Kirjoittaja: liljankukka
Ikäraja: S
A/N: Mulla on ollut niin kamalasti jatkiksia työn alla, että teki mieli kirjoittaa jotain yksiosaista. (okei, ketä ees huijaan, tästä on tulossa lisää, mutta ei samaan topaan
) Tästä piti tulla suloisempaa, mutta se nyt on mitä on.
Syksyn tullen
Ketun nenä haistoi monia asioita; sieniä, sateen, kirpeän syystuulen, viimeiset, jo maahan pudonneet omenat ja tulevan pakkasen. Punertavan oranssi turkki oli märkä yöllisestä kosteudesta ja pörröinen häntä heilui ketun juostessa niityn poikki. Päässä pyöri eilinen keskustelu, teki mieli vikistä, heittäytyä keskelle niittyä ja ulvoa kuin susi konsanaan.
”Ei meistä taida olla tähän.”Ja paskat, kettu ajatteli. Vielä hän näyttäisi Valtterille, että hän ei ollut kenenkään leikkikalu. Kettu pysähtyi aukiolle, nuuhkaisi kirpeää ilmaa vielä kerran ja muuntautui sitten. Ketun paikalla istui nyt punahiuksinen poika, jonka silmissä kiilsi kyyneleitä.
”En mä jaksa tällaista Kaapo!”Valtterin sanat kaikuivat pojan päässä, kun tämä siisti märkää nurmikkoa pois vaatteiltaan. Eriväriset lehdet leijailivat puista maahan, tuuli puhalsi kylmästi, saaden vilunväreet kulkemaan pitkin Kaapon selkää.
Kaapon sisällä kettu heräsi, joku oli lähistöllä eikä se joku ollut ihminen, ainakaan sillä hetkellä. Nopeasti hän nousi seisomaan ja katseli ympärilleen. Aukion toisella laidalla seisoi tummanruskea kettu. Tämä oli isompi kuin Kaapo kettumuodossaan ja siten myös varmasti vanhempi.
”Kuka sinä olet?” Kaapo kysyi, hän vihasi sitä, kuinka hänen äänensä tärisi.
Kettu kallisti päätään ja astui hieman lähemmäs Kaapoa. Sitten se muuttui. Poika oli ainakin kymmenen senttiä pidempi kuin hän, tällä oli tummanruskeat hiukset ja sinertävät silmät. Virnistäen hän astui vielä hieman lähemmäksi Kaapoa.
”Topias. Entä sinä?” Poika, Topias, kysyi. Kaapon sydän pomppasi kurkkuun, toisen ääni oli matala ja hieman karhea, seksikäs jopa.
”Kaapo”, Kaapo kuiskasi, hänen ujoutensa tuli esille aina väärässä kohtaa, mutta minkä sille voi.
”Kaapo”, Topias sanoi, nuolaisten huuliaan. ”söpö. Sopii sinulle.”
Ja Kaapon sydän oli taas kurkussa. Topiaksen tilalla oli jälleen kettu, joka heilautti häntäänsä ja katsoi häntä odottavasti. Nopeasti Kaapo muuntautui ja pian aukiolla temmelsi kaksi kettua, tummanruskea ja punertava.
”Ei susta kukaan tykkää!”Kaaposta tuntui kuin Topias olisi todiste siitä, että Valtteri oli ollut väärässä. Ja ehkä se olikin, tai niin Kaapo salaa toivoi.
