Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 29. luku

[Crys]

Nimi: Vuodenkierto
Kirjoittaja: Crysted
Ikäraja: K-11
Paritukset: Selviää tarinan edetessä
Genre: Fantasia, slice of life, romance, slow burn
Varoitukset: (taustahahmojen) Itsemurha mainintana
Yhteenveto: Fantasia-arkielämää neljän vuodenaikasidonnaisen taikojan elosta sisäoppilaitoksesta valmistumisen jälkeen
A/N: Mitäs nyt sanoisin… Tota alotin tän kirjottamisen eilen, mutta sain kauhean inspiksen ja tässä tulos, koska en osaa olla kärsivällinen ja odottaa julkasun kanssa Osat tulee varmaan olemaan aika eri mittaisia, aluksi ajattelin että ficlet-mittaisia, mutta jo eka osa ylitti sen reilusti, joten saapa nähdä. Varmaan alun osat on pisimpiä, jotta tulee lukijallekin maailma tutuksi edit: luultavasti kaikki osat tulee olemaan aikalailla tän pitusia. Also en ole ennen juurikaan kirjoitellut originaalifantasiaa, joten arvostan kommentteja paljon


1. Halhe

Syksy oli joka päivä lähempänä, eikä kukaan muu mökin asukas ollut yhtä innoissaan siitä kuin Halhe. Syyskuun lähentyessä hän istuskeli monia tunteja iltaisin huoneensa ikkunalaudalla tuijotellen pimentyvää nummea, tuntien viilenevän kesätuulen herättävän hänet eloon. Lehtien värjäytyessä ruskan sävyihin ja ilman kirpeyden purressa poskipäitä, hän näki taikuutensa heräämisen ihonsa alla säteilevinä oransseina valopurkauksina. Hän oli ehtinyt jo vuodessa unohtaa miltä tuntui, kun luonto kutsui häntä luoksensa.

Vaihdoksen alettua Halhe lähti joka aamu aikaisin kävelylle nummille. Useimmiten hän oli yksin, siten hän pystyi kuuntelemaan luonnon laulua parhaiten, mutta joskus hän törmäsi muihin syksyn lapsiin jotka olivat liikkeellä samasta syystä. Halhe rakasti varsinkin sitä, että pitkien kävelyreissujen jälkeen purkaukset hänen ihonsa alla voimistuivat niin voimakkaiksi, että hänen ihonsa hehkui oranssia valoa ympäri mökkiä niin, ettei muuta valaisua tarvittu. Halhe suorastaan pursui energiaa, kun vuoden aikana nukahtanut taikuus heräsi taas eloon. Vaihdoksen ollessa syvimmillään tulevan neljänneksen lapset eivät edes tarvinneet unta tai ravintoa elääkseen, sillä luonto piti heidät silloin hengissä.

Tietysti Halhesta tuntui pahalta Valonan puolesta. Kesän lapsena Valona oli syksyn saapuessa huonolla tuulella, sillä hänen taikuutensa painui horrokseen ja kestäisi kokonainen vuosi, ennen kuin hän pystyisi hallitsemaan taikuutensa täydellisesti. Vuodenajan vaihtuminen oli sekä siunaus että kirous: siinä missä yhdelle se toi euforiaa, toiselle se toi väsymystä ja stressiä, sillä silloin saapui myös koe. Oli kulunut Valonan ensimmäinen kesä mökissä ja nyt oli hänen aikansa näyttää, mitä oli saavuttanut valmistauduttuaan Vuodenkimarasta.

***

Halhe sulki mökin etuoven hiljaa. Hän äkkäsi heti Valonan vaaleansinisten hiusten peittämän pään vasten punaisen nojatuolin selkänojaa. Halhe riisui ruskean takkinsa kaappiin ja vilkaisi itseään pienen eteisen seinällä roikkuvasta pyöreästä peilistä. Hän sukaisi ruskeita polkkapituisia hiuksiaan aloilleen, sillä syksy oli saanut ne villeiksi. Hän ei ollut tällä kertaa viipynyt pihalla kovinkaan kauaa, sillä vaihdos oli lopuillaan, joten hänen ihonsa ei hehkunut kauttaaltaan, vain hivenen käsistä. Astellessaan Valonaa kohti, hän veti keltaisen neuletakkinsa hihat alemmas.

”Hei”, Halhe tervehti istuutuessaan sinimustaan nojatuoliin naisen viereen. Valonan viininpunaisen villapaidan hihojen alla piilossa olevat kädet olivat kiertyneet kukkakuvioisen teekupin ympärille niin, että vain sormenpäät näkyivät.

”Hei”, Valona vastasi poissaolevana. Nainen ei vilkaissut häntä, vaan jatkoi nummien tuijottamista lasittunut katse silmissään. ”Näitkö tuttuja?”

”En. Taisivat kulkea eri reittejä”, Halhe vastasi. Vaihdoksen aikana tapasi nummeila nähdä Vuodenkimara-aikojen tuttuja kaukaisistakin mökeistä, sillä kaikki tulevan neljänneksen lapset halusivat – enemmänkin tarvitsivat – tuntea luonnon ympärillään. Halhe oli itsekin kerran jos toisenkin kävellyt huomaamattaan kymmeniäkin kilometrejä ja joutunut yöpymään toisten mökissä yön noustua. Ei vaihdoksen aikaa turhaan kutsuttu luonnon lumoukseksi.

Valona ei vastannut, vaan siemaisi teetään, joka naisen pikaisesta nenän nyrpistyksestä päätellen oli ehtinyt jäähtyä. Nainen huokaisi ja katseli mukiaan niin kuin se olisi pettänyt hänet. Valona kääri hieman hihojaan ja kiersi paljastuneet kätensä uudestaan mukin ympärille. Naisen kämmenselkää pitkin hohti himmeä keltainen valo.

”En pysty tähän. Tunnen jo, miten voimani katoavat”, Valona puuskahti tuskastuneena ja tyrkkäsi teekupin sivupöydälle. ”En läpäise huomista koetta, en taatusti.”

”Älähän nyt, ei se ole varsinainen koe, vaikka sitä siksi kutsutaankin”, Halhe lohdutti ja nojautui vaistomaisesti nojatuolissaan ystäväänsä kohti. ”Juttelet vain mentorin kanssa hetken aikaa ja hän antaa sinulle neuvoja seuraavaa vuotta varten. En ole koskaan kuullut kenestäkään, joka ei ensimmäistä vuotta läpäisisi. Eikä sinua edes potkittaisi pois, pahimmassa tapauksessa joudut vaan jäämään vähän pidemmäksi ajaksi mökkiin. Ja mitä siitä vaikka jäisitkin? Onhan Kilvekin viettämässä neljättä vuottaan”, Halhe huomautti.

”Niinpä kai”, Valona huokaisi ja vilkaisi Halhea harmailla silmillään, joissa oli kesän lapsille tunnusmaisia keltaisia raitoja. Raidat olivat haalentuneet syksyn saapuessa, päinvastaisesti mitä Halhen omille oransseille raidoille oli tapahtunut ruskeita iiriksiä vasten.

”Olethan sinä kerännyt kesän merkkejä jo paljon”, Halhe huomautti. Oli tapana, että vaihdoksen lähentyessä sen kyseisen menneen neljänneksen lapset keräsivät merkkejä vuodenajastaan, joita he voisivat käyttää vaihdoksen jälkeen linkkinä taikuuteensa. Valona oli kerännyt merkkejä jo kesän alusta asti ja koonnut niitä hienosti koristeltuun suureen kansioonsa.

”Olen”, Valona myönsi sormeillessaan villapaitansa hihaa. ”Mutta silti. Minua turhauttaa. Tuntuu, etten ole tehnyt mitään edistystä sitten valmistuttuani kesän alussa.”

”Mitään edistystä?” Halhe huudahti liioitellusti ja läimäytti kätensä polviansa vasten. ”Puutarhamme ei ole ikinä ollut yhtä kukoistava!”
Valona virnisti. ”Niin varmaan, itse olet asunut täällä vain vuoden.”

”No mutta ne violetit ruusut, mitä lie, on tosi nättejä ja se kukkanummi jonka teit pohjoiskukkulan juureen, vautsivau, jää Vuodenkimaran puutarhakin kakkoseksi”, Halhe intti. Hän ei edes muistanut, että oli kulunut aika lailla päivälleen vuosi siitä, kun hän itse oli valmistunut.

”Daaliat, Halhe”, Valona huomautti huvittuneena ja pyöräytti silmiään, mutta suunpielellä kaareili hymy. ”Sitä paitsi se kukkanummi oli ryhmätyö.”

”Joo joo, itse et erota peippoa punatulkusta!” Halhe naurahti. Hän ihmetteli vieläkin tuuriaan, että juuri Valona oli tullut heidän mökkiinsä edellisen kesän lapsen lähdettyä. He olivat kuin palapelin kaksi osaa. He olivat toki erilaisia ja kiinnostuneet eri asioista, mutta heillä oli kovin samanlainen intohimo asioihin. Kukat olivat Valonan alaa ja eläimet Halhen ja se näkyi vahvasti heidän piirroksiensa kautta. Flora ja Fauna, siksi Kilve heitä kutsui. Jos Valona olisi sattunut osumaan vaikka heidän viereiseensä mökkiin parin kilometrin päähän, he eivät olisi varmaan koskaan ystävystyneet, sillä harvemmin eri ajan lapset ystävystyivät toisten kanssa, jos eivät sattuneet kuulumaan samaan mökkiin.

”Nämäkin tuntevat taikuuden katoavan”, Valona murehti ja heilautti hiuskiekuraansa, jonka latva oli muuttunut hiekanvaaleaksi. ”Se siitä kauniista taivaansinisestä. Takaisin blondiksi”, hän huokaisi.

”On tuo haaleansininenkin nätti väri”, Halhe huomautti. ”Ja myös blondi sopii sinulle. Kaikki värit sopivat sinulle.” Valona oli vaihtanut taikuuden avulla hiustensa väriä ahkerasti kesän alusta lähtien. Halhe itse ei ollut pystynyt moiseen ensimmäisenä vuotenaan, mutta Valona olikin ollut luokkansa priimus. Nyt hän varmaan pystyisi, jos haluaisi yrittää, mutta hän piti ruskeanpunertavasta hiusväristään.
Valona hymyili. ”Et tykännyt punaisesta”, hän huomautti.

”No se oli aika räikeä. Sellainen liikennevalon punainen”, Halhe sanoi, vaikka hän muisti liikennevalot kunnolla vain oppikirjasta. Hän muisti toki joskus lapsuudessaan istuneensa kuumassa autossa matkapahoinvoinnista kärsien. Hän muisti ohittavat räikeän punaiset autot, jotka olivat saaneet hänet oksentamaan syliinsä.

Hän oli ollut kymmenen, kun oli lähtenyt kaupungista Vuodenkimaraan keskelle ei mitään ja asunut siitä asti eristyksissä ulkopuolisesta maailmasta, vaikka oli heillä toki televisioita ja lankapuhelimia sekä mökissä että Vuodenkimarassa. Silti, Halhe hädin tuskin muisti taiatonta elämää. Pian hän saisi siitäkin maistiaisen, sillä hänen oli määrä aloittaa totuttautumisjakso seuraavan päivänä. Sen muistaminen sai hermostuksen kouraisemaan sisuskaluja.

”No joo”, Valona sanoi ja irvisti. ”En minäkään tykännyt siitä. Kun elää luonnon keskellä koko elämänsä, sitä alkaa vieroksumaan kaikkia epäluonnollisia värejä.”

”Niin”, Halhe myönsi ja tuijotti omaa kuvajaistaan pimeästä ikkunasta. Mahtaisivatkohan hänen vanhempansa edes tunnistaa häntä? Punaisen ruskeat hivenen kihartuvat hiukset, jotka ylettyivät olkapäille. Ruskeat silmät, joissa vilkkui oranssi, vaikka ne ikkunasta heijastivat vain mustaa. Pyöreähköt kasvot ja pieni leuka. Kulmakarvat ärsyttävän matalalla, vaikka hän yritti niitä nyppimällä saada ylemmäs.

”Taidan mennä nukkumaan”, Valona herätti Halhen ajatuksistaan. Halhe vilkaisi kelloa, joka ei näyttänyt edes yhdeksää. Menneen neljänneksen lapset väsyivät aina kovasti vaihdoksen aikana.

”Hyvää yötä sitten”, Halhe toivotti Valonan suunnatessa yläkertaan huoneeseensa.

”Hyvää yötä. Älä valvo turhan myöhänä”, Valona toivotti lempeästi ja haukotteli kivutessaan narisevia puuportaita ylös.

”En”, Halhe mutisi tyhjälle huoneelle, vaikka tiesi, että pysyisi hereillä ainakin kahteen asti. Ei välttämättä vaihdoksen huuman takia vaan siksi, että hänen ajatuksensa olivat menneisyydessä.

[Crys]

2. Elka

Elka piti syksystä. Talven jälkeen se oli hänen lempivuodenaikansa. Syksy oli mukavan viileä ja värikäs ja silloin oli tietysti metsästysaika. Toki useimmat eläimet viihtyivät metsissä, eivätkä alavilla nummilla, joka mökkejä ympäröi jokaisesta suunnasta, mutta viiden kilometrin matka nummen läpi metsään oli niillä etäisyyksillä pieni. Kilve – joka kaiken lisäksi osasi liitää – jaksoi aina valitella, miten kauppaan ja Vuodenkimaraan oli pitkä matka, mutta Elkaa ei haitannut, jonka takia hän suorittikin useimmiten kauppareissut. Hän piti kävelemisestä. Kilven mukaan siksi, että hänellä oli niin pitkät jalat, joilla hän pystyi kävelemään nopeammin kuin muut. Määränpään saavuttaminen ei kuitenkaan ollut Elkalle tärkeintä. Hän nautti enemmän matkasta kuin siitä, mitä maaliviivan toisella puolella odotti.

Heillä oli mökissä hyvä porukka sinä vuonna. Elka hoiti ruuanhankinnan, Kilve huolehti vaatteiden ompelemisesta ja neulomisesta, Halhe laittoi ruokaa ja Valona piti huolta mökin yleiskunnosta ja puutarhasta. Tietysti he aina auttoivat toisiaan ja vaihtelivat vuoroja tarvittaessa, mutta perusjako oli selvä. Valona oli ollut täydellinen lisä mökkiin, vaikka Elka kaipasikin Seeriä.

Elka pudisteli päätään. Oli tyhmää ajatella Seeriä, mutta hän ei voinut mitään sille, että ajatteli Seeriä aina, kun oli metsällä.

Saksanhirviä ei näkynyt tänään. Oli varhainen aamu, sillä hän oli lähtenyt liikkeelle jo neljältä. Hänen lähtiessään vain Halhe oli ollut hereillä, mutta se johtui siitä, ettei nainen ollut mennyt nukkumaan laisinkaan. Huolehti ensimmäistä kaupunkireissuaan varmaankin. Elkakin oli hädin tuskin pystynyt nukkumaan omaa ensimmäistä kertaansa edeltävänä yönä. Hän ei ollut paras henkilö huojentamaan Halheen huolia kaupunkireissusta, sillä kaikki tiesivät, että Elka vihasi kaupunkeja.

Metsässä kuului vain havupuiden humina ja satunnainen oravan kipittely puunrunkoa vasten. Joskus Elka oli ampunut niitäkin huvikseen, silloin Seerin kanssa, mutta oravat eivät maistuneet kovinkaan hyviltä, eikä hän enää halunnut tappaa näyttääkseen.

Kello tuskin oli vielä seitsemää, kun Elka saapui saksanhirvien suosimalle laitumelle. Laitumen päällä lepäsi sumua, jonka sisuksissa saattaisi levätä vaikka kuinka monta hirveä. Pian kolmatta vuottaan mökissä elävä Elka osasi käyttää voimiaan lähes yhtä hyvin muina vuodenaikoina kuin omanaan. Kesät olivat vaikeita tietysti, olihan kesä talven vastavuodenaika, mutta nyt syksyllä oli helpompaa. Elka kohotti kätensä ja havahdutti taikuutensa hereille. Ihon alla alkoi kiemurtelemaan sininen valojuova. Hän osasi haistaa talven syksyn läpi ja taikuuden käyttö tuntui lähes yhtä luonnolliselta kuin talvella.

Tämä jäisi hänen viimeiseksi syksykseen mökissä.

Elka ei ollut ollut varma siitä vielä kesällä, mutta nyt hän tiesi, kun hän näki sumun leijuvan puiden latvoihin niin, että tyhjä metsäaukio paljastui kokonaisuudessaan. Seeri oli ollut oikeassa. Sen vain tiesi.

Elka riisui jousen selästään ja istui tarkkailemaan tavanomaiselle paikalleen metsän laidalle, johon hän oli taikonut tukista penkin. Hän olisi voinut kuivattaa sen sumunkostean pinnan, mutta paksun metsästäjähaalarin housujen läpi ei pikku kosteus tuntunut.

Talven jälkeen olisi hänen kokeensa vuoro. Jos hän läpäisisi sen, hän pääsisi lähtemään mökistä. Vai joutuisi? Hän ei ollut vielä päättänyt. Mökissä elo oli ollut mukavaa, mutta olihan hän kasvanut siitä hieman ulos. Mökillä ei ollut enää mitään tarjottavaa hänelle. Tavallaan hän halusi kokeilla omia taitojaan ulkopuolella, mutta silti ulkomaailma vieroksutti häntä. Ehkä hänestäkin tulisi yksi niistä jäätikölle muuttavista yksineläjistä, jotka pystyivät ikuisen talven takia tulemaan toimeen pelkällä lumella.

Seeri oli lähtenyt innolla kaupunkiin. Sitä Elka ei ollut ikinä ymmärtänyt. Hän ei ymmärtänyt mitä ihmiset ja varsinkin taikojat näkivät saasteisissa ja kiireisissä kaupungeissa. Jos hän asettuisi asumaan ihmisten lähettyville, hän asettuisi pieneen kylään. Ei metropolikaupunkiin niin kuin Seeri. Paitsi ehkä, jos Seeri pyytäisi. Niin heikko hän kaikesta huolimatta oli.

Jossain rasahti. Elka käänsi päätään nopeasti äänen suuntaan ja veti jousen ampumavalmiuteen. Hän odotti hengitystään pidellen, mutta aukion läpi lehahtikin vain parvi variksia. Turha ampua niitä. Kauhean sitkaita syötäviksi. Elka laski jousen taas syliinsä ja hipaisi puisen nuolen sulkaa. Se oli yksi niistä harvoista jäljellä olevista nuolista, joita he olivat Seerin kanssa yhdessä tehneet. Silloin oli ollut kesä. He olivat valmistautuneet metsästyskauteen. Seeri oli ollut paljain jaloin ja hänen jalkapohjansa olivat olleet täynnä roskia, kun nainen oli heilutellut niitä ilmassa maatessaan vatsallaan nuolien sulanpäitä tehdessään.

Nyt riitti, et ajattele Seeriä enää, Elka ärähti itselleen mielessään.

Kun aurinko oli ehtinyt taivaalla yhdeksän maille, oli Elkan lähdettävä kotiin. Hän oli syönyt eväänsä jo aikoja sitten, eikä syksy suostunut elättämään häntä, vaikka hän siitä vuodenajasta pitikin. Lisäksi hänen oli lähdettävä kaupunkiin. Mahtavaa.

Elka pitkitti takaisinkävelymatkaa pelkästään inhosta kaupunkia kohtaan. Tietysti hänen oli lähdettävä, auto saapuisi hakemaan häntä, Kilveä ja Halhea kuten totuttautumisjaksoon kuului. Kilven ei toki neljännen vuoden oppilaana enää tarvinnut, mutta Kilve oli niitä, jotka pitivät kaupungeista. Ihan vaihtelun vuoksi, mies sanoi. Kilve ei rakastanut kaupunkeja niin kuin Seeri. Saatana, taasko se Seeri?

Elka hengitti syvään ja yritti löytää ympäröivästä nummesta jotain, johon hän voisi kiinnittää huomionsa. Mutta nummi oli varsin tylsää maastoa, ei puun puuta, pelkkää lakastumaan päin olevaa ruohikkoa. Ei taikovat eivät juuri liikkuneet niillä nummilla, sillä niiden laakeaan loputtomuuteen eksyi helposti, jos ei tuntenut linkkiä mökkiinsä. Tai no ei mökki itsessään luonut linkkiä, vaan taikuus, joka sen sisällä eli. Elkan, Kilven, Halhen ja Valonan taikuus. Joskus välillä hän oli tuntevinaan Seerin lämpimän taikuuden, vieläkin, vaikka naisen lähdöstä oli jo monta kuukautta ja vaikka hän oli aikoja sitten heittänyt pois fyysiset muistonsa Seeristä… mutta muistoja, jotka elivät pään sisällä ei niin helposti kadotettu. Ehkä hän ei halunnutkaan. Äh, taasko. Elka pudisti päätään niin kuin se auttaisi viemään typerän kaipuun pois.

Hän alkoi harppomaan nopeammin kohti mökkiä.

***

Vaikka sumu oli rasite metsästäessä, Elka piti sumusta. Se tuntui rauhalliselta ympärillä, jotenkin unenomaiselta. Ihan kuin hän voisi hetkeksi paeta maailmaa unen rauhallisuuteen. Hän tunsi olonsa turvalliseksi sen keskellä, koska jos hän ei nähnyt muita, eivät muutkaan nähneet häntä. Elka piti varjoissa pysymisestä. Varjoissa ei ollut ikinä mitään huolen häivää, se oli valo, jota pimeällä piti välttää. Silloin tuli takulla nähdyksi.

Mökki ilmestyi sumun keskeltä vasta, kun Elka oli kymmenen metrin päässä siitä. Kaksikerroksinen hirsirakennus näytti uinuvan pehmoisen pilven sisällä. Hän saapui talon länsipuolelta, jossa oli ikkunoita vain yläkerrassa. Kummassakaan huoneessa – hänen ja Kilven – ei palanut valoa. Himmeää hehkua kuitenkin loisti sumua vasten alakerran pohjoispuoleisista ikkunoista.

Elka kiersi etuovelle, jota ympäröivät Valonan tekemät koreat kukkakoristukset olivat ehtineet jo syksyn edetessä alkaa lakaistua.

Talven lapset eivät tunteneet kylmää yhtä herkästi kuin muut, mutta kun Elka astui sisälle, mökin lämpö tuntui silti sulattavan hänet kohmeesta, jossa hän ei tiennyt olevansa. Hän äkkäsi heti Kilven istuvan lempipaikassaan: takan ja ikkunan välisessä nurkassa olevassa vihreässä nojatuolissa, josta näki hyvin sekä olohuoneen, keittiön että eteisen.

”Hei, me jo luultiin, ettet ole tulossa laisinkaan”, Kilve tervehti häntä röhnöttäessään epäergonomisesti käsinojia vasten aikakausilehti kädessään.

”Anteeksi, unohdin ajankulun”, Elka sanoi ja hymyili miehelle pahoittelevasti. ”Laavea ei näy vielä”, hän huomautti avatessaan eteisen kaapin, jossa hän piti joustaan ja nuolikoteloaan.

”Ei, mutta kyllä hän kohta tulee ja tööttää torvea vihaisesti, kun ei olla ulkona odottamassa”, Kilve huomautti ja nousi ylös venytellen. Miehen oikeassa korvassa roikkuva sulkakorvakoru heilahti tämän liikkeiden mukana.

”Missä Halhe? Onko hän hereillä?” Kilve kysyi riisuessaan metsästyssaappaitaan. Ne olivat jo niin hapertuneet, ettei taikuuskaan pian voisi enää korjata niitä. Ehkä hän voisi metsästää uusia kaupungissa käväistessään.

”Joo, taitaa olla vessassa. Meni vissiin myöhään, kun hän näki sinun lähtevän”, Kilve kertoi ristiessään kädet rinnalleen ja nojatessaan hartiallaan kaappiin, johon Elka riisui myös metsästyshaalariaan.

”Lähdin neljän aikoihin.”

”En ymmärrä miten jaksat”, Kilve päivitteli. ”Tämäkin kymmenen herätys oli tuskaa.” Mies sinetöi lauseensa päättämällä sen haukotukseen.

”Ei ihme, että viihdyt niin pitkään täällä”, Elka vitsaili. Hän tiesi, että jonkun muun sanomana kyseinen olisi Kilvelle arka paikka, jonka takia hän ei nostanutkaan asiaa usein esille, mutta näin kahdestaan siitä vitsailu oli sallittua ja sai Kilven vain pudistamaan päätään. Ei sillä, että Elka juuri muille vitsailikaan, koska hän ei juurikaan pitänyt ihmisistä. Kilveä ei laskettu.

”Ei tullut saalista, vai?” Kilve uteli. Hän ei ollut itse metsämiehiä, mutta kuunteli aina jostain syystä kiinnostuneena Elkan jaarittelua
metsästyksestä.

”Ei. Taisivat kaikki muutkin nukkua”, Elka sanoi ja ripusti haalarinsa henkariin. ”Pari oravaa ja varista olisin saanut, jos olisin yrittänyt.”
”Tietysti, tietysti”, Kilve virnisteli. ”Mestariampuja kun olet.”

Elka vilkaisi ystäväänsä, jonka kasvoilla oli hivenen ylimielisen haastava ilme. Se oli uusi tuttavuus Kilven kasvoilla, eikä hän ollut aivan varma, mitä se tarkoitti. Se oli syntynyt kaupungissa viime kesänä ja yleensä jäänyt vain sinne, mutta viime aikoina se oli puskenut läpi myös mökissä, jos he sattuivat olemaan kahdestaan. ”Haluaisin nähdä sinun yrittävän”, Elka heitti vitsinä ja nojasi hieman kaappia vasten sulkiessaan sen, koska kaapin saranat reistailivat taas.

”Ehkä sinun pitäisi antaa minun yrittää”, Kilve haastoi hymynkaarre huulillaan ja nojautui hivenen Elkaa kohti.

Jokin Elkan sisällä sykähti. Metsästäminen oli aina ollut Elkan ja Seerin yhteinen juttu. Kilve ei ollut koskaan osoittanut kiinnostusta aihetta kohtaan. Ei paitsi Seerin lähdön jälkeen. Sitten Kilve oli tarjoutunut, mutta Elka oli tietysti ajatellut, että mies yritti lohduttaa häntä ystävänä, ettei tämä oikeasti halunnut, joten Elka oli sivuuttanut tämän ehdotukset. Nyt kun Kilve katseli häntä odottava hymy huulillaan ja haastava pistos silmissään, Elka ei ollut varma mitä Kilve tarkoitti. Osa hänestä halusi suostua Kilven pyyntöön, halusi kumppanin rinnalleen metsämaalle, jonkun jonka kanssa jakaa hiljaisuus. Toisaalta se saattaisi tuntua väärältä. Ei Kilve voinut korvata Seeriä.

Heidän hämmentävän katsekontaktinsa rikkoi portaiden natina. Elka työnsi itsensä kauemmas kaapista, jota vasten hän oli jäänyt nojaamaan.

”Aa tulit, hyvä. Huomenta uudestaan”, Halhe tervehti Elkaa hypähtäessään viimeiset portaat alas. Nainen näytti pirteältä ottaen huomioon aamuneljään valvomisen.

