Seila: Ihanaa, että tykkäät <3 Tykkään itsekin ihan hurjana! Ilmarilla on juurikin pilkettä silmäkulmassa ja itsevarmuutta Ollia enemmän, mutta Ollista nyt näkeekin kaiken
Ilmarilla on parempi pokka. Kyllä sekin hermoilee. Kiitos kommentista!!
Waulish: Minä olin tismalleen samanlainen teini. Ja yhä kotihiiri. Eikä siinä tosiaan ole mitään pahaa. Tärkeintä, että tekee sitä, mistä tykkää ja mikä tuntuu omalta. Mut ulkopuolisuuden tunne oli itselle tuttua koko kouluajan, vaikkei sille aina ollut edes syytä, mutta teininä on niin vainoharhainen siitä, että onko "normaali", jos ei olekaan kokenut samoja juttuja kuin kaverit. Ihanaa, että Olli on sinustakin samaistuttava! Ilmarin sydän on täyttä kultaa, ja Olli tarvitsi juuri vähän rohkaisua ja lempeää johdatusta. Kerrontatyyli on vähän joo makuasia. Hyvä, ettei pahasti häirinnyt! Kiitos kommentista!!
Uhkarohkea: Aww, ihana kuulla! Kiva, että tekstissä oli samaistuttavia kohtia. Ihastumisen tuoma epävarmuus tosiaan. Kiitos kommentista!!
A/N: NO NIIN. Viimein vika osa ja tarina on tällä taputeltu. Toivottavasti tykkäätte tästäkin <3
III
Ilmari tekee heille kaakaota. Ollia jännittää taas, vaikka matka Ilmarin vanhempien tyhjälle talolle sujui kivasti. He juttelivat kotikaupunkinsa urbaanilegendoista ja paikallisista kulttihahmoista, jotka ovat tuttuja jo lapsuudesta. On teatteri-Tarja, jolle koko maailma on yhtä suurta performanssia ja sitten on tietysti kassajono-Jorma, joka pitkissä jonoissa alkaa höpöttää iloisesti päivän teema-aiheesta ja heidän lukion bilsanopensa, joka bongaili lintuja vähän sieltä sun täältä ja raportoi löydöksistään seuraavalla tunnilla hellyttävällä innolla. He kävivät läpi vanhoja lukioselkkauksia, joista Ilmari tiesi huomattavasti Ollia enemmän ja katkoi päättäväisesti muutamalta kohujuorulta siivet. Jostain syystä juttu tyrehtyi heti, kun he pääsivät sisälle ja olivat kahdestaan isossa talossa.
”Varo, se on kuumaa”, Ilmari sanoo ojentaessaan hänelle mukin. Olli tuijottaa mukiaan ja kiittää vaimeasti uskaltamatta katsoa Ilmaria silmiin. Ilmari puhaltaa omaan mukiinsa, ja he seisoskelevat siinä hiljaisina ja vaivaantuneina. Ollia pelottaa, että hän on Ilmarille pettymys eikä tätä kiinnosta enää tutustua häneen. Se ei olisi yllätys, koska Olli on niin kömpelö ja epäviehättävä. Hän ei ole koskaan taitanut tällaista kanssakäymistä, jossa pitäisi olla jotenkin tosi kiinnostava ja sosiaalinen. Paineet mahdottomasta saavat Ollin sulkeutumaan entistä enemmän.
”Kaikki hyvin?” Ilmari kysyy. Voi ei, se on huomannut! Ollin poskia polttaa. Häntä hävettää kamalasti. Pitäisi ryhdistäytyä ja yrittää, mutta Olli ei tiedä miten.
”Joo”, Olli mumisee. Ilmari on aivan toisenlainen kuin hän: hauska, rento ja karismaattinen. Mitä se hänessä muka näkee? Paremman tekemisen puutteessa Olli puhaltaa mukiinsa ja siemaisee. Se on juuri sopivan kuumaa ja hyvää. Hän juo lisää. Niin hämmästyttävää kuin se onkin, kaakaosta tulee parempi mieli. Olli uskaltaa katsoa Ilmaria. Se katselee häntä ja hymyilee. Olli hymyilee takaisin.
”Sun ei tarvii jännittää”, Ilmari sanoo. Ollin vatsassa hypähtää hermostus. ”Voidaan vaan katsella telkkarista jotakin. Tai kuunnella musiikkia. Halailla. Ihan mitä sä haluat.”
