6. KILPAKOSIJA
Yöllinen Tokio näytti henkilöautosta käsin kovin mielenkiintoiselta. Emi katseli neonvärien kyllästämiä maisemia ja yritti olla kiinnittämättä huomiotaan Micin ratin naputteluun. Autoon oli laskeutunut hiljaisuus kohtapuoliin sen jälkeen, kun he olivat kurvanneet pois Aizawan kerrostalolta. Mic oli kommentoinut pari juttua hopeanharmaasta Toyotastaan, asettanut navigaattoriin hänen osoitteensa ja vääntänyt radion kiinni sen käynnistyttyä automaattisesti.
Sinänsä Emi ei olisi laittanut pahakseen musiikkia, sillä sen puuttuminen sai hänet kuumottelemaan keskustelua, joka vain odotti ensimmäistä kommenttiaan. Navigaattorin osoittaman reitin perusteella heillä olisi aikaa keskustella melkein puoli tuntia. Se olisi pitkä aika kyräillä hiljaisuudessa.
Ilta oli muuttanut hänen käsitystään muutamasta eri henkilöstä, mukaan lukien hänestä itsestään. Emi oli oppinut muun muassa sen, että tarpeen vaatiessa hän osasi istua aloillaan ja tyynenä, oli tilanne miten naurettava tai epämukava hyvänsä. Jos joku olisi varoittanut illan kulusta ja käytävistä keskusteluista etukäteen, hän ei varmaankaan olisi suostunut osallistumaan niihin.
Sivusilmällään Emi vilkaisi Micia, joka jäyti alahuultaan sen näköisenä kuin olisi halunnut sanoa jotain, muttei löytänyt oikeita sanoja tuoda asiaansa esiin. Loppujen lopuksi Mic osasi olla hienotunteinen kaveri, mitä ei ehkä olisi voinut aavistaa kaiken sen läpänheiton ja huomionhakuisuuden alta. Se oli pääasiassa pelkkää imagoon kuuluvaa roolisuoritusta. Sama päti häneen itseensä, sillä ei Emi pitänyt itseään siviilissä läheskään niin energisenä kuin sankarinvaatteissaan. Toisinaan oli mukavaa olla tavallinen Emi Fukukado.
Samassa Emi tajusi jotain.
”Kuule, tämä on nyt aika noloa, mutta olen tainnut unohtaa siviilinimesi.”
Mic nauraa pärskähti. ”No worries! Tuskin me edes ollaan hengailtu sellaisissa olosuhteissa, jotka olisivat vaatineet siviilinimeä.”
”Eipä kai.”
”Sinut minä kyllä muistan, ei sillä. Minulla sattuu olemaan virtuoosillinen nimimuisti”, Mic tuumasi. ”Meikäpoika on Yamada, Hizashi Yamada.”
Esittely kuulosti äkkiseltään James Bondin suuntaiselta ja hymyilytti Emiä.
”Onpa tavallinen sukunimi.”
”Älä muuta viserrä. Ei ihmekään, ettei se jää koskaan kenenkään päänuppiin.”
”Tuleeko sinusta sitten jossain kohtaa Aizawa?” Emi kysäisi tavoitellen huoletonta sävyä, vaikka sanat kirpaisivatkin.
”Nääh, eikä Eraserista Yamadaa”, Mic sanoi. ”Se kysymys sai ratkaisunsa parissa sekunnissa, kun molemmista oli paras pysyä vanhassa ja omassa. Jumaliste, Hizashi Aizawa tai Shōta Yamada kuulostaisi niin oudolta...”
”Hmm, vai niin.”
Vielä sinä iltapäivänä Emi oli jaksanut leikitellä fantasialla, jossa hän saisi joskus esittäytyä Emi Aizawaksi.
”Jäin miettimään sitä mitä Eraser sanoi kotiväestään”, hän sanoi sitten. ”Olikohan hän ihan tosissaan sen suhteen, että he saisivat teidän uutisenne selville vasta mediasta käsin?”
Micin rattia naputteleva sormi pysähtyi.
”Jep, jos yhtään häntä tunnen”, tämä sanoi kuulostaen aika vaisulta. ”Taisi olla Honda-san ainoa, joka siitä suunnasta sai infon henkilökohtaisesti. Honda-san on Eraserin vanha nanny.”
”Lastenhoitaja... Onko Eraser rikkaasta perheestä?”
”Ikään kuin. Eraserin isäukko on Denryokun toimari.”
Emi kohotti kulmiaan. ”Sen sähköfirman?”
”Jep, koko suku täynnä tärkeitä tyyppejä. Ja tärkeileviä siinä samalla”, Mic tokaisi. ”Lyhyesti tuumaten ei ole mitään aurinkoista jengiä se Aizawan klaani.”
”Ahaa... Miten Eraser heidän kanssaan toimii?”
”Hmm, yhteyttä pidetään pari kertaa vuodessa ja sekin jotain asiapitoista. Kutsu visiitille paukahtaa aina uuden vuoden tienoilla, mutta muuten... eipä sieltä juuri mitään kuulu. Eraser ei omien sanojensa mukaan pane pahakseen.”
”Onko hän sitten perheensä musta lammas?”
”Tavallaan, ja omasta puolestaan hän on adoptoinut sen tittelin ihan mielellään”, Mic sanoi. ”Tähän meidän juttuumme liittyen hän heitti vain, että ’voivat lukea uutisen netistä, jos nyt ylipäätään antavat sen suurempia vittuja päätöksistäni’.”
