Nimi: Vaistot
Kirjoittaja: Isfet, ja omistan tarinan
Ikäraja: K11
Genre: muodonmuuttajadraamaa, veljesjuttu
Hahmot/Paritus: Veljekset Reino ja Ilkka
Yhteenveto:
Ilkka sanoi ketun villiintyvän kaikesta kosteasta sammaleesta, lahosta puusta ja pikkueläinten hajusta.A/N: En tiedä muistaako kukaan viime vuoden joulukalenterissa ensiesiintymisensä saanutta tarinaa Reinosta ja Ilkasta. Kuitenkin, päätin lähteä kehittelemään ideaa eteenpäin Saaga II -haasteen puitteissa. Tämän on levännyt tietokoneen uumenissa yli puoli vuotta, mutta totesin että kyllä se kelpaa vaikka juoneton onkin... Sarjan toinen osa, ei välttämättä edellytä ensimmäisen osan lukemista. Tämä osallistuu myös vuodenaikahaasteeseen
kesällä.Revonverinen -saaga
1. osa:
Salailun paino, S
2. osa: Vaistot, K11
”Reiloo… Siä lupasit!”
Ilkka kiskoi Reinon paidanlievettä päättäväisesti. Reino huokasi ja laittoi veistotyönsä pois.
”Ulkona sataa, Ilkka. Mennään myöhemmin.”
”Ei! Siä lupsa – lupasit! Saloit että tälää!” Ilkka valitti.
”
Tänään, Ilkka, nnnn. Ei se ole vaikea sanoa.”
”Olpas! Mutta lupasiiit…”
Ilkka heittäytyi lattialle selälleen ja alkoi nyyhkyttää. Äitikin havahtui ovenvierestä, missä hän oli ollut ompelemassa sateen läpi siivilöityvän päivänvalon turvin. Reino näki miten tämä kurtisti kulmiaan.
”Mikäs Ilkkaa riepoo?”
”Sanoin ettei me mennä ulos kun sataa.”
Äiti huokaisi ja katsoi häneen kulmiensa takaa. Ilkkaa alkoi ulvoa pettymystään pienet nyrkit lattiaa takoen, ja Reino antoi periksi. Olisi sitä paitsi vaarallista jatkaa, tunnekuohussa Ilkka ehkä ei saisi pidettyä kettuaan kurissa. Reinoa kylmäsi ajatuskin siitä mitä voisi tapahtua, jos joku muukin saisi tietää.
”Hyvä on, kakara, mennään sitten.”
”Oikeasti?”, Ilkka nyyhkäisi.
”Niin.”
Ilkka riemastui heti ja lähti juoksemaan kohti ovea. Äiti pörrötti hymyillen pojan ruskeaa hiuskuontaloa, ja käski Reinoa jättämään villatakin sisälle. Turha sitä oli kastella.
Reinon ohut paita kastui välittömästi, vesi valui hiuksia pitkin silmille. Mutta Ilkka vain nauroi, ja juoksi paljasjalkaisena suoraan metsään. Heti kodin kadottua kunnolla näkyvistä tämä heittäytyi ketunturkkiin, jättäen paidan ja housut mättäälle Reinon noukittaviksi. Onneksi paljaaseen metsämaahan ei jäänyt helposti pienien tassujen jälkiä.
”Ilkka! Vasta kun minä annan luvan, muistatko? Tämä on tosi vaarallista!”
Kettu painautui maahan takamus leikkisästi pystyssä, syöksähti nappaamaan hampaillaan kiinni Reinon paljaasta nilkasta ja vilahti puun taakse. Ilkka ei enää kuunnellut, vaan keskittyi täysin rinnoin nauttimaan hetkellisestä vapaudestaan. Ruosteisen punerruksen kirjoma ruskea turkki liimautui märkänä kiinni solakkaan vartaloon, joka alkoi menettää lapsenpyöreyttään Ilkan ihmiskehoa nopeammin. Hitaammin repo kuitenkin kasvoi kuin aidot ketut.
