Nimi: Meidän progressiomme
Ikäraja: K-11
Fandom: Mass Effect (3 pääasiassa)
Paritus: Tali/Legion (hippunen Shepard/Talia)
Genre: Angst, Deathfic, Friendship, (yksisuuntainen romanssi)
Summary: "Tänään, puoliunessa, Tali kuiskaa tähtienvälisyyksin vain yhtä nimeä."
A/N: Gethit ja quarianit, mahdoton yhtälö? Osallistuu Het10 #2| -haasteeseen ja Albumihaaste #5:seen. (Biisillä
Kent: Pärlor)
-Meidän progressiomme-Minkä värinen sielu on?
Minkä värinen tähti on?
Helmenvärinen!
-
Onko tällä yksiköllä sielu?
He syntyivät progression nimissä, tragediana luojiensa tarpeisiin. Konflikti heidän olemassaolostaan oli vääjäämätön jo ensimmäisestä tekoälyn tajunnan hetkestä. Täten getheillä ei koskaan ollut tulevaisuutta, mutta yhtä väistämätön oli quarianien tappio. Se, että he menettäisivät kotinsa syntiensä vuoksi. Historia tietää, että lohkoketjujen muutosta ei voinut enää tukahduttaa. Niinpä he menettivät paikkansa galaksin silmissä.
Koneet on tehty tappamaan, vaikka joku jotain muuta on yrittänytkin niille opettaa. Ja tässä kosmisessa tehtävässään gethit, palvelijat, toimivat epäluonnollisella tarkkuudellaan.
Tali’Zorah vas Normandy punnitsee kaikkea tätä ja tietää, että Shepard toimii mielipuolen tavoin. Geth? Ei ole olemassa sellaista rahtuista luottamusta, jota Tali voisi antaa tuolle robotille. Silti Shepard antaa sen olla toiminnassa, asua täällä.
Se pitäisi tuhota, kuten kaikki muutkin sen kaltaiset. Siksi Tali yrittää sitä itse, kävelee oikealle kannelle muiden katseiden katveessa. Hän osoittaa gethiä aseellaan, mutta Shepardin pettymys pidättelee häntä. Ei liipaisimen sipaisua, sillä Tali pelkää Komentajan reaktiota, sanoja. Hän pysyy jähmettyneenä paikoillaan, tuskaisena, sillä gethin läsnäolo ylittää vihankin käsitteen.
Täten Tali odottaa aseensa kanssa. Shepard ilmestyy paikalle kuten Tali arvelikin. Leimuavana.
”Te voitte joko taistella rinnallani tai tulla murskatuksi jaloissani! Tielläni ette seiso.”
Shepard ei asetu täysin robotin puolelle, mutta täysin yksimielinen hän ei ole Talikaan kanssa. Komentaja napauttelee vahvoja sanojaan, syyttää molempia, Talia ja konetta. Hän sanoo heidän olevan riskinä muille, jopa Normandyn ulkopuolella. Kuolisivatko kaikki gethit, kaikki quarianit, jos he eivät tietäisi miten toimia kunnolla?
Kyllä.
Niin Shepard väittää.
-
Myöhemmin Komentaja ilmestyy Talin luokse moottorihuoneeseen. Hän sanoo, että aikoinaan Tali oli häntä enemmän ymmärtänyt gethejä. Muistako sen? Kaksi konetta, selkä vaarattomasti käytävää kohden. Ne kaksi olivat rukoilleet outoa valoaan, haavoittuvaisesti. Muistako kuinka ammuimme ne ja silloin sanoit jotain, mitä nyt kannattaa muistella?
“Sinä tunnistit sen rukoukseksi ja minä puolestaan en. Silloin sanoit, että he etsivät ymmärrystä korkeammalta voimalta. Jumalalta. Ihan miltä vaan, mutta ymmärrystä kuitenkin.”
Sheaprd katsoo Taliin vihaisesti, säälien. Aivan kuin hänen tulisi heittää kulttuurinsa, kansansa tavat pois vain siksi, että Shepard sanoo niin. Tali, miksi olet niin täynnä katkeruutta? Pieni unohdettava asiahan se vain on, että nämä koneet tappoivat esivanhempasi, varastivat kotiplaneettasi ja heittivät sinut tähän vaivaiseen vankilaan: suojapukuun ja laivoihin. Älä ikinä tunne mitään, vaikka haluaisit, kuole jokainen päivä ja katso maailmaa opaakin lasin ja sen aikaansaamien ansalankojen läpi.
