Luku 4
Heräsin. Tunsin kivun takaraivossani. Kokeilin kädelläni, mutta en havainnut vakavia vaurioita, vain ilkeästi kosketusaran kuhmunalun. Sitten oli vielä jotain, mistä en oikein saanut otetta. Ikään kuin olisi tullut vanhaan tuttuun paikkaan tai kuullut kauan sitten unohtamaansa lempimusiikkia. Se jokin ailahteli tajuntani pinnalla ja vältteli toistaiseksi sanoja.
Havainnoin ympäristöäni: kaikki oli sekaisin. Lattia ei ollut aivan vaakasuorassa. Vähät pienesineet olivat lennelleet lattialle, ja ensimmäistä kertaa olin kiitollinen huoneeni minimalistisesta sisustuksesta. Pahaenteisen hiljaisuuden katkaisi kuulutus: ”Kaikki miehistö välittömästi pakkolaskuasemiin!” Mietin, muistaisikohan kukaan minua tässä hässäkässä.
Yritin hahmottaa, mitä oli tapahtunut. Alukseen oli ilmeisesti osunut jokin, ja olimme hätätilassa. Se on varmaankin Clintin tekosia, hänenhän piti tulla hakemaan Lokia ja minua. Hetkinen – Lokia ja minua? Samassa mieleeni nousi kuva Lokista ampumassa vanhusta joka ei polvistunut. Kuva tyytyväisestä Lokista pitelemässä silmäporan alla sätkivää miestä aloillaan. En tarvinnut muuta, tajusin vihaavani häntä. Olin niin vihainen, sydämeni pohjasta! Vihani oli oikeutettua, voimakasta ja vapauttavaa. Olin saanut mieleni takaisin, ja aloin tuntea läpi niitä tunteita, joihin en ollut edeltävinä päivinä päässyt käsiksi.
Itseinho. Suuttumus. Pelko. Ahdistus. Kaikki nämä humahtivat kerralla koko kehooni, huusin. Sitten huusin vähän lisää ja lopuksi itkin, ja se tuntui oikein hyvältä. Lattiakin palasi takaisin vaakatasoon. Sitten ovi avautui, ja Loki huikkasi:
”Tule, nopeasti.”
Lähdin seuraamaan Lokia nopeasti, ja yritin ajatella vieläkin nopeammin. Näkyykö se silmistäni? Älä katso silmiin. Se tulee ilmi pian joka tapauksessa. Mitä sitten tapahtuu? En tahdo siihen tilaan uudestaan! Tai pahempaa: mitä jos hän tappaa minut kun huomaa? En kyllä kuole tällaisen takia! En tällä lailla! Jos hän huomaa ja vain jättää minut tänne? Ei hän voi, tiedän asioita. Ei siis hyödytä paljastua ennen aikojaan. En halua paljastua ollenkaan! Mutta miten… miten?
Nopeasta ajattelusta huolimatta en keksinyt mitään. Muut tunteet saivat väistyä, nyt tunsin vain pelkoa itseni puolesta.
Nousimme kannelle, aurinko oli jo korkealla. Siristelin silmiäni vähän enemmän kuin olisi pitänyt, mukamas häikäistyneenä. Loki viittoili minut edellään hävittäjän kyytiin – samankaltaisen, jolla olimme tälle alukselle tulleetkin – ja seurasi perästä koneen jo tehdessä lähtöä. En tiennyt joukon alkuperäistä kokoa, mutta tästä Lokinpelastustiimistä ei ollut jäljellä kuin yksi mies, ja hänkin ohjasi konetta. Olimme kahden matkustamossa. Kohta hän huomaisi. Halusin kuitenkin ensin tietää:
”Missä Clint on?”
”Menetetty tapaus.”
”Ei kai vain.. ei kai hän…”
”Ei sentään. Kunhan menetin otteeni hänestä, ja hän jäi vangiksi. Olisin käynyt hakemassa hänetkin, mutta vartiointi oli hieman tarkempi kuin sinulla, ja aika kävi vähiin. Harmi sinänsä, Barton oli todella hyödyllinen. No, onneksi hän ehti tehdä sen mitä tällä erää tarvitaan.”
Olin huojentunut, Clint oli sentään hyvissä käsissä. Ehkä hänkin oli taas oma itsensä, ainakin Lokin sanoista teki mieleni tulkita niin.
En edelleenkään uskaltanut katsoa suoraan kohti. Koko keskustelumme ajan olin tuijottanut kenkiäni. Loki oli ilmeisesti huomannut tämän ja laskeutui toisen polvensa varaan eteeni nähdäkseen, mitä salailin. Nostin katseeni.
”Ymmärrän. Meillä on ilmeisesti pieni ongelma. No, se on äkkiä korjattu”, totesi hän ja ojensi valtikkansa minua kohti.