Olli alkaa ujostuttaa, kun Ilmari tuolla lailla kevyesti mainitsee halailun mahdollisuudesta. Ollin kyllä tekee vähän mieli. Jo metsässä Ilmarin lähellä oli ihana olla, ja salaa hän kaipaa enemmän sitä. Ehkä Ilmaria saa pussatakin. Mihinkään sen enempään Ollista ei vielä ole. Voi ei, toivottavasti Ilmari ei kutsunut häntä tänne
sitä varten.
Olli tarkkailee Ilmaria. Ei tämä vaikuta siltä, se on niin kiltti, ja Ilmari kuitenkin sanoi, että he tekevät sitä, mitä Olli haluaa.
”Tää on uutta mulle”, Olli uskaltautuu sanomaan, ”en mä yleensä pussaa ensin ja tutustu vasta sitten.”
”Sama”, Ilmari sanoo. Ollin sisällä läikkyy lämmin ilahdus. Salaa hän on pelännyt, että Ilmari on niin menevää tyyppiä, ettei tällainen tunnu enää missään. ”En mä oikein tiedä, mistä sain rohkeutta olla niin suora. Tai tiedän mä. Oon vähän sellainen, että teen eka, ja sitten vasta panikoin, että mitä helvettiä tuli just tehtyä.”
”Ihanko totta?” Olli ihmettelee. ”Susta ei huomaa sellaista ollenkaan.”
”Oon näemmä yhä hyvä näyttelijä”, Ilmari hymähtää. ”Mut useimmiten spontaaniudella on hyvät lopputulokset, niin kuin tälläkin kertaa.”
”Oikeestiko?” Olli kysyy. ”Vieläkin?”
”Tietty, höpsö”, Ilmari nauraa. ”Voi luoja, sä olet niin suloinen, etten ehkä kestä.”
Olli punastuu mielihyvästä ja juo taas kaakaota. Ilmarikin juo. Tulee taas hiljaista, mutta se on kivaa, odottavaa hiljaisuutta. He vilkuilevat toisiaan ja hymyilevät. Olli jättää puoliksi juodun kaakaonsa ja katsoo odottavasti Ilmaria. Sekin jättää mukinsa pöydälle. Olli epäröi. Kuin vaivihkaa hän hivuttautuu lähemmäs Ilmaria.
”Saako sua halata?” hän kysyy arkaillen. Ilmari hymyilee ja vetää häntä käsistä lähemmäs.
”Tietty saa”, Ilmari sanoo ja vie Ollin kädet ympärilleen. Olli painautuu Ilmariin kiinni. Hetken hänen kehonsa jännittää, mutta sitten Ilmari silittää hän selkäänsä ja rapsuttaa niskaa. Olli rentoutuu. Hänen on hyvä olla siinä.
”Mulla on kysymys”, Olli sanoo.
”Kysy vaan.”
”Onko tää vain tällainen yhden illan halailujuttu?”
”No”, Ilmari sanoo, ”haluatko sä sen olevan?”
”En tiiä”, Olli sanoo. Äkkiä hän tulee ajatelleeksi sitä, etteivät he enää näe tai edes tekstaile. Ajatus tekee Ollin surulliseksi. ”En. Haluaisin… enemmän. Onko se ihan tyhmää? Eihän me oikein ees tunneta, mutta mä – tykkään susta.”
”Ei se ole yhtään tyhmää”, Ilmari sanoo napakasti. ”Joskus vain tapaa sellaisen ihmisen, jonka kanssa on heti hyvä olla, vaikkei edes tuntisi, ja tietysti sellaisesta ihmisestä haluaa pitää kiinni. Mäkin tykkään susta.”
”Vaikka oon tämmönen?”
”Just siks, kun oot tommonen”, Ilmari hymähtää. Se nappaa häntä leuasta ja suutelee. Olli yllättyy, mutta hän saa nopeasti jutun jujusta kiinni ja antautuu suudelmaan. Se on hassua, mutta pussaillessa Olli ei ujostele lainkaan. Kaikki vain sujuu ja toimii kuin itsestään, ja Olli voi keskittyä siihen, miten hyvältä hänestä tuntuu ja miten hyvältä Ilmari tuntuu. Se on ihanaa ja kiireetöntä.
”Vau”, Ilmari kuiskaa taas, kun he vetäytyvät. ”Taivas, kun oot hyvä tässä. Mulla heikottaa vähän polvissa.”
Olli säteilee ja suutelee uudestaan, nyt vähän innokkaammin. Ilmari ynähtää hänen suuhunsa ja ote Ollin ympärillä tiukentuu. Olli on kaivannut tätä kihelmöivää jännitettä, ja Ilmarin kanssa sitä ei tarvitse edes etsiä. Olli avaa suutaan, ja hän värähtää mielihyvästä, kun heidän kielensä koskettavat ja tutkailevat toisiaan. Häntä alkaa jo vähän kuumottaa.
