Sinä superkuu (K-11 l James/Sirius l 12+ virkettä)

[Ricolette]

Ikäraja: K-11
Genre: angst koska aihe, patetia koska James
Paritus: James/Sirius hiukan tulkinnanvaraisesti
Yhteenveto: Kohta sinä olet täällä, merten takana.
Vastuuvapaus: Kaikki Pottereista tuttu on Rowlingin. Minä en omista enkä saa rahaa.

A/N: Mainio 12+ virkettä -haaste synnytti jälleen venähtäneitä lauseita ja pikkuisen pateettista pohdintaa.

Sinä superkuu

Kohta sinä olet täällä, merten takana, keuhkoissasi katoavat happimolekyylit, kasvoillasi vielä maailman tunteet, käsi ojennettuna niin kuin se viimeisen kerran ojentui. Niin me kaikki saavumme, elävinä, kiihkeinä, usein vihaisina, emme lainkaan valmiina tähän kolkkoon hiljaisuuteen, joka meitä odottaa. Me roikumme kiinni kaikessa mitä rakastimme – rakastamme, vielä hetken tulijalla on preesens mukanaan –, kaikessa maailman kullassa ja krumeluurissa, kaikessa mikä satutti ja lohdutti ja pelotti ja ylipäänsä sai meidät tuntemaan olevamme elossa.

Ja nyt on sinun vuorosi: Lontoossa on jo melkein ilta, aurinko värjää taivaan oranssiksi, kiroukset sinkoilevat seinistä, äänet ja hengitys kiihtyvät. Poskessasi on haava, joka vuotaa, mutta et huomaa sitä, tietenkään et, nyt kun tunnet niin monen vuoden jälkeen olevasi vapaa, kun tunnet ajatustesi vihdoin juoksevan kirkkaina. Sydän takoo kylkiluittesi alla, ja minä haluaisin ajatella, että sinä muistat meidät, että tämä muistuttaa sinua öistä silloin joskus. Meidän pitää elää eikä olla ameeboja, niin sinä silloin sanoit ja nauroit, kurottauduit minua kohti ja vedit minut mukaasi. Minä seurasin, tietenkin, vailla hetkenkään empimistä minä seurasin, tai ehkä sinä seurasit minua, mistä sen tietää. Silloin oli vaikea sanoa, mihin minä lopuin ja mistä sinä aloit, oliko meitä kaksi henkeä vai sittenkin yksi.

Aikaa meillä ei tietenkään ollut juurikaan, tuokio vain, vaikka emme sitä silloin tienneet. Villi, onnellinen nuoruus, ja sitten tämä tyhjyys, tämä olemattomuus, tämä naarmuinen ja sumuinen epämaailma, johon kuolleet kerääntyvät. Täällä ajatukset hidastuvat, tunteet muuttuvat tasaiseksi surinaksi, muistot keriytyvät peitoksi johon kietoutua. Tänne me kaikki päädymme, me hautausmaiden multiin painetut, krematorioissa tuhkaksi poltetut, verhojen taakse vajonneet. Täällä me tutkailemme muistojamme ja mielikuviamme maailmasta. Kadumme viimeisiä sanojamme niille, jotka eniten merkitsivät (sinulle sanoin jotain laimeaa turvallisesta kotimatkasta, enkä mitään siitä kuinka kaipasin sitä minkä olimme jo päättäneet unohtaa) ja yritämme tavoittaa viimeisen ateriamme maut (banaanisuklaakakkua olohuoneen sohvalla sinä viimeisenä iltana).

Eihän meitä tänne saapuneita oikeasti enää ole: kaikki mitä meistä on jäänyt jäljelle, on toimitettu omaisille hautakammioihin tai sukkalaatikoihin sijoitettavaksi. Hiussuortuvat, kulmahampaat, rikkoutuneet silmälasit. Niiden lisäksi elämme muiden muistoissa ja lastemme DNA:ssa. (Muistatko, kuinka viisitoistavuotiaina julistimme kumpikin, ettei meitä saa kukaan aloilleen, ja vain viisi vuotta myöhemmin sinusta tuli minun poikani kummisetä?)

Ja nyt, nyt sinä putoat, horjahdat verhon taakse, sinun matkasi tapahtumahorisontin taakse on alkanut, suru hulmahtaa taaksejääneiden ylle samalla kun sinä yrität kaikin voimin pitää elämästä kiinni. Lontooseen on laskeutunut iltahämärä, mutta sitä sinä et enää huomaa. Aika ja paikka vääntyvät, kupruilevat tasaisesta viivasta joksikin tunnistamattomaksi, sinä kiidät eteenpäin ja valut taaksepäin ja juurrut paikoillesi. Fysiikan lait rapisevat ympäriltäsi kuin korsetin hapertuvat kaarituet, ja mitä vähemmän olet siellä, sitä selkeämmin aistin sinut täällä.

