Kirjoittaja Aihe: The Avengers: Tesseraktin ryöstö | K-11 | Chick-lit | Luku 5/5  (Luettu 2546 kertaa)

Diinuli

  • ***
  • Viestejä: 109
Tesseraktin ryöstö

Kirjoittaja(t): Diinuli
Fandom: The Avengers -elokuva
Tyylilaji: Chick-lit? Seikkailua + jatkuvaa sosiaalista/tunne-elämän analyysia. Ripaus flirttiä.
Ikäraja: K-11, väkivaltaa suurin piirtein samalla tasolla kuin alkuperäisessä elokuvassakin.
Yhteenveto: The Avengers -elokuva, kerrottuna elokuvassa esiintymättömän sivuhahmon näkökulmasta.
Varoitukset: Itsetuhoinen ajatus esiintyy tarinassa (luku 3)
Vastuunvapaus: En omista Marvelin maailmaa, hahmoja tai tapahtumia. Kukaan ei maksa tämän tarinan kirjoittamisesta minulle senttiäkään.
A/N: HUOM! SPOILAA siis koko The Avengers –leffan! En ole laittanut spoilerimerkintöjä erikseen joka kappaleeseen, jossa näin tapahtuu. Myöskin, kirjoitin mahdollisimman kaanonissa – kaikki olisi periaatteessa voinut tapahtua kamerakulmien ulkopuolella/kohtausten välissä. Pieniä myönnytyksiä jouduin tekemään, koska Quinjet on niin kovin ahdas, ja sen matkustajatila näytettiin elokuvassa niin, ettei päähenkilöni olisi sinne mitenkään mahtunut. Pahoitteluni mielikuvituksettomuudestani tässä asiassa.

**********

  Luku 1

  Ilta oli aluillaan Pimeän energian laitoksella. Ei sillä, että sitä olisi illan hämystä, katulamppujen syttymisestä tai mistään sellaisesta huomannut, koska olimme maan alla. Ihmisistä sen aina huomasi. Perheelliset tykkäsivät aamuvuoroista – halusivat olla hereillä perheen kanssa iltaisin ja nukkua öisin. Nuoremmat ja muut unirytmihäiriöiset ottivat mieluummin yövuoroja – jutut olivat levottomampia ja aamulla päivän työt oli tehty. Sai mennä hyvällä omallatunnolla nukkumaan vaikka koko päiväksi. Iltavuoroista ei pitänyt juuri kukaan, mutta niihin yleensä tultiin hyvin levänneinä.
  Itse olin siinä onnekkaassa asemassa että sain valita työaikani ja tehdä niin paljon ylitöitä kuin halusin. Pidin projektiluonteisesta työstä; kun kerran pääsin johonkin projektiin, annoin sille kaiken liikenevän ajan ja huomion. Tällainen tyyli vaati tietenkin veronsa, ja olin projektin päättymisen jälkeen yleensä joko vapaaehtoisella tai lääkärin määräämällä lepolomalla jonkin aikaa. Suutarin lapsella ei ole kenkiä, eikä psykologi näköjään osaa pitää itseään poissa burnoutista.

  Tässä sitä nyt kaikesta huolimatta taas oltiin. Ulkona oli hiljaista ja hämärää, ja minä olin tullut työpaikalle pitämään huolta lapsukaisteni mielen tasapainosta parhaan taitoni mukaan. Pyrin mahdollisuuksien mukaan olemaan paikalla samaan aikaan Erikin kanssa. Tähän oli kaksi pääasiallista syytä: ensinnäkin, hän johti tutkimusta, enkä halunnut jäädä paitsi mistään kiinnostavasta. Toiseksikin, jokin hänessä ei oikein täsmännyt, noin niin kuin psykologisessa mielessä. Se saattoi olla älykkäille ihmisille tyypillistä yhden asian maniaa, joka olisi tässä projektissa lähinnä etu, mutta silti halusin pitää häntä erityisen tarkasti silmällä.
 Työpisteeni ei sijainnut mitenkään merkittävässä osassa laitosta, se oli sijoitettu sivuun pahimmasta hälinästä. Siksi en yleensä viihtynytkään toimistossani, jossa tunsin olevani eristettynä kaikesta ammatillisesti ja muutenkin kiinnostavasta, mitä tässä rakennuksessa tapahtui. Toimistossa hoidin pakolliset paperityöt ja olin toki sisustanut siitä ystävällisen mutta asiallisen oloisen paikan henkilökohtaisia keskusteluja varten. Parasta kenttää ihmisten henkilökohtaisen mielentilan ja ryhmädynamiikan tarkkailuun olivat kuitenkin taukotilat, ruokala, ja tietenkin se julmetun iso sali missä se hohtava kuutio oli huomion keskipisteenä.
  Juuri tuo huomion keskipisteenä oleminen oli saanut minut luokittelemaan Tesseraktin ”melkein henkilöksi”. Se herätti porukassa voimakkaita tunteita ja kaikki täällä tapahtui suhteessa siihen. Tämä oli tietysti ymmärrettävää, koska tuon alkuperältään ilmeisesti tuntemattoman kappaleen tutkiminen oli nykyään tämän laitoksen pääasiallinen tarkoitus. Panin merkille, että jotkut, Erik mukaan lukien, puhuivat siitä ikään kuin henkilöstä. Ammatillisesti minun piti tietenkin arvioida, mikä määrä kiintymistä esineeseen ei enää olisi tarkoituksenmukaista. Kuitenkin, projektin luonteen huomioon ottaen, ilmiö vaikutti lähes väistämättömältä. Kyllä ne siitä tokenevat sitten kun pääsevät tämän tehtävän parista muihin hommiin, ajattelin.