”Odota!” huudahdin, ”voisinko sanoa jotain ihan omasta mielestäni ensin?” Loki pysäytti liikkeensä hetkeksi ja katsoi kysyvästi. Tulkitsin tämän myöntymisen merkiksi ja nousin seisomaan saadakseni enemmän painoarvoa. Loki seurasi esimerkkiäni, jolloin hän oli taas päätä pidempi – se siitä painoarvosta.
”Kuule, muistatko kun olimme siellä piilopaikassa, ja puhuin sinun arvollisuudestasi: ettet ole yhtään sen vähemmän arvollinen kuin veljesi. Luulit ehkä, että puhun pehmoisia – että se johtui tuosta taikasauvasta. Haluan sinun vain tietävän, että olen ihan oikeasti tarkoittanut kaikkea, mitä olen sanonut. Ja olen yhä sitä mieltä, että voit korjata välisi perheeseesi; että kaikki on vielä korjattavissa. Eikä sinun ole pakko toimia jonkun tuntemattoman muukalaisen sinulle antaman tehtävän mukaan, sinä olet oma ihmisesi – tai no humanoidisi nyt ainakin. Voit koska tahansa arvioida tilanteesi uudestaan sen perusteella miten näkökulmasi asioihin on muuttunut. Usko minua, teen sitä jatkuvasti itsekin.” Sanoin paljon, kaikki oli totta, mutta erittäin valikoivasti totta. En kertonut, että pelkäsin kuolevani siihen paikkaan. Enkä kertonut, että tuntui hyvältä vihata häntä, vaikka sekin oli totta.
”Hetken jo luulin, että aiot vedota inhimillisyyteeni tai vastaavaan humanoidillisuuteeni”, hän tokaisi kevyesti, mutta vakavasti. ”Ja mitä tulee Midgårdin valloitukseen, Chitaurit kylläkin tulevat – sitä ei muuta mikään. Sinulle voin tosin kertoa”, hän madalsi ääntään huomattavasti, ”että jos minä en avaa porttia heille, seuraukset ovat vakavat. Sopimus on tehty, ja jos en noudata sitä, tulen heidän omien sanojensa mukaan kokemaan jotain niin kauhistuttavaa, että pelkkä yksinkertainen tuska olisi suloinen tunne siihen verrattuna.” Normaaliäänenvoimakkuudella hän vielä lisäsi: ”Siis tämä kaikki vain tiedoksesi, lisäksi ihan tosissani haluan Midgårdin, ainakin toistaiseksi, kun en saa Asgårdia – mutta asia kerrallaan. Oliko sinulla vielä muita viimeisiä omia mielipiteitä?”
”No ainakin se, että sinunhan ei tosi asiassa tarvitse muuttaa minua, minä voin silti tehdä, mitä teen – ja vielä laajemmalla näkemyksellä, jos saan ajatella kaikesta niin kuin vapaasti ajattelen.” Tämä oli lähinnä epätoivoinen heitto, jonka sanomatta jättämistä katuisin enemmän kuin sanomista. En tosissani uskonut, että hän edes harkitsisi minun jättämistäni vaaralliseen oman tahdon tilaan.
”Viivyttely ei nyt auta. Tajuat varmaan itsekin, etten voi jättää sinua noin.”
”En myönnä tajuavani mitään sellaista”, sanoin vielä suu tiukkana viivana, kun olin tajunnut hävinneeni tämän erän.
Siinä me sitten seisoimme, ja Loki ojensi jälleen kerran valtikkansa rintakehääni kohti, ja vaikutus levisi tuttuun tapaansa kosketuspisteestä koko kehooni. Taas kerran mieleni kiepsahti täyden kierroksen, ja kaikki ajatukset ja tunteet järjestäytyivät mukavasti uusille paikoilleen. Havainnoin sisäistä maailmaani, etsien merkkejä äskeisestä vihasta, mutta en löytänyt jälkeäkään. Löysin sen sijaan runsaasti myötätuntoa ja uskollisuutta Lokia kohtaan, lempeyttä ja sen sellaista äidillistä. Muistin kirkkaasti sen hetken sellissäni, kun liikutuin kyyneliin tajutessani Lokin olevan vain pieni, eksynyt poika. Äsken saamieni tietojen valossa hänellä ei ollut paljoakaan liikkumavaraa – ainakaan siitä lähtien, kun hän oli tahtomattaan joutunut tuohon tuntemattomaan avaruuden kolkkaan, josta hänet tänne oli lähetetty. Lokin valinnat olivat ehkä huonoja, mutta en osannut sanoa, mitkä sitten olisivat olleet niitä hyviä valintoja.