Valkea hännänpää vilkkui jo kauempana, joten Reino lähti huolestuneena seuramaan veljeään. Ilkka kaivoi mustilla tassuillaan kannonjuurakkoa, niin että sammal vain lensi. Vesi valui reunoilta kuopan pohjalle, tahrien koko ketun kuraan.
”Ilkka! Ei liian kauas, muistatko?”
Kesäinen metsä tuoksui kyllä ihmeelliselle jo Reinonkin nenään. Ilkka sanoi ketun villiintyvän kaikesta kosteasta sammaleesta, lahosta puusta ja pikkueläinten hajusta. Sade nosti tuoksut esiin, paahteella ne erottuivat heikommin. Reino söi muutaman märäksi kastuneen mustikan, ja nappasi ketun kainaloonsa.
”Kuuntelitko sinä? Nätisti”, Reino komensi pyristelevää eläintä.
Sateen liukastama turkki lipsui sormien välistä, ja Ilkkakin syöksyi riipimään sinisiä marjoja irti varvuistaan. Sitten sen korvat nousivat pystyyn, ja yhdessä hännänheilauksessa se viipotti kauas Reinon luolta.
”Ilkka!”
Pikkuveli ei ollut kuulolla. Reino tuskin huomasi sateen kuihtuvan pois, juostessaan havujen piiskattamana pienen eläimen perässä. Pari käpyä painautui kipeästi jalkapohjaan, ja hän löi varpaansa kiveen. Ilkka oli kadonnut näkyvistä.
Reino lysähti huohottaen katajan juurelle. Mitä hän sanoisi äidille? Totuutta ei ainakaan, muuten Reino saisi huutia revonveren salaamisesta. Se oli vaarallista. Hänen olisi löydettävä Ilkka. Tai kerrottava äidille tämän hukkuneen suonsilmään, mutta silloin äidin sydän särkyisi, ehkä vähän isänkin jahka tämä palaisi. Mutta ei Reinokaan tahtonut menettää Ilkkaa, ei näin, eikä mitenkään muutenkaan.
Reino nieleskeli kuivunutta kurkkuaan, ja lähti harhailemaan ympäriinsä. Jossain Ilkan täytyisi olla, eivät pienet ketut ilmaan haihtuneet. Paitsi… Uusi kamala ajatus iski Reinoon. Jos jokin lintu söisi hänen pikkuveljensä! Pöllöt eivät olleet vielä liikkeellä, mutta haukat. Reinon sydän pamppaili entistä kovempaa, kunnes hän lopulta tavoitti kevyesti heilahtelevan hännän.
Ilkka selvästi vahti jotakin silmä kovana, eikä Reinon tarvinnut etsi syytä kauaa. Harmaa lammas puuskutti puun juurella, yksi pieni jalka takamuksesta törröttäen. Tuo ei ollut yksikään heidän viidestä eläimestään, joten sen täytyi olla Kuuselasta. Reino kauhistui ensin miten lähellä he olivat alueen suurinta taloa, mutta laati nopeasti suunnitelman. Ensin hän nappasi pyristelevän Ilkan.
”Ilkka, Ilkka! Muutu takaisin, kiltti!”
Ilkka ei halunnut,
taaskaan.
”On pakko! Minä… Öh, tarvitsen apuasi!” Reino keksi.
Ilkka lopetti kiemurtelun ja katsoi häneen innoissaan, ennen kuin muuttui takaisin pikkupojaksi.
”Auttaa?”
”Niin! Minä yritän pitää lammasta, kokeile sinä onko siellä toinen jalka. Sinulla on niin pienet kätevät kädet!”
”Niin. Ilkka auttaa.”
Reino painoi lammasta jotta se pysyisi paikoillaan, ja hetken sätkimisen jälkeen se rauhoittuikin aloilleen. Ilkka työnsi topakasti käden eläimen sisälle ja kurotti.
”Miä löysil! Se o mutkalla!”
Reino irvisti, mutta hymyili sitten Ilkalle.
