Ficin nimi: Kysymysmerkkejä koko elämä
Kirjoittaja: Winga
Oikolukija: Saappaaton
Ikäraja: S
Tyylilaji: draama
Hahmot: Hermione, Ron, Ginny, Harry, muita. Canonparitukset.
Vastuuvapaus: Row’n hahmoja on, ei mun ollenkaan.
Yhteenveto: Sodan jälkeen asiat ovat sekaisin eikä sitä tiedä mitä nyt, tai mitä sittenkään.
Kirjoittajalta:
Onnettomina elämänsä loppuun asti -haasteteksti. Onneton loppu löytyy lopusta, ei sitä nyt tässä aleta heti spoilata.
Kysymysmerkkejä koko elämäVuosikausia he olivat valmistautuneet – olivat valmiita tuhoamaan Voldemortin viimein tai kuolemaan tämän ja kuolonsyöjien käsissä. Eikä se ollut mitenkään outoa tai odottamatonta, vaikka sattuikin niin kovin, kun Harry kannettiin (muka)kuolleena takaisin. Eikä se ollut niin odottamatonta, että lopulta voitettiin (vaikka ruumiiden keskellä sitä melkein unohti kaiken mitä oli harjoitellut).
Ja sitten alkoi juhlinta, maailman uudelleenrakentaminen. Ron kierteli kaikkialla auttamassa heti kun pääsi pois sairaalasiivestä (Mungo oli niin täynnä, eivät hänen vammansa niin suuria olleet), kierteli tyhjentämässä päästään kuolleiden kuvia (veljet kuiskivat kuiskivat kuiskivat, yksi kuolleista). Hermione tiesi antaa hänelle tilaa, tai ehkä Hermione ei edes tiennyt missä hän aina meni. Hän vain katosi. Kaikkoontui johonkin ja palasi illalla väsyneenä. Eikä Hermionella ollut aikaa miettiä enempää, hänen piti miettiä, miten saisi vanhempansa takaisin, miten saisi näiden muistot takaisin.
Kun aika tuli, hän pyysi Ronia mukaan, Ron sanoi tietenkin. Harry kysyi halusivatko he mennä kahdestaan, eikä kumpikaan oikeastaan tiennyt. Ehkä. Hermione halusi mennä ehkä yksin mutta pelkäsi että mitä jos. Hermione halusi mennä ehkä Ronin kanssa mutta pelkäsi että mitä jos. Hermione halusi ehkä ottaa Harrynkin mukaan mutta varsinkin silloin että mitä jos. Ja mitä josseja oli liikaa eikä hän tiennyt mihin mikäkin tie johti. Mutta hän sanoi, tai kysyi ensin hoitajalta (ei Harrya laskettu pois niin pian, oli tämä kuitenkin kuollut, kuollutkin) joka sanoi että ehkä pian, mutta vielä oli niin paljon kysymysmerkkejä (oli kulunut jo kuukausia, mutta kukaan ei tiennyt miten tuollainen vaikuttaisi), hän sanoi Harrylle ettei uskaltaisi ottaa tätä mukaan.
Niin he lähtivät, kaksin. Harry kuunteli kuiskauksia heistä, sai kirjeitä (Pääsimme juuri Australiaan mutta en minä edes tiedä mistä etsiä mitä jos he muuttivat), Ginny kertoili mitä itse kuuli. Harry yritti päästä pois sairaalasta mutta häntä esteltiin, sanottiin ettei vielä, ettei tiedetty kuinka paljon vahinkoa toisesta kuolinkirouksesta selviäminen oli aiheuttanut. Kyllähän hän ymmärsi miksi häntä sairaalassa pidettiin mutta toivoi silti, tahtoi silti pois (tahtoi takaisin elämään, tuntui kuolleelta täällä, puolikuolleiden keskellä, kun omassa ruumiissa energiaa vaikka mihin).