Istuuduin taas alas paikalleni, ja Loki näytti silminnähden helpottuneelta – enää minusta ei olisi ylimääräistä vaivaa. Itse en enää tiennyt, miten toteuttaisin uudelleen löytynyttä tarkoitustani – miten auttaisin Lokia parhaalla tavalla. Tunsin rakkautta ja voimattomuutta, joka oli jokseenkin murheellinen yhdistelmä. Ehkä pitäisi vain hyväksyä, etten voinut tehdä mitään millekään juuri nyt. Otin mukavan asennon – ehkä viimein saisin nukuttua hieman. Uneen vaipuessani kuulin vielä Lokin ohjeistavan pilottia:
”Black. Suoraan Starkin tornille. Selvigin pitäisi olla jo siellä.”
”Tämä selvä”, kuului vastaus. Olipa mukava kuulla Luken tuttu ääni. Kohta näkisin taas Erikin ja varmaan Markinkin. Clintiä tulisi kyllä ikävä.
Heräsin vasta, kun Luke tökki minua olkapäähän:
”Sä oot edelleen kova kuorsaamaan”, hän totesi iskien silmää. Olimme laskeutuneet New Yorkiin, Tonyn maankuulun energiaomavaraisen tornin kattotasanteelle. Olo oli kuin turistilla – tai tässä tapauksessa pikemminkin kuokkavieraalla. Aurinko paistoi, sää oli mitä mainioin. Itsekin tunsin oloni levänneeksi. Murheellisuuteni oli vain pieni varjo sydämeni perukoilla, siellä pohjattoman rakkauden osion tietämillä.
Seurasin Lukea ylimmälle kattotasanteelle, jossa Erik ja Mark työskentelivät. Tervehdin heitä, mutta he hädin tuskin huomasivat saapumistani, koska olivat taas uuden Tesseraktiviritelmän kimpussa. Tämänkertainen ei muistuttanut ensinkään kiitorataa – eikä mitään muutakaan tuntemaani. Etäisesti tuli mieleen jonkinlainen mikroskooppi-kaukoputki, mutta kaikenlaisilla käämeillä ja muilla sähköosilla höystettynä. Kaiken keskellä oli tietenkin taas tuo hohtava pieni kuutio, jonka ympärillä kaikki aina vaan pyöri. Olin jostain syystä todella ärsyyntynyt ajatuksesta, ja hetken ihmettelin tunnetilaani, kunnes tajusin olevani mustasukkainen. Tesserakti kieltämättä varasti juuri niiden tyyppien huomion, joiden näkemisestä ilahduin tällä hetkellä eniten.
Koskapa Erikistä ja Markista ei saanut tällä hetkellä mitään irti, jatkoin Luken perässä kulkemista. Hän sentään huomioi minut, ja kutsui seurakseen kahville huoneeseen, joka oli ehkä ollut jotain muuta, mutta joka oli nyt valjastettu taukotilaksi. Täällä oli itseni ja Luken lisäksi vain pari tyyppiä. En voinut olla varma, mutta olin ehkä nähnyt heidät aiemmin maanalaisessa piilopaikassamme
Tämä alkoi olla mukavuusaluettani, ja saatoin hetken kuvitella olevani taas raiteillani, jossain tuiki tavanomaisen työpaikan hienovaraisten psykologisten säikeiden tiivistämässä ruokalassa tai kahvilassa. Melkein kuvittelin jo voivani jäädä tänne tuntikausiksi pohdiskelemaan ryhmän keskinäistä dynamiikkaa. Toisaalta, miksen voisikin? Viimeiset hetket kun Maa oli itsenäinen, miten ne sitten pitäisi viettää? Otin kahvin ja voileivän, ja istuuduin Luken seuraksi. En oikein tiennyt, miten olisin aloittanut keskustelun, mutta onneksi hän ehti ensin:
”Ihan mukava saada sut takaisin, vaikka Barton oli totta kai niin hyödyllinen, ettei häntäkään olis halunnut menettää. Mutta sua me oltiin jo ehditty pitää jonkinlaisena maskottina, kun hyörit siellä täällä ja olit vaan yleisesti mukava.” Hän hymyili vielä rohkaisevasti päälle. Ihme kyllä, en tuntenut oloani läheskään niin vaivaantuneeksi, kuin yleensä kehuja vastaanottaessani. Jotenkin hän osasi kehua ihmisiä niin, että vastaanottaja uskoi sen, mitä hänelle sanottiin – mitäpä siinä sitten vaivaantumaan. Ehkä iän tuoma kokemus auttoi, hän ei selvästikään ollut mikään pojankloppi enää. Hymyilin vain takaisin. Yritin kuitenkin keksiä jotain järjellistä sanottavaa, joten kysyin ensimmäisen minua askarruttaneen käytännön asian:
”Miten muuten saamme olla täällä tornissa? Eikö täällä ole minkäänlaista hälytysjärjestelmää? Luulisi, että ilmatilassa liikkuminen olisi viimeistään kiinnittänyt virkavallan huomion? Tämähän on kaiken kaikkiaan maailman huonoin piilopaikka.”