”Saatko sen jalan ulos? Yritä varovasti!”
Ilkka kurtisti pieniä kulmiaan, painoi päänsä lampaan märän villan peittämälle lautaselle ja suipisti suutaan. Reino olisi voinut nauraa keskittyneelle ilmeelle, jos tilanne olisi ollut eri.
”Miä sail! Odota vähä.”
Ilkka veti ulos veriseksi muuttuneen kätensä, ja toisen mustan etujalan. Pienellä nykäisyllä uuhi työnsi määkäisten koko karitsan ulos. Reino painoi emän kupeesta polvellaan samalla kun otti karitsan Ilkalta. Hän puhdisti suun ja sieraimet kalvoista, ja ohjasi surkeasti unisevän limaisen otuksen utareelle.
”Kokeiletko onko siellä toinen?”
Ilkka nyökkäsi vakavana, ja muutaman minuutin kuluttua he saivat ulos toisen karitsan. Se oli kuollut, ja Reino kaivoi sille kuopan metsänpohjaan.
”Miksi se kuoli?” Ilkka kysyi surkeana.
”Se ei ollut tarpeeksi vahva”, Reino selitti, hänkin pahoillaan pienen kohtalosta.
Syntyi vielä kolmas, elävä karitsa, harmaa kuten emänsä. Ilkka sai vastuullisen tehtävän kantaa pienokaisia, kun Reino yritti ohjata vastaanhangoittelevaa eläintä takasin laumansa luo. Paimen yllättyi nähdessään heidän tulevan.
”Voi pirhana! Myö luultiin Lillukan olevan tyhyjä ku se ei poekinnu muijen kanssa sammaan aekaan! Kyll emäntä ny ilahtuu ku suatiinnii kaks karitsoo lissee! Ottakeehan poijjat tästä vähän leipee ja juustoo vaevan palakaks!”
Myös äiti kuunteli ihmeissään Ilkan pulpatusta uroteostaan. He olivat syöneet paimenen tarjoamia eväitä ennen paluumatkalle lähtöään, ja Reino oli kantanut Ilkan reppuselässään takaisin metsän läpi. Purolla Reino oli pessyt veljensä tahriintuneet kädet, vaatteille hän ei voinut heti mitään. Onneksi äiti sanoi pyykkäävänsä heti seuraavana päivänä, ellei sataisi.
”Kylläpä sinä olit näppärä! Sinä voitkin auttaa minua lampaiden kanssa, kun Reino ensikesänä lähtee metsähommiin isän mukaan.”
”Ei Reino saa lähteä!” Ilkka säikähti.
”Kuukaudeksi vain, kultapieni, ja vasta vuoden päästä.”
Reinoakin huolestutti. Toki vuosi oli pitkä aika, mutta kuka sitten auttaisi Ilkkaa ketun kanssa? Ei kukaan. Kuka pelastaisi Ilkan kuolemantuomiolta, jos joku saisi tietää ketusta? Jos Reino olisi poissa, hän ei voisi tehdä mitään auttaakseen.
Reino peitteli Ilkan vuoteeseen, ja kun äiti oli kauempana, hän kumartui kuiskaamaan: ”Ei hätää, me selvitetään tämä.”
”Reilo, kettu tahtoi pahaa lammasvauvoille. ”
Reino jähmettyi. Tietysti, karitsa ei ollut kovin vaikea saalis edes niin nuorelle ketulle kuin Ilkka. Vaistot ohjasivat kettua tappamaan, harjoittelemaan metsästystä. Aivan samalla tavalla kuin se sai ketun kirmailemaan ympäri metsää.
”Mutta miä sanoil sille, että se o tuhmaa ja ei saa. Sitte se meli pois.”
”Niinkö?” Reino kuiskasi sydän pamppaillen.
”Mmmm”, Ilkka mutisi päättäväisesti ja haukotteli, ”Öitä, Reilo.”
”Hyvää yötä, Ilkka.”
Ehkä heillä oli toivoa.