Australiassa oli kuuma. Hermione oli varautunut mutta Ron ei, vaikka velho olikin. Tuntui siltä, toisinaan, että vaatteet sulivat kiinni ihoon. Tuntui siltä, toisinaan, että linnut tahtoivat heille pahaa. Pitääkseen poissa nuo ajatukset Ron välillä totesi, että ehkä näistä osa oli taianomaisia, mietti että ehkä Lunakin viihtyisi (Hermione ei ollut arvannut, että voisi koskaan olla näin kiitollinen Lunan nimen kuulemisesta). Päivisin Hermione opetti Ronille loitsuja, joita Tylypahkassa ei oltu opetettu (niin harvoin oli Britanniassa kuuma, että tarvitsisi osata kunnolla jäähdytellä). Iltaisin Ron piteli Hermionesta kiinni kun tämä vavahteli itkunsa voimasta epävarmana löytäisivätkö he hänen vanhempiaan koskaan (hän ei ollut voinut mitään yhteyttä pitää heihin, ei ollut voinut varmistaa että löytäisi, koska mitä jos joku muu).
Meni viikkoja. Joskus meni ylikin viikko, että Harrylle sai kirjeitä (eikä tämä voinut vastata, kun he etenivät niin vauhdikkaasti ja viestien matka jo hänen luokseen oli pitkä ja vaikea viestintuojille). He kiersivät kyliä, kaupunkeja, asutusalueita. Hermionella oli kuvia mukana, mutta kukaan ei tunnistanut, ei vielä, ei nyt, ei taaskaan. Joinakin öinä Hermione ei enää itkenyt, mutta Ron ei silti päästänyt irti, tunsi kuinka Hermionen ruumis oli jäykkä, oli niin rikki. Joinakin öinä Ronkin itki (Fredin ääni korvissa kertomassa kuinka pian kaikki olisi hyvin, se oli liikaa, kaikki oli liikaa) ja silloin Hermione piteli hänestä kiinni (tai ehkä he roikkuivat toisissaan).
Lopulta pilkahdus valoa. Kuvista tunnistettiin nainen ensin, miehellä kuulemma enemmän partaa mutta ehkä tuo olisi hän ilman. Hermione kulki sumussa kun heitä johdettiin kohti sitä taloa, jossa heidän tiedettiin asuvan. Oli mennyt jo yli kuukausi, ehkä kaksikin (Hermione oli lakannut laskemasta, hän ei edes halunnut tietää). Eivätkä vanhemmat tietenkään tunnistaisi häntä. Mutta hän oli niin varma että osaisi korjata tilanteen, osaisi perua loitsunsa.
Kotimaassaan Harry makasi omalla sohvallaan, oli päässyt Mungosta. Hän ei ollut kuullut ystävistään viikkoon, toiseen, eikä Ginnykään tiennyt sen enempää. Nytkin Ginny oli juuri lähtenyt, oli suudellut Harrya otsalle, vaikka Harry ei tiennyt mitä siitäkään tahtoi (tahtoi ja tahtoi mutta ehkä se oli kuvitelmaa ja he kumpikin tiesivät että pitäisi antaa sille aikaa, ei tahtonut pakottaakaan, eikä Harrylla ollut ollut aikaa olla oma itsensä aikoihin, ei yksin). Harry ei tiennyt mitä tehdä, vältellä journalisteja tai journalisteiksi itseään väittäviä, viihtyikin paremmin jästi-Lontoossa siksi (eikä voinut mennä kauas, sillä yhä Mungosta otettiin yhteyttä, käy täällä kerran viikossa tai).
Elämä tuntui niin tyhjältä, vaikka Weasleyt kävivät kylässä usein (Ginny eniten). Harrya kaivattiin sinne tänne ja tuonne (todistaisitko näissä tapauksissa meillä on uuden tilamme avajaiset tule näihin juhliin älä jää yksin kotiin) mutta ei kukaan oikeastaan näissä tapauksissa häntä kaivannut. Vain hänen mainettaan. Hän olisi halunnut lähteä matkaan, etsiä Ronin ja Hermionen, muttei siinä olisi ollut enää mitään järkeä. Hän vain odotti. Odotti.
Hermione itki taas. Ei vieläkään. Hän oli ollut niin varma niin monesta asiasta. Hän oli tutkinut. Hän oli etsinyt vastauksia. Ron oli kirjoittanut Harrylle lyhyen kirjeen, kertonut heidän löytäneen perille, antanut osoitteen (hänellä oli ikävä Harrya, ehkä olisi tältä mukava saada kirjeitä), kirjoittanut toisen perheelleenkin. Sitten hän oli ottanut Hermionen syleilyynsä, taas, pitänyt kiinni niin kauan kunnes naisen kasvoilla oli taas päättäväinen ilme, kunnes tämä uskoi tietävänsä mitä tehdä.