”No, tää on nyt vaan valistunut arvaus, mutta Lokihan haluaa tehdä näyttävästi kaiken minkä vaan voi – ehkä me ei nyt tarvita niinkään piilopaikkaa vaan näyttämö. Ja mitä tulee ilmatilassa liikkumiseen, niin Loki kyllä piilotti meidät kunnes olin laskeutunut tornin katolle. Hälytysjärjestelmästä ymmärsin, että täällä on jonkin sortin keinoäly hovimestarina. Kun se saatiin uskomaan, että tässä ollaan Tony Starkin itsensä kutsumia vieraita, niin ei tarvinnut sen kummemmin murtautua tänne tai mitään. Mutta älä kysy multa miten se temppu tehtiin – mun erikoisalaani on ajoneuvojen kuljettaminen tyylillä, eikä mikään hakkerointi.”
”Ja siinä hommassa oletkin pätevin tuntemani tyyppi.” Oli minun vuoroni hymyillä rohkaisevasti ja kehua häntä takaisin. Sen ensimmäisen tunnelipujottelun aiheuttamasta säikähdyksestä selvittyäni olin oikeastikin nauttinut hänen kyydeistään. Muutenkin myhäilin tyytyväisenä aina, kun joku oli löytänyt oman juttunsa ja saanut vapaasti kehittää sitä. Siitä seurasi yleensä vain hyviä asioita, niin henkilölle itselleen kuin kanssaihmisillekin. Mark, Clint, Erik – kaikki tuntemani huipputyypit olivat juuri sellaisia: innokkaita ja omistautuneita. He eivät olleet jättäneet sisäistä pikkupoikaansa hiekkalaatikolle, vaan se seikkaili heidän mukanaan läpi elämän. Sellaisten ihmisten työskentelyä seurasi ilolla. Synkistyin taas hieman, kun tajusin, ettei Loki kuulunut tähän oman tiensä löytäneiden joukkoon, ainakaan tähänastisten havaintojeni perusteella.
Olin mussuttanut voileipääni aikamoisella hartaudella ja vaipunut omiin huolestuneisiin ajatuksiini, kun tajusin, että saimme pöytäseuraa.
”Mitäs Pimeän Energian jaosto? Tämän paikan kahvi on omituista.” Mark istahti seuraan ja sai meidät heti tuntemaan itsemme tiimiksi tiimin sisällä. Tykkäsin.
”Mitäs tässä. Harvenevin joukoin, jos Bartonkin lasketaan. Ihan hyvää se musta on”, heitti Luke takaisin. Tajusin, mitä Mark tarkoitti, ja pistin perään:
”Niin sä joit yleensä vaaleapaahtoista? Tää maistuu kieltämättä aika erilaiselta meidän taukohuoneen kahviin verrattuna.” Jotkut jaksoivat tehdä kahvista sellaisen numeron, itselleni oli aina riittänyt kahvissa kaksi asiaa: sen piti olla lämmintä ja sisältää kofeiinia. Tästäkin monet olivat kanssani eri mieltä, mutta minkäs teet.
”Mites Tesserakti jakselee? Maltoit sentään jättää sen ja tulla tankkaamaan”, kysyin vain vähän kiusoitellen.
”Kaikki on nyt valmista. Erik tekee vain viimeisiä säätöjä vielä, käski mut kahville. Se halusi kai tarkistaa kaiken vielä kertaalleen omassa rauhassaan.” Mark hörppäsi outoa kahviaan eikä ollut huomaavinaan piikkiäni. Itseäni koko tilanne hieman huimasi. Mark, kuten muutkin, olivat liian normaaleja huomioon ottaen, mitä olimme tekemässä. Kohta avaruusarmeija saapuisi Maahan ja sen jälkeen… niin, kukaan ei oikeastaan tiennyt, mitä sen jälkeen tapahtuisi. Miten planeetta valloitetaan? Eihän täällä ole kuitenkaan yhtä ainutta johtajaa, tai ainakaan sellaista, jonka kaikki valtiot hyväksyisivät? Riittääkö, että hallitsee vahvimpia maita? Niin kai se jotenkin menee… kukaan ei ole vielä yrittänyt tätä ulkoapäin valtaamista. Yhdistävätkö Maan hallitukset voimansa pitkään ja lannistumattomaan taisteluun? Onko sotatilaa odotettavissa vuosia, vuosikymmeniä? On vaikea kuvitella, että ihmiset voisivat edes elinaikanaan hyväksyä ulkopuolisen valloittajan. Ehkä koko prosessi vaatiikin sukupolvenvaihdoksen. Ilmeisesti ainakin Asgårdilaiset ovat huomattavan pitkäikäisiä, joten ehkä tämä ei ole valloittajien puolelta suurikaan ongelma…
Havahduin mietteistäni kun kaikki elektroniikka valoja ja kahvinkeitintä myöten sammui. Ilmanvaihdon huminan puute kuulosti pahaenteiseltä, oli hämärää ja hiljaista – vain pari kapeaa ikkunaa katonrajassa päästi valoa tähän taukotilaan. Niukassa luonnonvalossa näin, että toisen pöydän tyypit olivat nousseet seisomaan ja aseistetut meistä olivat vaistomaisesti tarttuneet aseisiinsa. Mark avasi suunsa ensimmäisenä:
”Kaarireaktori on sammunut. Miten ihmeessä?” Hetken päästä kuulimme yläpuoleltamme äänen, ikään kuin monen seinän takaa tulevan räjähdyksen kumun. Kaikki valpastuivat entisestään, mutta Mark erityisesti.
