Kun elämä ei ollutkaan enää tylsää I K11 (Osa 6/6)

[Tuntematonn]

Nimi: Kun elämä ei ollutkaan enää tylsää
Ikäraja: K11
Kirjoittaja: Tuntematonn




Kun elämä ei ollutkaan enää tylsää



Osa 1

Usva on 13-vuotias tyttö. Aivat tavallinen sellainen. Juuri sellainen, joka on keskivertoisen hyvä koulussa, joka ihailee viikonloppuisin kauppoja, joiden hintalaput ovat liian moninumeiroisia hänen lompakolleen ja, jolla on lemmikkinä koira. Kuulostaako normaalilta? Noh, hän kuitenkin ajattelee olevansa hyvinkin normaali, joskus liiankin normaali.
  Hänen mielestään elämä on välillä todella tylsää ja sisältää aivan liikaa rutiineja. Usvan jokainen päivä on melko samanlainen: herätys, kouluun, kotiin, läksyt, nukkumaan, ja niin edelleen. Pitkän päälle se on aika tylsää. Usvan mielestä ainakin.
  Takaisin nykyhetkeen. Usva oli tavallista paremmalla tuulella, mikä johtui siitä, että viikonloppu oli juuri alkanut. Viikonloput olivat mukavia. Silloin ei tarvinnut mennä kouluun, ei tarvitse herätä aikaisin, eikä tarvitse opiskella. Silloin voi tehdä mitä vain tai vain maata sängyssä koko päivän ja katsoa elokuvia. Toki voi myös kiivetä vuorelle, matkustaa saharaan tai kokeilla laitesukellusta, mutta sellaista Usva ei yleensä tehnyt.
  Ilma tuoksui kesältä ja auringolta, kun Usva käveli rauhallisesti kohti kotia. Hän veti keuhkonsa täyteen ilmaa ja hengitti sitten syvään ulos. Hän yritti saada kaiken mahdollisen stressin ulos itsestään, mutta se ei aivan täysin onnistunut.
  Yhtäkkiä maailma tuntui keikahtavan hiukan. Usva otti tukea tolpasta pysyäkseen pystyssä.
  “Olenko syönyt tänään tarpeeksi?” Usva mietti itsekseen, “entä juonut? Nukkunut?”
  Tultuaan siihen tulokseen, että syönyt, juonut että nukkunut kunnolla ja tarpeeksi, Usva jatkoi matkaa.
  Hetken kaikki tuntui aivan normaalilta ja Usva ajatteli, että se oli ollut vain jokin hetken huimauskohtaus. Sitten maailma keikahti taas. Nyt enemmän kuin ensimmäisellä kerralla.
  Usva alkoi hätääntyä. Hän hengitti syvään ja yritti rauhoitella itseään. Hän päätti istui alas ja odotella hetken.
 Jonkin ajan kuluttua hän oli melko varma, että huimaus oli ohi ja uskaltautui seisomaan.
  Sitten kaikki pimeni.

[Tuntematonn]

