin kevyt hän oli.

”No mitä?” Muumipeikko kysyi.

”Tarvitsemme seikkailuryhmällemme nimen”, Emsu selitti. Hänen suunsa mutristui hänen keskittyessään tehtävään. ”Ehkä meidän alkukirjaimistamme saisi hyvän… EMT… TME... MET... TEM…” Emsu mutisi. ”TEM kuulostaa ihan mukavalta, eikö se olisi kiva?”

”Se on oikein kiva”, Tuutikki kehui, saaden Emsun kasvot säteilemään ilosta. ”Siinä on ytyä.”

”Mitä se yty tarkoittaa?” Emsu ihmetteli, tuntosarvien kallistuessa hieman vasemmalle ja suun jäädessä ammolleen ihmetyksestä.

”Se tarkoittaa voimaa”, Tuutikki selitti.

”Se kuulostaa mukavalta sanalta”, Emsu totesi, hännän heiluessa pirteästi puolelta toiselle. ”Yty”, hän mutisi, mutristaen suutaan sanan mukana. ”Yty.”

[Lunalotta]

Voi miten ihana tuo Emsu onkaan, tulee siitä mieleen aivan se Nuuskamuikkusen tapaama Titiuu :3

[Crys]

Lunalotta: Kiva että tykkäät Emsusta Tykästyin siihen itsekin aika lailla tätä kirjoittaessa

11. Luukku

Heidän edettyään muutama kymmenisen metriä Emsun pesäpuulta, Emsu kurtisti kulmiaan ja pysähtyi. Hän nousi kahdelle tassulle kasvot rypyssä ja laski käpälänsä vatsalleen.

”Mikä hätänä?” Muumipeikko kysyi, katsellen Emsun huolestunutta ilmettä.

”Tajusin juuri, että olen kovin nälkäinen. En ole syönyt mtään sitten syksyn”, Emsu tunnusti.

”Voimme poiketa Muumitaloon syömään. Meillä on paljon vaapukkamehua ja hilloa varastossa”, Muumipeikko ehdotti, sillä he olivat melkein Muumitalon kohdalla. Hänellä alkoi itselläänkin olla hieman nälkä, sillä hän ei ollut syönyt muuta kuin neulasia noustuaan.

Emsun huolestunut katse muuttui pelkäksi riemuksi. ”Pääsenkö minä Muumitaloon?” Emsu hihkaisi. ”Voi miten tästä tulikaan ihana päivä! Kyllä kannatti herätä!” hän riemuitsi ja hyppi muutaman ympyrän Muumipeikon ja Tuutikin ympäri.

Lupaus hillosta ja mehusta sai kolmikkoon uutta puhtia ja matka Muumitalolle sujuikin hujauksessa. Mutta saapuessaan Muumitalolle, he kohtasivat pienoisen ongelman. Nimittäin sen, että Muumitalon etuovi oli lumen peitossa, eikä siitä päässyt sisään.

”Meidän on kivuttava tikkaita pitkin ikkunasta sisään”, Muumipeikko sanoi ja riisui lumikenkänsä. Hän tarkasteli pienessä tuulessa heiluvia tikkaita ja sitten Emsua. Emsu oli aivan liian pieni yltämään kipuamaan tikkaita. ”Sinä voit tulla minun selkääni.”

”Kiitoksia”, Emsu sanoi ja hyppäsi Muumipeikon selkään yhdellä loikalla, joka sai Muumipeikon horjahtaman. Oho, ehkä Emsu olisikin selvinnyt tikkaista, jos osasi loikkia noin.

”Aika hassua”, Emsu kikatti Muumipeikon selässä, kun Muumipeikko alkoi kipuamaan huojuvia tikkaita ylös. Kipuaminen oli paljon vaikeampaa, kun joku roikkui selässä. ”Päästäkseen alakertaan on kivuttava ylös.”

”Elämä on täynnä kiertoreittejä”, Tuutikki totesi heidän alapuoleltaan.

”Sinä sitten puhut niin viisaasti, Tuutikki”, Emsu huokaisi. ”Osaisinpa minäkin.”

[Lunalotta]

Hahha, ihanan avulias muumipeikko! Vaikka kieltämättä tuollaisilla loikkauksilla Emsu olisi ehkä selvinnyt itsekin Ja Tuutikki on niin viisas tosiaan! Nuuskamuikkusen lisäksi toki. :3

[Fairy tale]

Ihanaa sanailua:

”Päästäkseen alakertaan on kivuttava ylös.”

”Elämä on täynnä kiertoreittejä”, Tuutikki totesi heidän alapuoleltaan.

Hauskaa että Emsu liittyi porukkaan. 
Mutta ensin vatsa täyteen, niin arvoituksia on helpompi ratkaista.