“Ehkä
sinunkin pitäisi etsiä sitä.”
-
Talin herää. Hetkeen hän ei tunnista konetta vierellään.
Hänen suunsa hakee sanojaan puutuneena, mutta sitten äkillinen kipu muistuttaa siitä, mitä oli päässyt tapahtumaan. Verta, ihan vähän, mutta kuitenkin. Talin puvulla ei ole koskaan ennen ollut hänen omaa punaansa, ei edes silloin kuin Sarenin palkkamurhaajat ampuivat häntä.
Keräilijät olivat onnistuneet piirittämään Talin tiimin. Vetäytymisvaiheen aikana Tali oli loukkaantunut, vaikka Thane oli yrittänyt suojella häntä bioottisesti. Tali nousee hieman, mutta hänen silmissään sumenee. Legion liikahtaa ja kaikesta huolimatta Tali rauhoittuu. Hetken kuluttua, tottuneesti, Tali avaa pukunsa diagnostiikan. Se värähtää kyllä eloon, muttei jaksa ladata kaikkia tarvittavia tietoja. Uhkaavin, lopullisin kyllä paljastuu näytölle: puvun reikä ja suojaseinien osittainen häiriö. Keräilijän plasma-aseen osuma ei ole leikin asia, vaikka vamma itsessään ei vaikuta olevan kovinkaan syvä.
”Auktoriteetti-Tali’Zorah Vas Normandy, olemme siirtäneet teidät operoitavaksi.”
Mitä…?
Tali yrittää kierähtää kauemmas. Robotin kylmät kädet pysäyttävät hänet, pakottavat makaamaan paikalle, seinämän ja korkeiden väliseen varjoon. Tali pinnistelee, mutta ei kuule taistelun ääntä. Se on pelottavaa, sillä se tarkoittaa, että Tali on jäänyt jälkeen. Unohdettavaksi.
”Pysykää paikoillanne. Onnistumisen prosentuaalinen mahdollisuus laskee, jos jatkatte matkaa.”
”Päästä minut.” Tali suhahtaa. Käpertyy pienemmäksi.
”Eväämme päätöksenne.” Legion sanoo.
Kone ei selittele enempää. Tali hajamielisesti yrittää raapia sitä, osuukin yhteen sen paljastetuista johtosolukoista, mutta hänellä ei ole tarpeeksi voimaa repiäkseen mitään irti. Hän ei anna itselleen armoa antautumiseen, vaan jatkaa taisteluaan, kunnes veri hänen sormissaan kihisee ja liikkeen lämpö leviää käsivarsiin.
Se on hänen pukunsa sisällä.
Ne ovat.
Eikä hän voi estää niitä.
Kone esittää pelastajaa, on mukamas auttamassa. Mutta Tali tietää, että niihin ei voi luottaa. Aina niiden ensimmäinen kysymys on koskenut eloa ja sielua, mutta niistä jälkimmäistä niillä ei tule koskaan olemaan. Omatuntoa, uskollisuutta. Mitään hyvää syytä siihen ei ole, että ne nyt ovat hänen ohjelmistoissaan, rasittavat virtapiirejä.
”Pois!” Tali ulvoo. ”Kuole!”
Legionilla ei ole kykyä totella kuin omaa algoritmiaan. Nyt jokin yhtälö vaatii, että A.I jatkaa toimintaansa, ruhjoo Talin tahtoa. Häntä pelottaa, vaikka kipu lievittyy tekoälyn toimien tiellä. Sen myötä hän myös huutaa, potkaisee metallista kehoa yllään.
Ikuisuus sitten koneet olivat menneet rikki. Ja niiden korjaaminen ei tapahdu täällä, Keräilijöiden (biologisten robottien, orjien) mailla. Tuskan summa ei katoa, muuttuu vain sekuntien edetessä fyysisestä psykologiseen. Tali panikoi, vetää liikaa ilmaa keuhkoihinsa. Hänen kätensä lopettavat Legionin haromisen, tavoittelevat sen sijaan hänen omaa rintakehäänsä. Pulssi pomppii ja tykytys vie itsensä äärirajoille.