  Olin syömässä eväitäni ja kuuntelin sivukorvalla juoruja viereisestä pöydästä. Mark oli taas tuonut listan täyteen kahvia ja joku ei ollut piirtänyt yhtään rastia koko taulukkoon, joka sentään kattoi sokerit, suodatinpussit ja maidonkin. Sen lisäksi Mark toi omaa lempimerkkiään, josta jotkut eivät pitäneet. Toiset sotkee, toiset siivoaa, ja minun pitäisi auttaa niitä tulemaan toimeen keskenään. Keskityin voileipääni ja mietin kahviautomaatin hankkimisen suosittelua lähiesimiehelleni, kun huomasin Erikin juoksevan taukohuoneen ohi. En ollut nähnyt hänen juoksevan koko sinä aikana, kun hän oli täällä työskennellyt. Muut huoneessa olijat olivat ilmeisen keskittyneitä kahvilistaan, mutta itse aavistelin jotain merkittävää olevan tekeillä. Söin pari viimeistä haukkua leivästäni, heitin kääreen roskiin ja lähdin muina naisina kulkemaan Erikin juoksusuuntaan, isoa salia kohti.
  Lähestyessäni salia kävi selväksi, että jotain epätavallista oli tapahtunut tai tapahtumassa. Ilmapiiri oli vähintäänkin jännittynyt – askeleet olivat ripeitä, kommentit lyhyitä. Poimin korviini keskustelun palasia.
  ”Se teki sen ihan itsekseen. Ei, en muuttanut säätöjä! En minä tiedä, vartti, kakskyt minuuttia sitten. Lokistahan sen näkee!”
  ”Onko ylös ilmoitettu?” Ylös saattoi tässä tapauksessa tarkoittaa joko maan pintaa tai johtoporrasta, mene tiedä.
  ”Juuri soitan.” Hän sai jonkun puhelimen päähän ja alkoi selittää asiaa, etsien samalla hiljaisempaa paikkaa puhua.
  ”Onko se vaarallista? Pitäisikö nostaa valmiustilaa?”
  ”Odota hetki, en pysty antamaan edes valistunutta arvausta ennen kuin olen päässyt katsomaan tietoja kunnolla!” Puhuja oli Erik.
  Kului hetki. Hetki tuntui pitkältä, sitten Tina avasi suunsa:
  ”Mielestäni meidän pitäisi ryhtyä varotoimenpiteisiin, kyseessä on sentään energianlähde. Emmehän edes tiedä kuinka isosti se räjähtää, jos joku reaktio sattuisi etenemään siihen pisteeseen.”
  ”Hmm”, mutisi Erik ykskantaan, ”mielestäni hän ei kuitenkaan vielä ole niin epävakaa… mutta olet tietenkin oikeassa. Eihän varautumisesta haittaa ole, tämä on kuitenkin uudenlaista käytöstä häneltä…” Itse sain ihan pienen pieniä kylmiä väreitä kun esineestä käytettiin persoonapronominia – vaikka niin oli tietysti tehty erilaisten kulkupelien ja koneiden kanssa jo iät ajat. En ollut ihan varma, oliko se psykologi vai sittenkin äidinkielenopettaja minussa, joka niitä väreitä sai.

  Ilta jatkui epätietoisissa tunnelmissa: hätävalmiutta korotettiin ja periaatteessa kaikki, joiden työt eivät olleet sillä lailla päivän päälle, saivat luvan pitää vapaaillan/yön työnantajan piikkiin. Ilta oli kuitenkin sen verran pitkällä, että ruokalan henkilökunta ja siivoojat olivat jo lähteneet kotiin ja byrokraattisemmat asiat hoidettiin yleensä virka-aikana. Käytännössä siis aika harva kuului tähän vapautettujen joukkoon. Sen sijaan lisää väkeä johdosta ja turvallisuuspuolelta virtasi pikku hiljaa paikalle.
  Itse olin vähän hukassa. Koulutukseni oli kyllä valmistanut minut hyvin kriisien ennakointiin, esimerkiksi irtisanomistapauksissa tai valmistautuessa läheisen kuolemaan. Kriisien jälkipuintikin oli perusteiltaan hallussa, nopeat läpikäynnit ja pitkäjaksoisemmat tarkkailut vaikkapa onnettomuuden jälkeen. Mikään ei kuitenkaan valmista toimimaan juuri siinä tilanteessa, kun ei oikein vielä tiedä onko edes mitään kriisiä olemassa vai ei. Kokemus olisi tässä puljussa varmasti harjaannuttanut siihenkin, mutta työkokemusta oli takana vasta muutama vuosi.
 
   ”No, mitä olet mieltä?” Havahduin mietteistäni, ja huomasin Clintin. Hän oli siitä ovela tapaus, että konsultoi minua monesti näkemyksistäni, mutta kertoi harvemmin mitään itsestään ja omista prosesseistaan. Hän oli huomiokykyinen, mutta itseeni verrattuna aika suoraviivainen ajattelija. Hänet oli käsketty tänne pitämään silmällä projektin etenemistä, ikään kuin ulkopuolisena tarkkailijana. Tämä seikka ei varsinaisesti edistänyt hänen ryhmäytymistään, mutta hänelle itselleen tilanne näytti sopivan.
  ”En oikein tiedä, mistä olisin mieltä. Porukka on valpas, mutta epätietoinen. Jos tarkoitat, havaitsenko tämän kaiken keskellä jotain epäilyttävää, en tietäisi mistä sen tunnistaisin. Osaisitko sinä ehkä vähän valaista, mitä täällä tapahtuu? Valokuutio oikkuilee, joo, mutta mikä siinä tällä kertaa huolestuttaa?”
  ”No jaa, siis sen lisäksi että se näyttäisi sisältävän käytännössä rajattomasti energiaa? Ja että me emme tosiasiallisesti hallitse sen käyttäytymistä tällä hetkellä?”
  ”Niin, no, siis, tietenkin – mutta jos se voisi räjähtää hetkellä millä hyvänsä niin luulisi että evakuointi olisi jo käynnissä?”
  ”Totta. Se on vain ajan kysymys nyt.” Hän sanoi ja katsoi tiukasti eteensä, ikään kuin tarkkaillen näkymätöntä tulevaisuutta. Lauseen saattoi tulkita muutamallakin tavalla, joten se ei oikeastaan vastannut mihinkään. Ja yhtä nopeasti kuin hän oli tullutkin, hän oli myös poissa. Agentit mokomat tekivät sitä tahallaan – liikkuivat tehokkaasti, nopeasti ja hiljaa kuin ilmavirtaus. Tai sitten ne olivat tehneet sitä niin kauan, etteivät osanneet muuta. Vai olikohan se vain ”työmoodi”? Tuskin ne kotona hiiviskelivät tuolla lailla? Toivottavasti eivät… ajatus alkoi hymyilyttää, mutta pidin hymyni sisäisenä.

