Kirjoittaja: Kosmik
Ikäraja: K-11 (?)
Genre: Angst, slash, ehkä vähän H/C, one-shot
Hahmot: Zero, Noki, Sasha
Varoitukset: Viittaukset raiskaukseen ja itsensä myymiseen, maininnat eläinrääkkäyksestä, yleisesti erittäin angstinen tunnelma
Yhteenveto: "Tuntuu kummalliselta palata tänne. En koskaan kuvitellut tulevani takaisin tehtaalle, mutta täällä minä kuitenkin olen."
A/N: Juu, en todellakaan tiedä, olenko taaskaan osannut valita osastoa oikein. 
Mietin pitäiskö tunkea tää Sanan säilään, mutta pistän nyt varmuuden vuoksi tänne. Tästä tarinasta voi olla vaikea saada tolkkua, koska nää hahmot on yhdestä pitemmästä jatkiksesta, josta olen aika monta lyhyempääkin tekstiä kirjoittanut, ja tämä jatkaa sitä linjaa. :'D Oli mielenkiintoista kirjoittaa sen "alkuperäisteoksen" jälkeisestä ajasta ja kieltämättä Zeron kohtalo mua vähän jäytää, kun se on aivan varjo entisestään. Löysin siis tän tekstin koneen syövereistä keskeneräisenä ja kirjoitin sitten loppuun, kun toi aloitus nappasi yllättäen mukaansa. 
Noen tahrimat
Zero
Yöllä mielikuvat eivät jätä rauhaan ja vartalo muistaa sille tehdyt vääryydet. Kun makaan vuoteessa Nokin vieressä ja tuijotan pimeään kattoon, en ole varma, onko elämällä tarjota enää mitään minulle, tai hänelle. Toisinaan me makaamme vierekkäin täyden hiljaisuuden vallitessa ja vain katselemme kattoon tai toisiimme. Joskus makaan yksin valveilla, täysin suojattomana pintaan pyrkiviä muistoja vastaan. Niillä on edelleen tolkuttoman suuri valta minuun. Ja ne estävät minua tuntemasta hyviä, positiivisia tunteita. Vasta menneiden kuukausien aikana olen alkanut kunnolla ymmärtää, mitä kaikkea Noki on joutunut käymään läpi. Ja silti hän on selvinnyt siitä kaikesta voittajana. En tiedä, mikä minussa on toisin. Miksi en kykene päästämään irti?
Kello on pian kolme aamuyöstä. Noki nukahti yli tunti sitten, mutta epämääräiset kolotukset ja kivut eivät jätä minua rauhaan. Ne ovat tulleet menneiden kuukausien aikana salakavalasti osaksi päivittäistä elämääni, ne ovat fyysisiä muistutuksia asioista, jotka tahtoisin vain unohtaa. Ne ovat vain pääni sisällä.
Nousen vuoteesta ja raahustan keittiöön. Istuudun uupuneena ruokapöydän ääreen ja ryhdyn tuijottelemaan ikkunasta ulos. Jähmetyn katselemaan tien toisella puolella häämöttävien katulamppujen vaimean oranssia loistetta. Olen huomannut, että se helpottaa hieman, nuo helvetin katulamput ja niiden hämyisenlämmin valo. Siinä on jotakin tuttua, ne ovat muistutus ajoilta, jolloin asuin kadulla. Ja katu on edelleen kirjoitettu minuun, vaikka nyt minulla on konkreettinen katto pääni päällä. Silti sydämeni halajaa toisinaan takaisin niihin vuosiin, jotka vietin asuntovaunussani. Talvisin se oli liian kolea paikka punkata yönsä ja jouduin hankkimaan pimeästi kunnon lämpöpatterit sinnitelläkseni kylmyyttä vastaan. Toisinaan pidin pihassa nuotiota ja lämmittelin tulenkajossa kohmeaa ruumistani. Yleensä siinä sai valmistettua sen päivän muonatkin. Tietysti elämä oli silloin yhtä kamppailua päivästä toiseen, enkä osannut arvostaa sen elämäntavan tarjoamaa vapautta. Minussa on edelleen syvällä se tuttu kaipuu lainsuojattomaan elämään.