”Huomenta”, Elka vastasi ja vilkaisi naista, joka oli vaihtanut aamuisista vaatteistaan farkkuihin, valkosiniraidalliseen t-paitaan ja violettiin huppariin. Ne olivat kaupunkivaatteet. Yleensä he käyttivät enemmän luonnon materiaaleista tehtyjä vaatteita. Sellaisia, joita Kilve sanoi liian ”haltiamaisiksi” kaupunkimiljööseen. Kilvellä itsellään oli yllä tummat farkut, vihreä t-paita ja eripariset villasukat. Lyhyet, ruskeat kiharat oli järjestetty pään päälle tavallista pöyheämmin. Välillä Elkan valtasi halu kokeilla tuntuivatko kiharat yhtä pehmeiltä kuin näyttivät.

Tuvan käkikello alkoi lyömään yhtätoista. Auto tulisi hetkenä minä hyvänsä. ”Tuota, vaihdan vaatteet ihan nopeasti”, Elka sanoi ja kiiruhti Kilven ohi yläkertaan.

Jostain kumman syystä hänen sydämensä sykki hurjana rinnassa.

[Lyra]

Moi, tulin nyt kommentoimaan, koska luin tätä jo heti kun tuo ensimmäinen osa tuli ulos ja se vaikutti niin hienolta. Oli niin paljon ihania yksityiskohtia ja kaikkea. Tästä tuli niin täys fantasiafiilis. Rakastan tuota nimeä. Vuodenkierto, ah. Se jotenkin vaan on se oikea. Idea siitä, että taikavoimat menee aina vuodenajan mukaan on jotain piristävän uutta. Erityisesti ihastuin Valonnaan, josta tuli niin kesäfiilis. Kesän olleet taivaansiniset hiukset haalistuu syksyyn tullessa. Muutenkin nämä nimet on jotain ainutlaatuista. Jokainen kuvastaa omaa henkilöään hyvin, ja kaikista tulee niin erilaisia tekstin myötä. Tätä oli kaunista lukea.

Sitten aloitin tuon toisen osan. Meni keskittyminen. Ennen kun ehdit pelästyä, se ei johdu mitenkään susta tai tekstistä. Teksti oli yhtä ihanaa kuin aiemminkin. Joo tota moi. Löysin tekstistä kaimani. Se oli outoa. En oo tavannut muita Seerejä yhtään missään ja sitten kun tuolla tekstissä oli yksi, niin en enää onnistunut keskittymään samalla tavalla ja meni vaan huvittavaksi lukeminen.

Joka tapauksessa kiitos hirmuisesti. Tätä tekstiä oli ihana lukea ja kaikki fantasia oli niin kohdallaan. Sanoin jo yksityiskohdista, mutta sanon vielä uudestaan. Ja kaikki oli niin taiteellisen kaunista. Yritän palailla tämän tekstin pariin vielä myöhemmin, kunhan pääsen tästä kaima-asiasta yli.

[Avaruuspiraatti]

Minulla on hienoinen fantasiabuumi päällä, niin oli pakko käydä nappaamassa itselleni fantasiatarina Kommenttikampanjasta. Pidin tästä tosi paljon! Vähän niin kuin Lyrakin sanoi, vuodenaikoihin ja vuodenkiertoon perustuvat taikavoimat on tosi freesi idea. Itse en ole sellaiseen aikaisemmin tainnut törmätä.

Luonto on tässä ihanasti koko ajan läsnä. Kaikki hahmot vaikuttavat jo pidettäviltä, vaikka heistä onkin saatu vasta ihan pintaraapaisu. Pidän myös näitä nimistä! Halhe ja Kilve ovat erityisen kivat. Tämä etenee melkein tuskastuttavan hitaasti, kun haluaisin vain äkkiä tietää lisää ja lisää tästä maailmasta! Toivottavasti pääsemme seuraavissa luvuissa kolmikon mukana kaupunkiin. Minua kiinnostaa aina tällaisista tarinoista tietää, millainen "tavallinen maailma" on. Mökissä on lankapuhelimia, mutta kuinka kehittynyt kaupunki lopulta onkaan?

Kiitoksia tästä, odottelen innolla jo jatkoa!

[Crys]

Lyra: Oho aikamoinen sattuma sitten nimen kanssa Mä kun luulin olevani niin omaperäinen keksiessäni nimiä Jee kiva että fantasiafiilis välittyi, mäkään en ole törmännyt vuodenaikasidonnaisiin taikajuttuihin, joten ajattelin että se vois olla kiva kokeiltavaksi Mä pähkäilin tälle pitkään eri nimiä, mutta munkin mielestä tuo Vuodenkierto vaan tuntui siltä ainoalta oikealta Kiva että tykkäät Valonasta, hänestä kuullaan tässä osassa lisää! Kiitos paljon kommentistasi <3
Avaruuspiraatti: Kiva että tykkäät nimistä! Mulla on ollut hauskaa niitä keksiessäni, koska kaikki aikasemmat fantasiajuttuni joita oon kirjotellut (mutta en uskaltanut julkastaa koska ne oli niin huonoja heh) on ollut enemmän sellasta mainstreamteinifantasiaa ja nimetkin sen mukaisia, mutta nyt kun pystyn ammentamaan tähän luontoideoihin ja nimiin pohjolaista fiilistä (vaikka tämä sijoittuukin eri maailmaan kuin tämä meidän maailma) niin huomasin että se sujuu paljon paremmin ja luontevammin ja olen enemmän tyytyväinenkin tuotokseeni Sori joudut odottamaan kaupunkilukua vielä vähän, koska sitä päästään tarkastelemaan vasta tän luvun jälkeen Kiitos sullekin valtavasti kommentista <3

3. Valona

Valona hääri kiireisenä ympäri taloa odottaessaan mentorinsa saapumista. Kaiken piti näyttää täydelliseltä. Jokaisen tason piti kiiltää, kaikkien tavaroiden oli oltava paikoillaan, eikä lattialla saanut olla yhtäkään roskaa. Tietysti vanha hirsimökki toi mukanaan haasteita, kuten pinttyneitä tahroja, hämähäkinverkkoja kulmissa ja kuluneita huonekaluja, sillä mökki oli palvellut taikovia jo kymmeniä vuosia ennen heitä eikä taikuuskaan aivan loputtomuuksiin pystynyt auttamaan.

Hirsimökki, jonka värimaailma sekalainen ja jonka huonekalut olivat kaikki eriparisia ei ollut aivan sellainen, jonkalainen Valona tulevaisuudessa haluaisi kodikseen: hän halusi vaaleita värejä, symmetrisiä seinäkoristuksia ja isoja ikkunoita. Ja paljon tilaa. Mökki oli tavattoman pieni neljälle henkilölle, joka oli hieman ärsyttävää Valonan mielestä, sillä ympärillä oli tilaa loputtomiin.

Valona repi yhden Kilven lehdistä nojatuolin istuintyynyn välistä. Kilve levitti aina lehtiään ympäri taloa, joita tänäänkin oli eilisestä siivoamisesta huolimatta eksynyt vääriin paikkoihin. Valona ei kuitenkaan uskaltanut käyttää taikuuttaan siistimiseen – mitä hän oli kesällä useasti tehnyt – koska hän halusi olla mahdollisimman vahva koetta varten, vaikka se olikin kuulemma vain keskustelu. Mutta miksi sitä sitten sanottiin kokeeksi? Typerää, ihan kuin heille haluttaisiin aiheuttaa ihan tahallaan stressiä.

Valona asetti käsityölehden lehtitelineeseen ja suoristi lehdet millintarkasti. Yksi lehdistä oli eri kokoinen kuin muut, joka ärsytti häntä niin, että hänen oli pakko laittaa se taaimmaiseksi, jottei se erottuisi joukosta niin. Onneksi muut olivat poissa, jottei hän saanut todistajia pakonomaiselle siivoamiselleen. Tai no ehkä olisi kiva, jos Halhe olisi paikalla. Halhe osasi aina sanoa oikeat sanat.

Kello lähestyi kahtatoista. Pitäisikö hänen syödä? Ei, hän oli liian hermostunut aamupalaa varten, vaikka oli ollut ylhäällä seitsemästä asti, koska ei ollut pystynyt nukkumaan jännitykseltään. Hän oli tutkinut huolella kansionsa kesän merkkejä, jotta jokainen kukka ja lehti oli visusti omalla paikallaan ja selitykset merkin vieressä oli kirjoitettu täsmälleen saman kokoisilla kirjaimilla. Kaikki olivat kehuneet hänen täydellistä käsialaansa läpi hänen kouluvuosiensa, mutta totuus oli se, että Valona piirsi ensin viivoittimella apuviivat, luonnosti kirjaimet sitten lyijykynällä, vahvisti ne värikynällä ja kumitti sitten apuviivat. Kukaan ei tiennyt koko prosessia, paitsi Halhe. Kaikkien muiden mielestä moinen täydellisyyden tavoittelu oli täysin turhaa, jos siihen kului niin paljon aikaa, mutta Valona nautti nähdessään täydellisiä asioita. Täydellisyyden tavoittelussa oli toki varjopuolensakin. Jos muste sattui vähänkin leviämään, ei hän saisi rauhaa ennen kuin poistaisi sen taikuudella ja nyt kun kesäkin oli ohi, oli virheiden korjaus tulossa paljon vaikeammaksi. Nyt ei ollut varaa virheisiin.

Valonan inhoama epävireisen kuuloinen käkikello alkoi kirkumaan kahdentoista merkiksi. Hän sieti sitä vain siksi, että Kilve sattui jostain ihmeen syystä pitämään siitä niin paljon, mutta kun Kilve lähtisi talosta, hän saisi viedä kellon mukanaan tai se päätyisi roviolle poltettavaksi. Valona laski jokaisen rääkäisyn mielessään ja sen vaiettua odotti henkeä pidätellen koputusta ovella. Taikuus liikahteli syvällä ihon alla hermostuneesti, mutta ei onneksi niin vahvasti, että se näkyisi päällepäin. Valona joutui ottamaan henkeä minuutin kuluttua umpeen, sillä tietenkään mentori ei olisi niin täsmällinen, ei kukaan ollut. Paitsi Valona. Kun hänestä tulisi mentori, hän olisi juuri niin täsmällinen.

Valona istui alas olohuoneen punaiseen nojatuoliin ja tarrasi kätensä automaattisesti kiinni sen käsinojiin. Hänellä oli paha tapa nyppiä nojatuolin käsinojaa, mutta nyt hän ei saisi tehdä niin, kun hän ei voinut sitä korjata. Hän pakotti kätensä irti ja laski ne päällekkäin syliinsä. Ahdistus kasvoi rinnassa inhottavana solmuna. Valona naputteli kynsiään sormenpäitään vasten ja tuijotti vihreän kansionsa kantta, johon hän oli täydellisellä kursiivilla kirjoittanut Kesän merkit – Valona. Teksti oli ympäröity kohokuvioköynnöksin, jotka jatkuivat kansion kaikkia reunoja pitkin. Köynnösten seassa oli satunnaisia kukkia, jotka hän oli itse poiminut pihalta ja sulauttanut ne taikuudella osaksi kansiota. Se näytti hyvältä. Ainakin, jos hän ei tarkastellut jokaista yksityiskohtaa ja huomannut, että terälehdet olivat erikokoisia. Oliko kansio vähän vinossa pöydällä? Johtuiko se vain tästä kulmasta? Valona nousi ylös ja tarkasteli kansiota lintuperspektiivistä. Kyllä se oli täydellisen suorassa. Hän oli tarkastanut sen jo kolmesti aikaisemmin.

Hänen sydämensä jätti lyönnin väliin, kun puuoveen koputettiin. Taikuus hypähti hetkeksi hänen iholleen, saaden ihon tuntumaan hivenen ahtaalta. Valona hengitti syvään ja pakotti keltaisen valon piiloon, sillä taikuuden pomppiminen oli kesän loputtua kauhean väsyttävää. Hän halusi näyttää taitonsa. Hän halusi näyttää, että hänellä oli taitoja.

Valona kiirehti ovelle ja vilkaisi itseään ohi mennen eteisen pyöreästä peilistä, jonka nurkat olivat ärsyttävästi halkeilleet. Haaleansiniset hiukset kääntyivät kevyisiin laineisiin pituudesta johtuen. Joskus hän suoristi ne taikuudella, mutta nyt hän ei tietenkään voinut. Niiden latvat alkoivat taas ohentua, mutta Valona vihasi hiustenleikkuuta. Hänellä oli ollut lyhyet hiukset koko lapsuutensa ajan, eikä hän aikonut enää koskaan leikata niitä niin lyhkäisiksi. Valona hengitti syvään muutaman kerran ja avasi oven leveä hymy kasvoillaan.

Oven takaa häntä tuijotti nainen, joka ei ollut juurikaan muuttunut heidän parin kuukauden takaisesta tapaamisestaan. Tyylillensä uskollisesti mentori Venhalla oli yllään nilkkoihin asti yltävä miehustan kohdalta kireä mekko, jonka helma laskeutui ilmavasti lantiolta alaspäin. Näin viileämpään vuodenaikaan hartioilla lepäsi turkiskauluksinen viitta. Vaaleanruskeat hiukset olivat siistillä nutturalla, jonka päällä lepäsi pronssinen hiuskoriste, jossa oli sinisiä topaaseja. Nainen näytti yhä nelikymppiseltä, vaikka Valona tiesi, että hän oli lähempänä sataa vuotta.

”Mentori Venha, tervetuloa”, Valona tervehti lämpimästi ja kätteli naista.

”Kiitos Valona, mukava nähdä sinua taas”, mentori Venha sanoi hymyillen ja astui sisään. Naisen ruskeissa silmissä näkyi kesän keltainen paremmin kuin hänen omissaan, mutta mentori olikin tietysti oppinut hallitsemaan taikuutensa ympäri vuoden. Nainen riisui viittansa naulaan ja antoi katseensa kiertää hetken aikaa mökkiä, ennen kuin se asettui Valonaan. ”Kuinka olet voinut?”

”Kiitos hyvin. Olen sopeutunut tänne erinomaisesti. Minulla kävi tuuri mökkikumppanieni suhteen”, Valona jutusteli kävellessään peremmälle pieneen olohuoneeseen.

”Sepä hyvä”, mentori Venha sanoi seuratessaan Valonaa.

”Saisiko olla teetä?” Valona tarjosi.

”Kiitos, mutta minulla on tiukka aikataulu tänään. Paljon muitakin kesän lapsia, jotka kaipaavat ohjausta.”

”Tietysti”, Valona sanoi ja viittoi naista istumaan alas. Mentori Venha istuutui ruskealle sohvalle ja Valona otti paikkansa punaisesta nojatuolista sitä vastapäätä, jonka käsinojille Valona ei laittanut käsiään.

”Kerrohan”, mentori Venha aloitti heti löytäessään mukavan asennon sohvalta. ”Mikä sinua on eniten yllättänyt Vuodenkimarasta lähdettyäsi?” Suoraan asiaan, kuten aina. Siitä Valona piti.

”Varmaankin vapaus. Vuodenkimaran tiukan aikataulun jälkeen on erikoista, ettei ole aikataulua, jota noudattaa”, Valona kertoi keskittyen pitämään hymyään yllä, jotta hänen hermostuksensa pysyisi piilossa. Hänen oikean käden kyntensä kaivautuivat aivan huomaamatta vasemman käden ihoon. ”Välillä en ole varma mitä tehdä kaikella ajallani.”

”No, näitä ensimmäisiä kuukausia mökissä ei suotta kutsutakaan lomaksi”, mentori Venha hymyili.

”Aivan”, Valon myönteli. Hän ei ollut varma kutsuisiko kokemustaan varsinaisesti lomaksi. Oikeastaan hän oli aluksi tuntenut olonsa aivan eksyneeksi.

”Parastahan on se, että voi tehdä itse oman aikataulunsa”, mentori Venha huomautti. ”Oletko löytänyt kiinnostavia harrastuksia?”

”Nautin kovasti puutarhan hoidosta”, Valona sanoi heti ja alkoi tuntea olonsa hieman helpottuneemmaksi, kun hän sai puhua asiasta, josta hän piti. ”Ajattelin, että voisin kenties kokeilla floristin alaa lähdettyäni mökistä, vaikka tietysti ensisijainen haaveeni on mentoriksi pääsy.” Hän tiesi, että mentorikoulutukseen päästäkseen oli oltava kaksikymmentäviisi, sillä sanottiin, että vasta silloin tunsi oman taikuutensa läpikotaisin. Valonan mielestä mokoma ikäraja oli typerä, sillä hän halusi päästä mentoriksi niin nopeasti kuin mahdollista. Hän halusi tehdä jotain hyödyllistä. Hän halusi auttaa muita.

”Mentorikoulutus on kunnioitettava haave. Vaikka kilpailu koulutukseen pääsystä on kovaa, en kuitenkaan epäile, etteikö sinusta olisi siihen”, mentori Venha vakuutti. Mentori oli nähnyt Valonan kasvavan kymmenvuotiaasta kahdeksantoistavuotiaaksi, joten Valonan kyvyt olivat tulleet naiselle hyvin selviksi, olihan mentori Venha ollut hänen ryhmänohjaajansa koko Valonan kouluajan.

”Varmasti sinusta tulisi hyvä floristikin”, mentori jatkoi. ”Huomasin kyllä kukoistavat kukkasi. Syksy on toki jättänyt niihin jälkensä, kuten on odotettavissa. Onko se jättänyt sinuun jälkensä?”

Äkillinen aiheen vaihto sai ahdistuksen solmun palaamaan taas puristamaan hänen vatsaansa. ”Ai, tuota, no, kaipa se hieman on”, Valona myönsi. Hän ei pitänyt siitä, että joutui myöntämään heikkouksiaan. Varsinkaan mentori Venhalle, jota hän ihaili niin. Vain Halhen kanssa Valona uskalsi jakaa epävarmuutensa. ”Olen kovin väsynyt. Taikuus tuntuu… kaukaisemmalta.”

”Niin, se on normaalia”, mentori Venha myönsi. ”En aio pehmustaa tätä sinulle, Vuodenkimarasta lähdön jälkeen ensimmäinen vuosi vaihdoksen jälkeen on rankka. Taikavoimat saattavat tuntua melkein olemattomilta, varsinkin vastavuodenaikaan”, mentori Venha varoitti.

Valona muisti hyvin alkukesän seremoniansa – voimien kukoistuksen – jolloin Vuodenkimarasta valmistuvat vapautettiin oppilaitokseen sitovasta linkistä, joka suojeli alaikäisiä voimien väärinkäytöltä ja vahinkopurkauksilta. Valmistumisen jälkeen he olivat vastuussa itse itsestään, eikä sidos Vuodenkimaran taikuuteen enää auttanut heitä heidän oman vuodenaikansa vaihduttua. Taikuus oli toki tuntunut viime kesänä vahvemmalta kuin se oli koskaan kouluaikoina tuntunut, mutta nyt vaihdoksen saapuessa tien tukki jyrkkä ylämäki. Oikeastaan se tuntui oikealta vuoristolta, jota ei ollut mahdollista kiertää ja ylöspäin kipuaminen kävi tuskastuttavan hitaasti ja raskaasti. Halhen mukaan uupumus helpotti vasta vastavuodenajan jälkeen, joten hänellä oli pitkä matka edessään. Vain ahdistus ja jännitys, jota hän nyt koki ”kokeesta” johtuen auttoi häntä jaksamaan nytkin, joten kaipa hänen pitäisi olla kiitollinen solmusta vastassaan.

”Kyllä minä selviän”, Valona vakuutti, vaikka joskus hänestä tuntui, ettei hän mitenkään voisi selvitä. ”Ystävieni apu on ollut suuri.”

”Se on hyvä”, mentori Venha myönsi ja vilkaisi sitten ensi kerran kansiota sohvapöydällä. Valona käänsi kansion pikaisesti oikein päin mentorin suuntaan. Miksi hän ei ollut tajunnut tehdä sitä aikaisemmin?

”Tässäkö ovat sinun kesäsi merkit?” mentori kysyi.

”Kyllä vain”, Valona sanoi ylpeänä, mutta epävarmuus hiipi hänen mieleensä, kun mentori Venha selasi kansiota neutraalin näköisenä. Valona pureskeli poskensa sisäpintaa odottaen malttamattomana mentorin reaktiota. Hänen teki mieli raapia nojatuolin käsinojaa, mutta sen sijaan raapi sormiensa ihoa.

Mentori Venha pysähtyi yhteen kohtaan ja osoitti kuivattua apilan kukkaa, jonka Valona oli päällystänyt yhdelle sivulle.

”Kerrohan, mikä on tämän kukan tarina”, mentori Venha kysyi.

Valona käänsi päätään, jotta pystyi näkemään kukan vieressä olevan tekstin. ”Keräsin sen eräänä päivänä, kun kävelin Halhen kanssa nummella”, Valona kertoi ja osoitti tekstiä, johon hän oli sen selittänyt. Kesäkuun seitsemästoista päivä.

”Mistä te juttelitte?” mentori Venha kysyi.

”Öö, ei varmaan mistään erityisemmästä. Ihan niitä näitä”, Valona selitti epämääräisesti ja tarrasi kirjaan yrittäen muistaa kyseisen päivän.

Mentori Venha sulki kirjan hänen käsissään, pakottaen Valonan katsomaan itseään. ”Tiedätkö sinä mitä varten merkit ovat?”

”Merkit ovat apukeinoja, joita taikova voi käyttää linkkinä taikuuteen oman vuodenajan mentyä”, Valona kertoi itsevarmasti. Suunnilleen sanantarkasti niin se olikin kerrottu oppikirjassa.

”Aivan. Ja mitä sinä tunsit, kun katsoit sitä apilaa?” mentori haastoi.

”No… kesän. Se on merkki kesästä”, Valona selitti, ahdistuen siitä, ettei selvästikään tiennyt mitä mentori halusi kuulla.

”Ei”, mentori sanoi napakasti. ”Se on kasvi, aivan kuten mikä tahansa muukin kasvi tuolla pihalla. Sillä kasvilla ei ole mitään merkitystä sinulle, jos se ei ole muisto mistään elämääsi liittyvästä. Sen ei tarvitse olla erityisen hyvä muisto, ei välttämättä, kunhan se on voimakas”, mentori Venha selitti.

Valona tunsi kasvojensa punehtuvan. Hän oli epäonnistunut täydellisesti ainoassa tehtävässään, joka hänelle oli siksi kesäksi annettu. ”No mutta olen minä kirjoittanut ne tiedot ylös, kyllä minä muistan sitten kun luen-” hän yritti kiireesti sepittää.

”Jos et muista muistoa pelkästään katsomalla merkkiäsi, ei se ole sellainen muisto, josta voit ammentaa voimaa. Se on merkityksetön”, mentori Venha sanoi painokkaasti.

”Mutta ajattelin, että jos niitä on paljon, on minulla sitten mistä valita. En halua, että ne loppuvat kesken”, Valona puolusteli katse käsissään.

”Eivät ne lopu kesken”, mentori sanoi pehmeämmin. ”Yksikin riittää. Tiedän monia taikojia, joilla on vain yksi tai kaksi merkkiä, mutta jotka ovat niin voimakkaita, että muuta ei tarvita. Muistot eivät katoa, eivät jos ne ovat tärkeitä. Määrä ei ratkaise vaan tärkeys”, mentori Venha selitti. Valona vilkaisi naista ja näki tämän hipaisevan nimettömässään olevaa topaasisormusta. Mentori taputti Valonan käsissä olevan kansion selkämystä. ”Etsi täältä joku kasvi, jonka tarinan muistat vilkaisemattakaan kirjoitusta sen vieressä.”

Valona avasi kirjan. Heti ensimmäisellä sivulla oli hänen seremoniapäivänään saatu kukka. ”Muistan tämän ruusun. Sain sen seremoniasta. Se on tärkeä, eikö?” Valona kysyi.

”En minä sitä voi sinulle kertoa. Tuntuuko sinusta, että se on tärkeä?”

”Tuntuu.”

”Kerro minulle mitä tunteita kukka välittää sinulle.”

”Tunnen… ylpeyden saavutuksistani. Helpotuksen siitä, että stressi on ohi. Huolen tulevasta”, Valona luetteli. Mentori Venha vaistosi hänen epävarmuutensa.

”Se on alku, mutta taikuus ei ole täydellisyyttä Valona. Sinun täytyy lopettaa täydellisyyden tavoittelu”, mentori Venha sanoi lempeästi. Hän tunsi liiankin hyvin Valonan pakonomaisen tarpeen olla paras. ”Taikuus on tunnetta, se on osa luontoa. Luontokaan ei ole täydellinen. Mikään kukka ei ole samanlainen”, nainen sanoi. ”Mieti mikä tekee kesästä kesän ja miten voit tuntea sen merkkisi kautta. Älä vain muistele, vaan elä kesässä. Tunne aurinko silmiesi alla, tunne lämpö ihollasi. Haista ruohon tuoksu nenässäsi, kuule lintujen viserrys ympärilläsi.”

Valona yritti keskittyä tuntemaan sen kaiken, mutta hän vain tunsi… niin kuin kaikki hänen muistonsa kesistä – mistä tahansa kesästä, jonka hän oli elämänsä aikana kokenut – lipuisivat hiljalleen syksyisen kylmän virran mukana kauemmas, sillä välin kun hän seisoi tervassa.

”Joo, ymmärrän”, Valona sanoi, vaikkei oikeasti ymmärtänyt. Hän tiesi, ettei saisi suoraa vastausta kysymykseensä. Jos hän oli jotain oppinut kahdeksan Vuodenkimaravuoden aikana, oli se sen, että taikuuden suhteen ei saanut suoria vastauksia.

”Haluan sinun poistavan tästä kansiosta kaikki ne kasvit, joiden tarinaa et muista lukematta selitettä niiden vierestä”, mentori Venha sanoi ja nousi sitten ylös.

”Siinäkö se? Ei mitään muuta ohjetta tai tavoitetta ensi vuodelle?” Valona ihmetteli ja pomppasi pystyyn. Hän tunsi olonsa aivan eksyneeksi ja se varmaan näkyi hänen alas kurtistuneiden kulmakarvojensa alta.

”Mökin tarkoitus on opettaa teitä elämään yhdessä luonnon kanssa, valmentaa teitä elämään ulkomaailmassa ja tasapainotella taikuuttanne sen kanssa. Se miten te päätätte tekevänne sen, on oman harkintakykynne varassa. Hanki harrastuksia ja ystäviä. Mieti tulevaisuuttasi.”

”Mutta minä en ymmärrä”, Valona tuskastui ja puristi kansiotaan rintaansa vasten. ”Kahdeksan vuotta koulussa meitä valmisteltiin oppimaan käyttämään taikuutta ilman sen käytännön opetusta ja nyt haluatte, että opettelemme vain itse?” Toki muutamaan haastavampaan asiaan oli tarjolla ohjausta, kuten liitoon, mutta sen opettelun sai aloittaa halutessaan vasta toisena mökkivuotena. Taikuuteen liittyvät oppiaineet olivat aina kiinnostaneet Valonaa eniten, joten oli harmi, että ensimmäiset kahdeksan vuotta koulussa heille oikeastaan opetettiin vain samoja aineita kuin tavallisillekin ihmisille. Opitte käyttämään taikuutta kunnolla sitten mökissä, heille oli toisteltu kerta toisena jälkeen.

”Jokaisen taikuus on ainutlaatuinen. Kukaan ei voi kertoa sinulle, miten käytät omaasi. Niin kauan kun taikuutta on ollut, on siitä yritetty kehitellä teorioita, mutta aina limaantuu poikkeustapauksia, jotka romuttavat teoriat”, mentori Venha muistutti ja puki sinisen viittansa ylleen. ”Kunhan muistat mottomme, pärjäät varmasti.”