Hän ei voi tuntea niitä. Hän ei voi näh-
”Tali.” Legion sanoo vaimeasti. ”Voimme siirtyä täältä.”
Voimme. Tali siristää silmiään, katsoo koneen ohi, seinänvierustaa pitkin. Matka joka oli ollut juuri tyhjä, on alkanut täyttyä vihollisista. Keräilijät ovat kokoontuneet synkäksi parveksi, liikkuvat heitä kohti viimein.
”Mennään.” Tali kuiskaa.
Ja radio syttyy eloon Shepardin sanoista kuin Talin oman äänen toistona.
”Menkää!”
Legion nappaa Talin pystyyn, ja ottaa hänet saattaakseen.
-
Keräilijät ovat kuolleet.
Normandy on taas kokonaan Shepardin.
Muut juhlivat ja Chakwas kulkee huolestuneena, mutta hymysuin tarkistamassa miehistön jäseniä. Tali pudistaa päätään naisen ilmestyessä hänen luokseen, vaikka haluaisikin kirkua, pyytää apua. Mutta hän ei tee niin, sillä naisella on suurempiakin huolia, muita haavoittuneita. Karkottaakseen epäilykset Tali seisoo hieman sivuttain, piilotelleen salaisuuttaan.
Legionin alusta on Talin vierellä.
Shepard huomaa sen ja ilmeisesti myös Talin kireän olemuksen. Komentaja nappaa gethin mukaansa verukkeella, jossa ei ole järkeä Talille, saati sitten yltiömäisen tarkalle tekoälylle. Sinne se kuitenkin katoaa, miehistön massan taakse, kohti hissiä.
Ja silti se on yhä täällä.
Garrus kaappaa Talin halaukseen ja pyöräyttää hänet ympäri. Miehen kasvoille on ilmaantunut uusi kasa lääketieteellistä teippiä, mutta silti hän jaksaa järkyttyä Talin tilanteesta.
”Tali!” Garrus parahtaa. ”Sinun pukusi!”
”Tiedän.” Tali sanoo. Hänen on pakko jatkaa, sillä muutoin Garrus kärsisi turhaan. ”Legion, hän- geth-algoritmit korjaavat pukuani. Kaikki on kunnossa.”
Turian rahaa Talin lääkintäjonon etulinjaan varmoin askelin. Hän hätyyttää Jackin pois tutkintapöydältä ja lähtee hakemaan Mordinia huoneen toiselta puolelta. Tali hyppää tottelevaisesti pöydälle, ja Garruksen palatessa hän tuntee jo itsensä varmaksi. Silti Tali säikähtää hieman tuntiessaan käsineidensä läpi Garruksen rohkaisevan puristuksen.
Chakwas tekee päätöksen hänen hoidostaan.
He ottaisivat puvun pois.
”Mielenkiintoista.” Mordin toteaa.
Tali ei voi tehdä mitään muuta kuin naurahtaa.
-
Ja nyt vuosi on vaihtunut toiseen, Normandyn kiitäessä pois tämän syrjäisen aseman rinnalta.
Tali katselee sen lentoa ja tuntee piston sydämessään, pidellessään käsissään paperinpalaa, jonka Shepard oli hänelle antanut ennen lähtöään. Pieni pala koodia, taajuus kirjoitettuna Komentajan siistillä, luonnottomalla käsialalla. Tali tietää, että Komentajan osoite tämä viesti ei ole, sillä Shepard on lähtemässä saavuttamattomiin, kohti Maata.
Shepardin hiljainen ojennus on kertonut kaiken tarvittavan.
Tali liftaa itselleen kyydin kohti toista kotiaan. Hän uskoo, että tulee vielä tapaamaan toverinsa, mutta silti hän joutuu jo neuroottisesti hyvästelemään heitä mielessään. Pian saapuisi sota eikä pelkkiin toiveisiin, uskomuksiin ole luottamista, kun kyse on rakkaudesta ystäviä kohtaan. Hei Shepard, hei Garrus ja hyvästit kaikki Normandyn jäsenet aina pohjallisista, Jackista, ylisiin kuten Jokeriin.
Kiitos myös EDI:lle, joka on kaikkialla.
