Nimi: Tie vailla vertaa, ei johda minnekään
Kirjoittaja: hedge14
Ikäraja: S
Fandom: Guardians of the Galaxy 2
Genre: oudon fluff fic (ottaen huomioon mihin tämäkin päättyy)
Paritus: Meredith Quill/Ego
Summary: "Biisi käskee heitä ajamaan rantateille. Ego ei tottele." Ensikohtaaminen (ja ensitreffit) Egon näkökulmasta.
A/N: Osallistuu Het10 #2| -haasteeseen.
-Tie vailla vertaa, ei johda minnekään-
Meri on valkoinen tähtensä valosta.
Ego ei voi hahmottaa, onko hän saapunut uuden päivän alkuun, vaiko sitten valon viimeisiin hetkiin. Eikä sillä ole suuresti väliä, sillä onhan hän nähnyt jo muutaman päivän, muutaman planeetan. Kierrellessään kaikkeutta Ego on huomannut, että galaksien eri kolkat muistuttavat toisiaan vain siinä, miten vähän ne loppupelissä häntä kiinnostavat. Tämäkään ranta ei pidättele häntä muutamaa henkäisyä enempää, eikä hän ole edes ottanut hahmoa itselleen.
Hän peittää hetkeksi planeetan sormillaan, harkitsee jo lähtevänsä ennen tehtävänsä suorittamasta. Hän ei ole ihan varma, mutta hän epäilee, että tämä väki ei ole vielä noussut planeetaltaan muiden keskuuteen.
Multaa täällä kuitenkin on, maata. Ihan tarpeeksi Egon kasvuille, vaikka kauempaa katsottuna planeetta on sinisempi sisaruksiaan. Ego vielä välähtää toiselle puolelle, tarkistaa, onko se toiseltakin puolelta yhtä epäsuhtainen.
On oikeastaan.
Ego laskeutuu takaisin, tippuu pilviverhoon. Vesipisaroiden ja pölyhiukkasten kerääntymä ärsyttää häntä, joten hän ei liikahdakaan lähemmäksi allaan olevaa mannerta. Sen sijaan hän heittää itsensä takaisin aurinkotuuleen. Hän tekee samalla pienen hupsun virheen, venyttää olemattomuuden ajan planeetan magneettikehää itsensä suuntaan.
Lopulta hän vain on.
Joenrannan ruohikko on lyhyttä. Vesi puolestaan on likaista, kemikaalien ja maatalouden tuhoamaa. Tässä ajatuksessa Ego viimein vilkaisee Maan asukkeja, mutta mitään yllättävää heistä ei löydy. Lyhyt tutkielma tekee kaikki heikkoudet selväksi, mutta vahvuuksia hän joutuu etsimään pidempään. Ihmiset, siltä tuntuu, ovat sosiaalisia olentoja. Taipuvaisia uskomaan lähes mitä tahansa pelkästään sen vuoksi, että he olivat yhä kiinni syntymävankilassaan. Tämä on Egon näkökannasta suotavaa, vaikka laji muuten soveltumaton olisikin.
Nämä menisivät helposti rikki, hän ajattelee, katselee lasta, joka huutaa vesirajassa. Pienokainen on astunut johonkin terävään.
Kesämekkoinen nainen juoksee kohti lastaan ja hänen vastakaikuisessa huudossaan on jotain tuttua. Ego ajautuu kohti näytelmää, mutta ei tee itseään näkyväksi. Hän saa vilkauksen lapsen kasvoista ennen kuin nainen peittää hänet syleilyllään. Nuorukaisen ulkonäkö oli lähestulkoon miellyttävä, vähintäänkin harmiton.
Tuuli heittää roskaa ilmaan, ja Ego kääntyy jaloillaan. Hänen uudet kenkänsä narskuvat pian lasinsiruissa ja kovalla tienpinnalla. Vastaantulijat eivät kummastele hänen kasvottomuuttaan, mutta Ego silti haluaa itselleen olemuksen, jossa olisi jotain samankaltaisuutta näiden kuolevaisten kanssa. Hän olisi osa massaa, jotta voisi erottautua siitä.