”Luonto opettaa”, Valona sanoi vaisusti, pureskellen huulensa sisäpintaa.

”Luonto opettaa”, mentori Venha toisti ja avasi oven. Kylmä syysilma sai Valonan ihon kananlihalle. ”Muista, että voit aina tulla käymään”, nainen sanoi vielä ja katseli Valonaa lämpimillä silmillään.

Valona nyökkäsi ja pakotti hymyn huulilleen. ”Joo.”

Kun ovi sulkeutui mentorin jäljessä, Valona marssi lähimmän roskakorin luokse ja tiputti kansionsa sinne. Hänen sormensa olivat täynnä punaisia kynnenjälkiä ja hän tunsi olonsa kamalan väsyneeksi.

[Avaruuspiraatti]

Voih, kuinkas sitten kävikään! Jotain tällaista oli kyllä odotettavissakin, kun ei se liika täydellisyyden hakeminen voi olla hyvästä. Voi olla, että tehtävästä tulee Valonalle yllättävän hankala. Hän vaikuttaa hahmolta, joka toimii enemmän käytännön kuin tunteen kautta. Mutta ehkä Halhe voisi häntä opettaa n_n Kiitoksia tästä osasta ja kaupunkiseikkailuja odotellessa

[Crys]

Avaruuspiraatti: Valona on ehdottomasti enemmän järkeä käyttävä kuin tunteita Tässä kaupunkiseikkailua, kiitos itsellesi kommentistasi
A/N: miten niin osat muuttuu koko ajan pitemmiksi

4. Kilve

Toisin kuin Halhe, joka istui Kilven vieressä takapenkillä, Kilve ei enää hätkähtänyt melua, kun soratie vaihtui kiireiseksi moottoritieksi. Neljättä vuottaan mökissä viettävänä hän oli käynyt useasti kaupungissa ja tunsi sen betonisokkelon läpikotaisin. Tietysti hän tunsi vain Niittylahden ulkomaailman suhteissa kuulemma pienen kaupungin, joka sijaitsi viidenkymmenen kilometrin päässä Vuodenkimarasta ja suunnilleen kuudenkymmenen kilometrin päässä heidän mökistään. Se oli lähin kaupunki niillä main. Pientä kylää, jonka suurimmat nähtävyydet olivat kauppa ja postilaitos, ei varsinaisesti laskettu. Kaikki kaupungit olisivat tietysti erilaisia, mutta Kilve uskoi pärjäävänsä halutessaan muuallakin päästyään mökistä.

Ehkä seuraavan keväänä.

Auton vauhti laski neljäänkymmeneen, ja moottoritien varteen alkoi ilmestyä kerrostaloja. Halhe tuijotti uutta maisemaa silmät suurina, nenä melkein kiinni lasissa. Nainen tarrautui molemmilla käsillä kiinni ikkunanraamiin ja seurasi mielenkiinnolla ohi vilahtavia satunnaisia asuinrakennuksia, pitserioita ja kampaamoja. Kilve hymyili ystävänsä reaktiolle. Hän muisti itsekin ensivaikutelman, jonka kaupunki oli tehnyt häneen, vaikka olihan siitä jo aikaa. Tietysti he olivat nähneet paljon opetusvideoita kouluaikoina ja ulkomaailman eloa telkkarista mökissä, mutta sen näkeminen omilla silmillä oli eri asia. Tänään hänellä ei ollut oikein mitään asiaa kaupunkiin, paitsi näytellä sitä Halhelle. Elka oli sanonut etsivänsä uusia metsästyssaappaita, joten tämä varmaan kulkisi omia reittejään osan aikaa.

Kilve vilkaisi pelkääjänpaikalla istuvaa Elkaa, joka katseli ilmeettömänä ulos etuikkunasta. Kuskin takana olevalta penkiltä tarkastellessa Elkan terävät kasvonpiirteet piirtyivät hienosti vasten ikkunaa, josta loisti auringonvalo. Hän tunsi pienen harmistuksen pistoksen sisällään, kun heidän kahdenkeskeiset reissunsa saivat päätöksen. Elkan kasvonpiirteet kiristyivät heti, kun juututtiin kaupungin ruuhkaan. Niin, sitä näkymätöntä ilmansaastetta paikoillaan käyvistä autoista tuprutti kovasti, vaikka tällä vuosituhannella teknologia olikin sen verran kehittynyttä, että ilmanpuhtauden sanottiin olevan paras satoihin vuosiin.

Viimein harmaa auto kaartoi tutulle parkkipaikalle, jonne Laave heidät aina jätti, koska siinä oli ilmainen pysäköinti ja mies saattoi tupakoida rauhassa. Tupakointia Kilve ei ymmärtänyt ollenkaan, sillä Laavekin kuului alun perin taikoviin. Teknisesti tämä oli vieläkin taikova, mutta elänyt Niitynlahden kaupungin keskustassa mökeistä lähdettyään ja siksi ikääntynyt suhteellisen samalla tavalla kuin ihmiset ja hiljalleen menettänyt voimansa. Sitä se ihmiseen rakastuminen teettää, mies varoitti. Ikuisesta elämästä oli turha haaveilla, jos eli kaupungin saasteissa. Silti mies näytti ihmisten mittapuulla nuorelta ikäisekseen, sillä hänen tummat hiuksensa olivat vasta alkaneet harmaantua, vaikka hän lähestyi kuuttakymmentä ikävuotta.

Auton pinttyneestä tupakanhajusta huolimatta Kilve piti Laavesta, sillä tämä kertoi oivia tarinoita. Kuten vaikka sellaisia mukavia juttuja, että se kyseinen parkkipaikka, jolle he aina pysähtyivät, oli siksi aina niin autio, koska siinä oli kuulemma vuosien varrella murhattu useampikin ihminen. Sitä ympäröivät ikkunattomat betonivarastorakennukset kyllä varmasti antoivat öisin oivan näkösuojan murhahommille.

”Kolme tuntia. Älkää myöhästykö”, Laave muistutti ja tuijotti varsinkin Kilveä tuimasti paksujen kulmakarvojensa alta. Kilve virnisti. Hän oli altis myöhästelylle, eikä Laave varsinaisesti pitänyt siitä.

”Juu juu, ollaan ajoissa kuin armeijassa”, Kilve huikkasi ja heilautti kättään kuskille avatessaan ovensa. Ei sillä, että hänellä oli käytännön kokemusta armeijasta, mutta hän oli kuullut sen sanonnan televisiosta. Laave vastasi kätensä heilautuksella.

Ilman likaisuus tuntui aina aluksi iskulta vasten kasvoja. Se melkein huippasi puhtoiseen nummi-ilmaan verrattuna. Ei taikova ei välttämättä huomaisi eroa, mutta luonnon puute sai helposti taikovan pään tukkoiseksi. Laave kyllä sanoi, että siihen tottui vuosien kuluessa.

”No niin lapset, hengittäkää kunnolla sisälle tätä terveellistä kaupungin saastetta!” Kilve vitsaili ja teki liioitellun ison sisäänhengityksen. Ainakin ilma tuntui kaupungin talojen suojassa lämpimämmältä kuin tuulisilla nummilla.

Halhe nyrpisti nenäänsä ja katseli ympärilleen epäileväisesti. Se parkkipaikka oli varsin ruma kohta kaupunkia, sitä ympäröi isoja betonirakennuksia jokaiselta ilmansuunnalta. Halhe veti Kilven neulomaa punaista pipoa paremmin päähänsä. ”Tuntuu inhalta.”

”Luonnon puute saa taikuutesi vaimenemaan, älä huoli, vaihdos ei ole vielä tulossa”, Elka puhui ensi kertaa lähdön jälkeen.

”En tykkää siitä”, Halhe huokaisi ja yritti piilottaa nenänsä kaulahuivinsa taakse, joka yhtä lailla oli Kilven tuotantoa. Lankaa pitäisi muistaa ostaa. Kun talvi oli tulossa, villasukille oli aina tarvetta.

Kilve naurahti ja kiersi kätensä lohduttavasti naisen olkapäälle. ”Mutta ajattele siltä kantilta, sitten kun pääset takaisin, tuntuu se melkein luonnon lumoukselta. Ime nyt kaupungin savuja kunnolla sisääsi!”

Jo keskustaa kohti kävelemään lähtenyt Elka vilkaisi heitä kävellessään. ”Voitaisiin aloittaa keskustasta ja edetä sitten rantaa kohti”, hän ehdotti.

”Joo”, Kilve myönteli ja taputti Halhetta olkapäälle ja veti kätensä pois kiriäkseen Elkan kiinni. Kilve vilkaisi Elkaa, joka katseli eteenpäin katsomatta varsinaisesti mitään. Elkan mustat pitkät hiukset tarttuivat silloin tällöin syystuulen riepoteltaviksi ja löyhyttivät hänen suuntaansa tuoksua, joka oli samaan aikaan sekä kirpeä että makea. Kuten kaupunki, sekin sai Kilven pään pyörälle vaikkakin eri tavalla. Paljon paremmalla tavalla.

Elkalla oli yllään mustat tyköistuvat farkut, tummansininen trenssitakki, jonka leikkaus korosti kapeaa vyötäröä mutta samalla kulmikkaita hartioita. Takin alta pilkotti vihreä pienikukkakuvioinen sifonkipaita, jonka kaula-aukko laskeutui matalammalle, kuin mikä olisi syksyisen tyylin mukaista, mutta eivätpä talven lapset helpolla kohmettuneet tai sairastuneet flunssaan. Oli Elkalla kaulan ympäri vetäisty Kilven neuloma vihreä kaulaliina, mutta se lepäsi niin löysästi, ettei se tuonut mitään lämpöä. Tyyli oli oikein sopivaa Elkan androgyynille brändille, mutta kieltämättä huomiota herättävä vuodenaikaan nähden. No, Elka olikin itsessään jo huomiota herättävän tyrmäävä, minkä ironisuus lepäsi siinä, että hän itse kaikkein mieluiten pysyisi näkymättömänä.

Nytkin kun he kävelivät kohti keskustaa kahvilan, huoltoaseman, muutaman vaateliikkeen ja satunnaisten asuintalojen ohi, Elka keräsi vastaantulijoilta paljon katseita. Kilve saattoi vain toivoa, että hänkin herättäisi yhtä vahvoja reaktioita muissa, sillä hän itse oli kovin arkisen näköinen. Ruskeat kiharat hiukset, keskipainoinen, keskipituinen ja kasvotkin kaikin puolin keskenkertaiset. Hän oli se heppu, joka ensi kertaa ihmisiä tavatessaan sai kuulla monesti ”olemmeko me ennen tavanneet?” No se mikä häneltä puuttui ulkonäössä, hän korvasi vastustamattomalla karismallaan.

Oli hieman yli puolenpäivän ja kaupungin valaisi aurinko pilvettömältä taivaalta. Oli keskimääräistä lämpimämpi syyspäivä, joten Kilve tunki lapasensa nahkatakkinsa taskuihin. Ai lapaset ja nahkatakki? No joo, ehkä ei ihan paras yhdistelmä, mutta hän piti vain vaatteiden tekemisestä, ei oikeiden vaatekappaleiden yhdistelemisestä. Siksi hänen tyylinsä saattoi olla joskus aika sekalainen.

Lounasaika oli aluillaan, joten jokainen heidän ohittamansa lounaspaikka oli täysi. Heidänkin oli määrä käydä syömässä, mutta nyt kukaan ei ilmoittautunut nälkäiseksi.

”Kaupungin nimi on harhaanjohtava”, Halhe huomautti heidän oikaistessaan melko säälittävän viheralueen läpi. Nuutunutta nurmikkoa oli kuusi länttiä ja puita kaksi. ”Se kuulostaa niin luontoystävälliseltä. Tämä paikka on pelkkää betonia”, hän harmisteli. Nummien keskellä eläville satunnaiset pienet viherläntit olivat vähäinen lohtu.

”Ennen kaupunkia tässä oli kuulemma iso niitty, siitä se nimi varmaan on jäänyt, ajattelivat päästä helpolla rakentamisen suhteen, kun ei tarvinnut puita raivata pois”, Kilve kertoi ja potkaisi pikkukiveä saappaansa kärjellä. ”Ja jokikin sijaitsee kätevästi tuossa vieressä. Siellä on kiva ranta. Harmi, että joudut odottamaan ensi kesään uimareissuja varten, olisin voinut päihittää sinut uimakisassa”, Kilve kertoi ja pukkasi Halhea kylkeen. Sitten hän vilkaisi varovasti syrjäsilmällä Elkaa, jonka katse pysyi visusti edessä ja kasvot ilmeettöminä.

Viime kesänä Kilve ja Elka olivat pistäytyneet rannalla uimassa melkein joka kaupunkireissun yhteydessä. He olivat maanneet lämpimällä hiekalla pilviä bongailleen, roiskutelleet vettä toisen päälle rannassa kahlatessaan ja vain jutelleet… asioista, joita ei uskaltanut mainita mökissä. Tuntui että kaupunki oli kokonaan toinen maailma, joka ei ollut olemassa mökkiin palattua, tai ehkä he olivat kokonaan eri henkilöitä kaupungissa. Kaupungin asioista ei puhuttu jälkeenpäin, paitsi vasta uudestaan kaupungissa. Kesän aikana oli tuntunut, että Elka oli alkanut melkein unohtamaan vihansa kaupunkia kohtaan, mutta nyt tämän kasvot olivat taas kireät.

”No siihen en ryhtyisi, voittaisit varmasti, kun en minä osaa uida”, Halhe huomautti. Vuodenkimarassa päin ei ollut yhtäkään suurta lätäkköä, jossa polskia. Meri toki oli parinsadan kilometrin päässä nummista pohjoiseen jos sinne jaksoi patikoida. Kilve oli eräänä keväänä tehnytkin sen parin toisen kevään lapsen kanssa.

”Tai en tiedä. Ehkä minä osasin pienenä. En ole uinut sen jälkeen”, Halhe jatkoi äänen hiljentyessä loppua kohti. Yleensä Halhe oli niin innostunut kaikesta, mutta kaupunkireissu oli selvästi huolettanut tätä. Olihan se iso muutos mökkielämään verrattuna.

Hiljaisuus lankesi taas heidän keskelleen, eikä tällä kertaa edes Kilve keksinyt mitään sanottavaa. Kaupungin hiljaisuus ei toki oikeasti ollut hiljaisuutta, joten se teki kaikesta hieman siedettävämpää. Kuului liikenteen melua, ihmisten juttelua ja koiran haukkumista. Joku auto tööttäsi äänekkäästi edessä olevalleen, saaden Halhen säpsähtämään.

Tuntui oudolta, että Halhe oli mukana. Olihan se kiva, että hän sai näyttää ystävälleen paikkoja, mutta Seerin lähdön jälkeen Kilve ja Elka olivat kulkeneet kaupungilla aina kahdestaan. Siitä oli tullut heidän juttunsa. Silloin Kilve tunsi pääsevänsä lähemmäs Elkaa kuin koskaan. Nyt Elka tuntui olevan niin kaukana, vaikka kävelikin vain metrin päässä.

Kun kaupungin keskusta-aukio avautui heidän edessään, Halhe jäi tuijottamaan näkymää silmät suurina. Aukiolla oli meneillään markkinat, joten se oli täynnä pieniä pöytiä ja punaisia koppeja, joissa myytiin tavaraa. Kaiken sen keskellä kuhisi kymmenittäin ihmisiä tutkailemassa markkinoiden tarjontaa. Neliskulmainen aukio oli parinsadan metrin mittainen suuntaansa ja sitä ympäröi muutama ostoskeskus ja ravintola, joiden terasseille oli jopa uskaltautunut muutamia nauttimaan lounastaan auringonpaisteessa.

”Käydäänkö torilla? Eikö tämä olisi aika hyvä paikka ostaa jotain pientä merkiksi?” Kilve ehdotti. Ensimmäinen kaupunkireissu oli melko mieleen jäävä, jonka takia siitä saattoi saada vahvan merkin. Kilvellä itselläänkin oli oma merkkinsä kaupungista, kuunsirpinmuotoinen kaulakoru, jota hän parhaillaankin kantoi kaulassaan harmaan huivinsa alla. Korut olivat yleensäkin hyviä merkeiksi, koska niitä saattoi pitää jatkuvasti päällä.

”Olisi varmaan”, Halhe myönsi ja näytti viimein innostuvan reissusta.

”Minä lähden etsimään niitä saappaita”, Elka sanoi heidän takaansa. Elka oli jäänyt parin askeleen päähän ja vältteli vieläkin heidän katseitaan.

”Käydäänkö me syömässä jossain vaiheessa yhdessä?” Kilve kysyi ja yritti turhaan tavoitella toisen katsetta.

”Tavataan rannalla puolentoista tunnin päästä”, Elka sanoi ja katsahti heidän ohitsensa torin keskellä olevaa korkeaa kellotornia. Se näytti puoli yhtä.

”Okei”, Kilve sanoi vilkaistessaan itsekin kellotornia. Rannalla oli pari kivaa lounaspaikkaa. Kun hän kääntyi takaisin, Elka oli ehtinyt jo kadota ihmisvirtaan.

”Vaivaako häntä tänään joku?” Halhe kysyi.

”En ole varma”, Kilve sanoi hiljaa, vaikka hän tiesi, että kyllä vaivasi. Hän ei vain tiennyt mikä tarkalleen. Ei kai se aamuinen? Oliko Kilve heittäytynyt silloin liian suorasukaiseksi? Vai ajatteliko Elka taas Seeriä? Se turhautti häntä, koska hän halusi auttaa ystäväänsä, muttei tiennyt miten. Elka ei halunnut puhua asiasta ollenkaan. Paitsi silloin pari kertaa rannalla.

Kilve käänsi katseensa takaisin Halhen puoleen ja hymyili naiselle. ”No mutta torille mars”, hän sanoi pirteämmin. ”Toivottavasti et ole unohtanut oppejasi, nyt sinun tietosi ulkomaailmasta joutuvat koetukselle. Pian koittaa ultimaalinen testi”, hän vitsaili heidän lähestyessään suojatietä.

”Ja mikähän se on?” Halhe kysyi huvittunut katse silmissään.

”Liikennevaloissa odottaminen tietysti!” Kilve naurahti ja pysähtyi suojatien eteen punaisen valon palaessa.

”Kyllä minä liikennevalot muistan”, Halhe huomautti ja seisahtui Kilven rinnalle. ”Eivät ne ole muuttuneet erityisemmin kymmenessä vuodessa.”

”Niin sinähän olit kaupungista alun perin?” Kilve muisti yhtäkkiä.

”Joo”, Halhe sanoi tuijotellen eteenpäin, hymyn kadotessa silmistä. Aihe ei selvästi ollut mieluinen, mutta eipä se kai useimmille alun perin ulkomaailmassa kasvaneille lapsille ollut.

Joskus ihmiset löysivät luonnon lapsia luonnosta ennen kuin taikovat ehtivät havaita syntymän ja kasvattivat ne ominaan sen sijaan, että olisivat toimittaneet ne taikovien lastenkoteihin, jossa heidän kuului kasvaa. Luonnon lapsilla oli se ominaisuus, että he hurmasivat tavalliset, kuuliaisetkin, ihmiset hyvin helposti. Lapsen piilottaminen tietysti kostautui, kun lapsi viimein kymmenvuotiaana havaittiin linkin muodostuessa ja haettiin Vuodenkimaraan. Siinä vaiheessa ei auttanut lapsen tai aikuisen anelut, sillä oli vastoin lakia kasvattaa luonnon lapsi ulkomaailmassa. Se oli vaaraksi kaikille osapuolille, sillä lapsen taikuus ilman linkkiä muuhun taikuuteen oli arvaamatonta.

Kilve oli itse kasvanut lastenkodissa, joten hänellä ei ollut ikinä ollut vanhempia, joita kaivata. Tietysti heidän hoitajistaan tuli useimmille esikuvia, mutta kun piti kiistellä huomiosta kymmenten muiden lapsien kanssa, ei aivan samanlaista sidettä muodostunut, kun mitä hän oli nähnyt telkkarissa ihmisten muodostavan perheidensä kesken. Vaikka taikovat näyttivät hyvin ihmismäisiltä ja nykyään heidät luokiteltiinkin ihmisroduksi, he eivät itse voineet tuottaa lapsia. He syntyivät yksin luonnosta tasapainoksi kutsutun luonnon taikuuden seurauksena. Yleensä se havaittiin hieman ennen lapsen syntymää, jolloin joku pystyi olemaan lasta vastassa, mutta jos tasapaino oli epävarma, se saattoi jäädä huomaamatta, jolloin lapsi jäi yksin itkemään metsään, kunnes joku sen pelasti. Sen takia Kilvestä oli typerää, että ihmisiä rankaistiin jostain, jossa he tunsivat toimivansa oikein, mutta niin silti tehtiin. Maailma ei ollut aina reilu.

Liikennevalot vaihtuivat vihreiksi.

”Minä olen ajatellut, että olisikohan mitään keinoa saada selville keitä he olivat”, Halhe tunnusti heidän ylittäessään tietä.

Kilve tiesi, että oli turha yrittää muistuttaa Halheelle, että hänen vanhempansa olivat teknisesti rikollisia ja kaapanneet hänet oikeasta kodistaan, luonnosta. Hän ymmärsi, ettei se ollut useimpien ulkopuolella kasvavien lasten totuus. Yleensä he oppivat rakastamaan vanhempiaan ja vanhemmat heitä.

”Se on vaikeaa, jos et edes muista heidän nimiään”, Kilve huomautti.

He olivat vain kerran jutelleet Halhen perimästä, Halhen ensimmäisenä talvena mökissä. Oli ollut kova myrsky, ja Halhe oli ollut väsynyt vaihdoksesta, mutta talven äänet olivat pitäneet heidät molemmat hereillä myöhään. He olivat istuneet vieretysten sohvalla teemukit kädessä olohuoneen himmeässä valossa, kuunnellen talven raivoa ja katsellen takan tulta. Se oli illan raskaista aiheista huolimatta hyvä muisto, koska silloin heistä oli todella tullut hyvät ystävät. Viimein Halhe oli nukahtanut ja Kilve oli ottanut naisen syliinsä ja kantanut hänet sänkyyn. Kilve oli hetken aikaa katsellut Halhea peitellessään tätä peiton alle ja tuntenut sisällään vahvaa halua suojella tätä kaikelta pahalta. Hän oli pohtinut mahtaisiko Halhe olla viimein se, jota hän oli odottanut, joku josta tulisi hänen kumppaninsa, mutta niin ei ollut ikinä käynyt. Halhe oli aina tuntunut enemmänkin siskolta.

”Niin”, Halhe huokaisi ja kiinnitti huomionsa torin kojuihin. Kilve ei edes muistanut enää mihin kommenttiin Halhe oli tarkalleen vastannut.

”No mutta tämän retken tarkoitus on pitää hauskaa”, Kilve muistutti ja puristi ystäväänsä pikaisesti hartiasta. ”Katsos näitä, täällä on vaikka mitä kivaa tavaraa!” Kilve huomautti. Hänen katseensa osui heti neulomuksia myyvään kojuun. Ehkä hänkin voisi jonain päivänä myydä tuotoksiaan tällaisessa kojussa. Ei se tietysti unelmatyöltä vaikuttanut, mutta olihan se yksi mahdollisuus. Kilvellä oli paljon niitä ”yksiä mahdollisuuksia”, mutta ei varsinaisesti mitään muita ylittävää uratoivetta.

He kiertelivät toria melkein tunnin. Halhe löysi kuin löysikin itselleen merkin. Se oli puinen rannekoru, jossa oli keltaisia, oransseja, sinisiä ja vihreitä helmiä. Vuoden värit. Sellaiset he ostivat heille kaikille, ennen kuin suuntasivat kohti rantaa.

Joki ei ollut iso, kymmenisen metriä leveä, mutta sellaiselle, joka ei ehkä ikinä nähnyt pientä nummipuroa suurempaa vesimäärää, oli se varmaan vaikuttava näky. Syystuuli liehutti heidän hiuksiaan ja tuntui heti selventävän päätä. Halhen hartiat selvästi rentoutuivat ja tämä hengitti helpommin. Jokikin oli luontoa, vaikka se olikin ympäröity betoniseinämin. Kilve hypähti istahtamaan reunuksen päälle ja heilutteli ruskeita saappaitaan niin, että kantapäät kopahtelivat vasten kivireunustaa.

”Kuule Kilve”, Halhe aloitti tomerasti, kädet takin taskuissa.

”No mitä Halhe”, Kilve vastasi, tehden pilaa ystävänsä päättäväisestä aloituksesta. Halhe pukkasi miestä pohkeeseen kyynärpäällään.

”Ei kun oikeasti”, Halhe sanoi ja katseli häntä silmiään siristäen auringon takia. Se tarkoitti, että nyt ei vitsailtu vaan nyt oli Oikeaa Asiaa. ”Mikä sinulla ja Elkalla on?”

Kilve lopetti jalkojensa heiluttamisen. ”Hä? Ai miten niin?” hän kysyi hädin tuskin liikuttaen kehoaan sanoessaan sen. Eihän heillä ollut mitään. Ei yhtikäs mitään. He olivat kavereita.

”Onko teistä tyhmää, että minä olen mukana täällä?”

”Ei tietenkään”, Kilve vakuutti ja hyppäsi alas muurilta. Hän kääntyi pois auringonvalon suunnasta, jotta Halhen ei tarvinnut pitää kättä silmiensä yllä suojatakseen silmiään auringolta.

”Olette molemmat olleet hiljaisia”, Halhe huomautti.

”Ai autossa? No eihän sitä koko puolentoistatunnin matkalla pölistä. Ei mekään Elkan kanssa kahdestaan tehdä niin”, Kilve selitti ja naurahti peittääkseen epävarmuutensa. Mutta Halhe näki läpi. Halhella oli sellainen kyky.

”Voit kertoa minulle. Osaan pitää salaisuuden”, Halhe huomautti.

Kilve vilkaisi Halhea, joka katseli häntä rohkaisevasti. Tällä oli niin lämpimän näköiset kasvot syksyn lapseksi. Kyllä hän luotti Halheen, mutta kun ongelma oli siinä, ettei hän itsekään tiennyt oikeastaan mitä hän sillä hetkellä ajatteli... Hän tiesi vain mitä joskus oli ajatellut, mutta sitten Seeri oli pilannut kaiken, eikä mikään ollut enää samalla tavalla.

”Hei.”

He hätkähtivät molemmat, kun Elka yhtäkkiä seisoi heidän vieressään kädessään metsästysliikkeen kassi.

”Tsiisus, sinulla pitäisi olla kello kaulassa”, Kilve huomautti. Elka kulki aina niin ihmeen äänettömästi. Käyttikö tämä taikuutta siihen? Ja Elka vielä ihmetteli, miksi hän sai niin paljon kommentteja muilta haltiamaisuudestaan.

”Siitä ei olisi enää hyötyä, kun opin liitämään”, Elka huomautti ja nytkäytti suupieltään hieman. Kilve aina ihmetteli miksi kävelyn rakastaja halusi oppia teleporttauksen salat, sillä se ei ollut pakollinen opittavaksi. Liitäminen kieltämättä oli kätevää, vaikka Kilve ei hallinnutkaan sitä kovin pitkään yhteen putkeen. Ehkä ensi kevät toden sanoisi. ”Joko mennään syömään?”

”Joo”, Kilve suostui helpottuneena keskeytyksestä. ”Kauhea nälkä”, hän heitti teennäisen pirteästi.