  Clint oli siinä mielessä oikeassa, että evakuointi alkoi jonkun ajan päästä. Laitoksen väki alkoi poistua ripeästi mutta hyvässä järjestyksessä, muutamaa olennaisinta tiedemiestä- ja naista lukuunottamatta. Jonkin verran myös tavaroita – kalliimpia laitteita, korvaamattomia koekappaleita ja sen sellaisia – lastattiin pois vietäviksi. Yleisesti ottaen oli kuitenkin vaikea hahmottaa vaaran tasoa, ja monet olisivat halunneet jäädä seuraamaan tilannetta, mutta tiettyyn kurinalaisuuteen tottuneena noudattivat kuitenkin poistumiskäskyä.
  Itse en olisi lähtenyt mistään hinnasta. En ollut tottunut kummoisenkaan kurinalaisuuteen, minulla oli lieviä auktoriteettiongelmia niin ylös- kuin alaskinpäin, ja ammatissani lähes kaikki voitiin kyseenalaistaa ja seikat saattoivat olla kovinkin suhteellisia. Olin siis suhteellisen kyseenalaisesti jäänyt vain tarkkailemaan tilannetta, ja kysyttäessä olisin pakollinen henkilö yleisen kriisinhallinnan kannalta. Teknisesti ottaen tämä olisi pitänyt paikkansa, mikäli uhka olisi tullut jonkun henkilön taholta. Räjähtävät kuutiot eivät varsinaisesti kuuluneet siihen joukkoon, olivatpa kuinka persoonallisia hyvänsä.
  Jossain vaiheessa huomasin, että Phil oli myös saapunut paikalle. Viimeistään silloin päätin olla lähtemättä, koska tätä ei tapahtunut joka viikko. Hän oli sen verran korkean tason kaveri, että ei tullut ihan jokaista testiä seuraamaan.

  Tarkkailin tilannetta ison salin laitamilla, eikä kukaan kiinnittänyt minuun sen kummempaa huomiota. Vaikka en tekniikasta niin paljoa ymmärtänyt, pystyin kyllä havaitsemaan että Tesserakti käyttäytyi omituisesti. Pikku kuutio pärskähteli epäsäännöllisesti, kuin olisi ollut kyse luonnonilmiöstä. Olisin voinut katsella sitä kuin tuulen huminaa puiden latvustoissa tai tulen loimua nuotiossa, ellei joukko asian tuntevia ihmisiä olisi pyörinyt hätääntyneesti kaiken ympärillä.
  Jonkun aikaa tilanteen etenemistä tarkkailtuani havaitsin, että Clint teki ihan samaa kuin minä, tosin luvan kanssa ja katonrajasta käsin. Hän muistutti minua itsestäni nuorempana, kun en aina sopinut joukkoon ja tykkäsin kiipeillä puissa ja jyrkänteillä. Olin ilmeisesti unohtunut katselemaan häntä, koska nolostuin, kun hän katsoi takaisin. Käänsin katseeni äkkiä pois, ja mietin, mitä hän mahtoi ajatella siitä, että en ollut lähtenyt evakuointikäskystä huolimatta. Toisaalta, tuskin olin hänen pääasiallinen huolenaiheensa juuri nyt, mutta itselleni tuli hyvin itse teosta kiinni jäänyt olo.
  Sitten Phil lähti salista, ilmeisesti itse suurta johtajaa vastaan. Nick Fury oli niitä todella harvoja ihmisiä, joita minun oli ollut pakko opetella kutsumaan kunnioittavasti sukunimellä, monesti vielä ”herra” tai ”johtaja” –lisäyksellä. Sisäisessä puheessani tosin kaikki saivat saman etunimikohtelun, joskus joku sai vielä jonkun hellittelynimenkin. Tämä auttoi minua suhtautumaan kaikkiin henkilökohtaisen lempeästi. Liika etäännyttäminen ei varsinaisesti ollut etu, kun yritti esimerkiksi nähdä asiaa jonkun osapuolen näkökulmasta.

  Oli kulunut muutama tunti siitä, kun näin Erikin juoksevan taukohuoneen ohi. Toisaalta aika tuntui menneen yhdessä hetkessä ohi, toisaalta tuntui, kuin olisimme olleet tässä epätietoisuudessa päiviä emmekä tunteja. Tässä sitä nyt kuitenkin oltiin, Tesserakti räpsytteli ja tutkijat arvailivat valistuneesti. Sitten Nick astui saliin.
  ”Kerro pois, tohtori.” Hän osoitti sanansa Erikille.
  ”Johtaja…” Erik aloitti. Hän kipaisi kuution luota ja jätti Theon tekemään jotain testiä, joka minun silmissäni näytti yhtä turvalliselta kuin sukkapuikon tökkiminen pistorasiaan. Joskus ihmettelin, menettivätkö tutkijat kaiken itsesuojeluvaistonsa, kun uskoivat olevansa jonkun tarpeeksi harvinaisen äärellä.
  ”Onko mitään, mitä tiedetään varmasti?”
  ”No, Tesserakti kiukuttelee.”
  ”Oliko tuo olevinaan vitsi?”
  ”Ei lainkaan. Se on enemmän kuin reaktio, se on… käyttäytymistä.”
  ”Oletan, että olette kokeilleet vetää töpselin seinästä.” Nick ei, viisasta kyllä, edes yrittänyt käyttää teknisesti oikeaoppisia termejä. Erik saatteli häntä kuution äärelle.
  ”Hän on energianlähde; kun sammutamme virrat, hän käynnistää ne uudestaan. Jos hän saavuttaa huippuarvot…”
  ”Mutta tähänhän te nimenomaan olette valmistautuneet, tohtori, avaruusenergian valjastamiseen.”
  ”Meillä ei ole valjaita, laskelmamme ovat kaukana valmiista”, Erik totesi. Hän oli päässyt näyttöpäätteen ääreen ja jatkoi:
  ”Hänestä lähtee häiriötä, säteilyä. Ei mitään vaarallista, pieniä määriä gammasäteilyä.”
  ”No se kyllä voi olla vaarallista. Ja missä on agentti Barton?”
  ”Jaa Haukka? Ylhäällä pesässään, kuten tavallista.”
Nick kutsui Clintin ilmoittautumaan luokseen, ja tämä laskeutui vaivattomasti köyttä pitkin liukuen tähystyspaikaltaan. Sitten Nick puhutteli tätä hieman moittivaan sävyyn:
  ”Annoin sinulle tämän tehtävän, jotta voisit tarkkailla asioita lähietäisyydeltä.”
  ”No, hahmotan asiat paremmin hieman kauempaa.”
  ”Oletko sitten havainnut mitään mikä olisi voinut käynnistää tämän reaktion?”
Samassa Tina huikkasi Erikille:
  ”Tohtori, arvot kohoavat taas!” He jatkoivat kuumeisesti yritystään saada jotain hyödyllistä irti Tesseraktin lukemista.
Clint jatkoi:
  ”Ei asiattomia liikenteessä, eikä Selvigistäkään ole selvinnyt mitään epäilyttävää. Jos johonkin on kajottu, se ei ole lähtöisin tästä päästä.”
Nick varmisti, että oli kuullut oikein:
  ”Tästä päästä?”
  ”Niin, no, kuutiohan on ikään kuin käytävä avaruuden toiselle laidalle, eikö? Oven voi yleensä aukaista molemmilta puolilta.”
  Joskus Clintin yksioikoiset toteamukset saivat muutkin kuin minut hetkeksi sanattomaksi, mutta tällä kertaa vastauksen puute johtui siitä, että maa alkoi täristä. Tärinää huolestuttavampaa oli kuitenkin kuution käytös. Se räiskyi villisti ja kehräsi sinertävän valon pyörrettä ympärilleen. Sitten pyörre keskittyi valonsäteeksi, joka ampui suoraan sen omituisen kiitoratamaisen rakennelman toiseen päähän, joka Tesseraktin ympärille oli kyhätty. Valonsäteen päähän alkoi muodostua laajenevia kehiä joiden keskelle paljastui selkeä alue, niin kuin uutta vettä tiskiveteen laskettaessa vaahto väistyy ja tarjoaa näkymän veden alle. Nyt en kuitenkaan nähnyt tiskejä, vain mustuutta. Asiaan kuuluvat huminat ja vinkunat säestivät tätä outoa näytöstä.