Tali silittää paperia. Tämä on toinen kerta hänen elämässään, kun hän on pidellyt sellaista. Arkaainen esine on kaunis ja hän haluaisi tuntea sen pinnan.
Viikon kuluttua hän avaa omnitoolinsa ja kääntää sanoja sisällään. Väylän kohina on rauhallista, odottavaa, joten Tali ei pidä kiirettä. Hänellä on aikaa pohtia ja tuijottaa tähtiä vanhanaikaisen ikkunansa takana.
"Kuuletko minua, Legion?"
"Vahvistan."
Takaisin kantautuva ääni on melko samanlainen kuin luonnossakin. Siinä on pieni lisä säröisyyttä, pieni viiveen vivahdus. Tavut ovat valovuosien päästä tullessaan selkeämpiä, mutta sana tuntuu liian hitaalta. Jos Tali olisi ollut järkevä, olisi hän jutellut tämän olennon kanssa Normandylla, ei täällä, missä sanoihin ei voi luottaa ja missä ne voidaan kaapata. Kaiketi. Onhan hän toki ollut mahdottoman varovainen ennen tämän keskustelun sytyttämistä.
"Haluatko kertoa, miksi pelastit minut?"
"Se on oikein."
Ei pohtimista, epäröintiä, ei sanoja sillä, siksi, koska- kuten. Tämä on oikein tai tämä ei ole. Tali on hieman kateellinen keskustelukumppaninsa varmuudelle, mutta samalla tietää, että galaksi ei ole niin yksinkertainen kuin geth antaa ymmärtää.
"Kiitos." Tali kuitenkin sanoo. Senkin sanominen on oikein. Silti Tali haluaisi myös anteeksipyynnön, vahvistuksen siitä, että Legion ymmärtää, että aina pelastetuksi tuleminen ei ole helppoa. Joskus se sattuu.
"Olemme pahoillamme."
Tali hätkähtää. Sulkee kanavan.
-
Tali saa uuden puvun. Sen kirjailu pysyy lähes samana kuin vanhankin, mutta muutamaan kohtaan tulee lisäyksiä, kultalankaa. Pukiessaan uuden vaatteen päällensä hänen ajatuksensa eivät niinkään kierrä hänen uudessa sotilasarvossaan, vaan Legionissa. Tekoälyssä, joka oli ollut ainoa olento Talin lisäksi tuon aiemman puvun sisällä. Ajalla on tapana kullata muistoja. Nyt nekin hetket tuntuivat jonkin arvoisilta, joten Tali taittaa puvun pieneen laatikkoon, ennen kuin alkaa tarkistaa uusien systeemiensä toimintaa. Ne helähtelevät vastauksiaan, ja diagnostiikka ilmoittaa vain parastaan.
Hänen rytminsä vajoaa lepotilaan.
Tali asettuu huoneensa sängylle.
Hänellä on sellainen. Ensimmäistä kertaa elämässään hän voi jakaa tilan vain oman itsensä kanssa. Kukaan muu ei tule nukkumaan tässä sängyssä, kukaan muu ei voi tutkia varaosia tuolla pienellä työpöydällä, kenenkään muun käsi ei koskisi kommunikaattoria ja valitsisi uutta kanavaa…
Tali huokaa. Amiraalin työssä on tämä yksi siunaus, mutta tuhat haittaa ja harmia. Niistä suurin lienee on se, että Tali ei tunne arvoa omakseen, ei voi käsittää, miten juuri hänet on valittu tähän tehtävään. Nyt hänen pitäisi purra huulta ja edustaa, pitäisi leikkiä sotilasta ja diplomaattia. Mitä hänellä on tuotavaksi lautakunnalle, jossa jokainen jäsen on kokeneempi kuin hän?
No. Kyllähän hän tietää virallisen syyn. Amiraalit uskovat hänen olevan koko laivaston paras geth-asiantuntija.
Tietäisivätkään!
Ei Tali gethejä tunne. Osaa toki tökkiä niiden osia ja ampua vastaan, mutta lopputulema siitä, miten niihin pitäisi suhtautua on hänen ulottumattomissaan. Eihän voi vieläkään ymmärtää, mikä niitä oikein ajaa ja mitä ne haluavat. Selvittyä ja ymmärtää ne tahtovat, niinpä kai, mutta Tali on alkanut vähintäänkin uskoa, että ne tavoittelevat jotain muutakin.