Kun kolmikko käveli kohti suosittua lounaspaikkaa, Kilve piti katseensa visusti jalkakäytävän asfaltissa. Hänestä tuntui, ettei hänen edes tarvinnut kertoa Halheelle mitään. Halhe taisi tietää jo. Joskus hänestä tuntui, että Halhe tunsi hänet paremmin, kuin hän itse.

[Auri]

Apua tännehän on tullut vaikka kuinka monta lukua!! Luin heti tuon ensimmäisen luvun kun bongasin sen... jostain? Kiinnostuin tuosta nimestä, koska se on yksinkertainen mutta nätti, ja fantasia-arkielämä on ehkä parasta ikinä. ♥ Tämä maailma on aivan ihana, todella mielenkiintoinen ja vaikuttaa tarkasti mietityltä, ja esittelet sitä hyvää vauhtia samalla kun tapahtuu muuta, juurikin kaikkea arkista. Kaikki hahmot vaikuttavat hirmusymppiksiltä ja oon ihastunut nimiin hurjasti! Tässä on todella kaunista kuvailua, ihan herkistyy.

Taikuus liikahteli syvällä ihon alla hermostuneesti, mutta ei onneksi niin vahvasti, että se näkyisi päällepäin.

Tämä on ihan lempikohta kaikista näistä luvuista. Jotenkin niin kaunis.

”Se on alku, mutta taikuus ei ole täydellisyyttä Valona. Sinun täytyy lopettaa täydellisyyden tavoittelu”, mentori Venha sanoi lempeästi. Hän tunsi liiankin hyvin Valonan pakonomaisen tarpeen olla paras. ”Taikuus on tunnetta, se on osa luontoa. Luontokaan ei ole täydellinen. Mikään kukka ei ole samanlainen”, nainen sanoi.

Tämä kohta itkettää jotenkin tosi paljon. Olen itse ihan kamala perfektionisti ja täydellisyyden tavoittelu tuottaa hirveää stressiä ja ahdistusta, ja jotenkin tämän lukeminen toi tunteet pintaan. Jonkinlaisen helpotuksen, ehkä.

Valona nousi ehkä minun lempihahmoksi näistä kaikista, koska ymmärrän niin paljon hänen aivoituksiaan. Halhe on myös kovin kiinnostava! Vaikuttaa tosi symppikseltä ja mukavalta, kiltiltä. Ja Kilve ja Elka ovat jo nyt ihanat rakkaat ;; ♥ Onko paha, jos toivon kovasti, että he päätyisivät yhteen? Seeri vaikuttaa kiinnostavalta muuttujalta tässä yhtälössä, mutta toivottavasti Elkan kaipuu hellittäisi vähän ja hän näkisi mitä hänellä on aivan edessään.

Rakastan tässä noita kaikkia värejä, jotka yhdistyy vuodenaikoihin. Silmät ja hiukset, valo ihon alla. Vuodenajat on ihania, niiden takia oon aina rakastanut asua Suomessa, ja taikuus on lähellä sydäntä joten tätä on aivan ihana lukea. Kirjoitat todella hyvin, kaikki tässä on juuri paikallaan. Luonnonlapset kuulostaa mielenkiintoiselta konseptilta, että he syntyvät ihan vain taiasta. Ja Vuodenkimara kiinnostaa tosi paljon! En oikein osaa sanoa muuta kuin vau, tämä on aivan loistava ja luen tätä suurella innolla! Ihanaa, että osia ilmestyy näin rivakkaan tahtiin ♥ Jään todellakin seurailemaan, kiitos!!

[Crys]

Aurinkolapsi: Hehee jee kiva jos oon jo onnistunut saamaan sut shippaamaan, mutta enpä paljasta vielä ketkä tässä yhteen päätyy jos päätyy Kiva myös että tykkäät hahmoista ja voit jopa samaistumaan Valonaan, koska en ole kovinkaan kokenut originaalihahmon luoja Paljon kiitoksia kehuista
A/N: Anteeksi tässä on paljon epäsuoraa kerrontaa mutta jossain vaiheessa mun piti avata vähän menneisyyttä Ja taas osien pituus vain pitenee vaikkei ollut tarkoitus.

5. Halhe

Halhe tuijotteli väsyneenä auton ikkunasta ulos. Kaupunkireissu oli vienyt kauheasti voimia. Miten jotkut pystyivät asumaan kaupungeissa? Vaikkei olisi taikova, oli melu korvia huumaava ja kiire rasittava. Silti, kaipa kaupungissa oli puolensakin.

Ruoka oli ollut hyvää. He olivat käyneet viehättävässä pienessä lounaskahvilassa, jonka katto oli maalattu näyttämään taivaalta, mistä Halhe oli kovasti pitänyt. Lounasbuffetissa oli ollut tarjolla vaikka mitä eri lajeja, muun muassa lohta, jota hän oli kovin harvoin maistanut. Lähimmässä kaupassa, jossa kaikki mökkien asukkaat hoitivat ostoksensa, tarjottiin yleensä vain lähistöllä tuotettuja ruokia, joiden tuottamiseen mökkiläiset enimmäkseen hoitivat. Heidän mökkinsä tuotti sinne perunoita, porkkanoita, lanttuja, nauriita ja kurkkuja, joita he kylvivät joka kevät suuren kasvimaallisen. Lisäksi silloin, kun Elka sattui saamaan metsällä saalista, riitti siitä usein kauppaankin jaettavaksi. Kalaa ei tietysti ollut usein tarjolla, koska lähistöllä ei ollut suuria jokia. Joskus lihaa tuotiin myös kaupungista muiden päivittäistavaroiden mukana, mutta sitä he harvoin ostivat, sillä eivät olleet varmoja kuinka hyvissä oloissa luomutuotteiksi mainostettujen lihojen eläimet olivat eläneet.

Ruoka oli ollut herkullista ja sitä oli ollut tarjolla vaikka mitä sorttia. Useimmat lajit olivat olleet uusia ja outoja, mutta se oli inspiroinut Halhea ostamaan puukorujen lisäksi reseptikirjan, jotta hän voisi kokeilla uudentyyppisiä reseptejä.

Joki oli ollut myös hieno, vaikka jotenkin surullinen kaiken sen betonin ympäröimänä. Hän ei ollut varma oliko se luonnon puhetta vai pelkästään hänen omaa tulkintaansa, mutta hän oli tullut surulliseksi ajatellessansa, että joskus joki oli virrannut suuren niityn keskellä vapaana, mutta sitten sen ympärille oli rakennettu kaupunki ja joki oli vangittu raameihin. Hän ei ymmärtänyt miten Leeva pystyi asumaan kaupungissa. Hänestä oli tuntunut niin kuin hänet oli sullottu tiiviiseen laatikkoon, josta oli vähitellen alkanut loppumaan ilma. Taikuus oli tuntunut katoavan samalla tavalla kuin Vuodenkimaran jälkeen ensimmäisessä vaihdoksessa. Hän oli tuntenut varmaan aika samalla tavalla, kuin mitä Valona nyt tunsi. Valona parka, tällä oli pitkä matka edessään. Halhen pitäisi järjestää jotain kivaa tekemistä heille kaikille, jotain joka ei vaatisi liikaa voimia. Ehkä piknik ja korttipeli? Tai iltapala olohuoneen takkatulen edessä?

Torikin oli ollut ihmeellinen, siellä oli ollut niin paljon kauniita tavaroita. Hän olisi halunnut ostaa kaiken, mutta hänellä ei tietenkään ollut varaa paljoon. He saivat valtiolta rahaa niukasti, paljon niukemmin kuin tavalliset ihmiset, mutta sentään heidät nykyään laskettiin ihmisiksi. Taikovien tilanne ei ollut aina ollut yhtä helppo. Onneksi hän oli syntynyt siihen maailmaan, sillä vasta puolivuosisataa sitten taikovien oli täytynyt piilotella ihmisten sorrolta, jotteivat joutuneet tapetuiksi tai orjiksi.

Nykyään taikoviin suhtauduttiin joko varauksella tai ihannoiden. Kun taikuutta oli alkanut näkymään myös populaarikulttuurissa fantasiagenren yleistyessä, oli suhtautuminen taikoviin kaiketi muuttunut positiivisemmaksi, vaikka Halhella ei tietysti ollut paljonkaan käytännön kokemusta ulkomaailmasta. Vanhempi väki toki tapasi olla ennakkoluuloisempi. Se oli ihmisrodun valitettava vika: kaikkia vähemmistöjä vieroksuttiin ja valitettavasti taikovia oli vuosi vuodelta vähemmän, varsinkin teollistumisen alettua. Luonnon kuolema koituisi aikanaan myös taikovien kuolemaksi.

Auto pysähtyi viimein nytkähtäen mökin numero viisitoista eteen, ja Halhe heräsi horroksestaan. 

”Nukahditko, unikeko?” Kilve kiusoitteli.

”En tietenkään”, Halhe heitti ja kompuroi unenpöpperössä ulos autosta. Heti kun hän sai oven auki, hän tunsi heräävänsä eloon.

Muutos todella tuntui luonnon lumoukselta. Nummen kostea ilma tuntui kuin puhtaalta energialta hänen suonissaan. Halhe henkäisi syvään helpottuneen ja sulki silmänsä. Hänen ihonsa kihelmöi, kun taikuus iloitsi paluusta luontoon.

”Hehkumato”, Kilve virnisteli.

Halhe vilkaisi itseään ja näki, että hänen kätensä hohtivat oranssia valoa. ”Olet vain kateellinen, koska kevät on niin kaukana”, Halhe vastasi ja lähetti muutaman kipinän Kilven naamaan.

”Hei!” Kilve kiljaisi kipinöiden nipistäessä hänen nenänpäätään ja huitoi niitä pois.

Toisen taikuus kirvelsi ihoa, ellei sitten sattunut olemaan rakastunut toiseen. Sanottiin, että joillakuilla oli sielunkumppani, joiden taikuus oli linkissä toisen kanssa, jolloin koskettaessa taikuus ei milloinkaan satuttaisi toista. Halhe itse ei uskonut moiseen, se oli tuntunut enemmän huuhaalta, jota Vuodenkimaran myöhäisimmillä luokilla olevat oppilaat olivat levittäneet löytäessään seurustelukumppaninsa ja esittäessään niiiiin rakastuneita. Jälkeenpäin asiasta oli tullut tietysti vitsi, kun se sielunkumppanuus oli kestänyt vain pari viikkoa. No, ehkä hän pilkkasi samalla itseään, sillä oli hänkin langennut sepittämään sitä valhetta alettuaan seitsemännellä luokalla seurustella Meltan kanssa.

”Onko teillä niitä vihanneksiaa kauppaan?” Laave huikkasi autosta.

”Öö, katsotaas, onkohan Valona muistanut nostaa jotain kasvimaasta”, Kilve tuumi ja suuntasi sisälle lankakassinsa kanssa. Elka oli jo mennyt edeltä. Halhe maleksi sisälle mahdollisimman hitaasti, jotta pystyi lataamaan akkujaan vielä vähän kauempaa.

Keittiössä tuoksui multa. Vaaleansinisellä puupöydällä lepäsi laatikoittain juureksia, joita Valona oli kuin olikin muistanut nostaa kasvimaalta. Valonan yhä haaleammaksi muuttuvat hiukset heiluivat tämän hinkatessa tiskipöydästä jotain itsepäistä tahraa.

”Hei, miten meni koe?” Halhe kysyi heti Valonalta, joka ei joko huomannut heidän tuloaan tai välittänyt siitä heti. 

”Ihan hyvinhän se”, Valona vastasi liioitellun pirteästi, joka vihjaisi päinvastaista. Halhe ei kuitenkaan alkanut tenttaamaan Kilven läsnä ollessa. Nainen kääntyi ja hymyili heille kireää hymyä. Hänen kasvojaan painoi väsymys. ”Miten kaupungissa?” hän kysyi. Ennen kuin Halhe ehti vastata, Kilve kumartui hänen olkapäänsä yli ja nappasi porkkanan laatikosta.

”Hei, ne eivät ole sinulle. Auta kantamaan ne pihalle”, Valona moitti Kilveä ja työnsi tämän käsiin yhden laatikon.

”Ei ne yhden puuttumista huomaa”, Kilve oletettavasti sanoi, mutta puhe oli yhtä mongerrusta, sillä hänellä oli porkkana suussaan. Kilve nosti taikuudellaan laatikon ilmaan ja teki saman muutamalle muulle laatikolle, jotka lepäsivät pöydällä. Niin hän sai yhden käden vapaaksi porkkanan syömiselle.

”Et saa niitä kaikkia”, Valona huomautti ja nappasi yhden laatikon ilmasta.

”Saan saan”, Kilve vakuutti mussuttaessaan porkkanaansa, sillä hän ei varsinaisesti ollut kieltojen ystävä. Yksi laatikko uhkasi jo tipahtaa alas, kun miehen keskittymiskyky herpaantui.

Halhe nostatti loput laatikot niin, että Kilve ja Halhe kannattelivat molemmat neljää laatikkoa ilmassa ja Valona kantoi kahta käsissään. Elkaa ei näkynyt keittiössä, joten tämä oli kaiketi mennyt jo yläkertaan.

Vihreä ja oranssi taikuus kipinöivät ilmassa laatikoiden leijuessa ovea kohti ilman halki. ”Viimeinen pihalla on mätämuna!” Kilve naurahti ja kiidätti laatikkonsa vauhdilla eteistä kohti. Yksi laatikoista törmäsi eteisen oviaukon raamiin ja muutama peruna putosi kolisten maahan.

Valona huokaisi raskaasti.

”Sori sori”, Kilve pahoitteli ja tunki lopun porkkanan suuhunsa taikoakseen toisella kädellään perunat takaisin laatikkoon. Ilmassa leijuvat laatikot notkahtelivat aina välillä ilmassa Kilven keskityttyä liikaa perunoihin. Mies oli selvästi kehittynyt vuoden aikana, vaikka hänellä olikin vielä hankaluuksia keskittymiskyvyn ylläpitämisessä.

Halhe leijutti omat laatikkonsa Kilven pään yli ja aukinaisesta eteisen ovesta ulos. ”Kukas se mätämuna onkaan?” Halhe virnuili Kilvelle.

”Ole hiljaa”, Kilve sanoi kasvot lapsellisesti mutrussa ja leijutti omat laatikkonsa pihalle Halhen laatikoiden jäljessä. He leijuttivat laatikot auton avonaisesta takaluukusta sisään ja Valona laski viimeiset laatikot takaboksiin päällimmäiseksi.

”Oliko siinä kaikki?” Laave kysyi sulkiessaan takaluukkua.

”On”, Valona sanoi.

”No ensi viikkoon sitten”, Laave sanoi ja käveli ratin taakse tapansa mukaan hieman linkuttaen. Reuma kuulemma vaivasi, siitä kuski oli pölissyt jotain Kilven kanssa takaisintulomatkalla.

He heilauttivat kättään kuskille hyvästelyksi.

”Tuliko Elka myös?” Valona ihmetteli ja katseli taloa kohti kuin odottaakseen näkevänsä Elkan. Tämän huoneessa ei palanut valo, mutta eipä nyt ollutkaan vielä hämärää.

”Joo, taisi mennä yläkertaan”, Halhe sanoi ja vilkaisi sitten Kilveä.

Kilve huomasi hänen vilkaisunsa, mutta käänsi nopeasti katseensa. Tämä ei selvästikään halunnut puhua asiasta, joten Halhe antoi miehelle tilaa. Hänellä oli kyllä aavistuksenpoikanen asian luonteesta, mutta Kilve puhuisi sitten, kun olisi valmis.

”No mutta kertokaapas lapset, onko teillä tarvetta sukille tai pipoille, ostin lankaa”, Kilve sanoi heidän kävellessään sisälle. Kilve tykkäsi aina kutsua toisia lapsiksi, koska oli vanhin. Ironisesti siitäkin huolimatta, että tämä käyttäytyi itse kaikista lapsenomaisimmin. Ei uskoisi, että Kilve oli kahdenkymmenenyhden.

”Minä voisin tarvita säärystimet talvelle, kun lumi varmaan puskee saappaiden varresta sisään”, Valona sanoi.

”Yhdet säärystimet tulossa siis”, Kilve ilahtui ja nosti lankapussinsa seinänvierustasta näyttääkseen Valonalle värivalikoiman. ”Mitä väriä saisi olla? Useammankin saa valita. Minulla on kyllä jotain jämiä ylhäällä.”

Valona valitsi palmikkoneulesäärystimien väreiksi harmaan ja vaaleansinisen ja Kilve lähti yläkertaan neulomaan. Valona lysähti punaiseen nojatuoliin ja laski päänsä sen selkänojaan yli.

”Oletko syönyt?” Halhe kysyi istuessaan sinimustaan nojatuoliin. ”Jääkaapissa on sitä perunamuusia ja papusoosia.” Vaikka hän ei itse syksyisin juuri syönyt, hän jatkoi kokkaamista silti, koska muut eivät olleet niin innostuneita ruuanlaitosta (ja Kilve oli keittiössä turvallisuusriski). Hän myös piti siitä, että sai ilahdutettua muita hyvällä ruualla.

”Joo olen”, Valona kuiskasi heikosti.

”Miten koe meni? Oikeasti”, Halhe kysyi hiljaa heidän jäädessään kahden.

”Ihan…” Valona oli selvästi automaattisesti sanomassa ihan hyvin, mutta pysäytti sitten itsensä ja nosti päänsä selkänojalta vilkaistakseen Halhea. ”No huonostihan se. En kuulemma tajunnut merkkien tarkoitusta”, hän tunnusti ja laski päänsä kätensä varaan. ”Minulla oli niitä liikaa eivätkä ne olleet tarpeeksi voimakkaita. En ymmärrä mitä mentori tarkoitti sillä tuntemisella ja äh”, Valona huokaisi turhautuneena, eikä edes vaivautunut lopettamaan lausettaan. Naisen silmät harhailivat pimentymään päin olevalle nummelle.

”Kuule harvoin sitä ensimmäisenä vuotena ymmärtää”, Halhe lohdutti. ”Sinulla on aikaa, älä huoli.”

Valona äännähti turhautuneesti, mutta käänsi sitten katseensa Halheen ja hymyili kiitollisesti. ”Entä miten sinulla meni?”

”Kaupunki on kauhea”, Halhe huokaisi. ”Tuntui ihan kuin talvi olisi tullut aikaisessa. Sen luonto on niin kuollutta ja olematonta, ettei siellä voi hengittää”, hän selitti. ”Oli siellä paljon kiinnostavaa nähtävää, mutta- hei ai niin”, Halhe keskeytti lauseensa muistaessaan torilta ostamansa korut. Hän oli antanut Kilvelle ja Elkalle jo omansa, mutta hänen hupparinsa taskussa piileksi vielä Valonan oma. Hän kaivoi korun esiin ja ojensi sen ystävälleen. ”Löysin tällaiset torimarkkinoilta meille kaikille. Katso, siinä on kaikkien vuodenaikojen värit”, hän sanoi.

Valonan kulmakarvat kohosivat kiinnostuneena hänen ottaessaan korun vastaan. ”Se on nätti”, nainen kehui ja pujotti korun ranteeseensa. Sen helmet olivat löysiä, joten niitä pystyi helposti liikuttelemaan nahkanauhaa pitkin. Puuhelmien päällä oli jotain kimaltavaa maalia, joka sai kattolampun valon heijastamaan niistä hivenen helmiä liikuttaessa. ”Kiitos”, Valona sanoi ja hymyili Halhelle niin, että poskien hymykuopat tulivat näkyviin.

”Ole hyvä”, Halhe sanoi, mielissään siitä, että pystyi piristämään Valonaa. Valona tarkasteli korua vielä hymyillen, mutta väsymys palasi tämän kasvoille pian.

”Voisin mennä nukkumaan”, hän myönsi ja nousi ylös. Halhe vilkaisi takan yllä raksuttavaa käkikelloa, joka läheni kuutta. Kasvimaan korjuu oli tainnut väsyttää. Halhen pitäisi muistaa hoitaa se seuraavalla kerralla valmiiksi ennen, kuin he muut lähtisivät kaupunkiin, jottei se kaikki jäisi Valonan harteille.

”No hyvää yötä sitten. Vai haluatko, että herätän iltapalalle?” Halhe kysyi katsellessaan, kun Valona suuntasi portaita kohti.

”Ei tarvitse. Syön jos satun heräämään”, Valona sanoi ja hymyili Halhelle väsyneesti kaiteen yli. Halhe jäi tuijottamaan kohtaa, johon Valonan hymy oli jäänyt, kunnes portaiden narina lakkasi ja naisen huoneen ovi kuului sulkeutuvan.

Ei ollut vielä liian myöhä, joten häntä houkutti ajatus kävelylle lähtemisestä. Kilve oli kiireinen neulomuksensa kanssa, Valona lepäsi… mutta ehkä hän voisi pyytää Elkaa mukaan?

Halhe ja Elka eivät olleet koskaan oikein ystävystyneet kunnolla, joka hieman harmitti häntä. Kun Halhe oli tullut mökkiin vuosi sitten, oli mökissä ollut hieman erilainen tunnelma ja se kaikki oli johtunut Seeristä.

Heti mökkiin saavuttuaan hän oli huomannut, että Seerin ja Kilven välillä oli kitkaa. Se oli vaikuttanut oikeastaan siltä, että ongelma oli ollut enimmäkseen Kilven puolella, sillä Seeri itse oli aina ollut pirteä ja iloinen Kilveä kohtaan, mutta Kilve ei ollut juurikaan vastaillut tai puhunut Seerille. Elkan ja Halhen kanssa Kilve kyllä oli ollut oma veikeä itsensä, mutta vaiennut heti, kun Seeri oli saapunut huoneeseen tai kommentoinut jotain suoraan Kilvelle. Halhe oli tiedustellut Kilveltä mistä asia johtui, mutta mitä tahansa se olikin ollut, Kilve ei ollut halunnut puhua siitä. Niinpä Halhe oli kysynyt Seeriltä ja saanut vastaukseksi sen, että Kilvellä oli ollut ihastus Seeriin, mutta Seeri ei ollut tuntenut samoin. Silloin Halhella ei ollut mitään syytä olla uskomatta sitä, joten hän oli antanut asian olla.

Seeri oli ollut porukan vanhin ja ottanut Halhen heti ystävällisesti siipensä suojaan. Halhe oli aluksi ollut ujohko, sillä hän oli ollut porukan nuorin ja tuntenut olonsa vieraaksi uudessa joukossa, varsinkin, kun hän oli ennen tottunut kaveeraamaan vain ikäistensä kanssa. Hän oli kuitenkin ihmisläheinen persoona ja tulikin sen takia hyvin toimeen muiden kanssa. Seerikin oli aluksi tuntunut samantyyppiseltä ihmiseltä: lämpimältä, aurinkoiselta, pirteältä ja kaikin puolin stereotyyppiseltä kesän lapselta. Heistä oli tullut heti ystäviä, ainakin niin Halhe oli luullut.

Oli selvää alusta asti, että Seerin ja Elkan välillä oli meneillään jotain. Oli paljon katseita, hipaisuja ja lähekkäin vietettyjä kahdenkeskeisiä hetkiä, joita Halhe oli vahingossa muutaman todistanut yllättäen paikalle pelmahdettuaan. Halhe oli kysynyt asiasta suoraan Seeriltä, mutta tämä oli vain naurahtanut ja sanonut, että he olivat vain ystäviä Elkan kanssa.

Halhe tietysti oli ajatellut, että ehkä kaksikko ei ollut vielä myöntänyt tunteitaan toisilleen, mutta että se jossain vaiheessa varmasti tapahtuisi. Hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta mennä kaksikon väliin tai aiheuttaa minkäänlaista kiistaa, mutta koska he olivat kuitenkin kämppäkavereita, Halhe halusi tutustua myös Elkaan.

Elka ei ollut yleensä henkilö, joka yhteisissä keskusteluissa toi äänensä kuuluville, joten tutustuakseen tähän Halhe tiesi, että hänen oli tehtävä aloite kahden kesken. Niinpä hän kerran oli koputtanut Elkan huoneen ovelle aikeina tutustua tähän. He olivat ehtineet jutella ehkä viitisen minuuttia, ennen kuin Seeri oli ilmestynyt oviaukkoon kasvoillaan tappavin ilme, jonka Halhe oli koskaan nähnyt. Katse oli oikein leiskunut mustasukkaisuutta ja vihaa ja hetken ajan Halhe oli luullut Seerin kironneen hänet, sillä hänen iholleen oli ilmestynyt kylmiä väreitä ja hän oli tuntenut olonsa yhtä uhatuksi, kuin jos joku olisi seisonut hänen edessään verinen veitsi kädessä. Se ilme oli ollut niin yllättävää nähdä yleensä niin iloisen ja ystävällisen Seerin kasvoilla ja pakostakin hänestä oli tuntunut, että hän oli tuijottanut eri henkilöä. Ilme oli kestänyt vain sekunnin, se oli ollut niin nopea, ettei Elka varmaankaan ollut ehtinyt edes huomata sitä, ennen kuin pirteä hymy oli ottanut vallan Seerin kasvoista. Seeri oli tullut peremmällä muka viattomana kyselemään mistä he olivat jutelleet ja oli melkeinpä kirjaimellisesti ripustanut itsensä Elkan kylkeen. Halhe oli katsonut parhaiksi häipyä, sillä hän oli tuntenut olonsa niin järkyttyneeksi ja jotenkin pahoinvoivaksi. Sanonta jos katse voisi tappaa… no, hän ei ollut ikinä ennen ymmärtänyt sitä yhtä hyvin.

Sama mustasukkaisuus oli jatkunut, vaikka Halhe kuinka oli yrittänyt kertoa Seerille, ettei ollut missään nimessä kiinnostunut Elkasta sillä tavalla. Aina kun Halhe ja Elka olivat jääneet kaksin, Seeri oli tunkenut saman tien väliin ja keskittänyt huomion itseensä, vaikka keskustelu Halhen ja Elkan välillä olisi ollut niinkin kuivasta aiheesta kuin sen päivän sää. Halhe ei ollut koskaan pitänyt konfliktista, joten hän oli jättänyt Elkan suosiolla rauhaan ja lähtenyt itse huoneesta, jos he olivat jääneet kaksin.

Halhe oli ystävystynyt paremmin Kilven kanssa ja kysynyt uudestaan Kilven suhteesta Seeriin. Kilve ei ollut vieläkään suostunut kertomaan mistä oli todellisuudessa kyse, mutta kieltänyt heti sen, että hänellä olisi muka ollut ihastus Seeriin. Mistä tahansa olikin ollut kyse, Kilve oli vaikuttanut pelokkaalta ja sanonut, ettei Seerin vihan kohteeksi kannattanut joutua. Älä anna hänelle mitään, mitä hän voisi käyttää sinua vastaan tai voit yhtä hyvin myydä sielusi saatanalle, Kilve oli synkästi todennut.

Kun Halhe oli alkanut todella tarkkailemaan Seerin eleitä, hän oli huomannut, että Seeri oli usein päällepäsmäri, eikä tämä edes yrittänyt piilottaa sitä niin hyvin, kun Halhelle oli käynyt tämän todellinen luonne selväksi. Kilven ja Elkan Seeri sai tekemään asioita puolestaan, Kilven ilmeisesti kiristämällä jollain, mutta Elka taisi todella uskoa Seerin sepityksiä.