Osa 2


Usva tunsi pyörivänsä. Hän ei nähnyt mitään, eikä ollut varma olivatko hänen silmänsä auki vai kiinni. Olo ei ollut hyvä. Usvaa alkoi pikkuhiljaa oksettaa ja hän todella toivoi pyörimisen loppuvan. Hän heilutteli jalkojaan ja käsiään ja kirkui niin kovaa kuin kurkusta lähti, mutta pyöriminen ei loppunut,
  Viimein, juuri kun Usva luuli oksentavansa, pyöriminen loppui ja Usva alkoi pudota. Hän olisi saattanut nähdä jotain, mutta  hän puristi silmiään kiinni. Hän putosi ja putosi. Ilma suhisi hänen ohitseen ja vatsassa kipristeli.
  Sitten Usva tunsi vauhdin hidastuvan ja lopulta Usva seisoi jossain, mitä ei vieläkään nähnyt, sillä hän piti edelleen silmiään kiinni.
  Usva kurkisti varovasti luomiensa välistä. Hän oli päätynyt mitä kummallisimpaan paikkaan.
  Kaikki oli värikästä. Missään ei näkynyt mitään harmaata. Usvalle tuli mieleen vaahtokarkit ja hattarat. Maa tuntui kuitenkin kovalta jalkojen alla.
  Paikassa olevat ihmiset näyttivät kuitenkin aivan tavallisilta. He tuntuivat kuitenkin olevan hiukan masentuneita ja tylsistyneitä. Ihmiset kävelivät yksin tai yhdessä, jutellen tai tuijottaen eteenpäin. Heitä kaikkia kuitenkin yhdisti se, että heillä ei näyttänyt olevan minkäänlaista päämäärää. Jotkut istuivat penkeillä lukemassa lehteä tai selaamassa kännyköitä.
 “Mikä tämä paikka on?” Usva ihmetteli ja päätti kysyä joltakulta.
  Usvaa lähestyi keski-ikäinen nainen, jolla oli päällään kukkamekko ja jalassaan sandaalit.
  “Tuota, anteeksi?” Usva huikkasi naiselle. Nainen oli kuin ei olisi huomannutkaan Usvaa ja jatkoi kävelyään.
  “Töykeää”, Usva ajatteli ja rypisti otsaansa.
  Nyt häntä vastaan tuli suunnilleen hänen ikäisensä poika. Usva koputti tätä olkapäälle, jottei poika voisi esittää ettei ollut huomannut Usvaa.
  “Taidan olla eksyksissä”, Usva kertoi pojalle, “voisitko auttaa minua?”
  Poika ei kiinnittänyt Usvaan mitään huomiota ja jatkoi matkaansa. Usvaa alkoi ihmetyttää. Miksi kukaan ei huomannut häntä?
  Usva yritti vielä muutaman kerran kiinnittää ihmisten huomion. Huonoin tuloksin. Lopulta Usva alkoi turhautua. Hän nosti kätensä otsalleen. Paitsi ettei sitä ollut! Usva vilkaisi alas. Hänellä ei ollut kehoa ollenkaan.
  “Voi ei, voi ei, voi ei!” Usva alkoi hätääntyä, “Älä panikoi, älä panikoi.”
  Hän nappasi jonkun tytön laukusta peilin ja katsoi siihen. Peilistä näkyi vain kauppa, jonka edessä Usva seisoi.
  “Apua!” Usva huusi, mutta kukaan ei kuullut sitä.
  Usva päätti olla hermostumatta ja lähti kävelemään katua pitkin. Hän käveli ohi ruokakauppojen, kahviloiden, vaatekauppojen ja ravintoloiden. Kaikki näytti aivan normaalilta, mutta oli todella värikästä.
  Tien päässä oli jokin hotellin tapainen. Usva astu sisään. Aulassa oli hirveä vilinä. Usva suuntasi kohti huone-käytävää. Hänellä oli suunnitelma.
Hän jäi seisomaan seinän viereen. Ja niin hän odotti ja odotti. Lopulta noin tunnin odotuksen jälkeen käytävää asteli nuori tyttö. Hän näytti olevan saman ikäinen kuin Usva ja oli hauskannäköinen. Hän avasi huoneen numero 7 ja Usva livahti hänen jäljessään sisään.
  Huone oli aika pieni. Siellä oli vaaleanpunainen kerrossänky, pieni kylpyhuone ja vaatekaappi. Tyttö jätti takkinsa kaappiin ja meni suoraan nukkuman kerrossängyn alasänkyyn. Usva kiipesi yläsänkyyn ja toivoi, ettei tytölle saapuisi seuralaista, joka haluaisi nukkua yläsängyssä.

[Petrova]

Mielenkiintoinen! Jään mielelläni seuraamaan, miten tämä etenee.

Hieman ehkä kaipaisin yksityiskohtaisempaa tarinaa, sillä lukiessa tuntui, että Usva teki päätöksiä, joiden motiivia, syitä ja ajatuksia en tiennyt. Esimerkiksi, miksi Usva päätti mennä juuri hotelliin sisälle? Oliko se hänelle tuttu hotelli? Kaipasiko hän paikkaa, missä hän pystyi kerätä itsensä? Onko hän toisessa ulottuvuudessa vai onko kyseessä oma maailma, mutta värit korostettuina? Miksi Usva meni nukkumaan? Jos Usva oli omassa maailmassa, miksei hän mennyt kotiin?