”Tesserakti”, hän päätteli ääneen. Erik, ajattelin heti perään.
”Pitää päästä sinne varmistamaan, että kaikki on kunnossa.” Mark pudotteli sanoja rauhallisesti, mutta näin hänen silmistään, että hän pystyi kuvittelemaan montakin katastrofaalista vaihtoehtoa, josta äskeiset sähkökatkos ja pamaus olisivat merkkinä.
”Ja Erik”, lisäsin ikään kuin olisin halunnut varmistaa, että Mark välitti myös ihmisistä, eikä vain laitteista.
”Hän ei ole ainoa menetys, jos Tesseraktista on tullut epävakaa. Toivon, että kyseessä on ulkoinen hyökkäys. Sen se kyllä kestää. Olemme onnekkaita, jos Selvig on tämän tapahtuman ainoa uhri.”
Okei, eli Mark piti Erikiä jo menetettynä tapauksena, ja halusi tietää, olimmeko me kaikki muut myös hengenvaarassa. Kai se lasketaan ihmisistä välittämiseksi.
Menimme ovelle, mutta se oli lukossa, varmaankin mennyt automaattisesti lukkoon sähköjen katkettua. Se saatiin kuitenkin kohtuullisen nopeasti kammettua auki, ja porukka alkoi edetä ripeästi mutta varovaisesti yläkertaan. Hissit eivät tietenkään toimineet, ja jokainen ovikin piti murtaa erikseen, joten sinänsä lyhyt muutaman kerroksen mittainen matka vei suhteettoman kauan aikaa.
Kun vihdoin pääsimme alimmalle kattotasanteelle, meitä odotti pelottava näky: koko kaupunki oli taistelun vallassa. Inhan näköiset muukalaiset olivat kansoittaneet ilmatilan tuhoten ilmeisen satunnaisesti kaikkea mikä liikkuu. En kuitenkaan ehtinyt tarkemmin havainnoida taistelua, kun kuulimme äänen yläpuoleltamme:
”Ystäviä vai vihollisia?” Se oli Thor. Hän kurkisti ylemmältä tasanteelta ja halusi tietää, kummalla puolella olimme, eikä Lokia näkynyt missään. En tiennyt, mitä vastata. Valitettavasti toinen niistä minulle tuntemattomammista tiesi. Hän yksinkertaisesti ampui Thoria sen kummemmitta varoituksitta. Thor hermostui moisesta, ja hyppäsi alas keskuuteemme, tyrmäten ensi töikseen ampujan lattian tasalle. Vetäydyin vaistomaisesti takaisin sisätiloihin, nyt ei tehnyt mieli selitellä mitään. Mark teki samoin, mutta huomasin, että Luke puntaroi taistelun todennäköisyyksiä. Otin häntä ranteesta kiinni, ja sanoin napakasti: ”Tule”. Hän oli onneksi niin kahden vaiheilla, että liittyi väistöjoukkoihin välittömästi. Toinen tyyppi, tuon tyrmätyn kaveri, ei ollut niin onnekas. Hän riensi puolustamaan toveriaan ja sai vasarasta päähänsä. Tämän seurauksena hän menetti tasapainonsa ja horjahti laidan yli.
Sitten Thor kääntyi katsomaan meitä. Nostin käteni välittömästi antautumisen merkiksi. Mark ja jopa Lukekin seurasivat esimerkkiäni. Thor näytti tunnistavan minut, näytti aavistuksen ajan hämmentyneeltä, pyöräytti moukarinsa vauhtiin ja katosi tähdellisempien taistelujen tiimellykseen.
Kiirehdin katsomaan, missä kunnossa tyrmätty ampuja oli, ja hän alkoi kuin alkoikin palailla tajuihinsa. Hän vaikutti kuitenkin vielä sekavalta, joten autoimme hänet sisätiloihin lepäämään.