Kuvittelin, että kaikki muuttuisi hiljalleen paremmaksi sen jälkeen, kun saimme vuokra-asunnon. Minulla ei ole koskaan aikaisemmin ollut kunnollista kotia, mutta nyt kun minulla on sellainen, en tiedäkään, osaanko elää tällaista elämää. En ole koskaan kuulunut mihinkään, olen asunut siellä sun täällä ja asuntovaunuvuosista minulla on parhaimmat muistot. Ehkä minun pitää vain opetella tähän uuteen elämääni.
”Taasko sä valvot?” kuulen Nokin äänen takaani. Vilkaisen häntä nopeasti olkani yli ja kohautan hartioitani. Hän on ojentamaisillaan kättään minua kohti, mutta ei kosketakaan vaan jättää eleen puolitiehen. Hän nappaa tuolin itselleen ja istuu viereeni. Vilkaisen hänen siiliksi ajeltua päätään. Siitä on pari viikkoa, kun hän luopui tukastaan, enkä vieläkään ole tottunut hänen uuteen tyyliinsä. Hän näyttää elämän kovettamalta, sellaiselta, jolle ei ryttyillä. Hän seuraa esimerkkiäni ja alkaa tuijotella ikkunasta tien toisella puolella loistavaa katulamppua.
”Sasha on käyny taas mun lääkekaapilla”, Noki rikkoo hiljaisuuden ja jää tuijottamaan minua odottavana. Niin tietysti. Olen yrittänyt toitottaa veljelleni, ettei hän saa ottaa toisten lääkkeitä, mutta hän ei mahda itselleen mitään. Hän ei edelleenkään ymmärrä, että lääkkeet eivät ole hänelle hyväksi. Mutta miten voin opettaa älyllisesti vajavaiselle, miten elämää kuuluu elää, jos hän on joutunut elämään lapsesta saakka isänsä luomassa kieroutuneessa maailmassa, johon kuuluvat aineet, tappaminen ja kaikenlainen muu väkivalta. Sasha on osoittanut menneiden kuukausien aikana sopeutumisvaikeutensa ja vääristyneen moraalikäsityksensä. Hän tappoi molemmat lemmikkihamsterimme, koska oli tylsistynyt. Toisen hän hukutti vedellä täytettyyn leivonta-astiaan ja toiselta hän leikkasi raajat irti ja teki sille ruumiinavauksen sen ollessa vielä elossa. Nokin mielestä minun pitäisi pistää Sasha johonkin laitokseen, mutta minä en pysty. Vasta pari vuotta sitten sain tietää, että minulla on velipuoli, enkä tietenkään tahtoisi luopua hänestä nyt, kun hän on viimeinkin vierelläni. Hän on elänyt epätavanomaisen elämän osaamatta kuitenkaan olla surullinen itsensä vuoksi. Joskus olen vihainen hänen puolestaan; niin vihainen, että mieleni tekisi tehdä jotain todella typerää. Minä tahdon näyttää Sashalle, että elämä voi olla toisenlaistakin, eikä se onnistu, jos lukitsen hänet johonkin tympeään laitokseen.
”Zero, kaikki on hyvin”, Noki sanoo lempeällä äänensävyllä. Hätkähdän ajatuksistani. Olen alkanut täristä huomaamattani. Otsalleni on puskenut kylmännihkeää hikeä, hengitykseni on muuttunut kiivaaksi ja silmiäni kirveltää. Tuijotan Nokin kalpeita kasvoja ja yritän päästä yli tunnekuohusta, joka mylvii sisälläni kuin lauma vauhkoontuneita härkiä. Noki kohottaa käsiään koskettaakseen minua, mutta kavahdan taaemmas ja hän jättää eleen tekemättä. Hän on varmasti pannut merkille, etten pidä toisen ihmisen kosketuksesta, en samalla tavalla kuin ennen.
”Hankitaan joku lukollinen kaappi meidän lääkkeille. Joku sellanen, johon sun veljes ei pääse käsiksi”, Noki jatkaa, kun en sano mitään. Hänen äänensä on edelleen rauhallinen ja niin lempeä, enkä minä ansaitse sitä. Hän on joutunut kokemaan niin paljon hirveämpiä asioita kuin minä ja silti hän pystyy olemaan tuollainen. Aina minun tukenani, vaikka en kykene antamaan hänelle mitään takaisin.
Pistän silmät kiinni sietääkseni äkillisesti alkanutta ahdistuskohtausta. Noki kunnioittaa minua, eikä kosketa. Sen sijaan hän istuu siinä, vierelläni ja on läsnä tavalla, jota en voi sanoin kuvailla.