Koska Halhesta Seerillä ei ollut mitään, jota tämä olisi voinut käyttää hyväkseen, ei tämä voinut pomputella häntä mielensä mukaan. Se jos mikä oli ärsyttänyt Seeriä. Seeri oli alkanut vihaamaan häntä ehkä jopa enemmän kuin Kilveä, tai siltä hänestä oli vaikuttanut. Ikinä viha ei ollut suoranaisia loukkauksia, mutta se oli ilmennyt usein epäsuorina vihjailuina, jotka olivat aina pyrkineet iskemään hänen heikkoihin kohtiinsa. Mitään kiistoja ei ikinä varsinaisesti tapahtunut, ei ainakaan Seerin ja Halhen välillä ja jotenkin Halhe oppi esittämään yhteisten hetkien ajan, että kaikki oli kunnossa ja he pitivät toisistaan. Hän ei tiennyt varsinaisesti miksi jatkoi Seerin säännöillä pelaamista, mutta koska Kilve ei halunnut puuttua asiaan, ei Halhekaan uskaltanut.

Ei ollut siis ihme, että Halhe ja Kilve olivat olleet mielissään siitä, että Seeri sen seuraavan kesän alussa lähti mökistä. Jotain ehti tapahtua niinä viimeisinä viikkoina myös Seerin ja Elkan välillä. Ehkä Elka oli nähnyt viimein vilauksen Seerin todellisesta luonteesta, mutta silti Seerin lähtö oli ollut Elkalle kova paikka.

Halhe oli aikonut viimein tutustua Elkaan Seerin lähdettyä, mutta Elka oli muuttunut etäiseksi ja seuraavalla viikolla Valona oli tullut mökkiin. Halhe oli keskittynyt tekemään Valonan tulosta mukavan ja hän olikin heti tuntenut yhteyden Valonan kanssa, joten kontaktin ottaminen Elkaan oli jäänyt. Kilve oli enimmäkseen tehnyt sen homman, joten Halhe oli tyytynyt siihen, että ainakin Elkalla oli joku lohduttamassa.

Halhe nousi nojatuolistaan ylös. Nyt hänellä oli aikaa, joten kenties hän voisi viimein käyttää tilaisuuden hyväkseen ja tutustua Elkaan.

[Crys]

6. Elka

Elka nyppi ärsyttävän tuuheita kulmakarvojaan huoneensa peilin edessä. Kun hän oli kohtuullisen tyytyväinen tulokseen, hän laittoi pinsetit peilin vieressä olevalle työpöydälleen ja avasi mustat hiuksensa matalalta ponnarilta. Hän harjasi ne auki ja nautti siitä, miten kiiltäviltä ja suorilta ne näyttivät ja tuntuivat harjanvetojen lomassa. Hiukset olivat melkein ainoa asia, josta hän piti ulkonäössään.

Elkan katse käväisi tyytymättömänä hänen vartalossaan. Vaatteet kai istuivat ihan hyvin, mustat tiukahkot farkut, joiden ympärillä pyöreäsolkinen vyö ja yläosana vihreä kukkakuvioinen sifonkipaita, jonka helma oli tungettu housujen vyötärönauhan alle. Paidan kaksi ylintä nappia olivat auki ja paljastivat vaalean, karvattoman ihon. Hän tiesi, että ulkopuolisen katsomana hän saattoi näyttää kohtuullisen hyvältä, sillä hän sai usein kehuja jopa tuiki tuntemattomilta pitkästä ja solakasta vartalostaan ja kulmikkaista kasvoistaan. Omasta mielestään hän oli kuitenkin liian kulmikas ja miehisen näköinen, kun ei varsinaisesti tuntenut itseään mieheksi. Ei sillä, että hän tunsi itseään naiseksikaan. Hän oli jotain siltä väliltä tai ei kumpaakaan.

Elka nosti katseensa taas hiuksiinsa ja jatkoi niiden harjaamista. Hiuksissa oli säväys tummansinistä, jos katseli oikeanlaisessa valaistuksessa, mutta pienen huoneen kellertävän lampun valossa sinisyys ei päässyt esiin. Hän oli kasvattanut hiuksensa pitkiksi tuodakseen edes jotain androgyynisyyttä ulkonäköönsä. Hän korosti vaatteilla vyötäröään ja nyppi aina kulmakarvansa sopivan ohuiksi. Taikuus teki karvojen poiston isommilta alueilta helpoksi, mutta kulmakarvat vaativat pikkutarkkaa näpertämistä. Hänen leukansa oli taikuuden ansiosta aina sileä ja paljas, mutta syksyn tuodessa mukanaan peittävät vaatteet, ei hän jaksanut vaivautua muun kehonsa suhteen aivan niin usein kuin kesäisin.

Joskus hän laittoi hieman ripsiväriä saadakseen ripsensä pidemmiksi, mutta vaikka hän olisi laittanut koko naaman täyteen meikkiä, hän ei ikinä näyttänyt siltä, miltä tunsi sisällään näyttävän. Kaikista turhauttavinta oli kuitenkin se, ettei hän varsinaisesti tiennyt miltä hän tunsi näyttävänsä. Mutta se ei ollut sitä, mikä häntä tuijotti peilistä. Joka päivä nukkumaan mennessään hän toivoi, että seuraavana päivänä hän heräisi sinä itsenään, joka hän tunsi olevansa.

Taikuuden avulla muodon muuttaminen oli toki mahdollista, hiusten väriä hän oli vaihtanut joskus useammin, ennen kuin oli päätynyt yönmustaan väriin, jota hän pystyi jo pitämään yllä läpi vuoden. Hiukset olivat kuitenkin periaatteessa kuollutta kuitua, eivätkä siis tunteneet kehon muokkaamisesta aiheutuvia kipuja. Elka oli yrittänyt kerran jos toisenkin muuttaa kasvojensa muotoa, eivätkä pienet väliaikaiset tulokset olleet vaivan arvoisia. Harjoittelemalla tietysti pikku hiljaa muuttuisi paremmaksi, niin hän oli kuullut, mutta aika masokisti täytyi olla, jotta sitä kestäisi. Hän oli jutellut muutaman kerran Vuodenkimarassa mentori Siilion kanssa, joka oli muodonmuuttaja, mutta silloin hän ei ollut tietysti vielä itse yrittänyt muuttaa muotoaan. Ehkä hänen pitäisi katsoa olisiko mentori Siilio tavattavissa seuraavan kerran, kun hän kävisi Vuodenkimarassa liitokurssin takia.

Elka hätkähti, kun kuuli ovellaan koputuksen. Hän laski hiusharjan pöydälle ja odotti näkevänsä oven takana Kilven, mutta se olikin Halhe, jonka olkapäät olivat hivenen kumarassa, koska kädet olivat kaivautuneet villapuseron taskuihin.

”Hei”, nainen hymyili lämpimästi. ”Ajattelin kysyä haluaisitko lähteä seuraksi kävelylle?”

Pyyntö yllätti Elkan, koska he eivät varsinaisesti koskaan viettäneet aikaa kahdestaan, mutta ei hän nähnyt syytä kieltäytyäkään. Mitä muuta hän tekisi sen illan? Murehtisi ulkonäköään?

Niinpä kaksikko puki kevyet ulkovaatteet päälle ja suuntasi pihalle. Ilta oli suhteellisen lämmin, lämpötila oli kymmenen asteen hujakoilla, joten syksyn ja talven lapset pärjäsivät varsin hyvin pihalla pelkkiin huopaviittoihin kääriytyneinä.

Aurinko oli alkanut laskea nummien taakse ja lännen taivasta halkoi muutama ruskan väreihin sointuva pilvi. Auringon viime säteet välkkyivät kostean nummen ruohikon pinnassa heidän kävellessään hitaasti länttä kohti. Halhe oli melko lailla lyhyempi kuin Elka, joten tämän tavallinen käyskentelyvauhti oli Elkalle huomattavan hidasta. 

”Meinasitko lähteä taas huomenaamuna metsälle?” Halhe rikkoi hiljaisuuden, joka oli vallinnut heidän välillään kymmenen metrin matkan ajan mökiltä tielle. Naisen ääni oli lempeän jutusteleva, niin kuin he tekisivät tätä alinomaa.

”Kyllä varmaan”, Elka vastasi lyhyesti. Hiekkatie narisi saappaiden alla.

”Jaa”, Halhe vastasi pienen tauon jälkeen ja näpräsi harmaan viittansa sivusaumaa heidän kävellessään. Hiljaisuus laskeutui taas ja vain tuulen ujellus alavalla nummimaalla säästi heidät täydelliseltä hiljaisuudelta. Juttelu ei tullut heille kahdelle luonnostaan. Ehkä Elkan ei olisi pitänyt suostua mukaan.

Kyllä Elka tiesi, ettei Halhe tarkoittanut pahaa tai halunnut tehdä hänen oloaan epämukavaksi. Hän vain osaksi pelkäsi, että Halhe alkoi ottaa puheeksi Seerin ja pyytää vastauksia kysymyksiin, joita Elka ei halunnut ajatella. Kyllä Elka oli tajunnut, että Seeri oli ollut syynä siihen, mikseivät he kaksi olleet ikinä ystävystyneet, mutta silloin kuin Elkalla oli ollut Seeri se ei ollut haitannut häntä ja nyt myöhemmin… No ehkä Elkaa nolotti oma sinisilmäisyytensä ja hän ajatteli, että oli liian myöhäistä yrittää korjata tilanne. Ilmeisesti Halhe ei ajatellut samaa. Halhe ainakin näytti yrittävän, mikä sai Elkan tuntemaan olonsa vielä pahemmaksi siitä, että hän itse oli luovuttanut.

”Ymmärrän nyt miksi sinä vihaat kaupunkeja niin paljon”, Halhe aloitti muutaman minuutin hiljaisuuden jälkeen. ”Telkkarista katsottuna ne vaikuttivat niin jännittäviltä ja mielenkiintoisilta ja olihan se tavallaan, mutta siellä olemisesta tuli kauhea olo”, Halhe jatkoi.

”Kyllä ne minuakin kiinnostivat ennen kuin siellä kävin”, Elka myönsi. Seeri oli saanut hänet innostumaan kaupungista paljon, mutta sitten, kun hän oli itse vieraillut siellä, oli se ollut kuin isku vasten kasvoja. Seeri oli väittänyt hänen tottuvan siihen, mutta ei Elka ollut ikinä tottunut. Kilvekin sanoi vähän samaa ja samoin Laave. Ehkä kaupunki vaikutti häneen enemmän kuin muihin, mutta syytä hän ei sille tiennyt. Kaipa syynä oli se ikuinen jokaisen taikuus on erilainen. ”Minusta kaupunki ei ole sen tuntemuksen arvoinen. Luonto riittää minulle.”

”Minä alan ajatella samaa”, Halhe myönsi.

Seeri oli ollut täysin toista mieltä. Seerillä oli aina ollut päättäväinen ihminen, jolla oli suuria suunnitelmia: rikastumista, kuuluisuutta… Seeriä ei haitannut ottaa riskejä saadakseen haluamansa, mutta usein siinä joutuivat maksamaan kaikki muut paitsi nainen itse.

Tällä kertaa hiljaisuus heidän välillään ei tuntunut yhtä vaivaantuneelta. Vaikutti siltä, että Halhe ymmärsi mitä Elka tarvitsi ja oli ylipäätään varovaisempi sellaisissa asioissa kuin Kilve. Vaikka Elka pitikin Kilvestä, Kilve saattoi jatkaa asiasta jankuttamista, jos oli huolissaan, ellei Elka suoraan ja tiukasti sanonut, ettei halunnut jutella asiasta. Halhe ei painostanut, vaan antoi tilaa pyytämättä.

”Tiedätkö sinä, mitä aiot tehdä mökin jälkeen?” Halhe kysyi. He olivat kyllä yhteisesti keskustelleet arkipäivän asioista, mutta tiesivät vähän toisistaan sen syvemmin.

”Ehkä minä muutan pohjoiseen, jonnekin jäätikölle pienen kalastajakylä viereen. Elän talven voimalla ja autan kyläläisiä välillä valaanpyynnissä”, Elka totesi ja vilkaisi Halhea hivenen hymyillen. ”Olen niitä outoja vanhanaikaisia sen suhteen.” Ennen vanhaan taikovat elivät koko ikänsä eristyksissä ihmisistä asettumalla asumaan paikkaan, josta liitämällä sai tehtyä oman pienen sopen, jossa vuodenkierto oli pysähtynyt.

”Ei siinä mitään outoa ole. Vaikka kouluaikoina meitä usein kannustettiin tutkimaan elämää ulkopuolella ja harkitsemaan myös tavallisten ihmisten ammatteja, luonto on aina turvallinen mahdollisuus”, Halhe huomautti.

”Entäpä sinä?” Elka kysyi.

”Haluan hoitajaksi. Tai ehkä tasapainovalvomoon”, Halhe kertoi. ”Tosin tasapainovalvomon työllisyystilanne tuskin on hyvä, kun meitä syntyy niin harvoin nykyään”, Halhe huomautti.

”Totta. Hoitajia tarvitaan enemmän kuin valvojia. Lapsilla olisi hyvä olla joku, johon kiintyä, joku joka oikeasti välittää juuri kyseisestä yksilöstä”, Elka myönteli. Hiljaisena lapsena hän ei ollut usein saanut huomiota lastenkotiaikoinaan, mutta se taisikin olla useimpien kohtalo.

”Niin, mutta ei niitäkään paikkoja ole loputtomasti, kun valtio ei rahoita lastenkoteja kovinkaan paljon”, Halhe harmisteli. ”Jonka takia on typerää, ettei adoptio ole mahdollisuus. Useat olisivat valmiita ottamaan lapsia hoidettavaksi ihan ilmaiseksi.”

Luonnon lasten adoptiokeskustelu oli aina ollut kiistelty asia. Siinä missä oli tutkimuksin todistettu, että yksilöllinen ja pitkäkestoinen hoito samalta tai samoilta henkilöiltä läpi lapsen elämän olisi psyykkisesti lapsen edun mukaista, se oli turvallisuusriski kokemattomalle, sillä vauvojen ja pienten lasten taikuus saattoi muodostaa jäljittelyksi kutsuttuja vaaratilanteita. Siinä lapsen taikuus yritti oppia ympärillä olevien aikuisten taikuuden kaltaiseksi matkimalla sitä, koska se tuntui voimakkaammalta ja niin ollen paremmalta. Lapsen taikuus ei kuitenkaan ollut yhtä kehittynyttä kuin aikuisen taikuus, joten tuloksena oli usein purkauksia, jotka saattoivat aiheuttaa jopa kuolemia. Isoissa ryhmissä sitä ei tapahtunut kovinkaan usein, koska lasten taikuus saattoi hakea turvaa ympärillä olevien samanlaisesta taikuudesta ja näin ollen ymmärtää sen helpommin normiksi. Hoitajat kuitenkin kävivät läpi pitkän koulutuksen, jotta osasivat havaita mahdolliset jäljittelytilanteet ja estää ne.

”Ehkä se jonain päivänä vielä tapahtuu. Mutta adoptoivat vanhemmat varmaan joutuisivat käymään koulutukset”, Elka tuumi.

”Ei se olisi iso hinta, varmasti ne jotka haluaisivat vanhemmiksi, olisivat valmiita käymään sen läpi”, Halhe huomautti. ”Oikeastaan sitä voisi alkaa opettaa jo koulussa.”

”Totta”, Elka sanoi, vaikkei itse kuulunut niihin, jotka haluaisivat lapsen vastuulleen. Toisin kuin ilmeisesti Halhe, jonka tummissa silmissä paloi päättäväisyys. Olivatko tämän silmät ruskeat? Nyt oli jo hämärää, eikä hän oikeastaan tiennyt, koska hän harvoin katsoi ihmisiä silmiin vilkaisua kauemmin.

”Maailma on vieläkin kovin epäoikeudenmukainen”, Halhe huokaisi.

”Niin”, Elka myönsi. ”Joskus sitä toivoo, että voisi vain aloittaa kokonaan alusta”, hän tuumi.

”Ehkä voikin”, Halhe huomautti. ”Mikä sinua estää?”

Elka vilkaisi Halhea. Tämä selvästi ajatteli, että Elka oli tarkoittanut jotain henkilökohtaisempaa, jotain joka esti häntä nauttimasta nykyisyydestä, koska hän oli liian kiinni menneisyydessä…

”En tiedä”, Elka myönsi ja nosti katseensa auringonlaskuun. Oli aika päästää irti, hän tiesi sen, mutta se tuntui niin vaikealta. ”Minusta vaan tuntui… että asiat päättyivät niin yllättäen. Että elokuva jäi kesken, enkä pääse eteenpäin ennen kuin tiedän mitä lopussa tapahtuu.” Hän ei tiennyt, miksi kertoi sen yhtäkkiä, vaikkei halunnut puhua siitä, mutta jotenkin hän tunsi olonsa kumman neutraaliksi sanoessaan ne sanat. Ehkä koska hän oli juuri itse saanut selville jotain henkilökohtaista Halhesta. Tai ehkä hän oli jo pääsemässä yli.

”Hänen tapaamisensa ei välttämättä ole paras idea”, Halhe huomautti varovasti.

”Ehkä ei”, Elka myönsi. ”Kyllä minä tiedän, mitä mieltä te olitte hänestä. Ehkä sitten olin naiivi, kun en itse nähnyt sitä, mutta en… en vieläkään halua uskoa, että hän olisi vain esittänyt. Kuka jaksaa elää sillä tavalla vuosikausia?” hän sanoi hiljaa, katse ruohikossa.

”En tiedä”, Halhe myönsi, ”mutta kuten jokaisen taikuus on erilaista, jokaisen pää on erilainen. Ehkä hän ajatteli eri tavalla kuin me muut. Ehkä hän ei tiennyt tekevänsä väärin tai oudosti, eikä ymmärtänyt, että satutti muita ympärillään.”

Heidän askelensa olivat hidastuneet ja nyt he pysähtyivät kokonaan. Elkasta kuulosti oudolta kuulla Halhen puolustavan Seeriä, sillä kukaan, joka ei pitänyt Seeristä ei ollut ikinä tehnyt niin. Aina kun Kilve yritti puhua Seeristä hänelle, se kuulosti vain syyttelyltä. Seerin syyttelyksi Kilve sitä tarkoitti, mutta samalla Elkasta tuntui, että Kilve syytti häntä. Ja miksei syyttäisikin, koska jos Seeri todella oli tarkoittanut satuttaa häntä huvikseen, oli hän ollut tarpeeksi typerä antaakseen sen tapahtua.

”Hän ei ehkä satuttanut sinua tahallaan, tai sitten satutti”, Halhe sanoi kuin lukien Elkan ajatukset. ”En tiedä. Mutta hän on nyt poissa. Annatko sinä silti hänen jatkaa satuttamista?” Halhe kysyi.

Elka nosti katseensa taivaanrantaan. Hän moitti itseään jatkuvasti menneisyyden naiivisuudestaan tajuamatta, että se ei ollut jäänyt vain menneisyyteen. Niin kauan, kuin hän ajatteli Seeriä ja heidän yhteisiä muistojaan, hän kärsi menneisyyden tuskat vain uudestaan.

”Anna hänelle anteeksi ja siirry eteenpäin. Se on parasta mitä voit itsellesi tehdä”, Halhe huomautti, katsellen laskevaa aurinkoa hänen kanssaan.

Anna anteeksi? Sitä Elka ei ollut tajunnut. Hän oli koko ajan etsinyt heidän yhteisistä muistoistaan hetkiä, jotka todistaisivat, että Seeri oli ollut hyvä ihminen. Hän yritti vakuuttaa itselleen, että ne useat hyvät muistot painoivat vaa’assa enemmän kuin ne muutamat pahat, jotka hän oli havainnut. Mutta ehkä sillä ei ollut väliä, oliko Seeri hyvä vai paha. Ehkä saattoi olla parempi, että Seeri olisikin paha, koska sitten hän ei enää kaipaisi tätä. Hän voisi antaa anteeksi ja unohtaa.

”Olet oikeassa”, Elka totesi viimein ja hymyili naiselle, jonka kasvoille paistoi auringonlaskun ruska. ”Sinusta tulee hyvä hoitaja. Kuka tahansa lapsi olisi kiitollinen saadessaan sinut esikuvakseen.”

Halhe hymähti. ”Saanko siteerata tuota työhakemukseeni?”

”Voit jopa listata minut suosittelijaksesi”, Elka virnisti.

”Kuulostaa hyvältä”, Halhe naurahti.

Aurinko ehti painua taivaanrannan taa, kun syksy ja talvi tekivät tuttavuutta.

[Okakettu]

Oi, tämä on ihana. <3 Tässä on vaikka mitä lempijuttujani - fantasia-arkielämä ensinnäkin genrenä, todella luonnonläheinen taikuus, hahmovetoisuus... Kuten muutkin ovat sanoneet, vuodenaikoihin yhdistyvä taikuus on tosi hieno idea, ja tykkään siitä, että se tulee tässä esiin paikoitellen sillä tavoin melko hienovaraisestikin, juuri arki-elämän ja muun ohessa. Mutta toisaalta Valonan taikuutta käsitellyt luku on ollut yksi suosikkejani tähän mennessä, että mieluusti siitä lukee enemmän ja laajemminkin. Tämän tarinan maailma ja taikuuden yksityiskohdat ovat myös kokonaisuudessaan tosi mielenkiintoisia, esimerkiksi tuo, että toisen taikuus kirveltää, jos ei ole rakastunut tähän. Kaupunki-luvuista välittyi tosi hyvin se, miten eristäytynyttä elämää Elka ja muut mökissään viettävät - Kilven puhe liikennevaloista odottamisesta testinä oli tosi sympaattinen. 

Hahmot ovat kyllä ehdottomasti lempijuttuni tässä, vuodenaika-tunnelmoinnin ja arkifantasian ohella! Kaikki ovat selkeästi omia persooniaan iloine ja murheineen, ja tykkään, että hahmodynamiikat ovat aina vähän erilaisia riippuen siitä, ketkä ovat kyseessä. Tykkään jo nyt kaikista (paitsi Seeristä viimeisimpien lukujen perusteella ), mutta ehkä vähän yllättäen Kilve on kohonnut suosikikseni! Minusta on ihana ajatus, että hän on mökin vaatevastaava. Shippaan myös jo häikäilemättä häntä ja Elkaa, mielenkiintoista nähdä, mihin aiot romanssipuolen viedä tässä. Olet kuvannut Elkan monimutkaista suhdetta Seeriin tosi hyvin: "Ja miksei syyttäisikin, koska jos Seeri todella oli tarkoittanut satuttaa häntä huvikseen, oli hän ollut tarpeeksi typerä antaakseen sen tapahtua." Murheellista, mutta tuntuu silti aidolta että Elka ajattelee noin, valitettavasti. Toivottavasti Elka pääsee yli menneisyydestä ja päätyy kokeilemaan Kilven kiharoiden pehmeyttä kuten suunnitteli.

Kiitos hirmuisesti lukukokemuksesta tähän mennessä! <3 Jään odottamaan jatkoa.

[Tacha]

Luin tämän läpi jo pari päivää sitten, mutta sain aikaiseksi kirjoittaa kommentin vasta nyt :'D

Tämän idea on kyllä aivan ihana! Itselle on tosi vaikeaa keksiä tarinoille persoonallisia ideoita, sinä taisit nyt onnistua. Ihmiselle eli siis minulle, jolle luonto on lähellä sydäntä ja tykkää lukea kaikkein eniten ihan tavallisesta arjesta iloineen ja suruineen. Lempihahmo taitaa tällä hetkellä olla Kilve. Shippaan monen muun tavoin häntä ja Elkaa. Lisäksi myös Valonaa ja Halhea olen heti parittamassa, hui! En osaa antaa mitään rakentavaa palautetta, tulin tänne vain hehkuttamaan tämän ihanuutta(!! <3) ja ilmoittamaan seurailevani!

[Crys]

Okakettu: Oi jee, ihanaa että löysit tämän ja tykkäät :3 Fantasia-arkielämä on kyllä <3 Tässä tosiaan näitä yksityiskohtia taikuudesta ja tästä maailmasta tulee aika hitaaseen tahtiin, varsinkin just Valonasta selviää aika hitaasti asioita, johtuen hänen väsymyksestään, mutta tässä sulle vähän Valonaa Ihana kuulla, että hahmodynamiikka toimii ja on monipuolista, koska sitä oon yrittänytkin hioa paljon, koska hahmojen luominen ei oo yleensä ollut mun vahvuuksia Mutta tässä tarinassa mä oon ihanan tyytyväinen siitä, minkälaisia hahmoja näistä on muovautunut Kiitos kommentistasi
Tacha: Jee kiva kuulla että olen onnistunut tässä ideassa Luonto on kyllä <3 Tässä oon ammentanut paljon kuvailuun omia havaintojani syksystä, että senkin takia sijoitin tämän nyt syksyyn. Hehheh kiva että oon saanut sut shippaamaan Kiitos kommentistasi :3
A/N: FYI tässä luvussa käsitellään metsästämistä ja eläinten nylkemistä yms sellasista, ei mitenkään graafisesti mutta maininnan tasolla.

7. Valona

Kun Valona sai silmänsä auki, näytti hänen herätyskellonsa puoli kahta. Iltapäivällä ilmeisesti, sillä sinisten verhojen raosta vilkkui auringonvaloa. Hän huokaisi raskaasti ja painoi kasvonsa tyynyyn. Ilmeisesti yhdeksäntoista tunnin unet eivät olleet riittäneet viemään hänen väsymystään pois. Ainoastaan nälkä sai Valonan raahautumaan ylös sängystä ja vetämään pyjaman päälle aamutakin ja villasukat. Hänestä tuntui siltä, että hän voisi heti aamiaisen jälkeen mennä takaisin nukkumaan.

Valonasta tuntui inhottavasti siltä, että hän hukkasi elämäänsä nukkumisella. Ei ollut aikaa nukkua, kun piti tehdä kaikenlaista. Nostaa vihannekset puutarhasta, valmistella talo talvea varten, käydä kukkanummella, ikuistaa syksyn värit piirustusvihkoon. Tai ehkä kaikkia niitä ei tarvinnut tehdä, mutta hän halusi tehdä ne. Häntä inhotti olla toimettomana. Häntä inhotti väsymys.

Suunnatessaan ovea kohti, Valona törmäsi työpöytäänsä, jonka nurkalta hänen kesän merkit -kansionsa ja piirustusvihkonsa tipahtivat lattialle. Valona huokaisi raskaasti ja nosti ne ylös. Hän oli pelastanut kesän merkkinsä roskakorista melkein heti heitettyään sen sinne, mutta vielä hän ei ollut pystynyt käymään karsintatyöhön. Ehkä häntä tavallaan pelotti, että hän huomaisi, ettei jäljelle jäisi yhtäkään muistoa. Miten hän sitten muistaisi kesän? Miten hän sitten selviäisi oven takana kolkuttelevasta talvesta, josta oli muiden puheiden perusteella tulossa vielä pahempi kuin syksystä?

Valonan olisi ehkä tehnyt mieli itkeä turhautumisesta, jos hän olisi jaksanut, mutta sen sijaan hän vain paiskasi kansion työpöytänsä laatikkoon, jottei joutuisi ajattelemaan sitä. Valona jäi naputtamaan käsiinsä jääneen piirustusvihon kantta. Sen kanteen oli piirretty kymmeniä pieniä kuvioita kesästä, jotka muodostivat yhdessä kuvan Vuodenkimaran julkisivusta. Hän oli puuhaillut sen parissa viime vuonna monia viikkoja, ennen kuin oli ollut tyytyväinen tulokseen. Tuntuipa oudolta katsella metsän syömää linnaa. Hän oli melkein alkanut unohtaa miltä se näytti.