Jännittävää, mitä Usvalle käy! Odotan innolla jatkoa!

[Tuntematonn]

Petrova: Kiitos paljon sekä positiivisesta, että rakentavasta palautteesta. Otan mielelläni molempia vastaan. Tässä nyt tämä seuraava luku 


Osa 3


Kun Usva heräsi seuraavan aamuna, eilisen tapahtumat pyörivät hänen päässään huimaa vauhtia. Jonkin aikaa hän vain makasi paikallaan pehmeässä sängyssä peiton alla ja ajatteli. Hän kertasi tapahtumia ja oli edelleen hyvin ihmeissään.
  Hetken kuluttua hän vilkaisi seinällä olevaa kelloa. Se näytti aamu kahdeksaa. Usva nousi ylös ja kapusi alas kerrossängystä. Tyttö, jonka huoneessa Usva oli yöpynyt oli edelleen syvässä unessa ja tuhisi rauhallisesti. “Hyvä”, Usva ajatteli. Hän aikoi poistua vähin äänin ja etsiä sitten ruokaa.
  Usva petasi sängyn, sillä hän ei halunnut kenenkään epäilevän mitään. Hän pudotti vahingossa tyynyn alas. Sitä poimiessaan Usva huomasi, että hänen jalkansa olivat tulleet takaisin. Maassa näkyivät jalat nilkasta alaspäin, mutta koko muu keho puuttui edelleen. Aika karmivaa.
  Usva heitti tyynyn takaisin sänkyyn ja huomasi, että hänen puuhastellessaan tyttö oli herännyt.
  “Ai, anteeksi”, Usva sanoi muistamatta, että kukaan ei kuullut häntä. Tyttö näytti kuitenkin kuulevan , sillä hän nousi sängystä ja katsoi suoraan Usvan lävitse.
  “Hei, oletko sinä tulokas?” tyttö kysyi, “siinähän sinun jalkasi ovatkin”, tyttö lisäsi puhuen nyt enemmän Usvan jaloille kuin Usvalle itselleen.
  “Mikä?” Usva ihmetteli.
  “Tulokas. Siis että oletko uusi täällä?” tyttö selvensi.
  “Kyllä kai”, Usva myönsi, “Mikä tämä paikka oikein on?”
  “Kukaan ei oikein tiedä. Ihmisiä vain tupsahtelee tänne”, tyttö kertoi kuin olisi puhunut päivän säästä. Usvan mielestä se oli yhtä kummallista kuin kaikki muukin tässä paikassa.
  Tyttö kertoi nimekseen Eleonoora. Hän kertoi myös olevansa saman ikäinen kuin Usva ja Usvakin esitteli itsensä kohteliaasti.
  Myöhemmin Usva ja Eleonoora menivät hotelliin aamiaiselle. Usva sai tietää, että täällä kaikki oli ilmaista, sillä kenelläkään ei ollut rahaa, jolla maksaa.
  Eleonoora sysäsi yhtäkkiä lehden Usvalle ja osoitti yhtä artikkeleista.
  “Taas yksi kuolonuhri”, Eleonoora sanoi.
  “Taas?” Usva hämmästeli, “Onko ihmisiä kuollut aikaisemminkin?”
  “Valitettavasti”; Eleonoora kertoi, “eikä vain vanuuteen, vaan pieniä lapsia ja perheiden vanhempia on myös kuollut. Kukaan ei tiedä siihen syytä.”
  “Kamalaa”, Usva sanoi ja se todella oli.
  Aamiaisen jälkeen Usva ja Eleonoora kävelivät pitkin samaa katua, jota pitkin usva saapui hotelliin. Usva sovitti askeleensa Eleonooran askeliin ja huomasi, että hänen säärensäkin olivat palautuneet.
  “Olitko sinäkin aluksi näkymätön?” Usva uskaltautui kysymään Eleonooralta.
  “Kyllä”, Eleonoora vastasi, “kaikki ovat.” Sen kuuleminen helpotti Usvan oloa. He jatkoivat kävelyä ja piipahtivat välillä joissain kadun kaupoissa.
  Iltapäivällä Eleonoora alkoi taas puhua kuolemista.
  “Niitä on tapahtunut jo aika paljon”, hän kertoi, “monet pelkäävät, että lopulta kaikki kuolevat.”
  “EIkö täältä pääse millään pois?” Usva kysyi. Eleonoora empi hetken.
  “Noh, tarun mukaan Krokotiilisuolla on jotakin, mikä voisi auttaa ihmisiä hädän hetkellä”, hän kertoo sitten, “mutta se on vain taru ja Krokotiili suo on aika kaukana ja kuulemma tosi vaarallinen.”
  Usva oli hetken hiljaa. Hän mietti, mitä menetettävää heillä oli ja tuli siihen tulokseen ettei mitään.
“Mennään selvittämään pitääkö taru paikkaansa”, Usva sanoi lopulta.