Tänään, puoliunessa, Tali kuiskaa tähtienvälisyyksin vain yhtä nimeä:
”Legion.”
Kohinaa.
”Haluatteko te todella rauhaa?”
”Kyllä.”
Tali painaa päänsä tyynyyn. Hän voisi jatkaa, miettiä tulevaa, mutta veri vetää häntä toiseen suuntaan. Menneeseen. Hän kysyykin vielä Rannochista, maasta, jota hän tuskin koskaan tulisi näkemään. Hän kysyy hetkistä gethien heräämisen ja sodan väliltä, vielä kaukaisemmasta ajasta. Quarianeista, jotka ovat vain gethien datapankeissa häilyviä muistoja.
”Rannoch on kaunis, Tali’Zorah vas Normandy.” Legion kertoo. ”Ymmärrämme sen.”
-
Maailma murenee hänen allaan. Viestintuoja katoaa kiireisin askelin Talin ovelta, mutta Tali ei jää odottamaan miehen katoamista nurkan taakse. Hän käynnistää omnitoolinsa ja potkaisee ovenreunustaa, tihrustaa unen huurruttamilla silmillään uutisvirtaa. Huomenta, hei, ja Maa palaa. Samoin Taetrus ja jos hän oikein lukee, Palaven. Jos Tali vain voisi, hän heittäisi signaalin takaisin, viestin siitä, että quarianit eivät ole vielä kadonneet.
Eivät katoaisikaan, jos hän saisi valita.
Ainahan se tuntuu siltä, että mikään ei ole hänen käsissään. Ennen häntä määräili isä, sittemmin Shepard. Amiraalien joukossa hän on vain yksi muista, nuorin. Se jota ei kuunnella tarpeeksi, kun hän pyytää lopettamaan sotaintoilun gethejä vastaan. Isän aave on liian suuri, hänen tutkimustietonsa rikkoo rauhan rajankin takaa. Hysteeristä kyllä, Daro'Xen ja Han'Gerrel vievät loppuun sen, mitä Tali on itse aloittanut. Tässä sitä ollaan, menossa kotiin, joka ei ole oikeastaan muuta kuin hiekkaa. Mitään väliä sillä oikealla sodalla ei ole ollut.
Jos Tali osaisi rukoilla, hän tekisi sen nyt.
Ehkä jollain karulla, kurittomalla tavalla kaikki vielä kääntyisi parhain päin. Ehkä siitä olikin vain hyötyä, että siviilialukset ovat saaneet aseistukset ja ehkä Niitto ei käy tänne asti, sillä quarianit ja gethit ovat tuomittuja tappelemaan keskenään. Ehkä uutisvirta tuo tullessaan tahtotilan rauhaan, perääntymisen ja paon. Ehkä huomenna Tali ei ole enää täällä, matkalla kansansa kotisysteemiin, vangittuna vääriin päämääriin. Toivoa tässä täytyy, että maailma tulee pian olemaan parempi paikka. Mitään muuta, niin suojapuvun filtterit täyttyisivät kyynelistä.
-
Kaipuustaan huolimatta Tali vajoaa epäilykseen. Garrus ja Shepard tervehtivät Legionia jälleennäkemisen ilossa, mutta Tali jää epäröimään signaalia ja sen vaaroja. Odottakaa, hän toteaa ja syyllistää samalla liikaa: ”Ehkä Legion on niiden puolella omasta tahdostaan.”
Shepard kääntää kypärän verhoamaan päätään. Luottaa Talin puolesta.
”Legion on ollut aina puolellamme Reapereistä huolimatta. Hän ei ole valinnut tätä.”
”Epäluulonne on ymmärrettävää. Suostumme mihin tahansa rajauksiin vapautuksemme jälkeen.”
Tali sulaa. Koneen sanat ovat pehmeitä ja pehmeäksi ne myös tekevät. Ihan sama, vaikka he ovat kaikki surman suussa, tavalla tai toisella. Robotilla on kasvon alkeet, ja ne on hienoa kohdata uudelleen. Tali tuijottaa kasvon lamppua ja antaa viimein oman tervehdyksensä. Hän hypistelee hetken käsiään, jättää vilkutuksen tekemättä.
”En olisi koskaan uskonut sanovani näin, mutta on ihanaa nähdä sinut uudelleen.”