”Meidän täytyy löytää Loki”, totesin. Juuri nyt tuntui, ettei mikään ulkona taistelevista tahoista ollut varsinaisesti meidän puolellamme.
”Etsitään ensin ylemmältä tasanteelta ja sitten katolta. Saattaahan hän olla Tesseraktin luona”, totesi Luke. ”Ja kiitos”, hän sanoi vielä minulle, ”en olisi voittanut sitä taistelua.”
En sanonut mitään, halasin vain häntä lyhyesti. Olin onnellinen, että hän oli vielä elossa.
Jatkoimme matkaamme kerrosta ylemmäs, minä Mark ja Luke. Sieltä emme kuitenkaan löytäneet ketään, vain taistelun jäljiltä rikkinäisiä ikkunoita ja muita rakenteita. Suuntasimme siis yhä ylemmäs, kohti ylimmäistä kattotasannetta. Siellä meille selviäisi vähintään Erikin ja Tesseraktihärvelin kohtalo. Kaikesta päätellen Tesserakti kuitenkin toimi odotetusti, koskapa se piti auki tuota avaruusovea muukalaisten käydä. Eteneminen oli edelleen hidasta lukittujen ovien takia, ja ylös oli yllättävän monta kerrosta matkaa – harmittelin, etten ollut laskenut kerroksia edelliseltä tasanteelta ylös katsellessani.
Edetessämme rappukäytävässä saatoimme nyt alimman kattotasanteen jälkeisissä kerroksissa nähdä ulos. Lasiseinien ulkopuolella avautui lohduton näkymä – koko kaupunki näytti olevan taistelukenttänä. Olimme edenneet kuusi kerrosta, ja vilkaisin taas ulos, kun näin lähellämme räjähdyksen, joka kiinnitti huomioni.
”Katsokaa! Tuonne alas putosi joku.” Joku, joka olisi vain viiden kerroksen rappujuoksun päässä meistä. ”Se… se on Loki. No niin tyypit, takasin päin.” Lähdin ripeästi alas Mark ja Luke perässäni. Seuraavan kerroksen kohdalla alas vilkaistessani en nähnyt enää Lokia makaamassa tasanteella, hän oli ilmeisesti siirtynyt sisätiloihin. Vihdoinkin saisimme tietää, mitä täällä tapahtui, ja mitä meidän olisi tarkoitus tässä suunnitelmassa tehdä.
Alas saavuttuamme meitä kohtasi kuitenkin järkyttävä näky. Loki makasi piestynä lattialla – ei, vaan lattiassa. Hän ei näyttänyt voivan kovin hyvin vaikertaessaan siinä murskautuneen betonin seassa. Riensin hänen luokseen.
”Loki! Oletko kunnossa! Mitä tapahtui?”
”Nnnh… älä koske”, hän irvisti.
”Voinko jotenkin auttaa? Tarvitsetko jotain?” Tietämykseni muiden humanoidilajien anatomiasta oli olematon. Nähtyäni Lokin luodinkestävyyden olin olettanut hänen olevan käytännössä haavoittumaton. Ilmeisesti sillekin ominaisuudelle oli rajansa.
”Et oikeastaan voi… jään kyllä henkiin. Se vain, tuota, kestää hetken, ennen kuin olen entiselläni.”
Hän piti pienen hengähdystauon ja jatkoi sitten:
”Mutta toistaiseksi, kun Chitaurit eivät vielä ole saaneet taisteluaan päätökseen, teidän olisi varmasti turvallisinta olla jossain vähän kauempana minusta. Te Midgårdilaiset olette naurettavan hauraita. Siitä puheen ollen, on oikeastaan ihme, että nuo jaksavat vielä taistella armeijaani vastaan tuolla.”
Tässä vaiheessa Luke astui esiin ja otti ohjat:
”Hyvä. Voimme siirtyä alempiin kerroksiin. Taistelun tauottua löydät meidät täältä.”
Lähdimme näillä puheilla etenemään alaspäin, suuntanamme se samainen taukotila, josta olimme lähteneetkin. Alaspäin mennessämme etsimme toipumaan jättämäämme miestä, mutta hänestä ei näkynyt jälkeäkään. Määränpäähän saapuessamme Luke otti tähystäjän roolin ja kiipesi pöydän päälle nähdäkseen ikkunoista ulos. Mark alkoi kartoittaa resurssejamme Lukelta lainaamansa taskulampun valossa.
”Täällä on kahvia. Kylmää, mutta kuitenkin”, ilmoitti Mark, ”ja voileivät ovat uskoakseni vielä ihan syötävässä kunnossa, vaikka ovatkin vähän lämmenneet. Mehua ja vettäkin löytyy. Emmeköhän me täällä jonkin aikaa pärjäile.”