[Petrova]

Tulipas nopeaa seuraava luku! Luin heti

Hyvin otit kuvailua enemmän tässä luvussa. Olin heti hyvin perillä, että mistä oli kyse ja pystyin rakentamaan maailman ajatuksiini helpommin. Luulin jo, että Usva pysyy näkymättömänä pitempään, mutta yllättävä käänne muuttikin tarinan suunnan, kun hän tapasi Eleonooran, joka pystyi kertomaan maailmasta enemmän Usvalle. Jännäksi menee!

[Tuntematonn]

Petrova: Luvut tulevat välillä nopeasti, kun en malta olla laittamatta niitä Heh. Kiitos taas kommentistani ja mielipiteesi kertomisesta 


Osa 4

Usva ja Eleonoora tulivat siihen tulokseen, että matkaa Krokotiilisuolle ei voinut suunnitella.
  “Kukaan ei tiedä mitä siellä on”, Eleonoora kertoi.
  “Miksi?” Usva kysyi.
  “Koska kukaan ei ole käynyt siellä”; Eleonoora vastasi, “tai jos on, niin hän ei ole palannut kertomaan.”
  Kylmät väreet kulkivat pitkin Usvan selkää, joka oli myös palannut. Nyt Usvalta puuttui enää pää, ja Eleonoora uskoi senkin palautuvan viimeistään huomenna.
  Tytöt pakkasivat mukaan paljon ruokaa ja vettä, mutta myös kompassin ja pistoolin. Kaiken varalta. Sitten he lähtivät.
  “Krokotiilisuolle päästäkseen on kuulemani mukaan kuljettava kohti etelää, kunnes vuoret tulevat näkyviin”, Eleonoora kertoi hiukan epävarmasti, “ja se on pitkä matka”, hän lisäsi. Hän ja Usva huokasivat samaan aikaan. Molempien mieltä kalvoi pelko, että reissu olisi turha tai tuhoisa.
  Niin tytöt kävelivät ja kävelivät. He pysähtyivät juomaan, syömään ja lepäämään muutaman tunnin välein. Maasto oli heidän helpotuksekseen aika tasaista. Matka eteni. Tytön tulivat hyvin toimeen keskenään ja heillä oli hauskaa. He juttelivat, kertoivat huonoja vitsejä ja juoksivat välillä kilpaa. Kaikki tuntui sujuvan vähän liiankin hyvin.
  Illan tullen Usva ja Eleonoora pysähtyivät ja kävivät nukkumaan neljän suuren puun keskelle.
  Aamu alkoi huonoimmalla mahdollisella tavalla. Usva heräsi kuumuuteen ja savun hajuun, joka tunkeutui hänen sieraimiinsa. Hän räväytti silmänsä auki ja huomasi että puista kolme oli tulessa. Usva käytännössä huusi Eleonooran hereille ja keräsi tavarat mahdollisimman nopeasti syliinsä. Sitten tytöt juoksivat pois niin nopeasti, kuin vain jaloistaan pääsivät.
  “Olikohan tuo täyttä sattumaa, vai olikohan joku sytyttänyt puut liekkeihin?” Usva mietti ääneen, kun palavat puut olivat jääneet kauas horisonttiin.
  “Ei täällä ole ketään, olet vainoharhainen”, Eleonoora näpäytti. Usva ei ollut varma, mutta toivoi tosiaan Eleonooran olevan oikeassa.
  Tytöt jatkoivat matkaa. He tarkistivat välillä suunnan kompassista ja pysähtyivät harvemmin kuin edellisenä päivänä.
  Iltapäivään mennessä tyttöjen jalkoja alkoi hapottaa, kävely hidastui ja he olivat enimmäkseen hiljaa. Usva oli hiukan epätoivoinen ja Eleonoora alkoi jo pelätä, että koko Krokotiisuo onkin vain satua. Usva vajosi jo polvilleen ja kyyneleet pyrkivät Eleonooran silmäkulmiin. Usva kohotti katseensa, ja se mitä hän näki sai hänen väsuneet suupielensä nytkähtämään hiukan ylöspäin.
  “Katso”, hän sanoi väsyneesti ja osoitti eteenpäin. Eleonoora katsoi Usvan osoittamaan suuntaan.
  “Olemme perillä.”
  Horisontissa näkyi pitkä vuorijono.