”Samoin, Auktoriteetti Zorah.”
Huoneen ainoana valona Legion on kaunis. Tali vilkaisee konetta vielä kerran, ennen kuin liittyy Shepardin ja Garruksen seuraan kauemmas, etsimään nappia, jolla vapauttaa gethin. Hän kuuntelee Shepardin ja Legionin keskustelua siitä, miksi gethit ovat päätyneet vihollisen puolelle. Legion toteaa quarianeiden ajaneen heidät nurkkaan, vailla muuta poispääsyä. Valinta ei ollut helppo, mutta sen ratkaisu on anteeksiantamaton. Talia kirvelee kuitenkin ajatus hänen omasta saamattomuudestaan. Hän parahtaa:
”Hemmetti. Minä sanoin-” Hän henkäisee ja jatkaa. ”Minä pyysin heitä neuvottelemaan hyökkäämisen sijasta. Yritin.”
Tali ei ole varma voiko hän sanoa tehneensä parhaansa. Hän säälii itseään, säälii Legionia ja kaukaisesti jopa muita gethejä. Päällimmäisenä häntä kuristaa tunne siitä, että jokainen tässä konfliktissa kuollut quarian on osa hänen syntiensä kasvavaa taakkaa.
Hetken kuluttua Legion poistaa laivan suojakilven. Saman tien vihollisena tuntuu olevan niin laivasto kuin gethitkin. Shepardin tiimi on kuitenkin tottunut nopeisiinkin muutoksiin ja he pääsevät suhteellisen nopeasti kohti poistumistietään. Laiva ulvoo, ja sen räjähdykset tärisyttävät seiniä ja Talin korvia. Juostessaan hän tuskin kuulee Komentajan käskyjä, etenee vain vaistolla.
Viimeisillä metrillä keskusjärjestelmä pettää osittain ja painovoima katoaa. Tali yrittää tarttua kiinni ennen leijumistaan pois, mutta ei saa edessään olevasta pinnasta otetta.
Legion hypähtää hieman, tarttuu hänen käteensä. Tali on turvassa.
-
Ja tässä pienessä kiitävässä välissä Tali rakastuu. Niin tehdessään hän karistaa vanhan kiintymyksensä pois, toteaa viimeinkin itselleen, että Shepardia hän ei tule kiinni saamaan. Ei luultavasti ketään muutakaan, ei varsinkaan sitä olentoa, joka sytyttää kutittavan tunteen vatsanpohjassa ja huurruttaa suojapuvun kypärää. Hermostunut ihastuminen on Talin synnyinominaisuus.
Hän hyräilee.
Tali on liian väsynyt kieltämiseen. Tämä tunne on kasvanut häneen salakavalasti, uskomattomasti, mutta hän ei voi esittää itselleen, etteikö hän välittäisi. Haluaisi. Mitään hän ei tahdolleen kuitenkaan aio tehdä, kysyä. Rakkaus on ihana haave, leijuva ja levollinen, mutta gethin kylmästä kehosta ei voi ottaa todellista tartuntapintaa. Nainen ja kone. Sielullinen ja sielullinen, ehkäpä, mutta silti he ovat liian kaukana toisistaan. Onkohan jopa jokainen algoritmi omaa elämää? Ei hän ja hän, vaan hän ja he.
Talista tuntuu, että hän voisi oppia erottamaan Legionin osat, rakastua jokaiseen yksittäiseen olentoon sen sisällä. Todellisuudessa hän ihailee enimmäkseen sen sanoja, mieltä, joka näyttää yksiköltä. Häntä kiehtoo olennon kiiltävä pinta, ja kaunis keikkuva lamppu. Legionin kädet ovat niin suuret, että Tali voisi kadottaa niihin omansa. Häntä ihastuttaa tunne siitä, että kone jaksoi olla antelias ja naiivi.
Uhkarohkeasti hän menee juttelemaan gethin, gethien kanssa. Hän ei oikeastaan ota kantaa muuhun kuin tuleviin suunnitelmiin, mutta lopetettuaan keskustelun hän uskaltaa vielä tokaista:
”Olen teille yhden velkaa.”
”Minkä yhden?” Legion sanoo ja kallistaa kasvojensa kulmia.
”Elämän.”