*
Herään aamulla Sashan älämölöön. Hän meuhkaa jostakin kuin viimeistä päivää. Silmiäni hieroskellen kohottaudun istumaan vuoteelle. Minun ja Nokin sänky on olohuoneessa, koska Sasha on majoittunut makuuhuoneeseen. Hänellä oli oma huone isänsä luona, jossa hänen isänsä piti häntä suurimman osan ajasta. Niinpä ajattelin, että hänellä olisi hyvä olla oma paikka täälläkin, jotta hän sopeutuisi uuteen elämäntilanteeseen vaivattomammin.
”Sasha ei tykkää Noki-sedän kananmunista! Sasha haluaa muroja!” Sasha huutaa kovaan ääneen. Pian sen jälkeen kuuluu kovaääninen kolahdus, niin kuin lautanen putoaisi lattialle.
”Murot on loppu. Sun on syötävä jotain muuta”, kuulen Nokin vastaavan.
Kohottaudun nopeasti seisaalleni ja riennän keittiöön selvittelemään tulenarkaa tilannetta. Sasha seisoo ruokapöydän toisella puolella ja tuijottaa hurjistuneena Nokia, joka seisoo hellan ääressä paistamassa kananmunia.
”Sasha, rauhotu! Mä unohdin ostaa eilen niitä muroja, mut sä saat niitä sitten kun on käyty kaupassa”, sanon veljelleni tiukasti. Sasha tuhahtaa suuttuneesti, potkaisee lattialle paiskaamaansa lautasta ja mulkoilee minua tuimana silmiin.
”Sitä paitsi, sun on opittava, ettet sä aina voi saada haluamaasi. Joskus pitää syödä sitä, mitä muut sulle tarjoaa. On epäkohteliasta kieltäytyä toisen hyvää hyvyyttään valmistamasta ateriasta”, alan selittää hänelle rauhalliseen äänensävyyn. Sasha kurtistaa tummia kulmakarvojaan, mutristaa suutaan ja pistää kädet tuimana puuskaan.
”Isi ei koskaan pakottanut Sashaa syömään ruokia, joista Sasha ei tykkää”, Sasha mutisee äkäisensä.
”Mutta pidäthän sä kananmunista. Sä olet ennenkin syönyt niitä”, puuskahdan lopulta ärsyyntyneenä hänen uhmakkuudestaan.
”Niin mutta Sasha ei halua syödä kananmunia juuri nyt. Sasha haluaa muroja.”
”Sitten sä joudut näkemään nälkää siihen saakka, kun on käyty kaupassa”, totean lopulta kylmän viileästi. Sasha mulkaisee minua suuttuneesti ja tömistää ilmeisen loukkaantuneena omaan huoneeseensa. Hän paiskaa oven kiinni jäljessään ja kova ääni jää soimaan korviini epämukavasti.
Huokaisen raskaasti ja istuudun voimattomana pöydän ääreen. Tänään veljelläni on ilmeisesti huono päivä. Hänellä on niitä usein. Ehkä hän vain ikävöi kuollutta isäänsä ja osoittaa sen ailahtelevalla käytöksellään.
Noki astelee luokseni ja istuutuu minua vastapäätä. Päädymme katselemaan toisiamme silmiin. Nokilla on tummat, lähes noenmustat silmät, mistä hän on kaiketi lempinimensäkin keksinyt. Mietimme joskus, luopuisimmeko omista katunimistämme nyt, kun emme elä enää lainsuojatonta elämää, mutta en kuitenkaan koskaan oppisi kutsumaan häntä hänen ristimänimellään. En liioin välitä omasta ristimänimestäni ja sitäkin käytän vain kaikissa virallisissa papereissa ja tilaisuuksissa. Nokille ja Sashalle minä olen edelleen Zero ja se sopii minulle varsin hyvin.
”Ei kai se satuttanu sua?” minun on kysyttävä Nokilta. Hän pudistaa päätään ja vastaa: ”Ei. Se vaan harmistui, kun murot oli loppu.”
”Mua vituttaa välillä, miten paskamainen se osaa olla.”
”Se suree vaan isäänsä, vaikka ei osaa sitä ääneen sanoakaan.”
”Hmph.”
Hiljennymme hetkeksi katselemaan toisiamme. En edes muista, koska suutelimme viimeksi. Mennyt kuukausi on ollut erityisen raskas ja olen hakeutunut sinnikkäästi omaan rauhaani, mikä tarkoittaa, että Noki on joutunut huolehtimaan Sashasta enemmän.