[Tuntematonn]

Osa 5

Usva ja Eleonoora saivat jostain energiaa ja lähtivät juoksemaan kohti vuoria.
  “Missä se suo on?” Usva kysyi.
  “En tiedä”, Eleonoora vastasi hengästyneenä.
  Kun he tulivat lähemmäksi vuorijonoa, he näkivät, että yhdessä vuorista oli aukko. Se oli kuin luola. Tytöt lähestyivät sitä varmoin askelin.
  He astuivat sisään luolaan. Siellä oli pimeää ja synkkää. Luolassa oli monta astetta kylmempää, kuin sen ulkopuolella. ja katosta tippui hyytävää vettä. Luolassa myös kaikui inhottavasti ja tyttöjä alkoi pelottaa.
  He kulkivat kapeaa käytävää pitkin yhä syvemmälle ja syvemmälle vuoren uumeniin. Usva yritti olla ajattelematta sitä, kuinka paljon kiveä heidän yläpuolellaan oli.
  Pitkän ajan jälkeen käytävä aukeni aukioksi, jossa oli jonkinlainen allas, jonka vesi oli ällöttävän vihreää. Altaan poikki kulki kivijono. Kivet näyttivät erittäin liukkailta ja likaisilta. Altaan toisessa päässä oli seinässä hiukan hohtava kivi.
  “Onkohan tämä Krokotiilisuo?” Eleonoora sanoi ääneen Usvan ajatukset.
  “Ja onkohan tuo se tarun juttu?” Usva täydensi osoittaen seinässä olevaa hehkuvaa kiveä.
  “Otetaan selvää”, Eleonoora ehdotti.
  Tytöt menivät altaan reunalle ja alkoivat hypellä kiveltä toiselle. Kivet tosiaan olivat liukkaita ja tytöt meinasivat monta kertaa pudota vihreään, limaiseen veteen. Lopulta he kuitenkin pääsivät toiselle puolelle. Seinässä oleva kivi näytti aivan normaalilta, mutta hehkui.
  Usva kurotti kättään kohti kiveä. Käsi tärisi. Hän kurotti vielä vähän, kunnes yletti kiveen. Hän kiskaisi kiven irti seinästä.
  Sillä hetkellä tytöt ymmärsivät, ettei paikkaa syyttä suotta kutsuttu Krokotiilisuoksi. Sillä sekunnilla, kun kivi irtosi seinästä, vedestä kohosi kymmenittäin krokotiilejä. Niillä kaikilla oli terävät hampaat ja kynnet ja ne olivat valtavia.
  Paniikki tulvahti Usvan jokaiseen soluun. Hän ei ollut koskaan pelännyt yhtä paljon.
  Eleonoora lähti juoksemaan takaisin toiselle puolelle kiviä pitkin Usva kintereillään. Usva kuitenkin asetti jalkansa kolmannen kiven reunalle huonosti ja luisui veteen.
  Kaikki äänet jäivät veden pinnan yläpuolelle. Vesi puristi Usvaa joka puolelta. Hän vajosi hitaasti kohti pohjaa. Hän yritti räpiköidä ja teki kaikkensa päästäkseen pintaan, mutta yksi krokotiileistä tarttui hänen jalkaansa ja veti häntä alaspäin.
  Juuri viimeisellä mahdollisella hetkellä Usva tunsi käden tarttuvan hänen paitansa ja vetävän hänet pois vedestä.
  Usva yski ja pärski ja oli tukehtua, mutta sai lopulta tasattua hengityksensä.
  “Sinä pelastit henkeni”, Usva sopersi Eleonooralle.
   Yksi krokotiileistä oli kiivennyt Usvan perässä pois vedestä ja lähestyi nyt tyttöjä.
  Usva sieppasi oikopäätä pistoolinkäteensä ja yritti ampua sillä krokotiilin. Ase ei kuitenkaan ollut ladattu. Usva latasi aseen ja ampui. Usvan kädet tärisivät niin, että tähtääminen oli todella vaikeaa, mutta luoti kuitenkin hipaisi krokotiilia ja antoi tytöille aikaa paeta.
  Ja sen tytöt tekivätkin. He juoksivat pois minkä jaloistaan pääsivät. Se alkoi jo pikkuhiljaa olla tuttua heille.
  “Saitko kiven?” Usva kysyi.
  Eleonoora näytti nyrkkiinsä puristunutta kiveä ja hymyili hiukan.

