Walle: Heips, kiva että eka osa vetosi! Kutinasi saattaa olla aika oikeassa, kuten tästä seuraavasta pätkästä selviää... hah, hauskaa, etten edes kirjoittaessani tajunnutkaan tuota yhteyttä sun Tanskan-vaihtoon! Ehkä Eerik paisutteleekin vähän Helsinkin olemusta koti-Suomi-ylpeyden pohjalta. 
Mutta joo, kiitokset ihanasta kommentista ja tässä vihdoin jatkoa! <3
zantedeschia
Tuomaksen toimiston valkohuonevehka vaikuttaa kuivalta. Vielä ennen töistä lähtemistä hän päättää lähteä hakemaan sille vettä taukotilasta, ettei se täysin nuukahda huhtikuun lopun tavallista kovemmassa paahteessa viikonlopun aikana. Kerros on melkein tyhjentynyt – Tuomas taitaa olla toiseksi viimeisenä töissä, kun Marjan projektin deadlinet alkavat puskea vastaan ja nainen parka joutuu varmaan palaamaan toimistolle viikonloppunakin tekemään lujuuslaskelmia.
Tuomas hyräilee muodotonta melodiaa harppoessaan pienen kastelukannun kanssa taukotilaan ja takaisin ja haukottelee ohittaessaan isot ikkunat, joista tulviva valo hukuttaa koko kerroksen valkoisuuteen. Hän pitää työpaikastaan niin kovin, ja sinne siirtyminen eron jälkeen tuntui puhdistavalta. Niin, eron jälkeen – kyllä Tuomas edelleen päätyy ajattelemaan Arttua turhankin usein, sillä vuosien suhde ei katoa mielestä parissa viikossa tai kuukaudessakaan. Mutta nyt Tuomaksesta tuntuu paljon kevyemmältä.
Saatuaan vehkan kasteltua Tuomas pakkaa läppärinsä nahkaiseen laukkuun, tarkistaa, että on kerännyt toimistosta kaiken tarvitsevansa, ja suuntaa sitten ulos pilvenpiirtäjätoimistorakennuksesta. Pihalla pulut nokkivat jotain pikaisesti siirtymämatkalla syödyistä voisarvista tippuneita murusia ja Tuomas kiertää vähän antaakseen niiden jatkaa rauhassa. Tämän viikonlopun rentoutumiset on ansaittu, sen verran paljon töitä hänenkin osastonsa on joutunut tekemään viikon aikana. Sitä ennen luvassa on kuitenkin kahvihetki, jota Tuomas on odottanut innolla.
* *
”Heips.”
Tuomas ilmestyy Punavuoressa Espresso Housen edessä odottavan Eveliinan taakse hiljempaa kuin lokit syöksyvät munkkien kimppuun Kauppatorilla. Eveliina nostaa katseensa puhelimestaan – Tuomas huomaa, että Eveliinalla on Slackit tulilla – ja pyörähtää ympäri leveä hymy kasvoilla.
”No moi!”
Eveliina kaappaa Tuomaksen tiukkaan halaukseen ja Tuomas puuskahtaa, kun nainen puristaa häntä niin kovasti. Eveliinassa on aina ollut jotain niin aitoa: elämäniloa, kunnianhimoa ja välittämistä toisista. Siksi Tuomas oppikin tuntemaan hänet niin hyvin sosiaalipoliittisen vastaavavuotensa aikana Hervannassa, vaikka hän itse oli TaRaKilta ja Eveliina MIKiltä. Voisi jopa sanoa, että heidän ystävyydessään tiivistyy poikkitieteellisen tutustumisen ydin: hyviä ystäviä voi löytää mistä vain, ja erilaisten piirien yhdistyminen ylioppilaskunnan tapaamisten kautta on korvaamaton etu. Yksi Tuomaksen yhteismuistoista Eveliinan kanssa onkin heidän järjestämänsä luontoretki, jolloin rakennustekniikan ja materiaalitekniikan opiskelijat ovat bonganneet enemmän lintuja kuin varmaan mikään kiltapari koskaan aiemmin.
Kaksikko juttelee niitä näitä sää-
small talkeja ja astuu sisälle kahvilaan. Eveliina ottaa ison valkosuklaakaakaon, Tuomas sen sijaan päättää ottaa
cold brew -kahvia. Juomat saatuaan he istuutuvat nurkkapöytään, josta näkee silti Punavuoren elämää täynnä oleville kaduille.
”Mutta hei Tumppi, miten sulla on mennyt? Ei olla nähty, mitä, kolmeen kuukauteen?”
(Kukaan muu kuin Eveliina ei sano Tuomasta Tumpiksi. Eikä Tuomas varsinaisesti rakasta lempinimeä, koska siitä tulee vain mieleen tupakan
tumpit. Mutta Eveliina ei tarkoita mitään pahaa, koskaan, niin Tuomas ottaa sen vain lempeyden osoituksena.)