”Tää on ihanaa”, Ilmari sanoo, ja Olli myöntelee, ”mutta mä haluaisin myös tietää susta enemmän, että mistä sä tykkäät ja mistä et ja mitä sä teet vapaa-ajalla ja sellaista.”
”Okei”, Olli sanoo, ja äkkiä hän muuttuu taas hiljaiseksi ja epävarmaksi.
”Voi ei, älä mene tuon näköiseksi”, Ilmari pyytää, ”ei mitään paineita. Muistathan, että mä tykkään susta jo.”
”Voidaanko me halailla samalla?” Olli kysyy.
”Joo, se ois ihanaa”, Ilmari sanoo hymyillen. ”Halaillaanko sohvalla vai sängyllä?”
”Sängyllä on ihan hyvä”, Olli sanoo taas vähän ujosti. Ilmari ottaa häntä kädestä ja johdattaa vierashuoneeseen. Ollia alkaa hermostuttaa, että mitä jos Ilmarilla on sittenkin jonkinlaisia taka-ajatuksia, ei ehkä nyt heti, mutta entä myöhemmin? Huoli ilmeisesti näkyy hänen kasvoiltaan, koska Ilmari näyttää äkisti tajuavan, miltä koko tilanne vaikuttaa.
”Siis ei”, Ilmari vakuuttaa, ”mä en yhtään tarkoittanut mitään sellaista. Ei sillä, ettet sä olis haluttava, mutta siis en aatellu, että me vielä – tai eihän meidän tarvitse ollenkaan… Aattelin korkeintaan, että voidaan nukkua vierekkäin, mut ei siis ole mikään pakko sitäkään – voi helvetti.”
Ilmari menee niin noloksi, että se piiloutuu kämmeniensä suojaan ja huokaa tuskastuneena. Ollista se on hirmuisen söpöä ja hellyttävää ja tavallaan myös lohduttavaa. Hän ei ole ainoa, joka hermoilee. Ilmari on vain häntä parempi esittämään rentoa.
”Ilmari”, Olli sanoo lempeästi ja vetää tämän käsiä alas. Ilmari on ihan punainen kasvoiltaan. ”Ei hätää. Kiva, että ollaan samaa mieltä, ja ois ihanaa nukkua sun kanssa.”
”Oikeasti?” Ilmari varmistaa. Olli nyökyttelee. Ilmari huokaa helpottuneena ja halaa häntä. Olli hymyilee ja silittää sen puolipitkää tukkaa. He kömpivät sängylle ja pussailevat hetken. Ollilla on taas hyvä, turvallinen olo eikä häntä enää edes hirveästi pelota se, ettei hän osaisikaan kertoa itsestään mitään mielenkiintoista. Ilmari on riisunut lasinsa, ja se paijaa Ollin päätä.
”Kysy jotakin”, Olli sanoo, ”niin sit mun helpompi kertoa.”
”Okei”, Ilmari sanoo, ”hmm. Millasesta musiikista sä tykkäät?”
”Indiestä lähinnä”, Olli sanoo, ”sellaisesta hengailumusasta. En oikein tykkään mistään valtavirran popista tai rokista. En tiedä. Ne jotenkin yrittää liikaa? Tykkään aitoudesta, eikä se päde vaan musiikkiin.”
”Hyvin sanottu”, Ilmari sanoo. Olli hymyilee.
”Entä sä?”
”Mä kuuntelen musaa tosi paljon fiiliksen mukaan”, Ilmari sanoo. ”Mulla on tietynlaisia soittolistoja eri hetkiin. Raivorokkiheviä, kun vituttaa. Taustalle jääviä instrumentaalibiisejä, kun opiskelen. Pehmeää chillailumusaa, kun on kavereita kylässä. Syksyisiä ja kesäisiä kappaleita, joita kuuntelen, kun kaipaan vuodenaikafiilistelyä. Semmosia biisejä, joita ei ikinä skippaa ja joita täytyy fiilistellä ja soittaa loopilla, koska ne on niin parhaita. Eeppisiä peli- ja elokuvasoundtrackeja, kun pitää olla tehokas ja siivota.”
”Välillä mä teen soittolistan eri ihmisistäkin”, Ilmari tunnustaa, ja sen hymyssä on ujoutta. Olli menee hämilleen, mutta kevyt, ihana tunne rinnassa sykähdyttää. Miten Ilmari voikin olla noin hurmaava ja ihana?
”Mitä sä tykkäät tehdä vapaa-ajalla?” Olli kysyy.
”Teen yhä välillä teatterijuttuja, joten niitä. Luen kirjoja. Pelaan Mario Kartia kavereiden kanssa”, Ilmari sanoo. ”Etsin aina uusia, kivoja kahviloita. Kierrän divareita ja kirppiksiä.”
