Nimi: Kylmii väreitä (laitan kädet sun paidan alle)
Kirjoittaja: sademestari
Ikäraja: K-11
Genre: Fluffy
Paritus: Seamus/Dean
Disclaimer: En omista, kaikki tunnistettavissaoleva menee J. K. Rowlingille, kappaleiden lyriikat Evelinalle ja Vesalalle
Haasteet: Kasvata Puu -haaste
A/N: Sulan näiden helteiden takia, joten mikäs sen parempaa, kuin insipiroitua ja kirjoittaa helteistä fluffya! Otsikon lainasin Evelinan
Kylmii väreitä sekä Vesalan
Onks tääl muka muitakin ihmisii biiseistä, koska ne on mun kesäbiisi-listalla ja sopivat hyvin yhteen. Nauttikaa, mieluusti jäätelön kera!
Kylmii väreitä (laitan kädet sun paidan alle)
Kesä kolkyt astetta
Mä huumaannun sun katseesta
Mut heti kun sä kosketat
Saan kylmii väreitä, kylmii väreitä
– Evelina: Kylmii väreitä
Oli kesä ja oli kuuma. Lämpömittarin sisällä oleva elohopea oli kiivennyt lähes kolmeenkymmeneen asteeseen. Sinisellä taivaalla ajelehti vain yksi hattaramainen pilvenhahtuva, joka ei yhtään hillinnyt auringon pistävää porotusta.
Tylypahkan kirjastossa oli vielä kuumempi kuin ulkona. Lukuvuoden viimeiset kokeet häämöttivät pahaenteisesti edessä, joten lähes puolet koulun opiskelijoista tuntui ahtautuneen lukemattomien kirjojen sekaan viimehetken opiskelua varten. Dean istui loitsuosaston kolmannen hyllyn takana sijaitsevassa pyöreässä pöydässä seuranaan vastentahtoinen Seamus. Kaavut oli heitetty nurkkaan jo ajat sitten, mutta paidat takertuivat silti inhottavasti kiinni hikiseen selkään. Seamus oli viimeisen puolentunnin ajan tyytynyt vain pyörittelemään sulkakynää sormissaan, mutta Dean ei ollut vielä suostunut luovuttamaan Lipetitin esseen suhteen.
"Lopeta jo", Seamus viimein huokaisi. "Täällä on tukahduttavaa, opiskelusta ei tule mitään. En kestä tätä pölyn ja pergamentin hajua hetkeäkään enempää."
Dean teeskenteli kuuroa Seamusin sanoille. Sulkakynän taukoamaton rapina pergamenttia vasten nakersi Seamusin jo äärimmilleen venytettyä kärsivällisyyttä. Poika päätyi potkaisemaan pöydän jalkaa, täysin vahingossa tietenkin. Dean älähti äkkinäisen tärähdyksen aiheuttaessa mustetahran hänen esseeseensä. Hän katsoi myrtyneenä poikaystäväänsä.
"Kiitos, ihan todella", hän sihisi hampaidensa välistä Seamusille. Seamus tyytyi vain virnistämään ja puhalsi kevyesti ilmaa Deanin kasvoille. Tuulahdus oli lämmin ja kuiva, mutta sai silti kylmät väreet kulkemaan Deanin selkäpiitä pitkin. Kädessä ollut sulkakynä lipesi otteesta ja leijaili lattialle.
"Olkoon", Dean myöntyi poimittuaan sulkakynän takaisin pöydälle. Seamus tuuletti voitonriemuisena ja pakkasi molempien tavarat laukkuihin yhdellä sauvan heilautuksella.
”Mitäs sanoisit, jos mentäisiin ulos? Näin kauniilla ilmalla on tyhmää olla sisällä”, Seamus ehdotti ja Dean myöntyi. Ehkä hetki auringossa lataisi heidän akkunsa opiskelua varten.
Vasta päästyään ulos kirjastosta Tylypahkan kivikäytäville, Dean joutui myöntämään Seamusin olleen oikeassa kirjaston ilmanlaadun suhteen. Silmät tuntuivat kuivilta ja suussa maistui pergamentti. Tylypahkan valtavien ulko-ovien toisella puolella virkistävä tuulenviri tervehti heitä ja auringonvalo sai silmät siristymään.
”Ajatella, että melkein muumioiduin vanhojen kirjojen sekaan, kun ulkona on näin nättiä”, Seamus voihkaisi ja seisoi hetken silmät suljettuina, kasvot aurinkoon päin käännettyinä.
”Pointti tuli jo selväksi”, Dean tuhahti. Hän tiiraili edessä levittäytyviä pihamaita, he eivät olleet ainoita, jotka olivat päättäneet hylätä sisätilat. Ihmisiä istuskeli nurmella, joillakin oli kirja tai pergamenttikäärö sylissä, kun taas jotkut keskittyivät vain tuntemaan lämmön ihollaan. Nuorimmat kirmasivat päättömästi ympäriinsä toisiaan jahdaten.