Sinä hurrikaani, nousuvesi, maanvyörymä, sinä superkuu, siinä sinä nyt olet. En olisi halunnut sinun vielä antautuvan; täällä missä ei ole aikaa, on ollut helppo odottaa.


Sanat: 1. meri 2. kolkko 3. krumeluuri 4. oranssi 5. vuotaa 6. kylkiluu 7. ameeba 8. vailla 9. henki 10. tuokio 11. naarmuinen 12. tasainen 13. krematorio 14. tutkailla 15. banaani 16. toimittaa 17. kulmahammas 18. DNA 19. kumpikin 20. tapahtumahorisontti 21. iltahämärä 22. kupruilla 23. kaarituki 24. superkuu 25. antautua

[Kaarne]

Palasin ja okei, tää on nyt toinen tekoni kirjautumisen jälkeen, mutta onpahan kuitenkin. Hähää.

Ensinnäkin: James/Sirius best, pateettinen James best, happimolekyylit ja superkuu mainittu, olen myyty. ♥

Tässä oli kyllä niin paljon oivallisia kielikuvia ja valintoja, että ei voinut kuin tykätä! Tuollainen Jamekselle sopiva dramaattisuus hymyilytti, vaikka tämä olikin angstia, ja toisaalta tuollaiset pienet yksityiskohdat - kuten vaikkapa banaanisuklaakakku viimeisenä ateriana - tekivät juuri oikealla tavalla kipeää. Tuo rakastamme, vielä hetken tulijalla on preesens mukanaan oli myös aivan upea, siihen pysähdyin molemmilla lukukerroilla. Myös muistojen keriytyminen peitoksi ja fysiikan lakien rapiseminen hapertuvina kaaritukina olivat hyvin eläviä mielikuvia, joista pidin paljon. (Vaikka pohdin noita kaaritukia tosi pitkään, kun ne ovat usein metallia Mutta tässä ehkä luuta, se hapertuu nopeammin? Tai ehkä kuolleiden maailmassa metallikin hapertuu eri tahtiin? Kylläpä saa paljon pohdittavaa parista sanasta )

Lopetuslause oli upea! Pidin ajatta odottamisesta, siinäkin on jotain pysäyttävää - tai no, pysähtynyttä, johon on pysähdyttävä.

Kiitos, tämä oli ihana!

P. S. EKA!

[Ricolette]

Voi jee että kommentoit just tätä ilman kommentteja jäänyttä patetiapläjäystä! Siis mulle on oikeastaan vasta tässä nyt hiljan valjennut, että James/Sirius on myös sun teekupponen. Ja dramaattinen James, voi kyllä, se on semmoinen joka seisoo leveessä haarassa valmiina ottamaan maailman vastaan kaikkine kuohuineen, ei se siitä varmaan pääse ihan kokonaan vaikka onkin siirtynyt ajattomuuteen odottamaan.

Kaarituet, eh. Saattaa olla niin, etten ajatellut edes puolihuolimattasti sitä, mitä materiaalia ne mahtavat olla. Mutta jos fysiikan laitkin rapisee niin ehkä myös hapertuminen käy tosiaan vähän eri rytmissä. On aina niin kiinnostavaa, mitkä asiat pysäyttävät tai mietityttävät lukijaa, usein semmoisia joita ei itse ole välttämättä ajatellut aina niin loppuun asti. Ja tämä haaste on kyllä ihan omiaan tällaisten vähän erilaisten kielikuvien tykitykseen. Tai ne sanat kuitenkin ovat usein sellaisia, joita ei itse tulisi muutoin käyttäneeksi.

Kiitos, että kommentoit!

[hiddenben]

Oi että, mikä onni, että Kaarne kommentoi tätä tekstiä niin pääsin lukemaan tämän! Kyseinen 12+ virkehaasteen kierros oli kyllä sanalistaltaan niin haastava, että olen mielenkiinnolla lukenut niistä syntyneitä tekstejä - ameeboineen ja superkuineen kaikkineen Mutta olet onnistunut tekemään tästä jotain todella mielenkiintoista ja ennen kaikkea haikean kaunista! Tämä on nimittäin upea teksti, johon uppouduin ilolla. Oudointa on ehkä se, että yritin aloittaa tämän lukemisen vaikka kuinka monta kertaa, mutta aina tuo ensimmäinen lause sai jotenkin ottamaan askeleen taaksepäin ja epäröin, että tulenko ymmärtämään mitään, kun en happimolekyyleistäkään kauheasti ylimääräistä tiedä Mutta kunhan pääsin happimolekyylien ohi, loppu oli pelkkää sulavaa lukunautintoa!