Otimme kahvit ja leivät, ja mutustelimme niitä hiljaisuuden vallitessa. En voinut olla miettimättä Erikiä, jonka kohtalo ei ollutkaan selvinnyt meille, enkä Lokia, ja sitä kuinka jätimme hänet ylempiin kerroksiin yksin ja suojattomana. Ymmärsin kuitenkin, että meistä ei olisi suojelemaan häntä miltään, joka tekisi noin pahaa jälkeä. Osa minusta ajatteli kyynisemmin, että Loki olisi hyvin voinut pitää meidät lähellään vaikkapa harhautusmaaleina, emmehän olleet hänelle mitenkään strategisesti merkityksellisiä. Mutta ilmeisesti kokonaisuus huomioon ottaen meistä olisi joka tapauksessa ollut enemmän haittaa kuin hyötyä. Parhaiten auttaisimme pysymällä poissa tieltä. Chitauritkaan tuskin erottelivat Lokin alaisia ihmisiä muusta väestöstä. Turhautuneena jouduin myöntämään itselleni, etten voinut taaskaan tehdä mitään minkään asian eteen – maailma, sellaisena kuin sen olin oppinut tuntemaan, kohtaisi loppunsa minun hörppiessäni kylmää kahvia hämärässä huoneessa.
Tilanne jatkui samanlaisena jonkin aikaa, syötyämme Mark päästi Lukenkin haukkaamaan evästä ja kiipesi pöydän päälle katselemaan, mitä ulkona tapahtui.
”Miltä tilanne vaikuttaa?” Kysyin Lukelta kun hän istahti minua vastapäätä. Oli hieman liian hämärää, jotta olisin voinut lukea hänen ilmeitään.
”Avaruusarmeija näyttäisi pärjäävän hyvin. Lisäksi niitä vaikuttaisi tulevan lisää koko ajan, ja sitten näin vilauksen jostain isosta ja lentävästä, ihme jättiläis-taisteluankeriaasta.”
”Entäs kotijoukkue?”
”Siellä näyttäisi olevan paikallispoliiseja, palokuntaa, kansalliskaartia ja sen sellaista, ja sitten S.H.I.E.L.D:in sankariosastoa. En usko, että niistä on pitemmän päälle vastusta muukalaisille. Luulisi, että ihmiskunnalla olisi järeämpiäkin puolustuskeinoja, ilmavoimat nyt ainakin loistaa poissaolollaan – ehkä ne eivät ole ehtineet reagoida tilanteeseen vielä.”
”Minusta tuntuu, että tämä torni ei varsinaisesti ole turvapaikka. Pitäisikö meidän pyrkiä vielä alemmas?”
”Vaikea sanoa. Kaduilla ei ole turvallista, joten periaatteessa kellarikerrokset voisivat tulla kyseeseen. En sitten tiedä, jos tämä koko höskä romahtaa meidän niskaamme, että kuinka paljon parempi se sitten on, kuin joutua tuonne taistelun keskelle.”
”Täällä ei ole missään turvallista – toivottavasti Chitaurit voittavat nopeasti.”
Tässä vaiheessa Mark puuttui keskusteluun:
”Hei tyypit! Tulkaa katsomaan!”
Ryntäsimme ikkunoihin, mutta emme nähneet mitään. Sitten tajusin, että emme nähneet taistelevia muukalaisia. Tarkemmin kaduille katsoessaan saattoi erottaa maassa makaavia yksilöitä ja heidän alas pudonneita lentoajoneuvojaan. Olipa siellä yksi taivaalta tipahtanut taisteluankeriaskin, jonka laskeutumisen nostattama pölypilvi vielä viipyili ilmassa.
”Ne vain sammuivat kaikki, yhtä aikaa”, Mark valisti meitä. Kesti hetken, kun yritin hahmottaa, mitä se tarkoitti käytännössä.
”Me ollaan hävitty tää sota?”
”Joo, me ollaan mitä luultavimmin hävitty nyt, mikäli nuo eivät tuosta virkoa.”
Tuijotimme vielä hetken ikkunoista avautuvaa rajallista näkymää kaupungin kaduille. Rohkeimmat siviilit alkoivat kurkistella piiloistaan, kun poliisit varovasti tarkistivat, että muukalaiset todellakin olivat pois pelistä. Tilanne näytti sitä myöten selvältä. Tämä armeija ei valloittaisi Maata, ainakaan tällä kertaa.
”Me ollaan nyt yksin, en edes tiedä onko muita ihmisiä puolellamme elossa enää.” Luke totesi suhteellisen lannistavan asiaintilan.