”Sä oot ollu tosi reipas. Sä oot jaksanu olla ton hullun kanssa ja... mä vaan...” aloitan, mutta en saa jatkettua asiaani loppuun tunteiden jo ottaessa minusta vallan.
”Älä sä sitä mieti. Mä ymmärrän kyllä”, Noki vastaa hellästi ja ojentaa kätensä pöydälle, jotta voin tarttua siihen niin tahtoessani. Hän lukee minua paremmin kuin kuvittelinkaan. Hän ymmärtää, miksi olen ollut viileä ja välttelevä. Hän tietää, millaisia asioita minä käyn läpi. Siksi hän antaa minun sanella ehdot. Hän on oppinut lukemaan ihmisiä taitavasti niinä vuosina, jotka vietti kadulla veljensä kanssa. Kun joutuu jatkuvasti arvioimaan, kuka mahtaa olla vaarallinen tai epäluotettava. Se on selviytymiskeino. Kun tietää, miten pahoja ja sairaita asioita voi kätkeytyä joidenkin ihmisten mieleen ja niitä ihmisiä on osattava varoa.
Kohotan tärisevän käteni ja tartun epäröiden hänen pöydälle ojentamaansa käteen. Viikkotolkulla sisälläni jyllännyt ahdistus yltyy hetkeksi niin sietämättömäksi, että se purkautuu ulospäin tahattomana vapinana ja hikoiluna. Sydän hakkaa rinnassani vauhkona ja mieleni tekisi vain kiskaista otteeni irti Nokin kädestä. En saa antaa sen tapahtua. Nokin käsi on lämmin, aivan niin kuin sen miehenkin kädet, jotka laskivat väkisin housuni alas. Mutta Nokin kädet eivät koskaan taipuisi satuttamaan tai häpäisemään minua. Suljen hetkeksi silmäni ja ammennan hänen lämpöisestä kädestään sitä voimaa, jota varten minä joskus elin. Miten hyvältä minusta tuntuikaan olla lähellä häntä. Kun ei tarvinnut olla yksin ja turha, vaan pystyimme olemaan tarpeettomia yhdessä. Minä tahdon takaisin sen turvallisuudentunteen. Se vain tuntuu niin vaikealta saavuttaa.
”Me selvitään tästä. Päivä kerrallaan”, Noki sanoo hiljaa. Silittelen hänen kämmenselkäänsä ja nyökkään. Hän on selvinnyt vuosikaudet tuolla tavalla, elämällä päivän kerrallaan. Kadulla kaikki voi päättyä niin äkkiä ja niin lyhyeen. Hänen veljensä sai kokea sen kohtalon. Sauer sai kokea sen kohtalon. Ja nyt Noki joutuu selviytymään päivä kerrallaan ilman heitä.
”Mä käyn kattoon, onko Sasha rauhottunut jo. Lähdetään sitten kauppaan”, sanon lopulta toettuani suurimmasta ahdistuksesta. Noki nyökkää ja hymyilee vaisusti. Hymähdän itsekseni ja nousen mennäkseni Sashaa katsomaan. Koputan huoneen oveen ja kun en saa vastausta, astun sisään huoneeseen. Sasha makaa vuoteellaan sikiöasennossa, kasvot seinää kohti. Astelen hänen sänkynsä luo ja istun vuoteen laidalle. Hänellä on kädessä valokuva isästään, jota hän tuijottaa keskittyneesti irronnut ovenkahva toisessa kädessään. Jään itsekin hetkeksi katselemaan kuvaa Igorista. Hän näyttää jopa valokuvassa julmalta. Hänellä on kasvoillaan hyvin laskelmoiva, kylmä ilme. Puistatus nykii kurkussani. En ole koskaan pelännyt ketään niin paljon kuin tuota miestä. Ja vaikka tiedän hänen jo kuolleen, en pysty irrottautumaan siitä avuttomuuden tunteesta, jota miehen näkeminen minussa aiheuttaa.
”Sasha haluaa sinne, missä isi on”, Sasha sanoo hiljaa. Hän tuijottaa valokuvaa keskittyneesti, melkein kuin transsissa.
”Sä tiedät, ettei se ole mahdollista”, vastaan tavoitellen lempeää ja ymmärtäväistä äänensävyä.
”Sashan oli parempi isin kanssa. Zero-setä on vaan ilkeä Sashalle.”