”Mitäs tässä. Opettelen elämään yksin.”
”Niin joo… mä oon tosi pahoillani.”
”Kiitos… kai.”
Eveliina kallistaa päätään hämmentyneenä Tuomaksen vastaukselle.
”Kai?”
”Niin, no. Mun mielestä siinä ei oo mitään pahoiteltavaa. Tuntuu siltä, että mun ja Artun välillä tais yhteys katketa aika kauan aikaa sitten. Mutta
no hard feelings, meillä oli hyvät ajat ja pidän ne mielessä ja nautin nyt sinkkuelämästä ekaa kertaa pitkään aikaan.”
”Se on hyvä. Oon ylpee susta – turhan moni ei osais ottaa pitkäaikasesta suhteesta eroamista ihan noin hyvin.”
Tuomas hymyilee ja hörppää kahviaan, jossa korostuvat kivasti guatemalalaisten papujen parhaat puolet.
”Entä sä? Onko mitään uutta?”
”Joo! Sen takia halusinkin nähä… mun kirja on valmis!”
”Vau, hienoa! Kyllä sä oot sitä ahkeroinutkin…”
”Sanopa muuta, viimenen vuosi tuntuu liitäneen ohi ihan järjetöntä vauhtia, kun on vaan puurtanut tän parissa. Onneks meillä on ollut niin kiva tiimi.”
Eveliina pyörittelee lusikkaa kaakaossa ja hymyilee leveästi katselleen kermavaahtokiekuroita. Tuomas ojentuu ottamaan koskettamaan hänen kättään.
”Sä oot tehnyt tosi hyvää työtä, oikeasti.”
”No, katotaan miten yhteisö reagoi…”
”Hyvin ne reagoi. Mä tunnen sut.”
”Mm. Niin muuten, meillä on tulossa julkkaritkin.”
”Uu, kivaa. Onko tää nyt epävirallinen…”
”… kutsu sinne? Joo, virallinenkin.”
Eveliina kaivaa isohkosta käsilaukustaan vähän A6-kokoa suuremman kortin ja ojentaa sen Tuomakselle.
* *
Tuomas Joensivu,
Sinut on kutsuttu Lasista lastuihin: materiaalit suomalaisessa taiteessa 1900- ja 2000-luvuilla
-kirjan julkaisutilaisuuteen. Tilaisuuden ajankohta on lauantaina 13.5. kello 18:30 alkaen Radisson Blu Seaside Hotelin kattoloungessa, osoitteessa Ruoholahdenranta 3.
Ilmoitathan pääsystäsi ja mahdollisista erityisruokavalioista viimeistään 3.5. mennessä numeroon…* *
Tuomaksen ei tarvitse edes lukea korttia loppuun. Pikasilmäyksellä hän vain kiinnittää huomiota kortin alalaidassa oleviin allekirjoituksiin, joista toisena vasemmalta lukee
Eveliina Raatikainen pyöreällä käsialalla.
”Kyllä, kyllä ja kyllä. Kasvisruokavalio, ei pähkinöitä, ja mieluummin valkkari kuin punkku.”
Eveliina naurahtaa heleästi.
”Asia selvä. Ihanaa, että oot noin innoissasi.”
”No, ei sitä nyt ihan joka päivä pääse kirjanjulkkareihin, saati
kattoloungessa juhlittaviin.”
”Me aateltiin vähän panostaa, kun budjetista jäi jonkin verran yli.”
”Se on ihan hyvä valinta.”
”Avoin baari, muuten.”
”Thank god. Ei teitä materiaaliteekkaritaustaisia muuten kestäisikään.”
”Hei!”
Eveliinan ilmeillä on mukaärtynyt ilme. Tuomas virnistää ja molemmat hihittelevät jatkaessaan kaakaon ja kahvin juontia. Kahvitteluhetki jatkuu parivaljakon puhuessa sitä sun tätä ja muistellessa opiskeluaikoja – kuka nyt voisikaan unohtaa Teekkarisaunan terassilla räjähtäneet skumppapullot kolmannen opiskeluvuoden vappuviikoilta?
Kun vähän myöhemmin Eveliinan pitää suunnata hakemaan äitiään rautatieasemalta, Tuomas jää vielä lukemaan Espresso Housessa lojuvia iltapäivälehtiä. Siinä toinen
cold brew -kupillinen edessään, maailma tuntuu rauhoittuneen hänen ympärillään.
Tuomaksella on hyvä fiilis elämästä, pitkästä aikaa. Ja Eveliinan kirjanjulkaisutilaisuus tulee olemaan jotain niin upeaa.