Emin olisi tehnyt mieli kysyä, miten Aizawan perhe oli suhtautunut Miciin itseensä, mutta ehkä se ei kuulunut hänelle. Saattoi silti olettaa, että sekä Mic että Aizawa olivat saaneet nähdä vaivaa päästäkseen siihen pisteeseen, missä olivat nyt.
”Aika kylmästi tuumattu”, Emi sanoi. ”Eraser osaa olla paha suustaan.”
”Mm-hm. Ihan sitä joskus hirvittää, vaikka paljon on kuultu ajan saatossa.”
”Itse olen kuullut vähemmän”, Emi sanoi laskeskellen samalla tunteneensa Aizawan suunnilleen seitsemän vuotta. Sekin oli pitkä aika monella mittapuulla, muttei silti tarkoittanut, että hän olisi todella tuntenut tätä. ”Saattaa olla niinkin, ettei Eraser ole koskaan kokenut tarpeelliseksi valaista minua henkilökohtaisemmilla asioillaan.”
”Sinäkin sen tiedät, Eraser ei ole sellainen, jonka saa esiin kuorestaan noin vain”, Mic sanoi. ”Minultakin se on vaatinut paljon effortteja, eivätkä ne kai koskaan ota loppuakseen. Toisaalta se oli tiedossa jo aikoja sitten, joten samapa se.”
”Eraser kuitenkin sanoi sinulle kyllä ensimmäisellä kosinnalla?” Emi tiukkasi. ”Vai mitä sinä radiossa selitit?”
”Niin se olikin”, Mic totesi ja pysäytti auton hänen kerrostalonsa eteen. Emi ei ollut yhtään huomannut maisemien käyneen jo niin tutuiksi. ”Minä tosin pohjustin asiaa vuosikausia varoittelemalla, että jonain päivänä minä heitän häntä ultravakavalla kosinnalla, ja että silloin hänen on tehtävä niin kuin parhaaksi näkee.”
”Ahaa, ehkä minunkin olisi sopinut käyttää tuota taktiikkaa”, Emi tuhahti. Hänen kommenttinsa sai aikaan pienen hiljaisuuden, jonka Mic lopulta rikkoi.
”You know, minä luulin sinun aina heittäneen läppää.”
”Hm?”
”Ihastuksestasi Eraseriin.”
Jostain syystä Emiä hymyilytti. Miten halvatun ironista.
”Leikinlasku minulta sujuu aiheesta kuin aiheesta, mutta näin meidän kesken se oli yksi asia, johon en suhtautunut koskaan vitsillä", hän letkautti. "Ei niin hienoista herjaa, etteikö puolet totta, vai miten sitä sanotaan."
”Kiva tietää.” Mic näytti sekä syylliseltä että myötätuntoiselta. Sääliä hän ei onneksi katseesta löytänyt.
”Oli miten oli, en ole aikeissa asettua poikkiteloin mihinkään suuntaan, jos sinä tai Eraser sellaista kuumottelette. Sen vain sanon, että toivottavasti minusta oli jotain iloa kilpakosijana”, Emi heitti ja avasi oven. ”Omasta puolestani se oli aika hulvatonta. Kiitosta vain kyydistä.”
”Hoi, venaahan hetki”, Mic sanoi vielä. ”Tuntuu aika perseeltä kysyä tässä kohtaa, mutta –”
”Ei, en ole aikeissa juoruta millekään uutistaholle. Saavat ne pölleröt tehdä itse jotain palkkansa eteen.”
”Kiitti, mutta en minä sitä.” Mic huitaisi kädellään kuin medialla ei olisi ollut mitään väliä. ”Kysymys oli pikemminkin sitä sorttia, että mahdatko haluta ottaa kekkerikutsun vastaan sitten joskus...”
Emi käänsi juuri ajoissa päänsä talonsa suuntaan, kun hänen silmänsä kostuivat.
”Pilailetko?” hän naurahti onnistuen ihmeen kaupalla pitämään äänensä tasaisena. Samalla hän käski itseään ryhdistäytymään, sillä säälittävälle itkeskelylle oli olemassa omat valikoidut hetkensä. ”En jättäisi väliin mistään hinnasta.”
”Huisaa”, Mic hymähti tajuten hänen sanansa vilpittömiksi.
”Katsokin että pistät kutsun minun postiluukkuuni ensimmäisten joukossa”, Emi määräsi sormeaan toruvasti heristellen ja oli aikeissa läimäistä autonoven kiinni, mutta pysähtyi viime hetkellä.
”Ja kuule, Yamada, senkin rontti. Pidä Aizawasta hyvää huolta minun puolestani.”
Ellei hän ihan väärin nähnyt, myös Micin silmäkulmassa kiilsi jokin.
”Mitä suurimmassa määrin”, Mic köhähti ja heilautti peukkuaan hyvästiksi. ”Öitä vain, Joke! Törmäillään!”
"Älä sinä sentään törmäile kotiin ajellessa!"
Emi tokaisi perään terveiset Aizawalle ja laahusti väsynein jaloin kolmanteen kerrokseen. Sisälle päästyään hän jäi nojaamaan selkäänsä ovea vasten kuin olisi kuvitellut jonkun pyrkivän sisään hänen perässään. Vuodattamattomat kyyneleet pistelivät tukalasti silmänurkkia, ja Emi nielaisi paksusti koettaen jättää huomiotta niiden olemassaolon. Hän ei millään olisi viitsinyt porata kenenkään miehen takia, oli se sitten Shōta Aizawa tai ei.
No jaa, ehkä hän saattoi sallia itselleen viiden minuutin heikkouden. Itkulla kun tapasi olla oma puhdistava vaikutuksensa.