Tässä James/Sirius toimii mielettömän hyvin ja olen samaa mieltä Kaarneen kanssa siitä, että James sopii tähän kertojaksi hyvin tuollaisella synkän dramaattisella otteella. Samalla tässä kuuluu jollain tapaa hänen vuosia kestänyt kaipauksensa, vaikka se on ennemminkin hämmentynyt tervetulotoivotus. Vaikea selittää, mutta tässä on sellaista jännittävää ristiriitaisuutta! Ehkä se on se, että tässä liikutaan mielenkiintoisessa tilassa muutenkin: on tuo kuolleiden maailma, jossa moni maallinen asia menettää merkityksensä, mutta samalla James muistaa monia yksityiskohtia, jotka ovat kuin väripilkkuja tuossa kolkossa hiljaisuudessa. James on kuollut, mutta ei aivan unohtanut - ja se on jotenkin karmivaa, vaikka samalla hänen käsityksensä elämästä ja kuolemasta on kaunis.

Tämä on kaikin puolin upea kuvaelma kuolemasta ja olen myös sitä mieltä, että tuo loppulause on aivan upea. Sinä kyllä taidat tällaiset hieman kauhistuttavat, mutta samalla kauniit tekstit! Kiitos tästä lukukokemuksesta, nautin siitä kovin paljon ♥

[Ricolette]

Oi, kiitos hiddenben! Hauskaa, että selviydyit happimolekyylien (joista en kyllä itsekään tiedä mitään, heh) ohi ja nautit tekstistä. Tällä haastekierroksella sanat olivat tosiaan melko haastavat, mutta jotenkin Jamesin kautta niihin löytyi sellainen sopiva kulma, johon ne upposivat tosi kivasti. Ja kyllähän tällainen taakse katsova pateettisuus sopii niin hyvin James/Siriukseen. <3 Sinä kyllä taidat tällaiset hieman kauhistuttavat, mutta samalla kauniit tekstit! Nuu, ihanasti sanottu, kiitos tuhannesti!

[Vuorna]

Iltaa! Tämä oli kyllä erinomainen löytö, onneksi Kaarne ja hiddenben tätä kommentoivat niin sain tämän lukulistalleni ja nyt viimein myös kommentoitua. Virkehaasteeseen kirjoitettuja tekstejä on aina hurjan mielenkiintoista lukea, en kyllä koskaan kyllästy sen myötä luotujen tekstien lukemiseen. Sanalistojen sulava upottaminen tekstiin on hankalaa, ja varsinkin just tän kierroksen sanat olivat erityisen vaikeita, mutta onnistuit erinomaisesti haasteessa!

Tää oli kielellisesti erittäin kaunis teksti, mistä mä pidin kovasti. Venähtäneet lauseet ja runsaat kielikuvat sopivat nätisti yhteen, ja Jamesin kaunis dramaattisuus oli myös todella ilahduttavaa. Multa tämä vaati pari lukukertaa, mutta se ei lainkaan haitannut, pikemminkin vaan ilostutti kun tokalla lukukerralla ymmärsin jo paremmin. Tästä kävi hyvin ilmi nuo Jamesin tunteet ja tietynlainen nostalgisuus ja haikeus! James/Sirius sopi tähän myös erinomaisesti ja mä tykkäsin todella paljon koko sen ideasta, miten James on odottanut Siriusta saapuvaksi ja miten on nyt hänen vuoronsa. Hirveän mielenkiintoinen ja erittäin toimiva idea!

Juu, tämä oli hyvin vaikuttava teksti. Harvoin tulee törmättyä teksteihin, joissa käsitellään kuolemaa näinkin omaperäisellä ja hienolla tavalla. Oon myös erittäin vaikuttunut siitä, miten luontevasti nuo vaikeat sanalistan sanat sait sujautettua tähän tekstiin. Tää oli tunnelmaltaan upea, kiitos hurjasti tästä lukukokemuksesta!