Meni päiviä mutta lopulta Hermione onnistui. Hänen vanhempansa sitä ennen joivat teetä heidän kanssaan, kyselivät keitä he olivat, mutta kuitenkaan eivät käskeneet lähtemään (ehkä se oli kohteliaisuutta, ehkä muistonsiemen). Ja Hermione itki taas. Tällä kertaa Ron lähti pois, antoi Hermionen olla vanhempiensa kanssa keskenään, antoi heidän jakaa keskenään muistoja, antoi Hermionen kertoa mitä oli tapahtunut. Ron istui heidän huoneessaan hostellissa, katsoi kun ikkunan luo lensi pöllö, ja luki kirjeen Harrylta. Kirjeen, jota selvästi oli kirjoitettu jo kauan, koska Harry kertoi kaikesta, kertoi ajasta heti heidän lähtönsä jälkeen, kertoi Mungosta pääsystään, ikävästään, toivostaan, ettei häntä muistettaisi näin.
Ja pian tuli kirje kotoa. Tai kasa kirjeitä. Niissä toivottiin kaiken menevän hyvin, Ginny käski pitää huolta itsestään ja että heillä oli vielä selvittämättömiä asioita, George kyseli koska hän palaisi. Kaikilta oli jotain. Ron hymyili, vaikka miettikin mahtoiko kaikki olla niin hyvin kuin kirjeistä vaikutti (ei hänkään tiennyt kuinka paljon oli taas karannut kaikkea, kuinka paljon asiat hyökkäisivät takaisin, kun he pääsisivät kotiin).
Hermione ilmaantui huoneeseen vasta seuraavana päivänä. Ronin oli ollut vaikea nukahtaa yksin (he olivat joka yö maanneet niin kiinni toisissaan) ja aamulla herätessä hän oli etsinyt Hermionea, huhuillutkin, ennen kuin muisti. Kun Hermione palasi, hänen askeleensa oli kevyempi kuin aikoihin, ja Ron tarttui häntä käsistä ja veti syliinsä, vaikkei tiennytkään oliko se nyt sallittua, oliko kaikki aiempi ollut sodan huumaa ja sitten surun tuomaa läheisyyttä. Hermione kuitenkin tarttui kiinni, nojautui eteen ja suuteli, suuteli niin kauan, että molemmilla alkoi päässä heittää.
Ja sitten Hermione vei Ronin vanhempiensa luo. Tällä kertaa nämä muistivat, jotain. Hermione kertoi heidän olevan pariskunta, onnellisia. Ron kätteli ensin mutta hänet vedettiin syleilyihin, eivätkä kyyneleet pysyneet poissa tänäänkään, vaikka olivatkin onnesta, kaipauksesta, niin monesta menetetystä päivästä, niin monesta ikävöidystä illasta, vihdoin onnellisesta lopusta. Ja sitten oli vielä se kysymys, tai montakin, että mitä nyt.
Tosiaan, mitä nyt?
Harry lähetti viestin lämpenevästä Lontoosta, sanoi että saisi kai matkustaa muttei tungettelisi. Uutisissa puhuttiin helleaallosta, puhuttiin avaruudessa lentelevistä kappaleista, joita kukaan ei tunnistanut, Harry sanoi niistä puhuttavan vain jästiuutisissa ja että Päivän profeetta juhli yhä, tai enemmän, nyt kun tuntui siltä että tiedettiin, miten Harry oli selvinnyt (ei tiedetty oikeastaan sen enempää, mutta mitään ei vaikuttanut tapahtuneen hänelle).
Ginny lähetti terveisensä Harryn välityksellä, kertoi, että asuivat melkein yhdessä vaikka eivät kuitenkaan, että vanhemmat toivoivat, että Ron kävisi kotona vielä. Kun kirje oli kirjoitettu ja suljettu kuoreen, Ginny makaili sängyllä Harryn vieressä ja kysyi mitä nyt, mitä hekään nyt, ja Harry kääntyi häntä kohti, suuteli, piteli sylissään eikä vastannut sanoilla. Mutta Ginny tiesi. Ginny ymmärsi.