Valona selasi vihkoa hetken aikaa. Vihon sisällys oli enimmäkseen kukka- ja luontoaiheinen. Oli joukossa muutama potretti vanhoista Vuodenkimarakavereista ja myöhemmin myös mökkikavereista. Kilven kuva häntä ärsytti, koska hän ei ollut saanut varjostusta ihan oikein, koska Kilve oli liikkunut. Sulkakorvakorukin oli vinossa. Hänen pitäisi piirtää uusi sen tilalle.

Viimeisen piirretyn sivun tuotos oli keskeneräinen luonnos kasvimaasta, jossa etummaisena oli tarkkaan piirretty suuri kurpitsa ja taakse oli hahmoteltu peltoa ja kasvihuonetta. Kasvihuoneen seinät olivat vinot ja viivat liian raskaita, sellaisia jotka jäisivät näkyviin, vaikka lyijykynän jäljen kumittaisi pois. Epäonnistunut kasvihuone oli saanut Valonan hylkäämään sen piirroksen, eikä hän sen koommin ollut halunnut tarttua piirustusvihkoonsa. Halhe oli sanonut, että sen voisi vielä korjata, mutta kyse ei ollut se, etteikö Valona voisi vaikka piirtää köynnöksiä kasvihuoneen raskaita viivoja pitkin, vaan se, että hän tiesi virheen olevan siellä. Hän voisi peittää sen niin, ettei sitä ehkä näkyisi vilkaistessa, mutta jos hän tuijottaisi paperia oikein kunnolla, hän näkisi syvät uurteet paperissa. Hänen katseensa osui aina virheisiin, varsinkin jos ne olivat hänen omiaan.

Teet siitä hiilityön, ei sitä sitten huomaa, Halhe oli ehdottanut. Halhe tykkäsi piirtää hiilellä, mutta Valona ei voinut sietää hiilen sottaisuutta. Hiiltä ei voinut pyyhkiä pois.

Halhen piirustustyyli oli kovin erilainen kuin Valonan. Siinä missä Valona piirsi pikkutarkasti ja käytti pieniin yksityiskohtiin tajuttomasti aikaa saadakseen tuotoksen näyttämään valokuvantarkoilta, Halhe piirsi vapaita ja suttuisia vetoja ja hänen valmiit työnsä näyttivät usein sellaisilta, mitä Valona käsittäisi luonnoksiksi. Halhen työt olivat kyllä hänen mielestään hienoja ja kiinnostavia ja niissä oli paljon tunnetta. Valona vaan ei ihan ymmärtänyt abstraktisuutta, vaan hän piirsi parhaiten mallista katsomalla. Valona kopioi näkemäänsä, Halhe loi uutta.

Valona tunki piirustusvihonkin laatikkoon. Kun hän ohitti oven viereisellä seinällä roikkuvan peilin, oli hänen tarkasteltava kuvajaistaan uudemman kerran. Hänen sinisistä hiuksistaan ei ollut jälkeäkään, vaan hiusten tavallinen hiekanvaalea väri oli palautunut. Hän tunsi olonsa niin kaikin puolin onnettomaksi, ettei edes yrittänyt kokeilla saisiko hiukset hetken ajan hehkumaan sinisinä. Vaaleanruskean ja blondin sekoituksen väriset hiukset näyttivät sulautuvan aivan liian lähelle hänen ihonväriään, saaden aikaan jotenkin tunkkaisen vaikutelman. Sitä hänelle oli ainakin lastenkodissa toitotettu.

Valona veti aamutakin hupun hiustensa päälle suunnatessaan alakertaan. Hänen oli pitänyt käydä eilen suihkussa, muttei ollut muistanut, joten hiukset olivat inhottavan rasvaiset ja hän tunsi kaikin puolin olonsa nihkeäksi. Lakanatkin olisi pitänyt vaihtaa. Ja siivota huone.

Keittiöstä kantautui valkosipulin tuoksu ja astioiden kolinan ääni. Valona kurkkasi keittiön oviaukosta sisään, jossa hän näki kaikkien muiden hyörivän. Halhe sekoitti parhaillaan jotain tomaattikastikkeelta näyttävää paistinpannussa kaasuliedellä. Elka ja Kilve leijuttivat astioita pöytään.

Keittiö oli Valonan lempipaikka mökissä. Vaikkei sitä oltu koolla pilattu, se tuntui avaralta huoneen vaalean sisustuksen takia. Seinät olivat valkoista tiiltä ja lattia kuluneen hiekanväristä puuta. Lattiaan oli pinttynyt edellisten asukkaiden jäljiltä värikkäitä maalitahroja, jotka ärsyttivät Valonaa kovasti. Ne olivat niin vanhoja, ettei taikuuskaan niihin tehonnut. Ne olivat sulautuneet osaksi mökkiä. Niitä oli lentänyt paikoitellen jopa vaaleisiin laatikostoihin ja tiskipöydän yläpuolisiin ikkunankarmeihin joiden ikkunoista näki suoraan puutarhaan. Kesäisin hän rakasti istua keittiön vaaleansinisen ruokapöydän ääressä katselemassa, kuinka iltapäivän aurinko välkkyi sisään valeita puupintoja pitkin. Maalitahrojen lisäksi ainoa miinuspuoli keittiössä oli sen mataluus, sillä katon matalalle laskeutuvat tummat hirsipaalut pienensivät huonetta. Nytkin ne melkein hipoivat Elkan päätä tämän availlessa kaapinovia.

Valonan lempikohta keittiössä oli suuri takka ovenpuoleisella seinällä, johon oli upotettu kauniin vaaleankeltaisia kiiltäviä kiviä. Vaikka kokkaamiseen he yleensä käyttivät kaasuliettä, takan yllä oli suuri kokoelma yrttejä, joita Valona oli kesän loputtua säilönyt talvea varten.

”Ai hei unikeko”, Kilve tervehti äkätessään viimein Valonan. Halhe ja Elkakin kääntyivät ympäri ja tervehtivät häntä iloisesti. Valona vastasi tervehdyksiin vaisusti.

”Mitä on ruuaksi?” Valona kysyi ja yritti kurkkia pannuja Halhen ja Elkan takaa. Pöydällä oli astioiden lisäksi vain salaattikulho, jonka kaikki tuotokset taisivat olla puutarhasta. Valona vilkaisi vaistomaisesti puutarhan suuntaan nähdäkseen, paljonko syksyn viimeisiä sadonkorjuita oli tehty. Perunapeltoa ainakin oli muokattu. Tiskipöydällä näkyi olevan muutama multakokkare.

”Perunoita ja chili con carnea”, Halhe sanoi pirteästi. ”Kokeilin yhtä reseptiä uudesta keittokirjasta, jonka ostin kaupungista”, hän kertoi ja kääntyi sitten vieressään seisovan Elkan puoleen. ”Kaataisitko perunaveden pois?”

”Toki”, Elka lupautui. Siniset kipinät nostivat kattilan Halhen yli tiskipöydälle. Kuuma höyry huurrutti ikkunan veden valuessa kattilan kannen alta altaaseen.

”Me juuri mietittiin pitäisikö tulla herättämään sinut”, Kilve huomautti myötätuntoinen hymy huulillaan.

”Heräsinpä sitten hyvään aikaan”, Valona vitsaili vaisusti ja istui omalle paikalleen ovea lähimmäiselle tuolille, sille josta näki iltapäiväauringon parhaiten.

Nyt taivaalla oli muutamia poutapilviä, jotka peittivät auringon. Valona siveli karheaa, maalista rapistunutta pöydänkulmaa etusormellaan katsellessaan ulos ikkunasta. Ikkunasta näkyvän omenapuun kellertävät lehdet näyttivät hieman kosteilta. Ehkä oli satanut, mutta Valona oli ollut niin syvässä unessa, ettei ollut kuullut sateen ropinaa tiilikatto vasten, vaikka yleensä hän oli varsin ääniherkkä. Hän muisti, miten kesän ensimmäiset sateiset yöt olivat pitäneet hänet hereillä, koska se oli muistuttanut liikaa lastenkodista. Vuodenkimarassa hänen makuusalinsa oli ollut onneksi toisiksi ylimmässä kerroksessa, joten hän oli ehtinyt jo unohtaa miltä tuntui maata sängyssä peläten pauhaavaa sadetta ja ukkosta tietäen, että jos nousisi hakemaan lohtua saisi vain keppiä.

Loput ruuat leijuivat pöytään ja muut istuutuivat pöydän ääreen. Chili con carne maistui tulisemmalta kuin mihin Valona oli tottunut, mutta se oli ihan hyvää.

Halhe ja Kilve juttelivat hetken aikaa seuraavan viikon kaupunkireissusta, mutta Valona ei pystynyt keskittymään tarpeeksi kuunnellakseen. Hän pilkkoi perunaa väsyneenä haarukallaan, pidellen leukaansa toiseen kämmeneensä varassa. Häntä nälätti hirveästi, mutta silmät alkoivat taas lipsumaan.

”Ai niin, sinä et vielä kuullutkaan, Elka sai kaadettua saksanhirven!” Halhe kertoi Valonalle. 

Valona nosti katseensa ja yritti hymyillä. ”Oi, sehän on hyvä”, hän kehui. Siitä riittäisi varmasti hyvin sekä heille, että kauppaan jaettavaksi.

”Joo, sellainen sataviisikymmentäkiloinen uros. Me laitettiin se vajaan valumaan”, Elka kertoi. Se me tuskin kattoi Halhea, sillä Halhe kammoksui verta, eikä varmaan mielellään katsonut, kun hirvien talja nyljettiin irti, sisälmykset kuovittiin pois ja ruho ripustettiin kattoon roikkumaan muutamaksi päiväksi, jotta veri ehti valua pois. Ei sillä, että Valona tiesi paljonkaan metsästyksestä ja lihankäsittelystä, mutta hän oli kerran kysynyt mielenkiinnosta siitä Elkalta ja tämä oli kertonut mielellään pari perusjuttua.

”Siitä onkin vähän aikaa, kun on ollut niin tuoretta lihaa pöydässä”, Halhe jatkoi. Kaupassa se harva liha, mitä oli tarjolla tuli yleensä kaupungista, eivätkä he sitä kovinkaan usein ostaneet, kun eivät voineet olla varma minkälaisissa tiloissa eläimet olivat kasvaneet.

”Ja taljasta voi saada vaikka mitä koristuksia vaatteisiin”, Kilve innostui. ”Pitäisiköhän meidän pyytää Leinaa ja Meltaa avuksi leikkelemään, kun on siinä aika homma?” He kaikki vilkaisivat vaivihkaa Halhea, mutta Halhe joko peitti mielipiteensä asiasta hyvin tai ei välittänyt.

”Voisi, säästyisi sitten heiltäkin kauppareissu, kun voisivat ottaa oman osuutensa heti mukaan”, Elka myönsi.

Kilve käänsi katseensa Valonaan. ”Mutta hei Valona, kiinnostaako sinua oppia lihanleikkelyn salat?”

Valona ei käsittänyt olevansa mitenkään erityisen herkkä verelle tai kuolleille eläimille, mutta ei homma varsinaisesti mukavalta kuulostanut. ”En ole varma. En ole ikinä edes nähnyt nyljettyä eläintä.”

”No voit tulla vajaan katsomaan, jos haluat. Ei tietenkään ole pakko”, Kilve muistutti. Valona hymähti myöntymisen merkiksi, mutta väsymys kertoi hänelle, ettei hän aikonut ottaa vinkistä vaariin.

”Ajattelin lähteä huomenna aikaisin uudestaan metsälle, nyt kun tiedän mistä tuo löytyi”, Elka aloitti. ”Siinä kävi onni, että löysin niiden nukkumapaikan, kun urokset eivät tykkää kulkea sateella, vaikka se sitten olisikin tihkusadetta”, hän selitti. ”Jäljistä päätellen lähistöllä liikkui useampikin, joten tiedän mistä aloittaa.”

”No onnea siihen, lisää lihaahan me tarvitaankin”, Kilve naurahti.

”Haluatko tulla mukaan?” Elka kysyi kaikkien yllätykseksi. Kaikkien katseet lensivät heti Elkaan. Oli harvinaista, että Elka pyysi ketään mukaansa metsälle. Oikeastaan Valona ei ollut kuullut niin käyvän koskaan.

”Ai oikeasti?” Kilve ihmetteli vähintäänkin yhtä hämmästyneenä. Hänen perunanpalasensa tipahti hänen huomaamattaan haarukasta lautaselle.

”Jos jaksat herätä”, Elka virnisti. ”Jos tulee saalista, on sen taikominen kotiin helpompaa kahdestaan.”

Niin, ei taikuudella ihan satoja kiloja helposti nosteltu.

”Niin, no, miksei”, Kilve suostui ja kalasti taas perunan haarukkaansa.

Valona sulki korvansa metsästyskeskustelulta ja tuijotti puolisuljetuin silmin lautaselle muussaamaansa perunaa.

Hän halusi takaisin nukkumaan.

[Okakettu]

Jee, oli mielenkiintoista päästä lukemaan taas Valonan näkökulmasta!  Hän jäi tosiaan vähän taka-alalle alun jälkeen, mikä on ihan ymmärrettävää. Olit kuvannut mielestäni todella hyvin hänen tuntemuksiaan, ainaista uupumusta ja sen aiheuttamaa turhautuneisuutta, kun ei tahtoisi olla toimettomana. Tykkäsin tosi paljon myös siitä, kun hän kävi läpi piirrustusvihkoaan, vaikka tunnelma vähän apea olikin - siinä välittyi taas se, miten Valona tahtoisi tavoitella täydellisyyttä. Mutta eipä taiteessa varmaan voi tavoittaa täydellisyyttä sen enempää kuin taikuudessakaan... Halhen hiilipiirrokset olivat myös kiva yksityiskohta.

Keittiö oli Valonan silmin kuvattuna ihana, tuli heti kotoisa fiilis. <3 Oli myös mukavaa nähdä Valona muiden mökin asukkaiden seurassa, vaikka uupumus vähän kaikkea värittikin. Mutta ääwhh, entä tämä sitten:

Haluatko tulla mukaan?” Elka kysyi kaikkien yllätykseksi. Kaikkien katseet lensivät heti Elkaan. Oli harvinaista, että Elka pyysi ketään mukaansa metsälle. Oikeastaan Valona ei ollut kuullut niin käyvän koskaan.
”Ai oikeasti?” Kilve ihmetteli vähintäänkin yhtä hämmästyneenä. Hänen perunanpalasensa tipahti hänen huomaamattaan haarukasta lautaselle.

!! No niin! Kai seuraavaksi tai ainakin kohta nähdään näiden kahden yhteinen metsästysretki? Kummanhan näkökulmasta se tulee olemaan, kovin jännityittävää. Ihanan hämmästynyt Kilve. <3 Kiitos paljon uudesta luvusta, jään odottamaan jatkoa! Metsästysretkeä eritoten, heh.

[Crys]

Okakettu: Jee kiva että tykäsit Valonan luvusta Mulla on tän mökin kuvailun kanssa vähän sillä tavalla hankaluuksia, kun en ihan tiedä mihin kohtiin luontevasti saan sujautettua sellaisia tutun ympäristön tarkastelun kohtauksia, mutta sain ainakin keittiön kuvattua suht tarkasti, kiva että tykkäsit siitä Hehee toiveesi täyttyy tässä sulle metsästysretkeä (Vieläpä Kilven näkökulmasta koska nää luvut menee aina tässä järjestyksessä vuorotellen kunkin näkökulmasta) Kiitos kommentistasi!

8. Kilve

Kilve ja Elka kävelivät kahdestaan hiljaisessa metsässä. Vain oksat rasahtelivat heidän askeltensa alla heidän kulkiessaan vieritysten eteenpäin. Oli viileä, mutta Elkalla ei ollut ollenkaan ulkovaatteita yllään. Ja hetkinen, ei myöskään jousta?

”Hei, miksei sinulla ole jousta?” Kilve ihmetteli. Heidänhän piti olla metsästämässä.

”En tarvitse sitä”, Elka hymyili hänelle ovelasti.

”Mikset?” Kilve kysyi.

Elka pysähtyi ja katseli Kilveä hetken aikaa huulillaan ovela hymy. ”Koska en pyytänyt sinua tänne metsästämään”, hän tunnusti. Kilve ei ehtinyt vastata ennen kuin Elka tarttui kiinni hänen ranteisiinsa ja työnsi hänet puunrunkoa vasten. Elkan sormet sivelivät hänen sängenrajaansa hitaasti korvan vierestä leukaan asti, saaden Kilven koko vartalon värisemään vain siitä pienestä kosketuksesta. Elkan silmät hehkuivat talven raitoja tämän katseen hyväillessä intensiivisesti Kilven kasvoja. Kilven kasvot hohkasivat kirkkaanvihreää valoa niin voimakkaasti, että hehku ylsi melkein Elkan kasvoille. Kilven sydän hakkasi niin lujaa, että se varmaan kuului mökkiin asti. Elkan kasvoja juovitti ihon alla kulkevat siniset valojuovat. Muutama kipinä karkasi Elkan raottuvilta huulilta, jotka liikkuivat häntä kohti tuskallisen hitaasti. Elkan peukalo raotti Kilven huulia.

Suutele minua, Kilve huusi mielessään, muttei pystynyt liikahtamaan, koska Elka oli totaalisesti lumonnut hänet. Siniset kipinät saavuttivat hänen huulensa, eikä se sattunut. Se tuntui… kuin hänen omalta taikuudeltaan.

Sitten hän tunsi käden olkapäällään.

”Kilve herää.”

”Eiiihhh”, Kilve mutisi tuntiessaan unen lipuvan karkuun. Hän päästi kurkustaan toisen valittavan murahduksen ja raotti sitten silmiään. Pilkkopimeässä huoneessa häntä tarkasteli hahmo, joka ei voinut olla kukaan muu kuin hänen unensa vastanäyttelijä.

”Jaksatko yhä lähteä metsälle?” Elka kuiskasi. Himmeän sininen valo syttyi Elkan kämmenelle, jonka tämä nosti valoksi Kilveä kohti.

Kilve peitti silmänsä käsivarrellaan. No en tosiaan, ilonpilaaja, Kilve ajatteli, jossa ei ollut mitään järkeä, koska juuri Elkasta hän oli nähnyt unta. ”Joo. Viisi minuuttia”, Kilve haukotteli kättään vasten.

”Laitan aamupalaa”, Elka lupasi ja jätti Kilven yksin inisemään tyynyään vasten. Sininen valo haihtui.

Jos hän ei olisi niin väsynyt, häntä varmaan nolottaisi kauheasti se, että juuri Elka oli herättänyt hänet unesta, jossa he olivat aikoneet… Miksi sen oli pitänyt olla unta?

Entä jos se oli enneuni?

Kilve pomppasi istuma-asentoon. Hänen sydämensä hyppi rinnassa ja taikuus sen mukana. Kilve nousi nopeasti sytyttämään valot, jottei Elka huomaisi yläkerrasta kajastavaa kirkkaanvihreää valoa. Eihän enneunia ollut olemassakaan. Hän oli vain miettinyt kovasti metsästysreissua ennen nukahtamistaan ja sen takia nähnyt siitä unta.

Kilve avasi vaatekaappinsa ja alkoi nappaamaan sieltä satunnaisia, lämpimiä vaatekappaleita. Ainakin uni oli ollut jostain merkki. Hänen alitajuntansa oli tehnyt hänelle selväksi, että hän oli ihastunut Elkaan.

***

Kilven laskeutuessa portaita alas, hänen reittiään valaisi vain keittiöstä hohkava sähkölamppujen kajastus. Aamuaurinko ei ollut vielä noussut, joten he olivat kokonaan teollisen valon armoilla.

Keittiössä tuoksui kahvi ja paahdettu vehnäleipä. Elka istui kahdelle katetun vaaleansinisen pöydän ääressä leipä kädessä. Matalalle ponnarille sidottujen mustien hiusten hännät hipoivat pöytää Elkan kumartuessa lautasensa ylle puraisemaan paahtoleipäänsä.

”Huomenta”, Kilve toivotti astuessaan keittiön valoon.

Elkan suupieli nytkähti tämän nähdessä Kilve ja se sai Kilven sydämen hypähtämään. Typerä uni. Hän olisi pulassa, jos taikuus päättäisi hyppiä iholle. Onneksi pihalla pystyi pitämään käsineitä, mutta jos hän oikein hermostuisi, oli sitä vaikea piilottaa poskilta.

”Huomenta. Ajattelin, että joutuisin herättämään sinut uudestaan”, Elka virnisti ja kaatoi hänelle kahvipannusta mukiin kahvia. Kilven katse osui pikaisesti Elkan huuliin, joille oli tarttunut leivänmurusia, jotka muistuttivat häntä taikuuden kipinöistä. Kilve siirsi katseensa nopeasti pöytään ja istahti Valonan perinteiselle paikalle Elkaa vastapäätä. 

”Kyllä se tästä lähtee”, Kilve vakuutti, vaikka hänen silmänsä tuntuivat muurautuvan umpeen. Sähkölamppujen valo tuntui kivistävän silmiä niin aikaisin aamulla. Kilve veti tuolia lähemmäs pöytää tarttumalla pöydänkulmaan, josta maali oli karissut pois. Hän tarttui kahvikuppiin kuin pelastusköyteen ja kulautti sitä kurkkuunsa mustana. Yleensä hän laittoi maitoa, mutta nyt hän ei edes jaksanut tarttua maitopurkkiin. Plus karvas maku varmaan herättäisi hänet paremmin. Se oli haaleampaa kuin mistä hän piti, mutta menetteli pelkästään lämmön takia. Vaikka hän oli pukenut paksun kerroksen vaatteita, oli mökin alakerrassa aina viileää talven lähestyessä. Takassa ei loistanut vielä tulta, mutta eipä sitä kannattaisikaan laittaa, kun he joutuivat pian lähtemään.

Kilve nappasi leipäkorista palan ruisleipää ja alkoi voitelemaan sitä. Hän vilkaisi Elkaa kulmiensa alta. Mitä lähemmäs talvea päästiin, sitä selvemmäksi Elkan harmaanvihreiden silmien siniset raidat alkoivat erottua. Siinä unessa oli talvi ollut selvästi pidemmällä, koska nyt sininen oli vielä hailakkaa. Elka huomasi hänen katseensa ja vilkaisi Kilveä kysyvästi.

”Kuinka kauan sinne paikalle kestää?” Kilve kysyi nopeasti ja alkoi järsimään leipäänsä. Hänen vatsaansa kiersi jännitys. Hänellä ei ollut tippaakaan nälkä, mutta hän söi enemmän saadakseen jotain konkreettista, johon keskittyä.

”Vähän alle kaksi tuntia”, Elka totesi ja kulautti loput kahvistaan suuhunsa. Hänen lautasellaan oli enää jäljellä muruja. ”Meidän on parasta lähteä heti kun saat syötyä, jotta ehdimme ennen kuin hirvet lähtevät liikkeelle.”

”Joo”, Kilve sanoi ja pureksi leipäänsä nopeammin.

Kilvellä ei ollut varsinaisia metsästysvarusteita, joten hän laittoi yllensä metsänvihreän ohuen takin ja sen päälle pehmeän viitan. Niin aamusella lokakuun lopussa elohopea oli jo reilusti nollan alapuolella, että kerrospukeutuminen kannatti. Hän viimeisteli kokonaisuuden omilla neulomuksillaan.

Käkikello soitti puoli neljää, kun he sulkivat mökin oven takanaan.

Ilma tuntui kylmältä keuhkoissa. Pihalla oli pimeää, mutta Elka loihti kädelleen sinistä valoa ja lähetti sen heidän edelleen valaisemaan tietä.  Nummen nurmikolle oli härmistynyt kuuraa, joten maisema näytti enemmän talviselta kuin syksyiseltä, varsinkin sinisen valon loisteessa. Se mahtoi ilahduttaa Elkaa.

”Et kai väsytä itseäsi liikaa tuolla? Sen hirven raahaaminen takaisin ei vissiin ollut ihan helppoa?” Kilve huomautti viitaten valopalloon, joka liikkui parin metrin päässä heidän edellään.

”Älä huoli, kyllä minä kestän, kun talvi alkaa olla lähellä. Kyllä minun täytyi pitää eilen vähän taukoja takaisintulon kanssa”, Elka kertoi.
 
Kilve itse tiesi, että hän ei todellakaan pystyisi pitämään omaa valoaan yllä koko kahden tunnin matkan ajan, joten hän ei edes yrittänyt kilpailla Elkan kanssa. Hän hipaisi ajatuksissaan sulkakorvakoruaan, joka roikkui hänen korvanlehdestään melkein aina. Se oli hänen vahvin kevään merkkinsä. Se oli fasaanin sulka, jonka hän oli poiminut metsästä ensimmäisenä vuotenaan mökissä. Hän oli ollut siellä vuotta vanhemman Riin kanssa, jonka kanssa he olivat olleet hyviä ystäviä jo Vuodenkimarassa ja jonka kanssa hän oli päätynyt samaan mökkiin. Se oli ollut hänen ensimmäisiä mökkipäiviään ja heillä oli ollut kauhean hauskaa, koska he eivät olleet nähneet sen jälkeen, kun Rii oli lähtenyt mökkiin. Rii oli myös kevään lapsia, joten he olivat jutelleet paljon keväästä. Rii oli opettanut hänelle paljon luonnosta ja elämästä, kun hän oli tuntenut olevansa hukassa. Hänen pitäisi joskus taas soittaa Riille.

Nytkin Kilvestä tuntui siltä, että hän oli hieman hukassa. Hän ei oikein tiennyt mihin edetä taikuutensa kanssa. Hänestä tuntui, että hän oli junnannut aloillaan jo vuoden, saavuttamatta oikeastaan mitään edistystä.

No, Kilve piti Elkan sinisestä valosta. Se toi sinisen esiin myös tämän hiuksissa. Katsellessaan Elkan sinistä valoa hänen teki kovasti mieli koskettaa sitä ihan vähän, saadakseen tietää mahtoiko Elka olla hänen sielunkumppaninsa. Typerä lastensatuhan se koko juttu oli, mutta silti. Hän ei ollut tainnut ikinä koskettaa Elkan taikuutta ja sen unen jälkeen häntä tietysti oli alkanut mietityttämään.

Kilve päästi huomaamattaan suustaan huokauksen.

”Mitä?” Elka kysyi.

”Äh, ei mitään”, Kilve valehteli nopeasti. ”Syksy väsyttää”, Kilve sepitti kaulaliinaansa vasten.

”Jos haluat kääntyä takaisin-”

”En. Haluan olla täällä sinun kanssasi”, Kilve päästi suustaan ennen kuin ehti ajatella miltä sanat kuulostivat. Hän vilkaisi Elkan reaktiota vaivihkaa. Tämän huulilla kaareili tyytyväinen hymy, joka sai Kilven pään vielä enemmän sekaisin. Hän tunsi taikuuden hypähtävän lapasten peittoamissa käsissään. Hän puristi kätensä nyrkkiin lapasten sisällä. Onneksi ne olivat paksut, eikä vihreää hehkua näkynyt niiden läpi. Hän yritti miettiä päänsä puhki jotain vitsiä lohkaistavaksi, mutta hänen aivonsa löivät tyhjää, eikä hän saanut mitään muuta lausetta mieleensä kuin se suutele minua.