[Ricolette]

Iltaa, Vuorna, ja kiitos kommentistasi! Ihanaa, että venähtäneet lauseet, dramaattisuus ja paritus tuntuivat sinusta toimivilta! Ja miten hienoa kuulla, että tämä kesti toisenkin lukukerran ja että se ehkä avasi tätä entisestään. Taikamaailman mahdollisuudet antoivat kiinnostavia kulmia kuoleman tutkailuun. Kiitos vielä kovasti!

[Sisilja]

Tällä fikillä on mielettömän kaunis ja tunteikas nimi ja voih kun tämä itse tekstikin veti niiiiiiin tunteikkaaksi! Patetia oli tässä todellakin paikallaan, ja musta se oli erityisen erityisen hyvin paikallaan koska perustelit sen Jamesilla. Ihanaa!

Mua kiinnostaa kovasti tekstit, joissa kuvataan kuolemanjälkeistä elämää, jos sitä nyt elämäksi tohtii nimittää. Velhojen kuolemanjälkeinen elämä varsinkin on jännittävä asia ajateltavaksi! Siriuksen kuolema viiltää mut aina vähän avohaavoille, mutta tässä olit käsitellyt sitä kuolemanhetkeä mahtipontisen rakastavasti. Ja voi että tätä rakkauden kuvausta nimenomaan tässä, tämä lausahdus on aivan mieletön:

Me roikumme kiinni kaikessa mitä rakastimme – rakastamme, vielä hetken tulijalla on preesens mukanaan

Ah, voihan preesens ja kuoleman äkillisyys! Toisaalta vetää hirmuisen melankoliseksi, että tuolla merten takana rakastaminen tapahtuu lopulta vain imperfektissä.

Sydän takoo kylkiluittesi alla, ja minä haluaisin ajatella, että sinä muistat meidät, että tämä muistuttaa sinua öistä silloin joskus. Meidän pitää elää eikä olla ameeboja, niin sinä silloin sanoit ja nauroit, kurottauduit minua kohti ja vedit minut mukaasi. Minä seurasin, tietenkin, vailla hetkenkään empimistä minä seurasin, tai ehkä sinä seurasit minua, mistä sen tietää. Silloin oli vaikea sanoa, mihin minä lopuin ja mistä sinä aloit, oliko meitä kaksi henkeä vai sittenkin yksi.

Tämä taas on sellaista J/S:n syvää ydintä ettäh! Mistä sen tosiaan tietäisi, missä kukakin loppuu ja kuka seuraa ketä. <3

Täällä ajatukset hidastuvat, tunteet muuttuvat tasaiseksi surinaksi, muistot keriytyvät peitoksi johon kietoutua.

Niin kaunista ja synkkää yhtä aikaa, miten osaatkin! Ja sitten tällaiset kuvaukset vähän leikkaavat riemua Jamesin ja Siriuksen kohtaamisesta, koska tunteet ovat enää tasaista surinaa. Voi mun sydän! </3

(Muistatko, kuinka viisitoistavuotiaina julistimme kumpikin, ettei meitä saa kukaan aloilleen, ja vain viisi vuotta myöhemmin sinusta tuli minun poikani kummisetä?)

</333 Voi nyyh, etten paremmin sano. Elämää ei voi täysin suunnitella, varsinkaan vasta viisitoistavuotiaana, ja se on raakaa.

Sinä hurrikaani, nousuvesi, maanvyörymä, sinä superkuu, siinä sinä nyt olet. En olisi halunnut sinun vielä antautuvan; täällä missä ei ole aikaa, on ollut helppo odottaa.

Tavattoman kauniit ja pysäyttävät viimeiset virkkeet, näen ihan sieluni silmin Siriuksen pysähtymässä Jamesin eteen. Siinä hän nyt on. Vähän liian aikaisin, mutta siinä yhtä kaikki. <3

Räpyttelen tässä nyt kosteita silmiäni tämän angsti-ihanuuden jäljiltä. Hienosti toteutettu virkehaaste, valtavan vahva tunnekuvaus. Ihana ihana J/S! Kiitos kun olet kirjoittanut tämän!

[Ricolette]

Kiitos Sisilja, ihanaa että kommentoit tätä koska voihan J/S! Innostuin sun kommentin perusteella itsekin taas ihastelemaan kaikkea ihanaa (angsti)potentiaalia, mitä näihin kahteen liittyy. <3 Hihii, mahtipontisen rakastavasti oli vallan mainiosti sanottu. Kuolemanjälkeinen pateettisuus antoi hyvät puitteet mahtipontisuudelle, ja rakastavastihan näistä on aina kirjoitettava anyways.