Avaan suuni väittääkseni vastaan, mutta en saa sanoja tulemaan. Olenko minä todella ollut niin epäreilu häntä kohtaan? Olen tehnyt parhaani, jotta veljelläni olisi hyvä olla. Minä ja Noki yhdessä ruokimme hänet, autamme häntä käymään pesulla, ajamme hänen partansa ja ostamme hänelle tavaroita ja vaatteita. Me olemme suhtautuneet häneen kuin lapseen, hän on kuitenkin älyllisesti jossain lapsen tasolla. Miten voin saada hänet koskaan ymmärtämään, ettei hänen isänsä ollut suinkaan rakastava vanhempi, vaan kaikkea muuta?
”Mä ja Noki tehdään parhaamme. Ja Sasha sun on ymmärrettävä, että me kielletään sulta tiettyjä juttuja vain sen vuoksi, koska ne ei ole sulle hyväksi. Me ei tehdä sitä ilkeyttämme”, alan selittää veljelleni tilannetta omasta näkökulmastani. Sasha vilkaisee minua sivusilmällä ja sujauttaa valokuvan tyynynsä alle. Hän kierähtää selälleen sängylle ja jää tuijottamaan minua tuimasti silmiin.
”Sasha haluaa käydä isin haudalla”, hän töksäyttää asian ilmoille ja silmäilee minua haastavasti. En heti tiedä, mitä vastaisin. Igorin ruumis jäi hylättyyn tehtaaseen ja tehdas poltettiin jo samana yönä maan tasalle. Hänellä ei ole mitään oikeaa hautapaikkaa, jossa voisi vierailla.
”Sun isän ruumis jäi... tehtaaseen. Sitä ei haudattu mihinkään”, mutisen vaivaantuneena niskaani hieroen.
”Sasha haluaa käydä tehtaalla ja jättää sinne kynttilän”, Sasha sanoo määrätietoisesti, eikä irrota katsettaan minusta. Ensimmäinen reaktioni on kieltäytyä. Minä en tahdo palata tehtaan raunioille enää ikinä. Se pitää sisällään muistoja, jotka tahdon painaa unohduksiin. Mutta Sashalle tämä on tärkeää. Ehkä hän oppii käsittelemään suruaan paremmin, jos hän saa käydä isänsä kuolinpaikalla.
”Okei. Me voidaan käydä siellä”, vastaan lopulta, sillä se on ainoa oikea päätös. Sashan silmiin muodostuu niille epätyypillinen pilke ja yhdessä hetkessä on hän kohottautunut istualleen ja heittäytynyt kaulaani. Ele on niin pikainen, että ensimmäinen reaktioni on tuupata hänet loitommas. Käteni hakeutuvat jo hänen hoikalle rinnalleen, mutta en anna itseni torjua häntä. Sasha ei osaa olla hienotunteinen. Hän ei ymmärrä, miksi en pidä muiden kosketuksesta ja äkillisistä liikkeistä, enkä voi sitä häneltä olettaakaan. Hän on minun veljeni ja minun on kestettävä hänet sellaisenaan. Ehkä me tästä vielä nousemme.
Noki
Kaikki on mustaa vielä kuukausienkin jälkeen. Kasvillisuus on levittäytynyt tehtaan raunioihin vain osittain, mutta tuli jättää aina jälkensä. Tehtaan perustuksia ja romahtaneita rakenteita peittää musta noki, mutta siellä täällä näkyy pilkahduksia kasvillisuudesta, jota puskee esiin mustuuden seasta. Tuli puhdistaa ja antaa luonnolle mahdollisuuden aloittaa alusta. Ensin se pyyhkii ja riepottelee kuumuudellaan kaiken vanhan pois, vain jotta se voi antaa kasvualustan jollekin uudelle.
Tuntuu kummalliselta palata tänne. En koskaan kuvitellut tulevani takaisin tehtaalle, mutta täällä minä kuitenkin olen. Saatan erottaa romahtaneiden rakenteiden seassa tuttuja, palaneita huonekaluja ja esineitä. Samalla muistot Aakesta, Sauerista, Huskysta, Jimistä, Tumpista ja Roskosta palaavat mieleeni pieninä välähdyksinä. Heistä jokainen on jättänyt minuun lähtemättömän vaikutuksen, niin hyvässä kuin pahassa. Kun saisinkin takaisin edes hetken heistä jokaisen kanssa.
