Nimi: Secret to be kept
Rating: S
Hahmot: Lily Potter, Sirius Musta
Genre: Angst/Hurt/Comfort
Summary: Lily Potterin salaisuus, jonka Sirius Musta joutui pitämään.
Disclaimer: En omista hahmoja, ne kuuluvat J. K. Rowlingille.
A/N: Taas yksi angst-pätkä. Tämä oli kuitenkin jotain, mikä vaati tulla kirjoitetuksi. Kommentit olisivat suuresti toivottuja ja arvostettuja. Erittäin lyhyt one-shot.
Secret to be kept
Kasvot olivat veriset ja kirjavat mustelmista ja ruhjeista. Vaatteet revityt ja lumiset. Punaiset hiukset olivat levittäytyneet hänen päänsä ympärille kuin vastapainoksi verilammikolle, joka värjäsi lumen punaiseksi. Sydämeni oli jäätä; jokainen sykäys oli kivulias ja kuin loukkaus itse elämää kohtaan – elämää, joka oli nyt niin peruuttamattomasti murtunut.
”Auta minut ylös”, hän sanoi väräjävällä äänellä, joka oli tuskin edes kuiskaus. En tiennyt mitä tehdä, mitä voisin tehdä, joten seisoin vain kauhusta jäykkänä aloillani kykenemättä liikahtamaankaan. Tunsin itseni hauraaksi: kuin pieneksi lapseksi, joka halusi painaa päänsä äitinsä syliin ja itkeä. En kuitenkaan voinut. Tiesin, että minun pitäisi olla se vahvempi. Ojensin hurjasti tärisevän käteni ja kiskaisin hänet ylös. Hän ähkäisi kivusta ja varoi visusti katsomasta minua silmiin. Hyvä niin: sisälläni kiehuvat syyllisyys ja häpeä olisivat voineet polttaa hänet karrelle. Kyyneleet polttivat silmiäni kivuliaasti, mutta minun oli taisteltava niitä vastaan. Tätä taistelua en saisi hävitä.
”Anna minulle anteeksi”, kuiskasin. Se herätti hänet horteestaan, johon hän oli vajonnut. Muurin rakentamisesta, jonka hän oli jo aloittanut.
Hän painoi tärisevän kätensä poskelleni ja painautui hitaasti ja arasti minua vasten. Kavahdin hänen heikkouttaan, hänen olematonta painoaan, josta elämä tuntui olevan pois puhallettu. Kiedoin käsivarteni hänen ympärilleen mahdollisimman varovasti – hänkin oli kuin harvinaista lasia, johon oli tullut särö. Arvokasta kristallia.
En tiedä, kuinka kauan siinä seisoimme. Lunta satoi hiljalleen ja taistelun äänet halkoivat pimeyttä. Imimme voimia toisistamme, vaikka ne tuntuivat olevan valuneet tyhjiin; pidimme toisemme pystyssä. Ja koko ajan hän silitti hiuksiani, jotka olivat lumesta kosteat. Hänen päänsä paino tuntui lohduttavalta rintaani vasten.
”Se ei ollut sinun syysi”, hän kuiskasi lopulta. Jähmetyin aloilleni ja päästin värisevän huokaisun, joka päästi vapaaksi tuskaisen tulvan, jota olin yrittänyt niin kovasti pidätellä. Sarkastinen nauru kupli huulillani, jotka olisivat halunneet huutaa tuskasta.
”Lupasin Jamesille pitää huolta sinusta”, mutisin kiihkeästi hänen korvaansa. Hänen lumiset hiuksensa kastelivat poskeni, jotka olivat vieläkin kauhusta verettömät. ”Ja minä petin hänet. Petin sinut.”
”Et”, hän mutisi ja painoi otsansa omaani vasten. Hänen huikean vihreät silmänsä loistivat nekin kyynelistä. Ne huuhtoivat mukanaan verta, joka väritti hänen jo ennestään kirjavia, kalpeita poskiaan. ”Sinä tulit. Tiesin, että tulisit”, hän huokaisi, ja hänen turvoksissa olevat huulensa värähtivät hänen pakottaessaan niitä mitättömän pieneen hymyyn. Se sai minut inhoamaan itseäni entistä enemmän.
”En ajoissa”, huomautin kuivasti ja kiedoin viittani hänen ympärilleen. Hänen pienet olkapäänsä tärisivät niin kylmästä kuin pidätellyistä tunteistakin. Kannattelin häntä vyötäröltä ja hartioista, kuljettaen äärimmäisen hitaasti kohti katua. Huudot olivat vaimenneet ympäriltämme – kohtasimme vain kylmän ja hiljaisen yön.
”Mitä kerromme Jamesille?” kysyin hiljaa, kun kannattelin häntä itseäni vasten pystyssä odottaessamme kadulla muiden saapumista. Hän oli kuin tuulessa värisevä lehti: äänettömästi hän tärisi sitä parhaansa mukaan peitellen mutta siinä kuitenkaan onnistumatta – veri oli tahrannut sen kauniin ruodon.
”Emme mitään”, hän kuiskasi ja piilotti silmänsä minulta nojaamalla päätään kaulaani vasten. Hätkähdin tahtomattanikin; ääneni oli vain käheä, suruntäyteinen kuiskaus.
”Emme mi– ? Lily, ne... ne hirviöt – ”
”Shh...” hän hyssytteli ja painoi jäisen suukon leukani alle. Tuntisin vielä vuosikymmenenkin päästä istuessani yksin jäisessä pimeydessä sen keveän painon. ”Olen kunnossa, Sirius. Jamesin ei tarvitse tietää.”
”Lily, hänen täytyy saada tietää.”
”Ei”, hän sanoi tiukasti; olin tavallaan helpottunut siitä pienestä elämän kipinästä. ”Minä en aio tuottaa hänelle samaa tuskaa, jonka vallassa sinä nyt vapiset minua vasten.”
”Minä en vapise – ”
”Vapisetpas”, hän sanoi, ja surullinen hymy kiipesi jälleen hänen huulilleen. ”Vapisetpas, senkin suojeleva, rakas, kovanaamainen höhlä.”
Katsoimme toisiamme silmiin tavattoman hellästi; olin kiitollinen, että pimeys oli liittolaiseni ja piilotti kasvojeni tarkat piirteet, joiden pelkäsin kavaltavan minut.
”Enpäs”, kuiskasin vielä, kun suutelin hänen otsaansa ja painoin hänen päänsä jälleen kaulaani vasten. Katselin lumisadetta ja annoin kyynelten tulla.
A/N: Että tällainen pätkä tällä kertaa. Olisin tosiaan kiitollinen kommenteista, vaikka tämä näin lyhyt olikin.
