Nimi: Ajatuksien terät
Kirjoittaja: Sielulintu
Ikäraja: S
Genre: Angst
Varoitukset: Synkkiä ajatuksia, erittäin kielteisellä minäkuvalla varustettu henkilö
Haasteet:
Tajunnanvirtaa IIIA/N: Suunnittelematon kirjoittaminen tajunnanvirtatyyliin on ollut mulle aina hiukan vaikeaa, tai ainakaan en ole varmaan vielä ikinä julkaissut mitään etukäteen suunnittelematonta, yhdeltä istumalta syntynyttä tekstiä mihinkään. Kiva ja mielenkiintoinen kokemus tää kyllä ehdottomasti oli. Lisäksi oon muutenkin jo kauan halunnut päästä kokeilemaan tällaista, ja nyt tuli haasteen puitteissa hyvä tilaisuus. Sitä paitsi mikä olisikaan parempi tapa käyttää ylimääräiset hetket kuin kirjoittaminen?
Palautetta toivoisin erittäin paljon, koska kuten sanottu, tällä lailla kirjoteltuja tekstejä en yleensä ole julkaissut.
Ajatuksien terät
Se hymyili mulle ja kertoi, että mä olin sille tärkeä, että mä merkitsin sille ja paljon. Se katsoi mua suoraan silmiin koko ajan, kun se puhui, mutta mä en uskonut. Mä en voinut kuvitellakaan, että se oikeasti tarkoittaisi mua.
Mä olin varma, että se näki mun paikalla mielessään jonkun toisen, jonkun paremman näköisen, lahjakkaamman, parempiluonteisen... Se katteli mua siinä vaan, koska se ei ollut vielä ehtinyt löytää sitä hyvää ja oikeaa. Se käytti mua varmasti tiedostamattaan vaan korvikkeena, jonka voisi sitten hylätä kuin tyhjäksi juodun kahvimukin, kun se törmäisi jossain siihen unelmiensa kumppaniin.
Silti mä virnistin vaan vinosti ja sanoin, että sekin oli mulle tärkeä, ja etten mä voisi elää ilman sitä. Tottahan se olikin. En mä voinut kuvitella eläväni ilman sitä ja sen rakkautta, mutta samaan aikaan tiesin, ettei sen kuuluisi olla mun kanssa. Sen kuului löytää joku, joka olisi sen arvoinen, joka pystyisi antamaan sille sen, mitä se varmasti salaa suhteelta toivoi. Taatusti se toivoi multa salassa kaikenlaista, mitä musta ei ollut antamaan, mutta se oli hyvä ihminen eikä sanonut ikinä mitään. Mä tiesin silti. Mikään, mitä mä tein tai yritin, ei voisi ikinä olla tarpeeksi, myönsi se sitä vielä itselleen tai ei.
Vaikka tieto tuntui pahalta, repi hajalle ja viilsi sisältäpäin joka hetki, olin tavallaan iloinen, että tiesin. Mä olin typerä ja tietämätön melkein aina, mutta tällä kertaa mä oikeasti tiesin. Sitä paitsi kun se lopulta ymmärtäisi saman kuin mäkin, mä olisin valmistautunut. Totta kai mun maailma menisi rikki ja mä jäisin korjauskelvottomien palasten keskelle itkemään, mutta ainakaan tilanne ei tulisi yllätyksenä.
Kun olin ajatuksillani ja tiedoillani repinyt sisintäni jo valmiiksi, ehkä mulle olisi siihen kauheaan totuuden hetkeen mennessä kehittynyt jo niin vahva suojakuori, ettei lopullinen isku tuntuisi niin pahalta. Ehkä mun omien ajatuksien terät saisi mun mielen kehittämään niin paljon arpikudosta, että hylkäämisen terä ei uppoaisi ihan niin syvään. Sitten saattaisin jopa voida kasata kokoon jonkinlaisen version itsestäni. Huonomman, rikkinäisen ja epätäydellisesti toimivan, mutta jonkinlaisen kuitenkin.
Se keskeytti mun ajatukset, ja kysyi, lähtisinkö mä sen kanssa jäätelölle läheiselle kiskalle. Mä loistin ulospäin kuin joku hiton aurinko, hymyilin niin leveästi, että kasvolihakset alkoi melkein täristä rasituksesta ja ilmoitin lähteväni enemmän kuin mielelläni. Jäätelöhän olisikin se elämän pelastava voima, se jota ehdottomasti tarvitsinkin, tai niin mun käytöksestä ainakin olisi voinut päätellä. Oikein kovasti pinnistämällä saattaisin uskoa itsekin niin, ainakin ihan pienen hetken.