Sasha astelee raunioiden keskelle ja etsii sopivaa paikka, johon laskea hautakynttilän. Zero pysyttelee minun lähelläni synkkä ilme kasvoillaan. Hän tärisee kevyesti ja minä näen, että tämä on hänelle haastavaa. Hänen kaulassaan on vieläkin jäljet tapahtuneista hirveyksistä. Ne ovat rujoja arpia, jotka eivät tule koskaan parantumaan ja aina ne muistuttavat häntä tästä paikasta ja niistä brutaaleista tavoista, joilla häntä kidutettiin ja joilla hänet häpäistiin.
Hamuan katseellani metsän laitaan, jonne Sauer ja Tumppi on haudattu. En ole käynyt täällä sen jälkeen, kun jätimme paikan taaksemme. Kuin unessa lähden astelemaan kohti Sauerin hautaa. Rinnassani läpättää levottomasti muistellessani viimeisiä hetkiäni Sauerin kanssa. Miten tyynesti hän lopulta kohtasi tuntemattoman, vaikka oli varmasti helvetin peloissaan.
Hauta on merkitty kivenmurikalla. Siinä kasvaa jo mustikanvarpuja. Tämä on juuri sopiva lepopaikka hänelle, lähellä kotia ja luontoa. Zero tai kukaan muukaan ei voi koskaan ymmärtää sitä, mitä minulla ja Sauerilla oli. Sauer oli tukeni ja turvani veljeni kuoleman jälkeen. Me molemmat tunsimme Aaken tavalla, jota Aake ei suonut muille. Me tunsimme hänen syvimmän olemuksensa. Eikä suhteeni Saueriin ollut järin fyysinen. Minä en kaipaa sitä elämääni enää. Kaikki ne vuodet kadulla. Minä tein sitä niin monen eri ihmisen kanssa, koin kaiken mahdollisen, joten osaltani se jääköön menneeseen. Vaikka koenkin surua Zeron vuoksi, olen tavallaan helpottunut, ettei hänkään tahdo mitään fyysistä.
”Mä en koskaan ehtinyt kiittään sitä”, kuulen Zeron äänen takaani. Hän asettuu seisomaan oikealle puolelleni ja tuijottaa Sauerin hautaa eriparisilmät kimmeltäen. Tahtoisin tarttua hänen käteensä, mutta annan asian olla. Sauer piti minut turvassa sillä aikaa, kun Zero suoritti Tumpin antamaa vaarallista soluttautumistehtävää. Kaikki muut ystäväni luulivat Zeron olevan Igorin puolella, vain minä ja Tumppi tiesimme.
Hymähdän ja jään tuijottamaan Tumpin hautaa, joka on jokusen metrin päästä Sauerin lepopaikasta. Tumpin haudalle joku on jättänyt miehen aurinkolasit ja valokuvan nuoresta jätkästä, joka Zeron mukaan oli Tumpin rakastettu. En koskaan tavannut tuota tyyppiä, mutta Tumppi ei kuulemani mukaan koskaan palautunut entiselleen rakastettunsa kuoleman jälkeen. Vaikka tunnen edelleen katkeruutta Jimiä kohtaan, minun on ymmärrettävä, että se oli Tumpille helpotus. Hän ei halunnut elää tässä maailmassa. Hän oli ajautunut koston kierteeseen ja me olimme vain hänen pelinappuloitaan. Ilme hänen kasvoillaan hänen kuollessaan oli sellaisen miehen ilme, joka oli vihdoinkin saanut rauhan sielulleen.
Zeron kokonaisvaltainen vapina kerää huomioni puoleensa ja puistelen synkät ajatukset mielestäni ja jään katselemaan häntä. Hän tuijottaa hautapaikkoja kalpeakasvoisena ja näyttää siltä kuin antaisi ylen hetkellä minä hyvänsä. Hän ei tule koskaan palamaan ennalleen. Hän on vain varjo entisestä. Kadulla hän oli kova, narkkarit pelkäsivät häntä ja hänessä oli asennetta. Nyt hän on vain pelokas, tärisevä varjo itsestään ja minun on sopeuduttava ajatukseen, etten pysty parantamaan häntä.