  Sitten se kaikki vain räjähti olemattomiin. Virvaliekit pyyhkäisivät huoneen poikki aiheuttamatta ilmeisesti sen kummempaa vahinkoa. Valo hävisi, ja höyryävän, haihtuvan valon keskeltä paljastui kyyristynyt ihmishahmo. Tätä emme totisesti olleet odottaneet, tietääkseni. Yritin pysyä turvallisen etäisyyden päässä tapahtumien keskiöstä, mutta en malttanut olla siirtymättä seinustalta hieman lähemmäs Clintiä ja Nickiä.
  Aseistautuneet miehet lähestyivät tuota ihmismäistä hahmoa, joka kohotti hitaasti katseensa. Sitten Nick otti ensimmäisen puheenvuoron ja sanoi napakasti:
  ”Hyvä herra, olkaa hyvä ja laskekaa keihäänne alas!” Suoristautuessaan hahmo oli nimittäin kohottanut myös kädessään pitelemäänsä keppiä, jonka päässä oli jonkinlainen hohtava kivi.
  Ehdin jo ajatella, että tästä tulee mielenkiintoista. Jonkinlainen toisen humanoidilajin kohtaaminen näytti olevan tapahtumassa. Läsnäolostani olisi ehkä sittenkin hyötyä tällaisessa herkässä ensikohtaamisessa. Toiveikkuuteni kuitenkin muuttui hyvin äkkiä silkaksi kauhuksi, kun vastaamisen sijaan tämä ”hyvä herra” alkoi muitta mutkitta kylvää tuhoa ja kuolemaa ympärilleen.
  Clint saattoi hyvinkin pelastaa Nickin tuon keihäsmäisen aseen ampumalta säteeltä, kun heitti heidät molemmat maahan sen tieltä. Tina sai sirpaleita suuntaansa ja lennähti alas tuoliltaan. Muukalainen tappoi häntä vastassa olleita asemiehiä yksi kerrallaan, eivätkä luodit näyttäneet tehoavan häneen sen kummemmin. Hän ampui ja keihästi keihäsaseellaan, heitteli teräviä kärkiä ja tarvittaessa vaikka potki miestä seinälle, kunnes tämä lyhyt vastarinta oli asettunut. Hän arvioi tilannetta hetken ja lähti sitten kohti Clintiä, joka kömpi ylös lattialta ase kädessään. Pelkäsin pahinta, ja olin nyt mielestäni aivan liian lähellä tapahtumia, mutta en oikein uskaltanut liikahtaakaan.
  Clint ei saanut edes asettaan nostettua muukalaista kohti, kun tämä jo tarttui häntä asekädestä ja esti mahdolliset ampuma-aikeet. Tilanne oli siinäkin mielessä epätoivoisen epätasaväkinen, että ampuma-aikeiden onnistuminenkaan ei ilmeisesti olisi haitannut tätä luodinkestävää kaveria millään tavalla. Siinä Clint nyt sitten oli hänen armoillaan. Tappamisen sijaan hän kuitenkin vain totesi ykskantaan:
  ”Sinullahan on sydän”, ja ojensi keihäänsä terävän pään Clintin rintakehää vasten. Tämä ilmeisesti vaikutti häneen jollain tavalla, koska hän näytti rauhoittuvan, laittoi aseen takaisin koteloonsa ja jäi vain seisomaan siihen tumput suorina. Sitten tuo muukalainen huomasi minut, seisoin pelosta jähmettyneenä enkä ollut aivan tarpeeksi nurkan takana. En ollut myöskään mennyt esittämään kuollutta, kuten moni oli tässä vaiheessa fiksusti valinnut strategiakseen. Olin vain seissyt siinä pystymättä kääntämään katsettani tapahtumista. Typerää! 
  Ehdin soimata itseäni ehkä alle sekunnin, kun muukalainen oli kohdallani. Hän katsoi minua silmiin, ja samoin kuin Clintin kohdalla, keihäsaseen terävä kärki kosketti rintakehääni. Omituinen tunne levisi siitä kohdasta koko kehooni. Kun tuo tuntemus saavutti aivoni, jokin kaikessa nyrjähti. Hän on oikeassa, minä olen hänen puolellaan. Räpyttelin silmiäni epäuskoisena, ikään kuin näkökulmassani olisi ollut roska enkä oikein tiennyt miten päin olisi pitänyt ravistella sen pois saamiseksi. Muistin kyllä äsken olleeni kauhuissani kaikesta väkivallasta ja tappamisesta, mutta nyt jälkeenpäin tarkasteltuna olin enemmänkin vain surullinen ja turhautunut tuon muukalaisen puolesta. Hän on tullut tänne asti vain joutuakseen ensi töikseen valitsemaan joukosta huonoja vaihtoehtoja. En ollut ehkä samaa mieltä hänen valinnastaan, mutta halusin vahvasti puolustaa häntä ja auttaa missä vain voin.
  Sekunnin tai pari ihmettelin ja kyseenalaistin itseäni, sitten vain annoin periksi. Tavallaan tiedostin, että joku oli ottanut ylivallalla mieleni haltuuni, mutta koska en oikein voinut asialle mitään, psyykeni suojeli itseään toteamalla, että voisin olla minä myös näin. Olinhan ollut ihastunut ennenkin, ei kai tämä nyt kauheasti siitä poikennut?
  Näitä pohtiessani hän oli jo jättänyt minut ja siirtynyt valloittamaan seuraavia mieliä puolelleen. Hän kuitenkin huomasi saman kuin minäkin: Nick oli vaivihkaa häipymässä kuution kanssa.
  ”Ethän vie sitä”, sanoi muukalainen pelottavalla tavalla rauhallisesti, ”tarvitsen sitä vielä.”
  ”Ei tästä tarvitse tehdä tämän pahempaa sotkua”, Nick vastasi.
  ”Totta kai tarvitsee. Olen tullut liian pitkälle. Olen Loki, Asgårdista, ja kannan mukanani kunniakkaan kohtalon raskasta taakkaa”, hän sanoi kaunopuheisesti. Loki… Loki… missä olen kuullut tuon nimen? Sitten Erik tajusi. Hän oli ollut kääntämässä tajutonta Tinaa kylkiasentoon ja oikaisi itsensä:
  ”Loki, Thorin veli!”
  No niin, tapaus Thor. Siitä sentään olin lukenut – niitä traumoja oli paranneltu pitkään. Nick oli myös yhdistellyt pisteet päässään, ja totesi:
  ”Meillä ei ole mitään kiistaa teidän kansanne kanssa.” Huomasin, että sinertävä valoilmiö jonka luulin räjähtäneen kokonaan pois, olikin vetäytynyt kattoon jylisemään uhkaavasti. Se ei kuitenkaan vaikuttanut vaarallisemmalta kuin pieni ukkospilvi.
  ”Eihän muurahaisella olekaan riitaa saappaan kanssa”, heitti Loki sananlaskumaisesti.
  ”Aiotko siis astua päällemme!?”
  ”Minähän olen tuomassa ilouutista”, väitti Loki vastaan, ”aion vapauttaa tämän maailman!”
  ”Vapauttaa mistä?” Nick haastoi skeptisesti.
  ”Vapaudesta! Vapaus, se on se elämän suuri valhe. Kunhan vain hyväksytte sen, sydämissänne,…” Loki piti draamallisen tauon ja ojensi valtikkansa koskettamaan Erikiä, ja tämä vaihtoi puolta aivan kuten me muutkin. Sille ei ilmeisesti voinut mitään.
  ”…tulette tuntemaan rauhan.”
  ”Joo, puhut toki rauhasta – luulen että tarkoitat nyt sitä toista juttua.”
  Olin niin syventynyt keskusteluun, etten tajunnut epäillä mitään. Eikä ilmeisesti Lokikaan – Clint onneksi tajusi, koska hän huomautti Lokille:
  ”Johtaja Fury pelaa aikaa. Hän vain odottaa, että koko paikka sortuu niskaamme ja hautaudumme tänne.”
  ”Kuin muinaiset faaraot ikään”, vahvisti Nick perään.
  ”Hän on oikeassa”, sanoi Erik, ”avaruustunneli romahtaa kohta. Meillä on vain pari minuuttia aikaa ennen kuin tilanne muuttuu kriittiseksi!”
  Sen kuultuaan Loki antoi käskyn ja Clint ampui Nickin siihen paikkaan. Sydämessäni muljahti ikävästi, tämä ei mennyt oikein. Vastustajien eliminointi tappamalla oli toki osa Clintin työtä. Minun työhöni se ei sen sijaan kuulunut missään tilanteessa. Vaikka olinkin Lokin puolella, ei käsitykseni hyvästä tilanteen ratkaisusta ollut muuttunut mihinkään.
    Aika oli kuitenkin kortilla, ja nyt oli mentävä, jos halusimme edes selviytyä hengissä tästä. Onkohan evakuointi vielä kesken? Loki marssi edeltä, me käännytetyt seurasimme ja Clint nappasi Tesseraktin sisältävän salkun matkaansa. Matkalla ylös ehdin ajatella.
  Loki on siis matkustanut tuota avaruuden käytävää pitkin tänne, ilmeisesti ainakin varastamaan Tesseraktia. Ilmeisesti Asgårdista, Thorin paikasta. Miksen heti tajunnut, että nämä tapaukset voisivat liittyä toisiinsa jotenkin? Yritin kuumeisesti palauttaa mieleeni Thorin vierailun raportin yksityiskohtia. Loki on Thorin veli, jotain fyysisesti ylivoimaista humanoidilajia… mutta viimeksi kun Thor oli täällä, heillä oli riitaa Lokin kanssa, ja hän palasi Asgårdiin selvittämään asiaa… mitenköhän asia on selvinnyt? Onkohan Thor selvinnyt? Loki ilmeisesti yritti tappaa hänet silloin. Oliko hän jossain vaiheessa sitten onnistunut? Ja nyt olin Lokin joukoissa.
  No, voidakseni tehdä työni, minun olisi ilmeisesti juteltava Lokin kanssa hänen tavoitteistaan ja toimintamalleistaan. Ehkä voisin selkeyttää tilannetta ja löytää parempia ratkaisumalleja kuin mitä olin tähän mennessä nähnyt.