Ihmisten kasvoilla on tunteita, jotka Ego lajittelee omiin lokeroihinsa. Tämä on hymy. Ihan samanlainen kuin miljardin valovuoden päässä. Tämä on vihaa, hampaiden paljastumista, mutta ero edelliseen on mittaamattoman suuri. Ego harjoittelee.
Hän nappaa palasia kasvoihinsa kadunvarrelta.
Kulmassa häneen törmätään. Kirjaimellisesti. Vaistonvaraisesti hän nappaa naisen mielen takaa miellyttävät piirteet itselleen, syvät naurujen juovat sekä kiharan villin tukan. Hän sävyttää sen asteen verran ruskeammaksi kuin naisen omat suortuvat ovat ja pidentää varttaan kuin aurinkoa kohti kohottava kukka. Meredith Quill hymyilee virheestään huolimatta, tiedottomana siitä, että hän on juuri tullut valituksi.
He esittelevät itsensä samaan aikaan. Nainen nauraa, ja Ego leikittelee hämmentyneellä katseellaan.
”Voisin sanoa olevani pahoillani.” Meredith sanoo. ”Mutta oikeastaan et vaikuta pahimmilta tyypiltä, johon törmätä.”
Ego heilauttaa käsiään näennäisen huolimattomasti. Mitä pienistä.
”Vaikea todeta kuka osui keneen.” Ego korjaa. ”En ole paikallinen, joten saatoin olla hieman huolimaton.”
Naisen suupielet nousevat entisestään. Hänen ajatuksensa ovat kepeitä, helppoja lukea. Nainen pitää Egosta, haluaa olla uhkarohkea ja kokeilla. Suuri maailma on jossain muualla kuin tässä kaupungissa, ja Meredith haluaisi kuulla siitä. Yhtä hauskaa naiselle on se, että hän saisi opastaa vierasta, olla tietäväinen ja salaperäinen. Meredith on ylpeä kodistaan, ottaa iloja pienistä asioista, jotka on helppo kätkeä.
Ego johdattaa valittunsa ensin kahvilaan, pakottaa naisen lähemmäksi esittämällä, että on unohtanut lompakkonsa. Nainen kieputtaa limunsa pilliä ja virnistelee. Ego hymyilee takaisin.
Hänen on vaikea valita sanojaan.
On hän ennenkin ollut näin primitiivisissä paikoissa, mutta jokainen muu kerta on hän valinnut etukäteen, mitä peliä pelaisi. Ego on saanut tuhansia kumppaneja olemalla totuus, jumala. Yhtä lukematonta on langennut hänen syleilyynsä vain viisauden ja hienon tekniikan perusteella. Monille hän on ollut vain matkamies, olento ei mistään. Totta tuokin.
Meredith Quill ansaitsi jumalan, mutta Maa ei vaikuta otolliselta. Ego löytää kuitenkin hetken kuluttua oikean keskustelupolun, kertoo irtolaisuudestaan. Meredith nyökyttelee, sillä miten muutenkaan tänne eksyisi? Kartan mukaan tänne ei ole tarvetta ajaa, vaikka kesäsää on luvattoman kaunis.
”Mennään joenrantaan.” Meredith ehdottaa.
”Olin jo.” Ego sanoo.
He ajautuvat kuitenkin hänen autolleen ja Ego luo konepeltiin muodikkaan kuvion, otannan populaarikulttuurista. Värit Ego sen sijaan valitsee itselleen. Oranssi on komea väri, oikeasti, sininen taas maailmankaikkeuden olemus tiivistettynä helppoon vastaukseen.