Palaamme kaupan kautta takaisin asunnolle ja pistän Sashalle muroja heti sisälle päästyämme. Zero jää istumaan olohuoneeseen poissaolevana. Hän asettuu sohvalle kumaraan asentoon kädet ohimoilla ja tuijottaa jalkojaan. Hän on ollut sellainen siitä päivästä lähtien, jolloin jätimme elämän tehtaassa taaksemme. En saa häneen toisinaan mitään yhteyttä ja hän saattaa istua tuntikausia tuossa asennossa, välillä itseään heijaten, välillä kauttaaltaan täristen, joskus nyyhkyttäen, enkä minä voi edes koskettaa häntä.
”Tuleeko Noki-setä värittämään kuvia Sashan kanssa?” Sasha kysyy suu täynnä muroja. Hän näyttää piristyneen tehtaan raunioilla vierailun jälkeen.
”Joo, se olis hauskaa”, vastaan tekopirteästi. Sasha jatkaa myöhäisen aamiaisensa syömistä ja minä jään tarkkailemaan Zeroa. Olen joskus miettinyt, missä heidän äitinsä mahtaa olla. Jos löytäisin hänet, ehkä asiat voisivat muuttua. Me emme ole koskaan puhuneet entisestä elämästämme, elämästä ennen katua. Siitä on niin kauan, etten muista, millaista se oli. En muista, miltä vanhempani näyttivät tai millaisessa talossa asuimme ja oliko meillä lemmikkejä. Muistan vain Aaken ja kadun. Niin kuin me olisimme vain ilmestyneet tyhjästä jollekin syrjäiselle, likaiselle kujalle ja aloittaneet kaiken sieltä. Mutta meillä oli joskus koti ja vanhemmat, enkä minä muista mitään siitä.
Sashan syötyä siirryn hänen huoneeseensa ja alamme väritellä kuvia aikuisten värityskirjasta. Sasha on yllättävän taitava värien kanssa. Hän osaa loihtia ääriviivat eloon. Välillä hän saattaa uppoutua tuntikausiksi värittämään ja unohtaa käydä syömässä tai vessassa, joten minun on pidettävä huoli, ettei hän aivan uppoudu työn touhuun.
”Aikooko Zero-setä jättää meidät?” Sasha sanoo hiljaa ja katkaisee harhailevat ajatukseni. Hätkähdän ja lasken värityskynän kädestäni. Sasha jatkaa värittämistä kieli suupieleen vedettynä, eikä katso minuun.
”Ei tietenkään. Mistä sä oot tollasta saanu päähäs?” kysyn yllättyneenä.
”Zero-setä on poissa koko ajan”, Sasha vastaa hiljaa, eikä vieläkään katso minuun. Nojaudun pöytää vasten ja katselen tuumivasti, kun Sasha värittää lohikäärmeen suomuja yksi kerrallaan. Ymmärrän, mitä hän ajaa takaa. Me olemme melkein aina kotona, mutta Zero haluaa olla jatkuvasti yksin. Hän tiuskii veljelleen, tuijottaa kaukaisuuteen, eikä hakeudu juurikaan seuraamme. Sashan isän kuolmasta on kulunut jokunen kuukausi. Hänen äitinsä on hänet jättänyt, sitten isä ja nyt hän pelkää menettävänsä veljensä, vaikka ei itse ehkä osaa ajatella asiaa niin seikkaperäisesti.
”Zero ei ole menossa minnekään”, mutisen enemmän itselleni kuin Sashalle, vaikka samaan aikaa rintaani jäytää epämääräinen pelko.
Sasha menee nukkumaan puolenyön aikaan. Luin hänelle iltasadun. Hän on mieltynyt dekkareihin, joten olemme lainanneet niitä kirjastosta häntä varten ja luen hänelle aina illalla yhden luvun kirjasta.
Suljen Sashan huoneen oven ja seisahdun olohuoneeseen. Zero on nököttänyt koko päivän sohvalla. Välillä hän on torkahdellut istualleen ja jatkanut sitten lattiaan tuijottamista. Olen yrittänyt patistaa häntä syömään, mutta hän ei ole reagoinut puheisiini, joten olen antanut hänen olla.
”Mennään nukkumaan”, sanon hiljaa. Zero liikahtaa ja kohottaa katseensa minuun pimeässä. Asetun omalle puolelleni sänkyä ja heilautan peiton ylleni. Kuulen Zeron nousevan tuolilta. Hän kävelee vessaan ja uppoudun jälleen ajatuksiini. Tämä tulee olemaan tällaista vielä pitkään. Minun on vain kestettävä ja annettava hänelle aikaa. Hän ei ehkä itse usko siihen, mutta minä tiedän, että se helpottaa ajan kanssa. Hänen on vain opittava olemaan sinut itsensä ja menneisyytensä kanssa. Emme saa takaisin menetettyjä ihmisiä, mutta meillä on muistot ja tieto siitä, että vielä me heidät kohtaamme, kunhan sen aika on.