Ilmari kuulostaa paljon häntä menevämmältä ja sosiaalisemmalta.
”Pääsenkö mä joskus mukaan?” Olli kysyy. ”Kaikkiin noihin kivoihin juttuihin.”
”Totta kai”, Ilmari sanoo mielissään siitä, että Ollia kiinnostaa. On aika jännää puhua niin uskaliaasti tulevaisuudesta, mutta hän todella
haluaa tehdä kaikkia niitä juttuja Ilmarin kanssa. ”Mitä sä tykkäät tehdä?”
”No, tykkään ihan perusjutuista. Nähdä kavereita, kattoa sarjoja ja leffoja, pelata lautapelejä ja pyöräillä. Ja sitten vähän erikoisempia juttuja…”
”Niinku mitä?” Ilmari utelee.
”Älä naura”, Olli pyytää. ”Tykkään sienestää.”
”Eikä, vähän siistiä!” Ilmari innostuu Ollin suureksi hämmästykseksi. ”Voitko sä opettaa mullekin? Mikä on sun lempisieni?”
”Voin. Kantarelli”, hän sanoo yhä prosessoiden sitä, miten fiiliksissä Ilmari on.
”Joo, kantarellikastike on niin hyvää”, Ilmari huokaa. Olli tirskahtaa ja halaa Ilmaria tiukemmin. He ovat ihan höpöjä.
”Sit mä tykkään myös frisbeegolfista”, Olli sanoo, ”mut mä oon vasta aloittanut sen, joten oon vielä aika huono, mut se on kivaa.”
”Onko ihan hullua puhua kaikista jutuista, mitä haluaisin tehdä sun kanssa?” Ilmari kysyy.
”Mietin samaa, mut ei kai?” Olli sanoo. ”Jos siis oikeasti haluut nähdä mua.”
”Miksen haluaisi?” Ilmari ihmetteli.
”Sä asut Turussa, mä asun Jyväskylässä”, Olli muistuttaa. ”Etäsuhteilu on aina rankkaa. Ootko varma, että sua kiinnostaa niin paljon?”
”Eikö sua sitten?” Ilmari kysyy, ja sen pettynyt ilme sattuu Ollin sydämeen.
”Kiinnostaa”, hän vakuuttaa, ”mutta tää kaikki tuntuu niin uskomattomalta. Mä pelkään, että tää on näitä juttuja taas, mistä puhutaan ja intoillaan paljon, mutta sit oikeesti ei saadakaan mitään aikaiseksi ja sit kaikki vaan jää.”
”Hei, mä en lätise vain lämpikseni. Musta tässä on jotain”, Ilmari sanoo. ”Meidän täytyy vain olla aktiivisia ja sopia tapaamisia. Jos se ei toimi, niin sit ei toimi, mutta ainakaan se ei kaadu siihen, ettei me ees yritetty.”
Ilmarin päättäväisyys liikuttaa Ollia.
”Okei”, hän sanoo ja pussaa. Ilmari pitää hänet siinä ja vakuuttaa hänet huulillaan ja vaivattomalla läheisyydellään. ”Kyllä me pystytään.”
”Ihan varmasti pystytään”, Ilmari uskoo. ”Ei mulle oo ikinä ennen käyny näin, että synkkaisi tällä tavoin jonkun uuden kanssa. Tai tunnetaanhan me pintapuolisesti lukiosta, mutta ei me sillä lailla kavereita oltu.”
”Niin”, Olli sanoo, ”ei mullekaan. Mä oikeastaan luulin, että tykkään vaan tytöistä, joten tää on mulle uutta silläkin tavalla… mutta ei se tunnu yhtään oudolta tai mitään.”
”Hyvä juttu”, Ilmari sanoo. Se silittää Ollin poskea peukalollaan. ”Salaisuus: tykkään susta jo nyt ihan sairaasti.”
”Mäkin susta”, Olli huokaa helpottuneena, ettei ole yksin aivan ihastuspäissään. Ilmari hymyilee koko kasvoillaan, hautaa kasvonsa hänen kaulaansa ja hihittää mielissään. Olli nauraa, koska se kutittaa. Olli kiepsahtaa selälleen, ja Ilmari asettuu hänen kainaloonsa lämpimänä ja hyväntuoksuisena. Olli sulkee silmänsä ja kihertää itsetyytyväisyydestä siitä, miten odottamattoman käänteen hänen niin kutsuttu repäisynsä sai. Ollin pää on ihastuksesta ihan pumpulinen. Kannatti todellakin tarttua hetkeen.
