Nimi: Takki auki
Kirjoittaja: Yö
Ikäraja: S
Paritus/päähenkilöt: Virpa/Kasper
Haasteet: Osallistuu haasteeseen
Luonnonilmiöistä aiheella tuuli.
Takki auki
Oli lokakuun lopulle varsin tyypillinen ilta: koleaa, kosteaa ja kaikin puolin ikävää. Tuuli vihmoi paljaita pensaita ja valitti lehtensä jo pudottaneiden puiden oksistoissa. Kylmä viima tunkeutui luihin ja ytimiin, tai ainakin kauluksen alle, ja Virpa hytisi seisoessaan pienen katoksen alla. Hän olisi vilkaissut kelloa, jos se ei olisi vaatinut hanskojen riisumista ja käsien avaamista tiukasta puuskasta. Aikaa oli joka tapauksessa kulunut jo sen verran, että Virpa tiesi Kasperin olevan - vastoin kaikkia todennäköisyyksiä - myöhässä.
Yllättäen kulman takaa syöksyvät ajovalot tuntuivat melkein uhkaavilta, vaikka ne kuuluivatkin Kasperin tutulle Toyotalle. Virpa perääntyi vaistomaisesti kohti likaista tiiliseinää, joskin kavahti sen kylmyyttä ohkaista syystakkiaan vasten. Toyota pysähtyi hänen kohdalleen, mutta ovi ei avautunut. Hetkeksi kaikki muu paitsi poskia viiltävä puhuri seisahtui. Virpa näki oman hengityksensä muodostaman höyrypilven pyörtelevän kohti harmaita pilviä. Pian saattaisi sataa. Tuloillaan oli ehkä jopa vuoden pahin syysmyrsky.
Virpa astui muutaman askeleen kohti autoa ja ynähti, kun kylmä viima hyökkäsi entistä kovemmin vasten kasvoja hänen astuessaan pois katoksen suomasta suojantapaisesta. Auton valo syttyi, ja Virpa näki tutut miehen kasvot, jotka nyökkäsivät kohti pelkääjän paikkaa. Helpotuksen huokaus karkasi naiset huulilta, kun hän istahti penkille ja vetäisi oven perässään kiinni. Kun tuuli ei enää soinut korvissa, yhtäkkinen hiljaisuus kuulosti painostavalta.
“Oho”, Kasper sanoi ja osoitti Virpan sojottavaa hiuskuontaloa.
“Siellä vähän tuulee”, nainen sanoi välinpitämättömästi ja tuijotti mitään näkemättä sateen jäljiltä kiiltelevää asfalttia auton etulasista. Hän ei uskaltanut katsoa mieheen päin. Kaikki ei ollut kohdallaan. Ei ollut ollut enää viikkoihin.
Tilanteen hullunkurisuutta korostaakseen (siltä Virpasta ainakin tuntui) Kasper avasi toisen etuikkunoista. Nainen sai taas maistiaisen koleaa syysilmaa tarjoiltuna suoraan oikealle korvalliselle.
“Parempi tottua ajoissa”, Kasper sanoi. Virpa käänsi päänsä ja kohtasi avoimen tuijotuksen. Katse oli niin kylmäävä, että Virpan olisi tehnyt mieli avata ovi, syöksyä kadulle ja tempaista pyörteilevä tuuli lämmittävään halaukseen.
“Mitä tarkoitat?”
“Voin kyyditä sinut kotiin, jos haluat. Mutta sisään et enää pääse.”
“Miksi? Mitä minä muka olen tehnyt?”
Ja sieltä ne tulivat, kaiken sinetöivät kyyneleet, joita Virpa ei ollut aikonut vuodattaa. Ei silloin ennen eikä koskaan sen jälkeenkään. Viaton hymy nyki miehen suupieliä, kun hän nyökkäsi kohti ovea.
Virpa seisoi paikoillaan pimenevällä kadulla vielä pitkään sen jälkeenkin, kun Toyotan takavalot olivat häipyneet näkyvistä. Tutun auton ratissa istui nyt Virpalle täysin vieras mies.
Pieni, suolainen pisara tipahti poskelle.
En minä itke, Virpa totesi itsepintaisesti,
täällä sataa merivettä. Vapisevin käsin hän riisui hansikkaansa ja liioitellun hitaasti avasi vetoketjunsa.
Takki auki ja tuulta purjeisiin. Tuiverra, tuuli ja puuskuta, puhuri. Kuljeta minut ja kyyneleeni helvettiin täältä.