  Vihdoin hissi saapui ajoneuvojen ulosajotunnelin luo, ja siirryimme lähimmille autoille. Maria kuitenkin huomasi meidät, ja tiedusteli Clintiltä oudosti pukeutuneen ja aseistautuneen Lokin henkilöllisyyttä. Clint vastasi jotain kovin epämääräistä takaisin. Asia olisi luultavasti kaikessa kiireessä jäänyt siihen, ellei Maria olisi juuri silloin saanut radioviestiä:
  ”Barton on vaihtanut puolta!” kuulin rätisevän mutta tunnistettavan äänen kertovan Marialle. Nick oli siis selvinnyt! Helpotuin, mutta tajusin saman minkä muutkin: nyt tuli kiire. Clint vaihtoi pari tuloksetonta laukausta Marian kanssa ja hyppäsi kuskin paikalle avolava-autoon. Erik istui Clintin vieressä ja piteli Tesseraktisalkkua. Loki oli jäänyt auton lavalle. Se oli sinänsä fiksua, koska hän oli meistä luodinkestävin ja pystyi puolustamaan meitä takaa tulevaa uhkaa vastaan. Me muut lähdimme henkilöautolla Lokin auton jälkeen, mutta nopeampana ja ketterämpänä ohitimme heidät pian. Luultavasti Loki ei moittisi meitä hengissä selviytymisen priorisoinnista kohteliaan perässä ajamisen sijaan. Clint piti myös kaasun pohjassa, itse asiassa kahdestakin syystä: ensinnäkin me kaikki tietysti halusimme päästä takaa-ajavia agentteja karkuun, mutta toiseksi emme myöskään halunneet jäädä sortuvan tunnelin alle. Taivasalle päästyämme meillä olisi enemmän reittivaihtoehtoja.
  Kiisimme hurjaa vauhtia käytettävissä olevaan tilaan nähden. Ilmeisesti tuo minulle ennestään tuntematon agentti luotti ajotaitoihinsa sen verran hyvin, että katsoi voivansa puikkaista sieltä täältä evakuointivirrassa sukkuloiden. Tai sitten Lokin valtikka oli saanut hänet luulemaan olevansa hyvä kuski. Pelkääjän paikalla istuessani toivoin ensimmäistä vaihtoehtoa.
  Vilkaisin takapenkille viimeistä seurueemme jäsentä, ja olin iloinen, kun kohtasin tutun kahvilista-Markin katseen. Hän näytti myös tyytyväiseltä huomatessaan minut. Meillä oli ihan hyvät ja tuttavalliset välit, mikä kriisi-normitila-kriisi sanakirjassa kääntyy ”luotettavaksi liittolaiseksi”. Markin silmät olivat oudon kirkkaansiniset, ja kun vilkaisin kuskiamme, huomasin hänellä saman ilmiön. Tarkistin asian peilistä ja asia oli kuten epäilinkin: myös omien silmieni kaunis sammalenvihreä oli muuttunut räikeän jäänsiniseksi. Omituinen, mutta suhteellisen merkityksetön seikka tässä tilanteessa. Tuntematon agentti esitteli kysyttäessä itsensä sanoilla ”Lucas Black, mutta kollegoiden kesken Lucky Luke. Lyhyesti vain Luke.” Tämä selvä, onnekas kaveri on aina hyvä olla mukana.