***
Kuuran valkoisiksi värjäämät lehdet räsähtelivät heidän jalkojensa alla heidän suunnatessaan takaisin kohti nummea. Aamuaurinko pilkotti nyt jo lehvästön lomasta ja alkoi sulattamaan yön kuuraa paljastaen altaan syksyn värit. Hirviä ei ollut näkynyt, vaikka he olivat käyskennelleet hiljaa ympäri metsää parisen tuntia. Hiljaisesti humisevien kuusipuiden oksat notkuivat pitkästä naavasta. Kilve nappasi yhden vihreänruskean naavarykelmän puusta ja asetti sen leualleen.

”Sopisiko minulle pukinparta, mitä luulet?” Kilve vitsaili.

Elka virnisti. ”Jos joulupukiksi tähtäät.”

”Taitaa olla vähän sairaanoloinen pukki, jos tämänväristä partaa kasvattaa”, Kilve tuumi ja viskasi naavan maahan. Hän hieraisi sänkeään, joka kasvoi varsin epätasaisesti, jonka takia hän ajeli sitä pois aina silloin tällöin muistaessaan.

”Taisi jäädä syksyn ainoaksi hirveksi se eilinen yksilö. Saattoivat tajuta mitä kaverille kävi ja jatkoivat matkaa”, Elka tuumi.

”No, ehkä ne palaavat ensi syksynä”, Kilve naurahti. Vaikka retki oli saaliin kannalta ollut susi, hän oli nauttinut kävelystä Elkan kanssa. Tietysti olisi mukavampi kävellä kahdestaan keväällä, kun hän ei tuntisi väsymyksen puurtavan aivot ja pohkeet.

Elka pysyi hetken vaiti. ”En ole täällä enää syksynä”, hän sanoi hiljaa katse jaloissaan.

Kilve vaikeni ja hymy hänen kasvoiltaan haihtui. Valkoposkihanhipari lensi heidän ylitsensä, kaakattaen kovaan ääneen, mutta kumpikaan heistä ei nostanut katsettaan ylös. Elka tuijotteli maahan niin, että kulmakarvat loivat kasvoille varjoja. ”No eihän siitä vielä ole varmuutta”, Kilve huomautti tuntien solmun vatsassaan.

Elka pudisti päätään ja vilkaisi Kilveä surullinen hymy huulillaan. ”Sen vain tietää, Kilve. Sen tuntee.”

Kilve pureskeli poskensa sisäpintaa ja laski katseensa kuuraisiin lehtiin. Niin, sitähän kaikki häntä vanhemmat ja hänen ikäisensä olivat aina toitottaneetkin ja nyt vielä häntä nuoremmatkin, mutta Kilve ei vieläkään tiennyt miltä sen kuuluisi tuntua. Kuinka kauan hänellä kestäisi? Hän eli jo nyt lisäajalla.

”Hei”, Elka sanoi ja kosketti Kilven kyynärvartta hansikkaan verhoamalla kädellään. ”Ei sillä ole kiire. Ei se tarkoita, että olisit mitenkään huonompi.”

”Mmh”, Kilve äännähti. Oli vaikea olla tuntematta itseään pettymykseksi, kun näki kaikkien muiden menevän eteenpäin ja itse vain junnasi paikoillaan. Elka pysäytti Kilven tarttumalla kiinni hänen ranteestaan.

”Oikeasti”, Elka sanoi silmissään pehmeyttä. ”Sinä olet äärettömän lahjakas monessa asiassa, Kilve. Kaikkien taikuus on erilaista”, hän selitti. Vaikka Elkalla oli nahkahanskat kädessä ja Kilvellä oli takki viittansa alla, hän pystyi tuntemaan, kuinka sormet puristivat lohdullisesti hänen rannettaan. Hän ei halunnut, että Elka päästäisi ikinä irti. Hän halusi, että Elka tarttuisi toiseenkin ranteeseen ja työntäisi hänet puunrunkoa vasten ja… Elka oli lähellä, vain askeleen päässä. Vain yksi askel ja sitten… Kilve tunsi taikuuden kihelmöivän ihollaan ja kivun sydämessään. Miten oli mahdollista kaivata niin paljon jotakuta, että sydämeen sattui, vaikka tämä seisoi ihan edessä? Suutele minua, hän halusi huutaa, mutta painoi katseensa maahan.

Elka päästi hänen kädestään irti.

”Joo”, Kilve rykäisi huijatakseen enemmän itseään kuin Elkaa. He lähtivät taas kävelemään. Mahtoikohan Elkakin tuntea sen paksun jännitteen, joka leijui ilmassa? ”Niin. Ja mitäpä minä edes ulkomaailmassa vielä tekisin, en tiedä edes mitä elämältä haluan”, Kilve selitti hiljaa.

”Sinusta tulisi hyvä muusikko”, Elka huomautti.

Kilve naurahti. Hän piti laulamisesta ja osasi näpytellä kitaraa, mutta ei hän tiennyt halusiko tehdä sitä elääkseen. ”Minähän olen oikea itseoppinut ammattilainen, suorastaan musiikin mestari”, hän vitsaili.

”No ei sitä ihan jokainen opi kitaraa soittamaan pelkkää ohjekirjaa selailemalla”, Elka huomautti.

”Niin no samat sanat sinulle ampumisen suhteen”, Kilve huomautti ja tönäisi Elkaa kylkeen.

”Haluatko kokeilla?” Elka kysyi ja tönäisi Kilveä takaisin. ”Sinä voit sitten puolestasi opettaa minulle kitaraa.”

Kilve vilkaisi Elkaa kulmiensa alta ja naurahti. ”Sinä saat enemmän vammoja aikaan kitaraa pidellessä kuin jousella tähdätessä.” Kilve oli kerran yrittänyt opettaa Elkalle kitaransoiton saloja, mutta Elka oli onnistunut iskemään sekä itseään että Kilveä otsaan kitaran lavalla, huitaissut Kilveä plektralla naamaan ja vielä katkaissut alimman E-kielen. Elkalla ei ollut käsiä pienelle näpertämiselle, vaikka tämän sormet olivatkin pitkät ja laihat. Neulomista Elkan tuskin kannatti edes yrittää.

”Ole hiljaa, se oli vahinko”, Elka naurahti. ”Itse varmasti hukkaat kaikki nuoleni heti metsään”, hän puolusteli.

”No kuule lyödäänkö vetoa, että osun häränsilmään ennen kuin sinä opit soittamaan kokonaisen laulun” Kilve vitsaili ja pukkasi toista olkavarteen olkapäällään.

”No lyödään. Mitä saan palkinnoksi, kun voitan?” Elka mahtaili.

”Hah, no ihan mitä vaan, koska saat palkintosi vain kuvitelmissasi”, Kilve kehuskeli.

”Minä pidän kiinni tuosta lupauksesta”, Elka sanoi kohottaen kulmaansa merkitsevästi. Kilven ajatukset hyppäsivät tietysti kaikenlaiseen epäsopivaan, eikä hän voinut olla pohtimatta mahtoiko Elka tietää tasan tarkkaa mitä hän teki Kilvelle, vai oliko kyseessä vain vitsi. Tietysti he olivat heittäneet samanlaista hämärää läppää aikaisemminkin, eikä Kilve ennen ollut ajatellut asiasta sen enempää… Ennen kuin oli alkanut toivoa, etteivät vitsit olleet vitsejä.

”No pistä sitten paremmaksi, mitäs sinulla on tarjottavana”, Kilve heitti.

”Mitä minulla ei olisi tarjottavana”, Elka kehuskeli.

Kilve tyrskähti. ”Kuumailmapallo”, hän sanoi, saaden Elkan nauramaan.

Se oli ollut heidän välisensä vitsi jo monta vuotta. He olivat pohtineet joskus, mahtaisiko Vuodenkimaran salaiseen laaksoon nähdä kuumailmapallolla. Laakso oli ympäröity jyrkin vuorin, joita oli mahdotonta kiivetä. Jotkut sanoivat, että Vuodenkimarasta pääsi sinne maanalaista tunnelia pitkin. Jotkut sanoivat, ettei laaksoa edes ollut olemassa, että siellä ei ollut mitään muuta kuin kiveä. Mutta jos siellä ei olisi mitään, se ei selittäisi miksi liito sinne ei onnistunut. Jotkut sanoivat, että siellä oli salainen kaupunki, mutta ne jotka olivat liitoa sinne yrittäneet, olivat sanoneet, ettei paikka tuntunut kaupungilta vaan enemmänkin liian monimutkaiselta luonnolta, jotta pystyi aineellistumaan. Lentokoneellakaan tai muulla teknologialla ei sinne päässyt, sillä taikuus tunnetusti häiritsi teknologiaa ja siksi heillä olikin sääntö, että olohuoneessa ei käytetty taikuutta, jotta telkkari ja puhelin eivät vaurioituisi.

”Jonain päivänä”, Elka hymähti.

”Jonain päivänä”, Kilve toisti, vaikka mistäpä joku kuumailmapallon lennättäisi pohjoisille nummille.

Metsä loppui ja esiin tuli alava nummi. Nummen kuurasta sulaneet heinät kimaltelivat kuin timantit pilvien rakosista pilkottavan auringonvalon säihkeessä. Kilve vilkaisi aurinkoa kohti silmät sirrissä. Ehkä he jonain päivänä näkisivät yhdessä nummen aamun lintuperspektiivistä.

[Okakettu]

Ah, Kilven näkökulmaa kieltämättä juuri toivoinkin. <3 Mutta siis, tuo luvun alku??? Niiin julma ja niiin hyvin kirjoitettu, olin ensin ihan yhtä huutomerkkiä että apua, näinkö nopeasti Kilve/Elka nyt sitten tapahtuukin, enkä osannut päättää tykkäänkö asiasta vai en. Koska toisaalta tuo kohtaus oli vain niin hyvä, mutta sitten kuitenkin toivon yleensä aina hidasta etenemistä vaikka mikä olisi. Enkä jostakin syystä yhtään tullut ajatelleeksi, että kyseessä on uni, höhlää luultavasti kyllä.

Muttasiis, unena tuo alku oli juurikin mahtava, Kilven tunteet konkretisoituivat kyllä niin lukijalle kuin Kilvelle itselleen, ja tarjosi loistavan alun metsästysretkelle. Kilve-parka. Tykkäsin myös siitä miten taikuus oli koko ajan läsnä, on tosi mielenkiintoista millaisin tavoin se tässä tarinassa aina näyttäytyy. Pompin nyt asiasta toiseen, mutta ää, Kilve on niin kovin ihastunut, en kestä. <3 Hänen ja Elkan keskustelut olivat ihania tässä, se että he ihan todella tulevat hyvin toimeen ja ovat mutkattomia toistensa seurassa silloin kun Kilve ei ole vaikeana koska tunteet, ja pystyvät myös avautumaan toisilleen.

Nytkin Kilvestä tuntui siltä, että hän oli hieman hukassa. Hän ei oikein tiennyt mihin edetä taikuutensa kanssa. Hänestä tuntui, että hän oli junnannut aloillaan jo vuoden, saavuttamatta oikeastaan mitään edistystä.

Voi Kilveä, samaistun hänen ajatuksiinsa paikallaan junnaamisesta ihan liikaa. Hän osaa olla todella epävarma, vaikka koettaakin muiden kanssa olla vitsaileva ja rempseän hyväntuulinen.

No, Kilve piti Elkan sinisestä valosta. Se toi sinisen esiin myös tämän hiuksissa. Katsellessaan Elkan sinistä valoa hänen teki kovasti mieli koskettaa sitä ihan vähän, saadakseen tietää mahtoiko Elka olla hänen sielunkumppaninsa. Typerä lastensatuhan se koko juttu oli, mutta silti. Hän ei ollut tainnut ikinä koskettaa Elkan taikuutta ja sen unen jälkeen häntä tietysti oli alkanut mietityttämään.

<3 Ja sisimmässään Kilve on myös pehmeä romantikko, rakastan. Kuumailmapallo-haaveilu oli myös viehättävä yksityiskohta, toivottavasti se joskus toteutuu. Kiitos ihanasta luvusta, jään odottamaan jatkoa.

[Odo]

ANTEEKSI KAMALASTI! Myöhästyin viikolla jo sovitustakin lisäajasta, joten pahoittelen todella paljon. Mutta olen nyt lukenut kommiksessa varaamani viisi ensimmäistä lukua ja halusin ne nyt tulla viimein ja vihdoin kommentoimaan. Saat kommentin loppuihinkin osiin aivan varmasti, koska tykästyin tähän sarjaan todella paljon. ♥

Halusin tosiaan paneutua tähän kunnolla, koska otsikko oli kiva ja fantasia kiehtoo aina. Olen myös tykännyt tosi paljon muista sun teksteistä, joten lähdin mielenkiinnolla tätä lukemaan ja en pettynyt. Aivan ihana, miten tämä taikuus tässä esiintyy ja vuodenajat ovat niin vahvasti läsnä. Nuo kuvailut luonnosta uppoaa ja lujaa ja kun siihen sotketaan vielä taikuutta niin kyllä Odon kelpaa. Hahmokaartikin vaikuttaa todella mielenkiintoiselta ja pidän siitä, että tässä on paljon erilaisia hahmoja ja jotka ovat selkeästi omia persooniaan, olet luonut toimivat välit heidän välilleen ja niin edelleen, että se pakka pelaa oikein mainiosti. Se, miten hahmoilla on omat näkökulmansa luo tälle syvyyttä, mutta olen paljon pitänyt mm. siitä, miten Seeri nousee esiin eri näkökulmissa ja miten hänet on koettu. Esimerkiksi alussa Elkan näkökulmasta Seeri vaikutti ihanalta, mutta Halhen näkökulmasta taas nähtiin se karumpi puoli, ettei kyse olekaan niin ihanasta ihmisestä kuin olisi voinut kuvitella. Se oikeastaan oli lemppari juttuni tähän asti luontokuvauksen lisäksi.

Sekä tietysti se itse hahmokaarti, jota jo kehaisinkin. Jokainen on selkeästi oma yksilönsä ja toimii omalla tavallaan. Jokaisella on omanlaisensa ajatukset, näkökulmat, kyvyt, ja niin edelleen ja ne ovat selkeästi persoonallisia ja tarkasti mietittyjä (tai sitten se vain tulee sinulta todella luontevasti!!). Monesti teksteissä, ihan kirjallisuudessakin, törmää toisinaan siihen, että vaikka hahmot päällisin puolin ovatkin erilaisia, ovat ne jokseenkin hyvin samanlaisia. En oikein tiedä, miten sitä sen kummemmin selittäisi, mutta hahmot jäävät tavallaan pintaraapaisuiksi, eikä eri persoonallisuustyypit tule esille. Tässä ne tulevat ja se tekee tarinasta todella virkistävän luettavan, vaikka juonellisesti tässä ei ole tapahtunut mitään maata järisyttävää. Oikeastaan on juuri parempi, että ne järistykset ovat arkisia. Mystinen Seeri ja hänen vaikutuksensa, epäonnistunut kirja, kaupunkiretki ja niin edelleen. Josta mainittava, että maaseudun ja kaupungin välinen kontrasti oli tosi mieleenpainuva!

Aluksi ajattelin, että suosikkihahmoni on Elka. Mutta nyt sitten oikeastaan pidän todella paljon kaikista, enkä osaa valita lemppariani. Odotan mielenkiinnolla, miten hahmot ja niiden keskinäiset välit kehittyvät ja muovautuvat tarinan edetessä ja mihin tämä tarina ylipäätään vie! Asetelma on todella mielenkiintoinen ja jotenkin olet tosi kivasti rakentanut tätä maailmaa pikkuhiljaa, että asiat eivät tule kerralla vaan tyylikkäästi ajallaan ja hiljalleen. Itse lankean ihan liian usein sellaiseen wikipedia-artikkelimaiseen tyyliin ja unohdan, ettei kaikkea tarvitse kertoa kerralla. Tämä on sellaista, miten homma  pitää tehdä. Ei minulla tästä kovin kehittävää sanottavaa ole, oikeastaan vain pelkkää hyvää. Ainoa, mistä voisin nillittää nillittämisen ilosta ovat yksittäiset typot, mutta eivätpä ne oikeasti menoa haitanneet.

Jään tosiaan odottamaan jatkoa ja ei tarvitse näin pitkään odottaa seuraavaa kommenttia! Luen varmaan jo tänään luvut loppuun peiton alla, olisi tehnyt mieli lukea jo tänään, mutta nukahdin, kun heräsin jo aamu viideltä... Kiitos ihan valtavasti näistä ja tsemppiä jatkoon!

[Crys]

Okakettu: Heheh jee sain sut lankaan alussa Mulla oli kivaa sitä kirjottaessa, joten kiva että tykkäsit siitä, vaikka jep, jos se ois ollu oikee ni ois ollu vähän liian nopeeta etenemistä Kiva että Kilven ja Elkan suhde tuntuu mielenkiintoselta Kyllä, Kilve on vähän sellanen tyyppi, että ei tykkää näyttää epävarmuuksiaan ulospäin. Kuumailmapalloilusta ehkäpä joskus vielä kuullaan Kiitos paljon kommentistasi <3
Odo: Jee kiva että tykkäät taikuuden ja luonnon kuvailuista Kiva että nostit esille just Seerin, koska mulla oli just tuo tavoite että lukija aluksi tykkäisi hänestä tuon Elkan kuvauksen perusteella Siis tää teksti on ollut jotenkin mulle erityinen, koska ainakin ennen en tuntenut olevani kovinkaan hyvä originaalihahmonluoja, mutta nämä hahmot jotenkin rakentui (ja rakentuu vieläkin kirjoittaessani) tosi luontevasti ja hyvä että se välittyy myös tekstissä :3 Oon nyt varmaan ekaa kerta huomannut, että kun ensin käyttää kunnolla aikaa erilaisten hahmojen rakentamiseen juonikin rakentuu melkein itsestään Että joo taidan vihdoin huomata että hei oon tainnu kehittyä kirjottajana tässä vuosien varrella Heh mullakin on ollut vaikeuksia valita lempparihahmoa näistä (mut oikeestaan ihan alussa munkin lemppari oli Elka mutta varmaan sen takia, että hänet loin ekana mutta sitten tuli kaikki nää muutkin kivat hahmot niin en voi enää valita ). Siis mulla oli alussa muutama erilainen juonivaihtoehto (joita oikeastaan vieläkin mietin että mitäs niistä otan tähän jos ollenkaan) ja jotkut ois sitten ollu vähän sellasia seikkailupainoittesempia, mutta tykkään itsekin tästä hitaammasta etenemistyylistä Jonkinlaista pientä twistiä kuitenkin luultavasti on tulossa Kiitos kommentistasi :3

9. Halhe

Halhe iski lihaveitsen kurpitsaan ja alkoi vitkuttamaan veistä kurpitsan läpi. Veitsi jäi kurpitsan lihaan kiinni, joten Halhe joutui hakkaamaan sitä kunnolla tiskipöytää vasten, jotta kurpitsa viimein halkesi kahtia. Toinen puoli lennähti tiskialtaaseen, josta Halhe sen nopeasti poimi ylös.

”Mitäs pahoinpitelyä täällä tapahtuu”, Kilve kyseli oviaukosta.

”Kurpitsa ansaitsi sen. Sen piikikäs kanta pisti minua sormeen”, Halhe heitti. Kurpitsan kannan piikit olivat inhottavan pieniä, että niitä hädin tuskin erotti silmin, joten niiden poimiminen ihosta oli sula mahdottomuus ilman taikuutta.

”Ei tule kurpitsalyhtyä vai?” Kilve kysyi tarkkaillessaan, kun Halhe iski veitsen toisen kurpitsanpuolikkaan keskelle.

”En jaksa kaivertaa. Sinä voit, jos haluat, pellolla on vielä yksi.”

”Voisihan sitä ehkä myöhemmin”, Kilve tuumi. ”Tarvitsetko apua?”

”Voit nyppiä siemenet kulhoon”, Halhe ohjeisti ja ojensi Kilvelle neljäsosakurpitsan. Kilve pesi kätensä ja alkoi sitten kaivamaan vaaleita siemeniä pehmeän keskustan seasta.

”Onko Valona vielä nukkumassa?” Halhe kysyi. Hän oli viettänyt pihalla koko aamupäivän hoitaen puutarhaa ja korjannut satoa. Hän aikoi säilöä kurpitsasta puolet talven varalle ja keittää toisesta puoliskosta kurpitsakeittoa, joka ohje oli siinä uudessa reseptikirjassa, jonka hän oli ostanut kaupungista.

”Taitaa olla. En kuullut nousevan”, Kilve tuumi ripotellessaan siemeniä siniseen kulhoon.

”Mmh”, Halhe huokaisi. Hän kaipasi parasta ystäväänsä, mikä tuntui hassulta, kun toinen kuitenkin asui samassa talossa. Hän kaipasi heidän yömyöhään asti kestäviä juttuhetkiään, heidän kävelyreissujaan nummilla ja yhteisiä kokkaushetkiä.

”Kyllä se siitä, Halhe. Muistathan sinä, minkälainen ensimmäinen vaihdos oli”, Kilve lohdutti.

”Joo, mutta on se silti ikävää”, Halhe huokaisi. Hän iski lihaveitsen voimalla toiseen kurpitsanpuolikkaaseen. Hänen olisi todella keksittävä jotain, joka piristäisi Valonaa.

”Oletko varma, ettet halua auttaa meitä sen hirven paloittelussa? Heilutat tuota veistä aika kätevästi”, Kilve huomautti vitsin vire äänessään, saadakseen Halhen paremmalle tuulelle.

”Joo olen, kurpitsasta ei valu verta”, Halhe huomautti. Kyllä hän suvaitsi lihan syömistä, jos eläin oli saanut kasvaa metsässä vapaana, eikä ollut tarhauksen tuotosta, mutta hän ei halunnut osallistua lihankäsittelyprosessiin.

”No ei siitä hirvestäkään enää valu, kun se on ollut valumassa ladon katosta”, Kilve huomautti ja leikkasi itselleen pienen palan kurpitsaa. Hän ojensi myös palasen Halhelle. ”Soitin muuten kahdeksaantoista. Melta ja Leina tulevat tunnin päästä auttamaan paloittelussa.”

Kurpitsa raakana vähän kuin maistui miedolta lantulta. ”Ai”, Halhe vastasi, tuntien sydämensä hypähtävän. Hän ei ollut nähnyt Meltaa pitkään aikaan.

”Saattavat jäädä päivälliselle, leikkuu ja pakkaus ei hoidu ihan hetkessä”, Kilve totesi rouskuttaessaan kurpitsanpalasta ja tutkaili sitten Halhen kasvoja ärsyttävän tarkasti. ”Mitenkäs sinulla ja Meltalla nykyään menee?” Kilve uteli.

”Hä? Ai ei nyt mitenkään, tai siis ei me juurikaan olla tavattu. Pari kertaa vaihdoksen aikana ollaan törmätty nummilla ja Vuodenkimarassa liitokurssilla”, Halhe vähätteli ja alkoi leikkelemään kurpitsan kuorta pois kovinkin keskittyneenä. Hän tunsi syksyn taikuuden pettävän hänet liikahtelemalla lähemmäs ihoa.

”Eikö vanha suola janota?” Kilve kiusoitteli.

”Äh, siitä on jo kauan”, Halhe huomautti, mutta poskille pilkahti oranssia. No kaksi vuotta, mutta oli se kuitenkin aika kauan. ”Me ollaan vaan kavereita nykyään.”

”Niin niin”, Kilve hymähti ja tökkäsi sormenkoukullaan Halhen oranssihtavaa poskea. Halhe esitti muka näykkäisevänsä Kilven sormea.

”Mitenkäs sinä ja Elka sitten?” Halhe iski takaisin ja katsoi, kuinka virne toisen kasvoilta hävisi ja käsi pysähtyi kurpitsanpuolikkaan sisällä.

”Hä, miten niin?” Kilve sanoi ja vilkaisi nopeasti taakseen tarkistaakseen, että he olivat yksin. Elka oli ollut pihalla harjoittelemassa liitoa, kun Halhe oli tullut sisään, eikä ollut varmaan tullut vielä takaisin.

Nyt oli Halhen vuoro virnistellä. ”Sinä pidät hänestä sillä tavalla, etkö pidäkin?” hän kysyi. Hän oli kyllä huomannut Kilven viipyilevät katseet aina kun Elka katsoi toisaalle.

Kilve näytti siltä, että aikoi ensin kieltää koko asian, mutta vilkaisi sitten Halhea tiukkaan. ”Et saa kertoa kenellekään. Et edes Valonalle.”

”Huuleni ovat sinetöidyt”, Halhe lupasi, tyytyväisenä siitä, että mies vihdoin myönsi asian. ”Mitä ajattelit tehdä?”

”En minä mitään aio tehdä”, Kilve mutisi ja kauhaisi kourallisen kurpitsansisusta, josta hän alkoi nyppimään siemeniä. ”Ei hän tunne samoin.”

”Mistä sinä sen tiedät?”

”Koska hän haikailee vieläkin Seerin perään”, Kilve huokaisi.

”Minusta tuntuu, että hän alkaa olla valmis menemään eteenpäin. Minä juttelin hänelle toissapäivänä ja hän näytti alkavan tajuamaan asioita”, Halhe huomautti.

”Seeristäkö?” Kilve ihmetteli ja puristi kätensä nyrkkiin niin, että kurpitsansisusta pursusi sormien välistä leikkuulaudalle.

”Siitäkin joo.”

”Hän ei suostu puhumaan minulle Seeristä”, Kilve mutisi ja avasi nyrkkinsä.

”No sinä osaatkin olla vähän suorasukainen”, Halhe huomautti lempeästi ja alkoi pilkkomaan kuorimansa kurpitsaa pieniksi kuutioiksi keittämistä varten. ”Elkan kanssa pitää edetä rauhassa.”

”Etkö sinä väitäkään, että minun pitäisi kertoa Elkalle tunteistani?”

”Ei ehkä ihan heti, mutta sinun pitäisi viettää aikaa kahdestaan ja lähetellä jotain… signaaleja”, Halhe selitti, katse kurpitsassa. Kuorenpaloja oli leikkuulaudalla nyt aikamoinen kasa. ”En minä tiedä, en ole mikään flirttailun mestari.”

”No Meltan ainakin olet saanut sormesi ympärille”, Kilve naurahti.

”Miten niin?” Halhe ihmetteli ja vilkaisi Kilven suuntaan sivusilmällä.

”No hän kyseli heti sinun perääsi”, Kilve virnisteli.

Halhe tunsi sydämensä hypähtävän. ”Mitä hän kyseli?”

”Että milloin sinä tulet järkiisi ja suostut hänen tyttöystäväkseen”, Kilve naureskeli.

”Ei kun oikeasti, mitä hän sanoi”, Halhe kysyi, sillä tunnisti kyllä Kilven liioitteluäänen.

”No että oletko paikalla. Sanoin, että olet muttet halua osallistua pilkkomiseen. Häntä kuulosti vähän harmittavan.”

”Ai”, Halhe totesi ja tunsi taikuuden kuumentavan taas poskiaan. He pilkkoivat kurpitsaa hetken aikaa hiljaisuudessa. Lihankäsittely tehtäisiin ladossa, jossa sille oli kunnolla tilaa. Jos Halhe pysyisi keittiössä, he tuskin näkisivät toisiaan muuten kuin ehkä lounaalla, jossa kaikki muutkin tietysti olivat…

”Tuota, voisitko sinä vaikka sillä tavalla hienovaraisesti kysellä Meltalta mitä mieltä hän on minusta?” Halhe kysyi oranssin leimahtaessa taas poskille ja käsiin.

