Kirjoittaja: Okakettu
Ikäraja: K11
Tyylilaji: Fantasiadraama, femme
Yhteenveto: Merehisistä on monenlaisia tarinoita, muistan. Yhden mukaan ne eivät osaa itkeä, ja siksi ihmisten kyyneleet, suru, kiehtovat niitä. Ehkä tyttö istuu edessäni juuri sen takia, kaikessa alastomuudessaan, ihollaan meri ja katseessaan outo ihailu.A/N: Näin Tumblrissa
tämän kuvan ja halusin kirjoittaa sen pohjalta jotakin. Luvassa on jälleen merta ja satuja ja muuta, mutta ei yhtään noitaa, kerrankin. Osien lopullinen määrä saattaa jonkin verran heittää suunnitellusta, mutta kovin pitkää kokonaisuutta tästä ei tule.
Tarinaa on inspiroinut suuresti tämä ilmeisesti Hans Christian Andersenille kuuluva lainaus:
"But a mermaid has no tears, and therefore she suffers so much more."**
1. osa.Kaikkien niiden rannalla istuttujen tuntien päätteeksi minuun on takertunut savun haju.
Näen liekit silmissäni yhä, vaikka tuli on jo aikaa sitten hiipunut. Kuinka ne tavoittelivat ahnaasti taivasta, saivat tumman veden ympärillään näyttämään entistäkin mustemmalta. Isä olisi pitänyt sellaisesta terävästä kontrastista pimeän ja valon välillä. Hän olisi katsellut merta pitkään, yrittänyt ehkä tavoittaa maiseman kankaalle väreillään myöhemmin. Kiivaita siveltimenvetoja tyhjälle taululle, taustalla jokin minulle tuntematon pianosonaatti.
Enää hän ei milloinkaan tee niin.
Vieraiden lähdettyä on kovin hiljaista. Tuli ei voimastaan huolimatta pitänyt missään vaiheessa viileyttä loitolla, ja nyt on suorastaan kylmä. Tunnen, kuinka koleus näykkii sormenpäitäni terävin hampain. Yö kallistuu aivan pian aamuksi.
Tiedän, että minun pitäisi lähteä, mutten saa itseäni liikkeelle. Voin nähdä majakan siluetin silmäkulmastani: vain parikymmentä askelta tuttujen portaiden juureen. Ylös nousemisen sijasta upotan sormet hiekkaan, kuuntelen aaltojen murtumista. Savu on karhea tunne kurkussani.
Pieni lautta, jolla isän ruumis poltettiin, on jo lähes hävinnyt taivaanrannan taakse, hänen tuhkansa kadonnut mereen. Onnistunut hautajaisseremonia, Rauna sanoi minulle lempeästi, vaikka en ollut osallistunut järjestelyihin juuri lainkaan. Kylänvanhimman käsi oli tuntunut kovin painavalta olallani.
Mene nukkumaan, Sofia. Täällä ei ole meille enää mitään nähtävää.Tuuli sujahtaa helposti kauhtuneen villapuseroni läpi iholle. Hytisen. Minulla on ylläni pelkkää likaisenvalkoista mustan surupuvun sijaan, ja tiedän sen herättäneen puheita kyläläisissä. Menetys riittää syyksi vääränlaiselle käytökselle vain tiettyyn pisteeseen asti. Ilmeisesti olen nyt ylittänyt sen.
Hän ei vuodattanut kyyneltäkään. Sydämetön tyttö.Puheet kaikuvat päässäni ilman, että osaan tehdä niille mitään. Ennen kaikkea muuta olen vain väsynyt. Eikö sen pitäisi riittää, että olen nyt täällä? Pidän vahtia isän äärettömän haudan äärellä, en anna kylmän päästää minusta irti.
Hän olisi ainakin halunnut niin. Ajatellessani sitä karheus kurkussani muuttuu lähes tukahduttavaksi. Savun paino on siirtynyt vaivihkaa silmiin, jonnekin katseeni taakse. Räpytteleminen ei saa tuntemusta hälvenemään. Hiekka murenee sormiani vasten, kun puristan kädet hitaasti nyrkkiin.
Isä ja hänen värinsä, öljymaalien haju. Vihainen pianomusiikki kaikumassa tyhjillä seinillä.