  Taivasalle päästyämme aloimme ihmetellä, kun avolavaa ei alkanut näkyä. Pelkäsin, että Maria oli saanut heidät kiinni ja että Loki tai Clint olisi tappanut hänet. Olin todistanut liikaa tappamista yhdelle illalle. Totta kai olin keskustellut lapsukaisteni kanssa heidän teoistansa, myös tapoista, ja purkanut niihin liittyviä tunteita, auttanut prosessissa eteenpäin. En ollut kuitenkaan nähnyt yhden ainoaa tosielämän väkivaltaista kuolemaa ennen tätä päivää. Kunhan saisin mieleni takaisin, ottaisin saikkua ja terapiaa. Mikäli työpaikkani olisi enää olemassa. Mikäli en saisi potkuja tämän episodin seurauksena. Ai niin, ja mikäli selviäisin itse hengissä. Unohdin olla huolissani itsestäni, ajattelin vain Lokin pitävän meistä huolta. Hänellä on varmasti hyvä suunnitelma, näemmä ylivertaiset fyysiset ominaisuudet ja paras ase. Nyt vain odotimme, että pääsisimme yhyttämään sen toisen auton, missä hän oli.
  ”En voi jatkaa pidemmälle – en tiedä minne ollaan matkalla”, Luke totesi ja pysähtyi tien sivuun. Emme väittäneet vastaan, ja kun hän sammutti auton, kuulimme sortuvan Pimeän energian laitoksen mahtavan jylyn takaamme. Tunnelin suu oli vielä näkyvissämme, ja juuri kun aloin pitää epätodennäköisenä, että kukaan tulisi enää ulos sellaisen romahduksen jälkeen, näimme kaipaamamme näköisen auton kaahaavan esiin. Luke käynnisti moottorin valmiina seuraamaan, mutta yllätykseksemme taivaalle ilmestynyt helikopteri tuli väliimme.
  Helikopteri nostatti lähellä maata melkoisen pölypilven, joten oli vaikea seurata tarkkaan tapahtumien kulkua. Auton valot kuitenkin kääntyivät tieltä maastoon, ja helikopteri yritti edelleen pysäyttää auton. Loppujen lopuksi varmistuimme, että kyseessä oli Lokin auto, koska auton lavalta lähtenyt keihäsaseen säde ampui kopterin alas. Kun välittömät vastustajat oli näin poistettu pelistä, Luke lähti seuraamaan Lokia.
« Viimeksi muokattu: 22.05.2018 10:53:34 kirjoittanut Diinuli »
Sorry. Too many paradigm shifts. Nowadays, I just see the matrix.