”Mennäänkö tuonne ison tammen alle? Pieni varjo ei olisi pahitteeksi”, Dean sanoi ja viittoi järven suuntaan. Seamus nyökkäsi, joten he suuntasivat vieretysten pihamaan poikki tammen luokse. Matkanvarrella he pysähtyivät nopeasti moikkaamaan Harrya ja Ronia, jotka Hermione oli raahannut ulos opiskelemaan. Pojat eivät murjottavine ilmeineen näyttäneet olevan kovin mielissään asiasta.
Tammen alla varjossa oli mukavan viileää. Dean jäi nojailemaan tammen paksua runkoa vasten, mutta Seamus heittäytyi välittömästi pitkälleen ruohikolle. Ruoho kutitti niistä kohdista, joista se pääsi käsiksi paljaaseen ihoon. Seamus antoi katseensa kiivetä pitkin Deanin vartaloa, aina nilkasta kaartuviin huuliin asti.
”Tule tänne pitkälles. Ei se kaarna voi kovin mukavalta tuntua”, Seamus huokaisi ja taputti ruohikkoa vierellään. Dean naurahti ja totteli toisen käskyä. Maaperästä huokuva viileys tasapainotti sopivasti ilman lämpöä. Kumpikaan heistä ei puhunut mitään, taustalta kuului vain muiden puheensorinaa sekä järven laineiden liplatusta.
”Onko nuo sun sormet vai onko ruohikosta eksynyt muurahainen kävelemään mun kyljelle?” Seamus mutisi hetken kuluttua, silmät edelleen suljettuina. Kun hän ei saanut heti vastausta, eikä kutittavat tunne kyljellä lakannut, raotti hän luomiaan. Dean makasi aloillaan katse tammen lehvistöön suunnattuna, vasen käsi pään alle taitettuna. Oikea käsi oli kuitenkin Seamusin kyljen vierellä, sormet tanssien paidanhelman alta paljastuneella iholla.
”Jos haluat hiplata, niin hiplaa edes kunnolla. Tuo vaan kutittaa”, Seamus tokaisi, haaste äänessään. Dean käänsi katseensa häneen, silmät tummina, vastaten esitettyyn haasteeseen. Seamus veti terävästi henkeä, kun sormet sukelsivat syvemmälle paidanhelman alle. Sormenpäät pyörittelivät kuvioita, hipaisivat karvoitusta navan alla, synnyttivät koko kehoa halkovia kylmiä väreitä.
Dean hivuttautui lähemmäs ja kääntyi kyljelleen. Käsi hävisi vatsalta, kun hän kohottautui sen verran, että sai painettua huulensa poikaystävänsä huulia vasten.
”Täällä on muitakin”, Seamus mutisi vasten Deanin huulia.
”Ei niitä kiinnosta. Niillä on pää täynnä aurinkoa tai tulevia kokeita”, Dean vastasi ja suuteli uudestaan.
Ilmeisesti Seamus oli vain halunnut varmistaa, ettei häntä haittaisi muut pihalla olijat, sillä hetken kuluttua käsi vaelsi pitkin Deanin selkää, etsien tietä paidan alle. Sormet olivat lämpimät, kun ne viimein koskettivat ihoa alaselästä, vain muutaman millin päästä housujen vyötäröä. Oli Deanin vuoro tuntea jälleen kylmät väreet ihollaan.
Hetki jos toinenkin vierähti niin, he toistensa lähellä. Huulet koskettivat aina välillä, jommankumman tai molempien sormet toisen iholla. Kevyt kesäinen tuuli sai tammen lehdet kahisemaan hennosti.
”Jokohan sä jaksaisit lähteä takaisin kirjastoon opiskelemaan?” Dean kysyi vaivihkaa yhden suudelman lomassa. Seamus ähkäisi ja näykkäsi kevyesti hampaillaan Deanin alahuulta.
”Senkin salakavala juonija!” Seamus huudahti, teeskennellen loukkaantunutta. ”Viettelet mut kosketuksilla ja suudelmilla, ja käytät sitten heikkoa hetkeäni hyväksesi. Kyllä ne kirjat siellä odottaa.”
”Se Lipetitin essee on melkein valmis, ei siihen kauaa mene. Me voidaan sen jälkeen mennä suoraan makuusaliin. Tai kiertää Tarvehuoneen kautta”, Dean naurahti silmät tuikkien. Seamus nielaisi raskaasti ja kirosi hiljaa mielessään Deanin sekä sen viettelytaidot.
”Sen esseen on parempi sitten oikeasti olla äkkiä valmis!” hän puuskahti. Dean nyökytteli lupaukseksi ylös noustessaan. Seamus tarttui hänelle ojennettuun käteen ja antoi Deanin vetää hänet ylös ruohikosta. Dean käytti tilaisuuden hyväkseen ja veti Seamusin niin lähelle, että ylettyi suukottamaan tätä vielä kerran.
”Kohti kirjastoa siis”, Seamus huokaisi ja antoi Deanin kävellä edeltä.
Onks tääl muka muitaki ihmisii?
Ei ainakaan ketään noin hyvii
Mä laitan kädet sun paidan alle
– Vesala: Muitaki ihmisii