”Ai ei vanha suola janota?” Kilve kiusoitteli.

”Ole hiljaa”, Halhe mutisi.

”Voit luottaa minuun”, Kilve naurahti.

”Minä kyselen sitten Elkalta sinusta sinun puolestasi”, Halhe virnisti.

”No et kuule todellakaan”, Kilve sanoi nopeasti, kuulostaen jopa hieman säikähtäneeltä, joka yllätti Halhen.

”Miksen?”

”No se nyt on ihan eri juttu. Teillä on Meltan kanssa historiaa. Minä en halua pilata ystävyyttä minun ja Elkan välillä”, Kilve huomautti. ”Minä pysyttelen niiden hienovaraisten singaalien lähettämisessä”, hän naurahti.

Halhe pyöritti päätään huvittunut hymy huulillaan. No, jos Kilve suostui sentään vitsailemaan asiasta, eivät asiat kovin pahasti voineet olla.

***

Halhe oli siivoamassa keittiötä, kun kuuli muutaman naurunpurskahduksen vajan suunnalta. Halhe käveli ikkunalle josta näki ladon suuntaan, mutta muut olivat yhä ladon sisällä. Halhe erotti Meltan kuplivan naurun muiden joukosta, joka sai hänen sydämensä heti hypähtämään.

Halhe pudisti päätään ja alkoi taas hinkkaamaan tiskipöytää. He olivat tunteneet toisensa Vuodenkimaran ensimmäiseltä luokalta lähtien. He olivat molemmat syksyn lapsia, joten he olivat asuneet viereisissä makuusaleissa ja jakaneet yhteisen oleskelualueen. Heistä ei ollut tullut ystäviä kuin vasta viidennellä luokalla, koska Melta oli ollut Halhen mielestä liian lapsellinen. Viidennellä luokalla he olivat olleet parit biologian ryhmätyössä, jossa heidän oli pitänyt ikuistaa nummien kasvustoa ja eläimistöä kameralla. Silloinkin oli ollut syksy ja he olivat vaellelleet pitkän aikaa jutellen ja huomanneet, että ehkä he eivät olleetkaan niin erilaisia. Melta oli aina vaikuttanut suupaltilta ja ehkä vähän tökeröltä, mutta vietettyään aikaa kahdestaan Halhe huomasi, että Melta olikin oikeasti aika epävarma ja yritti peitellä sitä nopeatempoisella juttelulla.

Kaksi vuotta myöhemmin Melta oli tunnustanut ihastuksena Halheen ja Halhe oli tietysti suostunut tämän tyttöystäväksi, mutta siinä vaiheessa hän varmaankin oli suostunut enimmäkseen siksi, koska kaikki muutkin hänen ystävänsä seurustelivat ja se oli kaikkien mielestä niin ihanaa. Olihan se tavallaan ollut, sillä kyllä hän piti Meltasta, mutta koko se suutelu ja koskettelu oli tullut hänelle vähän äkkiä. Melta olisi halunnut mennä pidemmälle, mutta Halhe ei, joten he olivat etääntyneet toisistaan ja syksyn loppuessa oli loppunut heidänkin suhteensa.

He olivat pitäneet välinsä kohteliaina, jutelleet jos tilanne oli sitä vaatinut, mutta kahdenkeskeisiä juttuhetkiä he eivät enää olleet pitäneet. Heidän välillään oli ollut paljon etäisyyttä, joka oli varmasti harmittanut heitä molempia, koska he olivat kuitenkin olleet hyviä ystäviä ja uskaltaneet tunnustaa toisilleen syvimpiä tunteitaankin. Mökkiin lähtö oli oikeastaan ollut hyväksi heidän väleilleen, koska sitten kun he eivät olleet joutuneet näkemään joka päivä, oli tapaaminen tuntunut paljon luonnollisemmalta ja paljon… enemmältä.
Kun he olivat tavanneet viime vaihdoksen hurmassa nummilla, muutama viikko sitten, he olivat kävelleet koko päivän yhdessä jutellen taas avoimesti pitkästä aikaa. Se oli tuntunut vähän siltä, kuin ne ajat, jolloin he olivat tehneet yhdessä sitä viidennen luokan biologian ryhmätyötä. Heidän välillään oli tuntunut jotain muutakin kuin syksyn hurmaa.

”Luulin, ettet pidä minusta enää”, Halhe oli tunnustanut, kun puhe oli kääntynyt siihen, oliko kumpikaan löytänyt uutta ja Melta oli sanonut ei tutkaileva katse silmissään.

Melta oli katsellut häntä pehmeyttä silmissään ja sanonut: ”Sinusta on mahdotonta olla pitämättä, Halhe.”

Taikuus oli lähettänyt kipinöitä heidän molempien sormenpäihinsä ja poskiin, joten tietenkään mitään ei ollut voinut käydä. Vaihdoksen hurma esti toiseen koskemisen, sillä he eivät olleet sielunkumppaneita. Niinpä he olivat eronneet välit jokseenkin hämärinä, eikä kumpikaan heistä ollut ottanut sitä puheeksi enää myöhemmin. Heidän välillään oli siitä lähtien ollut ne kuusi kilometriä etäisyyttä.

Paitsi nyt.

Halhe kuuli, kuinka yläkerran suihku avattiin. Valona näköjään heräsi viimein. Kurpitsakeitto alkoi olla valmista ja eilen leivottua vehnäleipää oli vielä jäljellä, jota hän lämmitti hieman taikuudellaan saadakseen siitä tuoreemman makuista. Hän kattoi pöydän kuudelle ja laittoi lusikoiden alle jopa punaiset servietit, joita oli jäänyt joulusta. Tietysti hän halusi kaiken näyttävän kivalta vieraita varten, mutta ehkä enimmäkseen hän koristi pöytää saadakseen lisää aikaa itselleen.

”Hei”, Valona sanoi oviaukosta, kun Halhe oli laittamassa serviettipakkausta takaisin laatikkoon. Valonan silmät tarkkailivat kuudelle katettua pöytää väsyneesti puoliksi suljettujen silmäluomien alta. Tämän märät hiukset lepäsivät valkoista aamutakkia vasten. ”Onko meillä vieraita?”

”Huomenta. Joo, Melta ja Leina ovat auttamassa lihanpaloittelussa”, Halhe sanoi mahdollisimman kepeästi, niin kuin asia ei olisi mikään iso juttu.

”No minun on kai parasta laittaa päälleni”, Valona tuumi ja katosi takaisin yläkertaan raskain askelin.

Halhea hieman harmitti, ettei Valona maininnut mitään Meltasta, sillä Valona kyllä tiesi koko tarinan. Kesän Valona olisi istuttanut hänet heti alas ja alkanut suunnittelemaan etenemisstrategioita. Syksyn Valona ei tainnut edes tajuta mitä Halhe juuri nyt tunsi.

Halhe jyysti poskensa sisäpintaa ja vilkaisi ladolle päin, jonne näki keittiön idänpuoleisesta ikkunasta. Hänen pitäisi kai mennä pyytämään muut syömään, mutta hänen sydämensä alkoi heti jyskyttämään rintalastassa pelkästä ajatuksesta.

Halhe käveli hitaasti eteiseen ja sujautti jalkansa keltaisiin kumisaappaisiin.

Syksy oli edennyt jo reilusti yli puoliväliin. Nummen ruohikko oli muuttunut kellertävästä ruskeaksi ja taivasta raidoittivat ohuet, harmaat pilvet. Pohjoistuuli leikitteli porstualla roikkuvilla tuulikelloilla, jotka helisivät Halhen yläpuolella, kun hän tuijotti ruskeaa latoa kymmenen metrin päässä. Ladosta kuului vakuumikoneen surinaa ja lihaveitsen iskeytymistä leikkuulautaan. Halhe värähti joko kylmästä tai ajatuksesta verestä… tai ehkä kolmannestakin syystä.

Halhe kietoi punaisen polviin asti yltävän villatakkinsa kehonsa ympärille ja lähti lampsimaan kumisaappaissaan kohti latoa. Viiden asteen lämpö ei ollut vaivannut häntä vaihdoksen aikana yökävelyillä, mutta mitä lähemmäs talven vaihdosta tultiin, sitä enemmän hän kaipasi lämpöä. Lämpöä saisi tietysti muillakin tavoin kuin vaatteilla. Kun taikuus ihon alla innostui, vei se kylmyyden mukanaan.

Mitä lähemmäs latoa Halhe pääsi sitä lämpimämmältä hänestä tuntui.

Ladon sisällä oli täysi työ meneillään. Saksanhirveksi eläintä ei enää tunnistanut, sillä sen liha makasi suurella lavalla paloiksi leikeltynä. Maassa lojui neljä sorkkapalaa, mutta päätä ei ollut onneksi näkyvissä. Halhe nosti katseensa lihan kimpussa työskenteleviin miehiin ja naiseen. Elka ja Melta leikkelivät lihanpaloja vakuumipussiin sopiviksi ja Kilve ja Leina sujauttelivat paloja pusseihin, jotka suljettiin ilman pois imevällä vakuumikoneella. Ilmeisesti vakuumityö oli vasta aluillaan, koska tuolilla seisovassa korissa oli vain muutama täysi pussi. Kaikkien käsiin oli pinttynyt lihankäsittelystä punaisenruskea väri.

Melta oli alkanut kasvattamaan partaa. Hänen leukaansa peitti nyt kiharainen parin sentin kerros. Meltan punaisen flanellipaidan hihat oli kääritty kyynärpäihin paljastaen lihaksikkaat hauikset. Melta oli näköjään tehnyt painonnostoa. Tai jotain muuta. Flanelli oli näköjään päivän sana, sillä vain Elkalla ei ollut flanellipaitaa yllään, vaan tavallinen musta t-paita.

”Hei”, Halhe sai viimein sanottua.

Melta nosti heti syksyn oransseja raitoja hehkuvat siniset silmänsä häneen. ”Hei”, Melta vastasi ja hymyili hänelle. Melta pyyhkäisi nopeasti pitkäksi kasvaneita hiuksiaan kämmensyrjällään pois otsalta. Otsaan jäi haaleanpunainen viiva. Vaalearuskeat hiukset yltivät nyt leualle.

”Terve vaan”, Leina huikkasi sellaisella minäkin olen täällä äänellä ja heilautti kättään.

”Hei”, Halhe vilkaisi vihreään flanellipaitaan pukeutunutta lyhyttukkaista naista. ”Tulin vain ilmoittamaan, että ruoka on valmista.”

”Oi kiitos, jotkut meistä kun tarvitsevat ravintoa enemmän kuin toiset”, Leina sanoi, sillä tämä eli Kilven tavoin vastavuodenaikaansa. ”Vaikka eiköhän Meltakin maista mitä tahansa Halhelta liikenee”, tämä vitsaili Meltaa tarkkaillen. Kilve päästi äkkinäisen korskahduksen suustaan, ja Elkakin virnisti. Aha, heistä selvästi oltiin puhuttu. Hän ei ollut ilmeisesti painottanut tarpeeksi hienovaraista käskiessään Kilveä puhumaan Meltalle.

Melta vain pyöritteli päätään hivenen nolostuneena. ”No kaipa tässä on tauon paikka”, hän totesi.

Halhe tuijotteli kumisaappaankärkiään. Hän ei tainnut haluta tietää mitä heistä tarkalleen oli puhuttu. ”No pöytä on nyt katettu”, Halhe sanoi ja pakeni nopeasti paikalta ennen kuin oranssi nousi hänen poskilleen.

***

Ruokailu sujui mukavasti. Kaikki pitivät kurpitsakeitosta kovasti ja Halhe maistoi sitä itsekin, vaikkei juuri ollut nälkäinen. Se oli pehmeää ja kermaista ja ehdottomasti resepti, jonka kulman hän taittaisi seuraavaa kertaa varten. Pöydässä istuttiin pitemmän aikaa jutellen ja tunnelma oli mukava. Kukaan ei ottanut puheeksi enää kenenkään suhdetta, vaikka Leina yhdessä välissä selittikin juurta jaksaen kaupungissa tapaamastaan miehestä. Kun ruokailu oli ohi, lähtivät samat neljä takaisin latoon, ja Halhe ja Valona jäivät korjaamaan pöytää.

”Aiotko sinä jutella Meltalle?” Valona kysyi viimein laittaessaan jääkaappitavaroita takaisin jääkaappiin. Valona ei kuulostanut väsymyksensä takia kovinkaan kiinnostuneelta, mutta Halhe arvosti sitä, että tämä tajusi kysyä.

”En minä tiedä”, Halhe totesi taikoessaan astioita puhtaaksi ja leijuttaessaan niitä kaappeihin.

”Etkö halua?”

Halhe huokaisi. ”Ei ole kyse siitä, ettenkö haluaisi… en vaan tiedä ihan, että mitä…” mitä heistä tulisi? Olisiko Halhe epäreilu, jos hän ensin antaisi Meltan luulla jotain ja tajuaisi taas, ettei hän haluaisikaan tätä sillä tavalla? Olihan hänellä ollut aikaa ajatella asioita ja hän tunsi itsensä paljon kypsemmäksi kuin seitsemäntoistavuotiaana ja sinänsä ajatukset intiimisyydestä eivät tuntuneet yhtä vierailta kuin silloin kaksi vuotta sitten. Lautaset uhkasivat osua lattiaan, kun hänen keskittymisensä herpaantui. Halhe hengitti syvään ja kiinnitti täyden huomionsa lautasiin.

”Hän vaikuttaa paljon kypsemmältä kuin minkä vaikutuksen sain sinulta. Mutta tietysti en tuntenut häntä kouluaikoina”, Valona kertoi. Valona oli nyt tavannut Meltan ja Leinan ensimmäistä kertaa.

”Hän onkin”, Halhe myönsi saatuaan astiat kaappeihin. ”Ainakin luulisin.” Eiväthän he olleet viettäneet paljoakaan aikaa yhdessä lähdettyään Vuodenkimarasta.

”Sinun kannattaisi luottaa häneen. Kerrot hänelle, miten sinä tunnet ja sanot asiat niin kuin ne on. Ei kannata elää epäilyjen varjot ylläsi. Ne syövät sinua”, Valona sanoi lempeästi. Halhe näki Valonan harmaista silmistä, että tämä puhui kokemuksesta. Valonalla oli paha tapa epäillä kaikkea mikä voisi mennä pieleen. Tietysti sen takia Valona oli usein aina varautunut kaikkeen, mutta jatkuva epäileminen oli kauhean rasittavaa, kuten Halhe oli saanut huomata.

”Niin”, Halhe huokaisi ja hymyili sitten Valonalle, joka puristi häntä olasta lohduttavasti. Siinä oli se kesän Valona, jota Halhe oli kaivannut. Kesä... Ehkä hän voisi antaa Valonalle kesän piristääkseen tätä?

***

Ulko-ovi kolahti ja Halhe havahtui puoliunestaan, johon oli vajonnut olohuoneen sohvalla odotettuaan, että muut valmistuisivat lihanpilkonnassa. Pihalle oli langennut jo pimeä. Elka ja Kilve tulivat sisälle kantaen sylittäin lihapakkauksia.

”Lopetitteko?” Halhe kysyi ja hyppäsi ylös sohvalta.

”Joo”, Kilve huikkasi eteisestä.

Halhe kiiruhti kohti eteistä. ”Lähtivätkö-”

”Eivät vielä. Ehdit vielä hyvästelemään Meltan”, Kilve arvasi.

Halhe suorastaan hyppäsi kumisaappaisiinsa ja säntäsi miesten ohi pihalle.

Ladon oranssihtavan sähkölampun alla seisoivat Leina ja Melta, jotka parhaillaan järjestelivät lihapakkauksiaan puiseen koriinsa. Sähkölamppuun oli keräytynyt tusinoittain ötököitä.

Halhe ehti heidän luoksensa juuri, kun lihat oli saatu järjestykseen.

Leina vilkaisi virnistellen ensin Halhea ja sitten Meltaa. Nainen nosti isoeleisesti korin käsivarrelleen. ”Minäpä tästä menen edeltä”, Leina huikkasi ja näytti iskevän silmää Meltalle.

”Joo, nähdään”, Melta sanoi, antaen Leinalle ärtyneen ja huvittuneen sekoitukselta näyttävän ilmeen.

”Heippa Leina”, Halhe huikkasi.

”Moikka!” nainen sanoi ja katosi yön pimeyteen. Halhe ja Melta katselivat toisiaan varovasti ladon särisevä valon alla, joka värjäsi heidän kasvonsa oranssihtaviksi ihan ilman taikuutta.

”Hei”, Halhe sanoi, koska kaikki muut maailman sanat olivat sillä hetkellä kadonneet hänen päästään.

”Hei”, Melta sanoi itsekin. Kieli käväisi hampaiden välissä. Tämä näytti pidättelevän hengitystään.

”Muuten, mahtaako Aana olla lähiaikoina kiireinen?” Halhe kysyi rikkoakseen hiljaisuuden.

”Tuskinpa. Miten niin?” Melta kysyi, yllättyneenä puheenaiheesta.

”Ajattelin järjestää Valonalle pienen yllätyksen, jotta hän piristyisi”, Halhe kertoi. ”Vaihdos on ollut hänelle rankka. Tarvitsen kesän lapsen apua siihen. Aanahan osaa liitää jo?”

”Joo, ihme luonnonoikku oppi sen heti”, Melta naurahti. Aana oli heidän ikäisensä ja aloittanut liitämisen opiskelun vasta edellisenä kesänä, mutta oppinut sen heti. ”Osaisinpa minäkin”, Melta huokaisi. ”Miten sinulla menee nykyään liito?”

”No ei kovin hyvin. En ole oikein saanut kiinni siitä tunteesta”, Halhe myönsi. Hän vietti yleensä ainakin tunnin verran päivittäin pihalla yrittäen hajota syksyksi. Mielestään hän tunsi syksyn ympärillään hyvin, mutta silti mitään ei ollut tapahtunut.

”En minäkään. Ehkä ensi vuonna”, Melta totesi.

”Toivotaan”, Halhe myönteli. Hiljaisuus iski taas heidän välilleen. Melta vaihtoi painoa toiselle jalalleen.

Halhe naurahti ja niin myös Melta, koska kumpikaan ei tietänyt kuinka aloittaa. Tartu vain härkää sarvista, Halhe kannusti itseään. ”Kuule siitä mitä sanoit silloin vaihdoksen aikana nummilla”, Halhe aloitti, sydän rintalastassa jyskyttäen. ”Mitä sinä oikeastaan tarkoitit sillä?”

”Sitä mitä sanoin. Olet liian lämmin ihminen, jotta sinusta ei voisi pitää”, Melta sanoi hymyillen.

”Mutta tarkoititko… että pidät minusta ystävänä vai enemmän?” Halhe puuskahti sanat viimein ulos.

Meltan poskiin nousi oranssi. ”No ihan miten sinulle sopii, en halua tuppautua, jos et halua, koska en halua tukahduttaa sinua”, Melta sopersi. Tukahduttaa. Sitä sanaa Halhe oli käyttänyt, kun he olivat eronneet. ”Minä kadun sitä, että yritin painostaa sinua johonkin, johon et ollut valmis ja ymmärrän tietysti, jos se pilasi meidän välit, mutta olen kasvanut ja tajunnut, että oli aika tyhmä kakara pienempänä ja tietysti-” Melta lopetti lauseensa kesken ja naurahti. ”Minä puhun taas liikaa, tiedän.”

”Ei kyse ole siitä, että puhuisit liikaa, kyse on siitä mitä sinä tarkoitat puheidesi alla”, Halhe kertoi.

”No minä vähän niin kuin tarkoitan, että olen yhä ihastunut sinuun”, Melta myönsi.

Halhen olisi tehnyt mieli kiljaista ilosta, mutta hän puraisi huultaan, jottei tehnyt sitä. Eiköhän siinä reaktiossa ollut jo hänelle tarpeeksi vihjettä siitä, mitä hän itse tunsi. Halhe hymyili ja liikahti lähemmäs Meltaa ojentaessaan kättään toisen omaa kohti. Melta liu’utti paljon isommat sormensa Halhen omien väliin. Toisen iho tuntui lämpimältä, ihanalta. Se lähetti sähkövirtaa pitkin Halhen kehoa, sellaista, joka ei johtunut taikuudesta.

”Et sinä tukahduta minua”, Halhe vakuutti. ”Minä olen kyllä huomannut, että olet kasvanut. Minäkin olen. Ehkä me olimme liian nuoria silloin, mutta se ei tarkoita, etteikö tämä voisi toimia nyt”, Halhe sanoi ja nuolaisi nopeasti huuliaan. Melta toisti liikkeen. Oranssi Meltan silmissä välkähti voimakkaasti ja sama varmaan tapahtui myös Halhen omissa.

Sitten he suutelivat. Yön ötökät leikkivät heistä hehkuvan oranssin valon ympärillä.

[Okakettu]

Kylläpäs tämä luku oli ihana sunnuntain piristys, tosi paljon yksityiskohtia ja juttuja, joihin tykästyin.   Jotenkin korostui taas sellainen mukavan arkinen ja samalla kuitenkin omanlaisensa, vähän taianomainen tunnelma. Halhen ja Kilven keskustelu alussa oli todella mukavaa luettavaa, tykkään heistä parivaljakkona tosi paljon - se miten molemmat vähän kiusoittelevat toisiaan ihmissuhteistaan ja näin, mutta myös neuvovat ja tukevat. ”Niin niin”, Kilve hymähti ja tökkäsi sormenkoukullaan Halhen oranssihtavaa poskea. Halhe esitti muka näykkäisevänsä Kilven sormea, kaikki tällainen oli kivan toverillista. Niin, ja jälleen tuo miten mutkattomasti taikuus näyttäytyy arjen lomassa.

Kurpitsakeittoa ja eilen leivottua vehnäleipää, voi, tuli nälkä kuin luin tätä lukua! Ihanaa että Valonakin kävi antamassa tukeaan Halhelle, kun Halhe aina myös huolehtii hänestä. Toivottavasti suunnitelma Valonan piristämiseksi onnistuu. Halhesta saatiin Meltan kautta näkyville vähän toisenlainen, ehkä hiukan epävarmempikin puoli, mistä pidin myös. Oli jotenkin todella kiva, että heidän välinsä selvenivät tässä ilman sen kummempaa draamaa. Jännä vain tuo sielunkumppanuus-asia, Halhen sielunkumppani siis odottaa jossakin muualla...? Kuinkahan paljon painoarvoa sillä lopulta sitten on ja näin, hmm. Joka tapauksessa, pidin jälleen paljon, kiitos uudesta luvusta! <3

[Smarou]

Vaihdokkaista hei!

Olen nyt parin työpäivän aikana lukenut tekstiäsi, ja yritän parhaani mukaan koota ajatukset, mutta moniosaisen tekstin kanssa se on aina hieman haastavampaa...

Pidin tekstistäsi kovin, minulle oli vielä etuna se että aloitettiin Halhesta, syksy kun on lempi vuodenaikani niin pystyin samaistumaan siihen ihanaan alkusyksyn kutkutukseen kun lehdet vaihtavat väriä ja haluaisi vain samoilla sateissa. 

Aluksi lukemista kuormitti kysymykset jotka heräsivät luomastasi fandomista (perheet, liitäminen, vuodenkimara, mökki yms.) mutta mitä pidemmälle teksti eteni, sitä enemmän avasitkin niitä. Siitä jäi sellainen miellyttävä tunne kuten kirjaa lukiessa kun asiat paljastuvat hiljakseen. Silloin tuntuu myös että pääsee uppoutumaan tarinaan jotenkin luonnollisemmin ja syvemmin. Ihan kuin itse löytäisi vastaukset omiin kysymyksiinsä, vaikka sinä kirjoittajana ojennat ne lukijalle parhaaksi katsomassasi hetkessä. Usein tuntuu, että originaali fiktiossa sorrutaan helposti selittelemään liikaa tökeröllä tavalla. On kiire kertoa miltä hahmo näyttää ja mikä on miljöö ja tilanne jossa hahmo on. Vaatii kirjoittajalta kanttia jättää avoimia kysymyksiä vastata niihin kun tarina sitä tarvitsee. Mielestäni onnistuit tässä hitaassa kuvailussa ja maailman rakentamisessa. Se tuntuu kevyeltä ja luonnolliselta.

Saman "kaavan" kävin läpi hahmojen juonissa. Mietin myös mikä oli Seerin taustatarina, mutta kunhan maltoin lukea lukuja eteenpäin, kerroit mistä oli kyse. Tavallaan tietyt kysymysmerkit/aukot jättävät lukijalle tilaa pohtia mistä on kyse, keksiä vaihtoehtoisia ratkaisuja - ja kun lopulta paljastat mikä tarinan kannalta on totta, tulee sellainen löytämisen ilo (vaikka vastaus annetaankin valmiina).

Tuntuu että nyt jäin jotenkin liikaa jaarittelemaan tästä, mutta kirjoittaessani prosessoin, hahmotin ja ihailen pitkän originaalitekstin maailman ja täysin uuden fandomin rakentamista.

Pidin hahmoistasi, tuntui että rauhallisella kerronnallasi sain tutustua heihin ja muodostaa käsityksiä. Hiljalleen lukujen edetessä alkoi hahmottumaan heidän piirteensä, mutta myös henkilökohtaiset ongelmansa. Se luo tekstiin ihanaa syvyyttä.

Hauska yksityiskohta oli kun tuli Elkan luku, havahduin jossain vaiheessa miksi en tiedä hahmon sukupuolta ja oikein syynäsin luvun läpi löytääkseni jonkin viittauksen. Kun en sellaista löytänyt, niin arvelinkin että hahmon sijoittuminen sukupuolen spektrille ei ehkä olekaan niin yksinkertaista, ja myöhemmin paljastitkin epäilyni oikeaksi. Toisaalta yllättäen kuvasit häntä juuri viimeisessä luvussa miehenä.

Halhe nosti katseensa lihan kimpussa työskenteleviin miehiin ja naiseen

Tämä ei siis ole kritiikki vaikka äkkiseltään saattoi siltä kuulostaa. Ymmärrän että joukon yksinkertaistava kuvaus oli tilanteeseen nähden haastava, enkä tiedä millä olisin sen itsekään ohittanut. Mutta aiemmista pohdinnoistani johtuen kiinnitin tähän huomiota. 

Yllätyin myös Halhen ja Meltan lähentymisestä tässä luvussa, olin lukenut tekstistä sävyjä jotka voisivat viitata Halhen ja Valonan lähentymiseen (tai ehkä vain toivoin), ja oli laittanut Meltan "nuoruuden kokeilu, ei toiminut" -lokeroon. Vaikka heidän välinsä nyt tuntuvat kyllä ihanan lämpimiltä, ja fandomiin nähden heille olisi varmasti ihanaa jos kumppani olisi saman vuodenajan lapsi, niin voisi yhdessä elää vuodenaikojen myötä- ja vastamäet.

Pidän myös hahmosesi sukupuolineutraaleista nimistä kovin <3

En varmaan muuten olisi osannut avata tekstiäsi (olen tullut laiskaksi ja mukavuuden haluiseksi, harvoin poistun korkeiden ikärajojen tai fandomeiden osastoilta), mutta ihanaa kun tämän haasteen takia tulin tutustuneesti tähän. Pidän rauhallisesta kiireettömästä kerronnastasi ja kevyestä kuvailustasi, sekä ihailen otettasi kokonaisen uuden maailman luomiseen.

Tämä on ihana kunnianosoitus vuodenajoille, kiitos tästä!

- Smarou -