Diinuli

  • ***
  • Viestejä: 109
Luku 2

  Ajoimme siis yössä peräkanaa, tämä omituinen seurue yksimielisiä ja vielä omituisempi johtajansa. Loki katseli mietteliäänä taivaalle ja ympäröivään pimeään maisemaan, kunnes viittoili seurueen pysähtymään. Hän hyppäsi lavalta pois, neuvotteli hetken Clintin ja Erikin kanssa, ja neuvottelun tuloksena Erik nousi autosta. Loki avasi automme takaoven, käski Markin toiseen autoon Clintin seuraksi ja istahti itse Erikin kanssa takapenkille, sijoittuen suoraan kuskin penkin taakse.
  ”No sitten”, hän aloitti. ”Kuljettaja, havaitsen sinut tehtävääsi hyvin kykeneväksi. Jatka auton seuraamista, Barton tietää hyvän paikan minne voimme mennä näin aluksi. Ja tohtori Selvig, voimme hankkia mainitsemiasi tarvikkeita heti kun saamme jonkinlaisen tukikohdan. Bartonilla on ajatus siitäkin aiheesta. Ja sinä siinä etupenkillä voisit aloittaa kertomalla, miten voisit olla hyödyksi minulle. Ja sanasen voisit sanoa jos tiedät tuosta toisestakin – herrasmiehestä, jonka passitin Bartonin seuraksi.”
  Iih, hän puhuu minulle. Ja haluaa tietää mitä voin tehdä hänen hyväkseen! Oi, mitä vain! Mitä vain!
  ”Khm, jospa aloittaisin siitä toisesta tyypistä. Hänen nimensä on Mark... tai siis herra Priestley. Hän oli mukana rakentamassa sitä omituista häkkyrää Tesseraktin ympärille, joten hänet kannattaa pitää suunnittelemassa ja toteuttamassa – jos siis aiot jotain teknistä ratkaisua hohtokuution kanssa. Hyvin täsmällinen ja suunnitelmallinen kaveri, ei sekoile.”
  ”Sinä et taida olla koneenkäyttäjä, tai edes suunnittelija? Asettakaan sinulle ei ole annettu”, totesi Loki vähän pilkallisesti.
  ”Olen työpsykologi”, vastasin. Lokiin se ei tehnyt juuri vaikutusta, itse asiassa jos voi näyttää täydellisen epävaikuttuneelta niin siltä hän nyt näytti.
  ”No niin… psykologi. Entä onko sinulla jotain hyödyllisiä taitoja?” Ivalla kuorrutettu ääni sai minut melkein itkemään siinä paikassa. Ei muuten, mutta kun koko olemukseni oli juuri kiinnitetty hänen palvelukseensa.
  ”Epäreilua!” huudahdin spontaanisti ja käännyin häntä kohti sen verran kun turvavyö antoi periksi, ”sinä tiedät että tekisin mitä vain hyväksesi – me kaikki tekisimme. Sinä itse olet ottanut mielemme ylivallalla haltuun, emme me voi sille mitään! Sinä saat meistä kaiken – myös ryhmänä toimimme parhaalla mahdollisella tavalla yhdessä kun meillä on kaikilla sama vaikutin ja päämäärä! Minä voin kyllä keittää kahvia, pyykätä, siivota, hieroa väsyneitä jalkoja ja roudata tavaroita. Ei se ole ongelma. Mutta parhaani minä annan työskennellessäni mielien kanssa. Eli ei, minulla ei ole muita niin hyödyllisiä taitoja kuin ammattitaitoni!” Huokaisin ja lysähdin paikoilleni haudaten kasvoni käsiini. Olin melko varma että minut jätettäisiin seuraavalle huoltoasemalle. Toivottavasti ei jo ennen sitä.
  Kun mitään ei tapahtunut, kurkistin käsieni raosta. Luke näytti vain vaivoin pitelevän nauruaan. No, olihan se hyvä, että edes joku sai ilon irti heikoista hetkistäni. Sitten vilkaisin taustapeilistä Lokia. Hän näytti puoliksi huvittuneelta, puoliksi huolestuneelta. Ja siltä että aikoisi sanoa jotain, muttei tiennyt miten. Katseemme kohtasivat, ja hän katsoi minua tarkasti, ikään kuin etsien jotain. Lopulta hän sanoi vain ”Selvä”.
  Matka jatkui hiljaisuuden vallitessa. Kukaan ei oikein halunnut olla aloitteellinen keskustelun suhteen, itse en ainakaan kehdannut kysyä mitään äskeisen jälkeen, eikä kevyt jutustelu oikein tuntunut tilanteeseen sopivalta. Lisäksi olimme kaikki väsyneitä, jokaisella oli enemmän tai vähemmän pitkä yö takanaan. Lokin väsymystä saatoin vain aavistella, en kuitenkaan yllättynyt kun hän sulki silmänsä ja näytti torkahtavan. Vaivuin ajatuksiini ja tuijotin juuri mitään ajattelematta edessämme ajavaa autoa. Erotin Clintin ja Markin siluetit, ja mietin, että siinä olivat seurueemme vakaimmat jäsenet – se sekopäisempi joukko oli täällä takana tulevassa autossa.
  Hämmennyin totaalisesti ja hetken luulin näkeväni unta, kun noiden kahden pään väliin ilmestyi kolmas. Ihan kuin tyhjästä. Yritin erottaa yksityiskohtia, ja näinkin vilauksen tuon kolmannen pään sivuprofiilista. Se oli Loki! Vilkaisin taustapeiliin, ja siinä hän kuitenkin torkkui takapenkillä. Yritin jäsennellä näkemääni, mutta en päässyt puusta pitkään. Hän on siis kahdessa paikassa yhtä aikaa? Tai sitten näen omiani, olen niin väsynyt…
  ”Psst”, koitin vaivihkaa saada Luken huomion, ”näetkö sinäkin tuon? Montako ihmistä näet tuolla?” Osoitin edessämme ajavaa autoa.
  ”Jep”, vastasi hän tuskin kuultavalla äänellä, ”panin merkille.”
  ”Miten hän tekee sen? Onko hän oikeasti siellä ja täällä, vai onko se jonkinlainen hologrammi tai vastaava?” Yritin puhua hiljaa, vaikka aavistin, että Loki kyllä kuulisi kaiken joka tapauksessa – ellei sitten hänen huomionsa voisi olla kerrallaan vain yhdessä paikassa.
  ”Kuka tietää? Onko sillä väliä? Eiköhän hän itse kerro meille, jos meidän pitää tietää jotain? Ota säkin torkut, jaksat sitten paremmin.”
  ”Mh, niin kai sitten.”