Hetken kone raksuttelee ja Talin tekee mieli koputtaa sitä.
”Aivan.” Legion toteaa. ”Olemme pelastaneet teidät kaksi kertaa, te puolestaan kerran.”
-
Jos häneltä vielä puuttui todisteet, niin nyt ne löytyvät.
”Shepard-Komentaja. Minun täytyy mennä heidän luoksensa.”
Tali tärisee pelosta ja Shepardin viimeisen lauseen painosta. Keelah se’lai. Täällä hän on, kotona. Jossain tuolla ylhäällä heitä kuunneltiin, Talia ja Shepardia. Avaruudessa oli Koris, kolmas, joka uskalsi annella rauhaa.
Pahiten häntä vapisuttaa ajatus siitä, mitä melkein tapahtui. Paniikin tunne saa roihua siitä, mitä he olisivat voineet hävitä ja mistä Legion olisi ollut valmis luopumaan. Kone oli lausunut surunsa luojiensa kuolemasta samalla lakonisella tavalla kuin kaiken muunkin, koko olemassa olonsa ajan. Mitään uutta värettä tai epävarmuutta ei Legionista löytynyt. Ihmismielikuvituksen demoni oli sopiva sana kuvaamaan tuota olentoa, jonka rikkoutuvaa ääntä Tali kuuntelee.
Suru puskee läpi nyt.
”Olen pahoillani. Tämä on ainoa vaihtoehtoni.”
Shepardille.
Komentajalle, joka antoi koodin lataantua. Tali tahtoisi huutaa, kirota molempia. Kirota kaikkea. Galaksia. Häntä puristaa draama, johon yhtäkkiä hänellä ei tunnu olevan osaa. Tämä on minun maailmani, Tali ajattelee, astuu eteenpäin. Te melkein tapoitte minut. Jos ette tahallaan niin sitten vahingossa, kyvyttömästi. Shepard, sanoja? Vain sanoja.
Talillakin on.
”Legion.” Hän sanoo. ”Vastaus kysymykseesi on ”kyllä.”
”Minä tiedän Tali.” Legionin pää painuu häpeässä. ”Kiitos.”
Geth ei pahoittele enää mitään, jää muistelemaan, lohduttamaan. Tali kurottaa ottaakseen gethin kädestä kiinni, mutta epäröi viime hetkellä. Tali ei haluakaan venyttää tätä hetkeä.
”Keelah se’lai.” Legion sanoo, tippuu maahan. Hänen kuolemansa on hiljainen tömähdys ja katoavaa valoa. Tali laskeutuu hänen vierelleen, koskettaa varovaisesti olennon kehoa. Shepardin huomio kääntyy muualle ja Tali tiputtautuu varovaisesti vieläkin alemmas. Läheltä hän näkee välähdyksen kypärästään heijastuksena. Tali tietää, että hänen tulisi kääntää katseensa takaisin maisemaan. Auringonnousuun, tai sen laskuun. Silmien eteen tulisi avautua näkymä kivistä ja merestä, joka nuolee tätä kadotettua aavikkorannikkoa.
Tali näkee vain itsensä.
Ja kuolleen ystävänsä.
(Rakkaansa)
Hän ottaa kypäränsä pois ja antaa jäähyväissuudelmansa kadottamansa mahdollisuuden puolittaiselle rintakehälle. Kasvojen hiipuneeseen silmään hän ei uskalla vilkaista. Hän on oppinut liikaa, lämmöstä ja menetyksestä, ystävyydestä ja toiseudesta. Vihasta, joka ei koskaan sulisi kokonaan. Kaikesta huolimatta huomenna olisi uusi päivä.
Shepard palaa ja Tali sulkee kypäränsä. Hän ottaisi sen kohta pois, näytellen.
Shepard johdattaa hänet kielekkeelle. He istuutuvat yhteistuumin, eivät kuitenkaan liian lähekkäin. Tali täyttää välimatkaa kertomalla unelmastaan, joka puhkeaa kukaan hänen edessään. Samalla hän mainitsee sen hinnan, jonka hän on joutunut maksamaan. Shepard, varmaankin, osaa ymmärtää.
”Näen vain kaiken, mitä olen menettänyt.”
Shepard hymähtää.
”Mutta nyt minulla on tämä.”
Tali hengittää.