Meredithin hypätessä penkille tämän sormet harovat radion nappeja. Ego yrittää kuunnella etukäteen, mistä musiikista nainen pitää, mutta ei saa valittua kappaletta. Lyhyitä melodioita ja kertosäkeitä valahtaa hänen ulottumattomiinsa, tahdit vaihtuvat toisiin. Meredithin fyysinen olemus perääntyy säätimiltä, kaiketi nolostuneena olettamuksistaan, mutta samalla naisen sisällä yksi hyräily pääsee hetkeksi valtaan. Sekin katoaa ja Ego kajoaa radioon. Tuurilla tällä kertaa. Naisen kasvoista tunnistaa heti, että kanava ei ole hänelle mieluinen.
”Saat valita.” Ego sanoo. ”Olen huono musiikin kanssa.”
”Etkä!”
Nainen puree hieman huultaan huudahduksensa jälkeen, keskittyy tehtäväänsä. Ego kääntää itsensä kauemmas, rajaa kuulonsa auton värähdyksiin ja tuulen tuhinaan. Radion tyhjyys välähtelee sanoiksi, joita edes Meredith ei itselleen huoli.
”Tämä on hyvä.” Nainen sanoo viimein tuulen ylitse. ”Tosi hyvä.”
Biisi käskee heitä ajamaan rantateille. Ego ei tottele. Meredith kyllä sanoisi, jos olisi pakko kääntyä. Piakkoin maisema muuttuu maaseuduksi, mutta kumpikaan heistä ei aloita keskustelua. Ego opettelee sormien napauttelemista rattia vasten.
”Ajetaan merelle.” Ego lopulta ehdottaa. Muuta hän ei ole nähnytkään.
”Merelle?” Meredith maistelee. ”Sinnehän on vähintään tuhat mailia!”
He kurvaavat hiekkaiselle kapenevalle reitille, vetäytyvät mahdollisimman sivuun siltä varalta, että joku haluaisi ohittaa. Ego kääntää hieman auton peiliä pois tieltä.
”Onko tämä se osuus, missä murhaat minut?” Meredith kysyy moottorin sammuessa.
”Ei.”
Meredith aloittaa hyräilemisellä, vaihtaa melkein saman tien laulamiseen. Hän heiluttaa vartaloaan auton liian pienellä etupenkillä, sukii hiuksiaan ja kikattaa Egon ilmeille kappaleiden alussa, kun Meredith tunnistaa jokaisen nimen. Naisen ääni ei ole kaunista kuultavaa muuta kuin eloisuudellaan. Ego nojaa hieman, ihmettelee olemassaoloa ja sitä, miten poikkeuksellisen huumaavalta hänen uusi tuttavansa tuntuu. Hieman kiertäen hän tekee päätöksen, että ei suutelisi Meredithiä tänään. Eikä huomenna. Jos tässä jotain olisi, pitäisi sitä pitkittää.
Nainen sulkee radion.
”Come on, ei tässä koko päivää voi olla.”
He nousevat autosta ja valikoivat sattumanvaraisen puunvälin. Ryteikön oksat rikkovat Meredithin sukkahousut, ja napsahtelevat Egon nahkatakkiin, jättäen siihen puolimaatuneita jälkiään. Nainen on kotonaan maastossa, mutta Meredithin etumatka loppuu, kun he saapuvat pieneen notkelmaan. Ego seuraa naisen katseen reittiä, ja astuu viereen tämän kumartuessa nappaamaan punaista kukintaa.
”Mikä laji se on?”
”En minä vain tiedä.” Meredith vastaa, pyöräyttää vartta sormissaan. Kukka ei ole kovin suuri, joten nainen yrittää taitella siitä sormuksen. Hän epäonnistuu ja kukan varsi rispaantuu liian heikoksi. Käyttökelvottomana jopa värikin muuttuu silminnähden rumaksi.
”Anna minä.” Ego sanoo ja ojentaa kätensä Meredithin kukkaa kohden. Hetken kuluttua se tippuu hänen kädelleen hennosti, puoliksi jo kuolleena.
Valo parantaa kasvin, mutta Ego ei seuraa sen muodonmuutosta. Sen sijaan hän katselee itseään.
Heijastuneena Meredithin hohtavista silmistä.