Zero palaa vessasta, seisoo hetken sohvan vieressä ja kömpii sitten viereeni sänkyyn. Hän jää makaamaan selälleen ja tuijottaa kattoon. Joskus minun tekisi mieli ravistella häntä ja yrittää saada hänet ymmärtämään, että Sasha ja minä tarvitsemme häntä. Joskus me emme olisi pystyneet makaamaan samassa punkassa koskettamatta toisiimme, mutta nyt minun on pidettävä käteni loitolla hänestä. Hän kertoi joskus, että tuntee edelleen kaiken kokemansa pahan kehossaan niin elävästi, että on tulla hulluksi. Niinä hetkinä tahtoisin vain halata häntä, jollei hän olisi niin kosketusarka.
”Miten sä jaksat tätä?” Zero mutisee pimeyteen. Mietin hetken, että hän puhuu kai itsekseen, mutta hän kääntää katseensa minuun ja näyttää odottavan vastausta. Otan mukavamman asennon ja taivutan suupieliäni pieneen hymyyn, vaikka hän ei voi nähdä minua pimeyden keskellä.
”Päivä kerrallaan”, vastaan.
”Se ei... toimi mun kohdalla. Pitäis osata elää tunti, minuutti, helvetin sekunti kerrallaan. Mä... vieläkin joskus luulen, että mä oon vaan unessa. Tän on oltava painajaista. Mutta mä en herää. Ja tää on... niin sairasta koska... meillä on asiat muka... hyvin nyt... Mä en oo enää asuntovaunussa, etkä sä... kadulla tai... siinä vitun tehtaassa”, Zero alkaa sylkeä sanoja suustaan melkein vihaisesti.
Makaan aloillani ja odotan. Zero hengittää kiivaasti ja ynähtelee epämääräisesti. Hän niiskuttaa ja pyyhkii vuoroin silmiään ja nenäänsä. Enkä voi koskettaa.
”Tiedätkö... mä en... Mä joskus... Välillä mä...” Zero sopertelee, yrittää aloittaa lausetta kerta toisensa perään alusta onnistumatta jakamaan ajatuksiaan.
Asetan käteni väliimme, jotta hän voi tarttua siihen halutessaan. Zero tutisee tovin vieressäni ja tarttuu lopulta lähes tuskaisen voimakkaasti käteeni. Hän hengittää kiihtyneesti, melkein hyperventiloiden ja ynähtelee lohduttomasti, mutta ei irrota otettaan. Menee muutama minuutti, hetki venyy pian kymmeneen minuuttiin, sitten pariinkymmeneen ja hän alkaa saada henkensä kulkemaan. Hänen tärinänsä laantuu vaimeaksi tutinaksi, mutta hän on selkeästi rauhoittumaan päin. Hänen otteensa kädestäni höltyy, mutta hän ei vetäydy loitommas, vaan alkaa silitellä kämmenselkääni. Suljen silmät ja lämmin, raukea tunne täyttää minut. Hän yrittää ja minun on oltava kärsivällinen. Asioiden ei tarvitse enää tapahtua nopeasti.
Ensin on palava tehdas. Tuli polttaa kaiken tieltään, katto romahtaa ja vanhat koneet tuhoutuvat komeasti räjähtäen. Tumma savupatsas kohoaa mustalle yötaivaalle ja oranssi liekkimeri nuolee maisemaa tähtiin kurottaen, sinne koskaan ylettämättä. Aamuun mennessä jäljellä on vain mustuneet, noen tahrimat rauniot, mutta se antaa kasvualustan jollekin uudelle. Niin kuin ne kasvit, jotka nousevat noen keskeltä hiljalleen uuteen kukoistukseen, pyyhkivät vanhan mennessään kadottamatta vanhoja perustuksia kuitenkaan kokonaan. Ja ajan kuluessa paikalle kohoaa uusi maisema, täynnä elämää, jota ei ollut siellä ennen.
Lukittaudun ajatukseen ja ammennan siitä voimaa. Vielä jonain päivänä Zerokin ymmärtää sen, kunhan hän on ensin sinut itsensä ja menneen kanssa.