Hermione itki taas, ja nauroi, ja oksensi. Miten tässä näin olikin käynyt, hän mietti, ja mietti kertoisiko vanhemmilleen ennen kuin he tietäisivät mitä nyt. Vanhemmat puhuivat, kertoivat muistojen sekaisuudesta, että Australia oli kuin toinen koti mutta kuitenkin oli aika palata, olihan täällä ollut mukavaa olla ja tutustua ihmisiin, mutta eiköhän nyt ollut aika palata jo. Oliko heillä vielä asunto, kysyi isä, ja Hermione nyökkäsi, kertoi ostattaneensa heidän asuntonsa toista kautta, että siellä se odotteli, olihan jossain pitänyt säilöä muistot, jotka oli kätketty.
Piti hyvästellä uudet ystävät, jättää näiden mieliin uusia kysymyksiä siitä, että miksei koskaan puhuttu lapsista. Lapsesta. Ostaa lentoliput, neljä kappaletta, Hermione sanoi, että halusi lentää vanhempiensa kanssa, ja kertoi Ronille että tällekin oli jo passi, esitteli sitä, ja antoi Ronille uutta pohdittavaa jästimaailmasta.
Harrylta tuli vielä kortti, mutta sitä he eivät ehtineet nähdä, eikä se koskaan palannut enää heidän suuntaansa. Kortissa oli kaunis kuva Lontoosta ja sen taakse Harry oli kirjoittanut uutisista, lyhyesti kirjoittanut jostain meteoriitista.
Lontoossa heitä oltiin vastassa, Hermione oli laittanut viestiä Harrylle, kertonut heidän paluustaan. Weasleyt olivat siellä, nappasivat Ronin tiukkaan syleilyyn. Harry hymyili ja halasi Hermionea pitkään, ja Hermionen vanhemmat näyttivät väsyneiltä, katselivat ympärilleen, tunnistivat Ronin vanhemmat ja kättelivät näitä, tai yrittivät, mutta Molly nappasi molemmat suureen syleilyyn. Sanoi tervetuloa perheeseen, ja Hermione itki taas, onnesta, ja Ron halasi tätä, Harry heitä molempia. Harry ei maininnut uutisia, oli liikaa kaikkea, ei kukaan ehtinyt ajatella mitään muuta kuin tätä hetkeä.
Kului viikko, toinen, asetuttiin aloilleen. Hermione kosi Ronia, ehti ennen tätä, ja Ron nauroi. Harry ja Ginny päättivät vain olla, elää, katsoa mitä tapahtuu. Kihlajaiset järjestettiin Weasleyiden luona, tarkoitus oli pitää toiset myös Hermionen vanhempien luona, kutsua muitakin sukulaisia. Ron oli myöhässä, oli etsinyt vielä jotain kaunista Hermionelle lahjaksi. Hän myhäili kantaessaan lahjaansa, vaikka Hermione olikin sanonut ettei nyt tarvitsisi mitään, ja kääntyi kotitielle. Taivaalla aurinko paistoi kirkkaammin kuin pitkään aikaan, Ron mietti, ja otti seuraavankin askeleen. Hän pysähtyi vasta kun näki Hermionen juoksevan ulos, perheen koettavan tulla perässä.
Hän kääntyi katsomaan aurinkoa, mietti, että miten se nyt tuli noin lähelle, lähemmäksi, kohti. Kääntyi katsomaan rakkaimpiaan, mietti, miten nuo tuntuivatkin liikkuvan niin paljon hitaammin kuin aurinko. Ja kohta aurinko iskeytyi Kotikoloon, iskeytyi voimalla. Ron katsoi kykenemättä liikkumaan kuinka hänen lapsuudenkotinsa tuhoutui, kuinka varmasti siellä oli sisällä ollut vielä joku, kuinka Hermione lensi maahan voimalla ja huusi, tai näytti siltä, Ron ei enää kuullut.
Sitten kun hän havahtuisi tähän hetkeen, hän juoksisi Hermionen luo. Hän selvittäisi mitä muille oli tapahtunut. Hän huolehtisi kaikesta. Mutta juuri nyt hän ei kyennyt mihinkään, hän oli jähmettynyt paikoilleen, ja ehkä koko maailma oli jähmettynyt hänen silmissään, tai toisti yhä uudelleen ja uudelleen tuota hetkeä. Ehkä hän ei enää koskaan näkisi mitään muuta.
**
Kirjoittajan jälkisanat: Arvottu onneton loppu oli siis: lapsuudenkoti tuhoutuu.