”Loki on vielä elossa. Kunnes toisin todistetaan.” Hyppäsin siltä seisomalta alas pöydältä, ja lähdin kyselemättä suunnistamaan yläkerroksiin. En ajatellut omaa turvallisuuttani, tai olisiko Lokin yhyttämisestä enää mitään hyötyä, minun piti vain saada tietää. En voinut jäädä piileksimään, joku meidät kuitenkin kohta löytäisi. Sitä paitsi, olimmehan luvanneet palata takaisin taistelun tauottua – kukaan meistä ei tietenkään ollut ajatellut, että se taukoaisi tällä tavalla, mutta kuitenkin. Mark ja Luke saisivat seurata, jos se tuntuisi heistä hyvältä ajatukselta. En enää kokenut velvollisuudekseni odottaa yhteisiä strategiapalavereja. Ilokseni kuulin askelia takaani.
”Odota!” huudahti Mark, ”älä mene sinne yksin. Ties mitä siellä on meitä vastassa. Pitää edetä varovasti.”
”Niin”, komppasi Luke, ”edetään huomaamattomasti. Ei ole mitään järkeä juosta suoraan sinne. Katsotaan ensin, mikä siellä on tilanne.”
”No hyvä. Mutta pakkohan meidän on edes yrittää löytää Loki. Koska me olemme mahdollisesti ainoat, jotka hänellä on enää jäljellä.” Ja koska hänen kohtalonsa on meidän kohtalomme, ajattelin, mutten kehdannut sanoa sitä ääneen. Auttaisin häntä missä pystyisin, vaikka se koituisi henkilökohtaiseksi tuhokseni. En ollut koskaan kokenut tällaista sitoutumisen astetta, ja mitä sekavammaksi ympäröivä tilanne kävi, sitä selkeämmin tunsin sen.
Saavuimme kerrokseen, jossa olimme Lokin viimeksi nähneet. Luke olisi kurkistanut varovasti nurkan takaa tilannetta, mutta jähmetyimme paikoillemme, kun kuulimme Lokin äänen:
”Jos sillä ei ole suurempaa väliä, voisin ottaa sen drinkin nyt.”
Lausahdusta seurasi kumea murahdus, sellainen, joka tulisi luultavasti jostain ihmistä kookkaammasta pedosta. Kukaan meistä ei pitänyt viisaana kurkata nurkan taakse, joten jäimme kuuntelemaan. Hetken hiljaisuuden jälkeen kuulimme äänen:
”Loki. Me lähdemme nyt kotiin, siellä saat vastata rikoksistasi Midgårdia vastaan isämme edessä.”
Helpotuin, se oli Thor. Hän ei ainakaan tappaisi aseettomia kyselemättä. Harmi vain, ettemme olleet aseettomia. Yritin neuvotella joukkoni kanssa kuiskaamalla, melkeinpä vain huuliani liikutellen:
”Mitä me tehdään? Miten me nyt voimme pelastaa Lokin? Emme pärjää Thorille, puhumattakaan siitä, joka murahti äsken, kuka lieneekään.”
”Siellä on enemmänkin porukkaa”, kuiskasi Luke, ”katso heijastusta tuosta ikkunasta.”
Ja toden totta, lasipintaan kuvastui koko joukko kynnelle kykeneviä supersankareita vangitsemassa Lokia. Näin myös jättiläisen hahmon, jonka tunnistin mieheksi joka muuttui vihreäksi ja suureksi aika ajoin. Tästäkin olin joskus nähnyt kansiot, mutta olin ollut siinä uskossa, ettei tämä Hulkiksi nimetty hahmo hallinnut käytöstään raivohirviönä ollessaan. Siihen nähden kaveri vaikutti aika rauhalliselta.
Ehdin juuri huomata Clintin ja ilahtua hänenkin näkemisestään, kun tajusin, että katseemme Natashan heijastuksen kanssa kohtasivat. Hän reagoi salamannopeasti ja ryntäsi osoittamaan meitä aseella. Itse jähmetyin paikalleni ja nostin käteni ylös, ja Mark noudatti jotakuinkin samaa taktiikkaa. Luke veti vaistomaisesti aseensa, mutta tajusi pian laskea sen, kun huomasi olevansa myös Clintin nuolen ja Tonyn rautamiesaseiden tähtäimessä.
”Ja keitäs meillä täällä on? Ei mutta, sinuthan me tunnemmekin jo – mutta keitäs nämä kaksi kaverusta ovat?”, Tony tiedusteli. Clint kuitenkin ehti vastaamaan ennen minua:
”Priestley tässä on Erikin työtoveri Tesseraktiprojektista. Ja herra Black on S.H.I.E.L.D:in agentteja. Tietääkseni he ovat kuitenkin kaikki kolme Lokin käännyttämiä, joten heidät pitää myös ottaa haltuun, kunnes saamme kumottua vaikutuksen.”
”Sinähän tiedät kuinka yksinkertaista se on – joskaan ei millään tavoin miellyttävää.” Natasha suuntasi sanansa Clintille.
”Auts”, tämä heitti vain takaisin virnistäen lievästi.