[Tuntematonn]

Osa 6


Loppupäivän tytöt käyttivät lepäämiseen ja voimien keräämiseen. Seuraavana päivänä he yrittivät saada kiven näyttämään, mihin siitä oli.
  He yrittivät kaikkea mitä keksivät. He pyysivät kiveä auttamaan heitä. He hinkkasivat sitä ja toivoivat, että sieltä ilmestyisi lampunhenki. He jopa lauloivat sille, koska Eleonoora halusi yrittää sitäkin. Kivi ei kuitenkaan tehnyt mitään. Usvan mielestä kivi hehkui nyt  vähän enemmän, mutta sekin saattoi olla toiveajattelua.
  “Ehkä kivi tarvitsee aikaa?” Usva ehdotti.
  “Se on vain kivi”, Eleonoora huomautti.
  “Älä vähättele sitä, silloin se ei ainankaan auta meitä”, Usva torui, vaikka se kuulosti typerältä hänen omissa ajatuksissaankin.
  Tytöt jatkoivat hiljaisuudessa matkaa kohti sitä, mikä se ikinä olikaan mistä he olivat aloittaneet matkansa.
  Kolmantena päivänä takaisinpäin kivi ei ollut vieläkään osoittanut minkäänlaisia kykyjä eikä auttanut heitä mitenkään. Tytöt alkoivat jo turhautua ja hermostua.
  “Entä jos tämä oli täysin turha reissu?” Usva lausui ääneen sen mitä he molemmat olivat koko ajan pelänneet, “entä jos tuo on ihan tavallinen kivi, ja joku nauraa nyt jossain sille miten tyhmiä me olemme?”
  Siihen ei yleensä niin puhelias Eleonoorakaan osannut vastata mitään. Tytöt pysähtyivät ja istuivat alas. Usva pyöritteli kiveä käsissään ja tuijotteli jonnekkin hajamielisesti.
  “Mitä me sanomme muille?” Eleonoora kysyi.
  “Eiväthän he edes tiedä, että lähdimme jonnekkin, saati sitä minne tai miksi”, Eleonoora huomautti.
  “Totta.”
  Tytöt istuivat pitkään epämukavassa hiljaisuudessa. Sitten Eleonoora rikkoi hiljaisuuden.
  “Anna se kivi minulle”, hän pyysi.
  “Täh”, Usva sanoi juuri ajatuksistaan heränneenä.
  “Anna se kivi minulle”, Eleonoora toisti. Usva ojensi kiven Eleonooralle ja vajosi takaisin ajatustensa syövereihin. Eleonoora tuijotti kiveä pitkään ja empi.
  Yhtäkkiä Eleonoora sinkosi kiven kädestään.
  “Ei!” Usva huusi heti kun oli huomannut mitä tapahtuu. Kivi osui puuhun ja kaikki pimeni.
  Usva tunsi pyörivänsä. Mahassa velloi ja tuntui kuin sisäelimet olisivat tehneet voltteja. Kaikki oli pimeää eikä Usva nähnyt mitään.
  Seuraavassa hetkessä pyöriminen loppui ja Usva istui hämmentyneenä samalla penkillä, kuin silloin kun hän oli menossa koulusta kotiin ja viikonloppu oli juuri alkanut.
  Usva nousi hämmentyneenä ylös ja lähti kävelemään kohti kotia.