Sävähdän. Suuni avautuu, kuin yrittäisin saada paremmin happea tai ehkä sanoa jotakin, mutta sisältäni purkautuukin valitus. Tajuan silti itkeväni vasta, kun suuni täyttää kyynelten maku. Painan käden huulilleni ja pääni polviin tukahduttaakseni nyyhkytyksen, mutta siitä ei ole hyötyä. Kipu vuotaa minusta ulos kyynelinä ilman, että voin sille yhtään mitään.
Itken itkemistäni, tavalla, jota en ole tehnyt vuosiin. Se ei tee oloani lainkaan paremmaksi. Kestää kauan, että rikkonainen hengitykseni tasaantuu edes vähän.
Äkisti jostakin läheltä kantautuu rasahdus. Hiljainen ääni havahduttaa minut itkuni horroksesta. Kohotan päätäni silmiäni räpytellen ja kavahdan samassa taaksepäin.
Edessäni kyyhöttää kaitaluinen, alaston tyttö. Hänen mustat silmänsä tarkastelevat minua katseella, joka on pohjattoman utelias, kuin eläimellä tai pienellä lapsella. Tytön pitkästä tummasta tukasta tipahtelee vesipisaroita hänen paljaalle iholleen ja maahan. Hiukset ovat paksut ja karheat, ne tuovat mieleeni kalastajaeukkojen satamassa solmimat naruköynnökset.
Sydämeni hakkaa, hakkaa: säikähdyksestä vai jostakin muusta, en ole varma. Minä tiedän tytön nousseen merestä. Hän on hiekassa polvillaan mutta nojaa raskaasti käsiinsä, kuin ei täysin tietäisi, mitä jaloilla kuuluu tehdä. Katseeni viivähtää kalpeissa kämmenissä, jotka ovat tytön muuhun kehoon verrattuna kohtuuttoman suuret ja teräväkyntiset.
Sormien välissä on leveä kaistale ylimääräistä ihoa, kuin räpylöissä. Hän on niin lähellä, että voin haistaa kalvakalta iholta huokuvan levän ja kalan ja suolan tuoksun, merenpohjan pimeän.
Merehinen. Aina toisinaan niitä ajautuu kalastajien verkkoihin, jolloin olennot repivät ansansa rikki terävillä kynsillään. Merimiesten saattaa joskus kuulla puhuvan sellaisia satamassa, mutten ole koskaan todella uskonut moiseen. Merehiset ovat pelkkä tarina, myytti, joita tällaiset saaristokylät ovat pullollaan. Sen vuoksihan isä tänne alun perin tahtoi.
Suutani kuivaa. Tyttö tuijottaa minua yhä, pää hiukan kallellaan, kummallisuudestaan huolimatta äärimmäisen todellisena. Tajuan, että musta katse ei ole missään vaiheessa hellittänyt otettaan kyyneleisistä silmistäni. Ilme merehisen kasvoilla on ihmettelevä, hänen huulensa hiukan raollaan. Kuin olisin hämmästyttävin asia, jonka hän on koskaan nähnyt.
Merehisistä on monenlaisia tarinoita, muistan. Yhden mukaan ne eivät osaa itkeä, ja siksi ihmisten kyyneleet, suru, kiehtovat niitä. Ehkä tyttö istuu edessäni juuri sen takia, kaikessa alastomuudessaan, ihollaan meri ja katseessaan outo ihailu.
Poskiani polttaa. Luulin itkeneeni itseni kaikista tunteista tyhjäksi, mutta nyt rintakehässäni leimahtaa raivo. Vetäydyn kauemmas tytön ulottuvilta ja kivahdan käheästi:
"Sinulla ei ole mitään oikeutta minun kyyneliini."
En usko merehisen ymmärtävän sanojani, mutta ääneni sävy on selvä. Kalpeille kasvoille hiipii epävarmuus, sitten säikähdys. Ennen kuin ehdin tehdä mitään muuta, tyttö käännähtää kannoillaan ja lähtee kompuroimaan merta kohti. Epäsuhtaiset jalat kannattelevat häntä hiekalla kovin kömpelösti: tummat hiukset peittävät alastonta kehoa kuin verho. Minä käännän katseeni pois.
Vedenpinnan rikkoutumisesta syntyvä ääni on vain vaimea. Se sekoittuu aaltojen pauhuun.
Valahdan hiekalle makaamaan. Taivaalla näkyy ensimmäinen häivähdys yön rikkoutumisesta. Kyyneleet ja savu särkevät yhä silmiäni kun ajattelen, joskin vain etäisesti, että isäni on kuollut ja minä raivosin juuri satuolennolle.
**