  Annoin luomieni vaipua kiinni ja vajosin määräämättömän pituiseen tiedottomuuteen. Näin ahdistavaa unta siitä, että olinkin maastoutunut Lokin hyökätessä ja jäänyt omaksi itsekseni. Unessani tämä tarkoitti automaattisesti sitä, että en ehtinyt ulos ennen kuin laitos sortui niskaani, ja jäin jonnekin rakennelmien raunioihin jumiin. Tuntui vaikealta hengittää, ja heräsin, kun Luke tönäisi minua käsivarteen.
  ”Hei, tota, sä kuorsaat aika kovaa, herätät kohta muut.”
  ”Ai sori”, sanoin ja hymyilin anteeksipyytävästi. Hieraisin silmiäni ja tajusin, että saatoin erottaa maisemasta muutakin kuin edellämme ajavan auton; maiseman ääriviivat alkoivat hitaasti piirtyä valkenevaa taivasta vasten. Olimme ilmeisesti olleet liikkeellä aika monta tuntia. Eikä meitä oltu vielä saatu kiinni. Tarkoittikohan se sitten sitä, että olimme ihan tosissaan selvinneet Tesseraktin ryöstöstä? Omituista.
  ”Eikö kukaan ole tullut peräämme? Kauanko ollaan ajettu?” Maltoin sentään olla kysymättä ’koska ollaan perillä’.
  ”Jotain kaksi ja puoli tuntia”, Luke vastasi, ”eikä ole seuraajia pahemmin ollut, ellei ne sitten jostain syystä pysyttele piilossa, esimerkiksi nähdäkseen minne me ollaan matkalla.” Totta, tuota en tullutkaan ajatelleeksi. Myöskin, pitäisi päästä vessaan, kehtaisinkohan kysyä…
  ”Hmm… mitä luulet onkohan meillä minkäänlaista pysähdystä tai taukoa lähiaikoina? Voisi vaikka vaihtaa kuskia.”
  ”En usko että sitä tarvii nyt miettiä, katsohan.” Luke nyökkäsi edessäpäin avautuvaa lentokenttää kohti.

  Lentokenttä sijaitsi kivasti keskellä ei-juuri-mitään. Mikä ihanuus, siellä oli vessa – ja sitten toisaalta myös kahvia ja välipalaa. Meillä ei ollut kummoisiakaan matkatavaroita, ja nekin vähät Loki halusi ymmärrettävästi pitää näkyvissään koko ajan. Clint tuntui tietävän oikeita ja vääriä ihmisiä vähän sieltä täältä, ja oli järjestänyt meille paitsi lennon, myös päämäärän salaisessa kohteessa. Ilmaan päästyämme Loki avasi vihdoin sanaisen arkkunsa.
  ”No sitten, herrat – ja lady. Tämä tässä, kuten tiedätte, on Tesserakti.” Hän avasi dramaattisesti salkkua altistaen meidät kaikki turhaan mahdollisille säteilyille. ”Te olette askaroineet sen kimpussa, mutta ette tunne sen todellista voimaa. Minä hallitsen tällä erää teitä, kourallista kuolevaisia, mutta tämän ansiosta hallitsen pian koko tätä valtakuntaa. Olkoonkin se pieni ja vähäinen Midgård, mutta se on kuitenkin oleva minun!” Lokin virnistys leveni, kun hän selvästikin jo sielunsa silmin katseli tulevaa. ”Te olette heikko ja sekava joukko, mutta teidät on luotu hallittaviksi. Ja minun kohtaloni on hallita. Vain täydellinen yksinvaltias voi tuoda keskuuteenne täydellisen rauhan!” Loki näytti äärimmäisen tyytyväiseltä itseensä, kunnes Mark keskeytti:
  ”Niin, mutta miten toteutamme sen, siis käytännössä?” Loki sai muutaman kylmän väreen, kun hänen puheensa näin banaalisti keskeytettiin, mutta huokaisi sitten lyhyesti ja sanoi:
  ”Hyvä. Tehtävänjako on seuraava: Barton ottaa operatiivisen komennon – hankkii miehiä, paikkoja ja välineitä, kuten on jo alkanutkin tehdä. Black, sinä menet Bartonin avuksi. Selvig vastaa Tesseraktin vakauttamisesta, Priestley on Selvigin kakkosmies ja vastaa tieteellisten ratkaisujen teknisestä toteuttamisesta. Ja yrittäkää parhaanne mukaan keksiä tälle meidän psykologillemmekin hyödyllistä tekemistä, ettei hän ala ’työskennellä mielien kanssa’, kuten asian niin osuvasti ilmaisi.”
  En menetä hermojani, en menetä hermojani, en menetä hermojani…. hengitin syvään, räpyttelin vähän silmiäni mutta en itkenyt, ja huokaisin. Ihan sama. Ei minua arvosteta täällä. Jos vain saisin Lokin avautumaan minulle, voisin auttaa häntä löytämään hyviä reittejä päämäärään. Sellaisia reittejä, mitä voisi jälkeenpäin muistella ylpeydellä kulkeneensa! Nyt hän tuntuu vain etenevän jonkinlaisella selviytymismoodilla. Hän haluaa hallita maailmaa, hyvä sitten. Voisin auttaa häntä kasvamaan hyväksi johtajaksi. Sellaiseksi, jota ihmiset haluaisivat seurata ilman mielenkääntötemppujakin. Näen sen hänessä jo nyt, sen loistavan potentiaalin – toisaalta niin kai minun pitäisikin nähdä jos olen tuon taikakepin vaikutukset oikein ymmärtänyt. En oikein enää päässyt ajatuksissani eteenpäin törmäämättä päätelmäkehän (ja mielenhallinnan) reunoille.
  Samassa tajusin, että kaikki olivat seuranneet reaktiotani tähän vähättelyyn. Olin mielestäni kuitenkin pysynyt suhteellisen hillittynä, ja yritin – jos mahdollista – pysyä vieläkin tyynempänä. Pakotin jopa pienen hymyn kasvoilleni, aivan kuin olisin täysin tyytyväinen tähän arvonalennukseen. Luke kuitenkin palautti minut maan pinnalle tökkäämällä ystävällisesti kylkeen ja tokaisemalla silmää iskien:
  ”On aika söpöä, kun menet ihan pää punaseks ja sen jälkeen yrität olla kuin et olisikaan. Pidä toi.” Oletettavasti olin tämän jälkeen vieläkin punaisempi, ja istuskelin vain hiljaa. Nyt kuitenkin taas vähän hymyilin itselleni, olinhan sentään söpö. Mark sentään soi minulle rohkaisevan katseen, vaikkei sanonut mitään. Eikä Clintkään näyttänyt mitenkään erityisen tuomitsevalta. Nuo kaksi kuitenkin tunsivat minut ennalta, ja kai he tiesivät että olin luotettava ja suurin piirtein sydän paikallaan. Tunteiden hallinta ei ollut koskaan ollut vahvuuksiani, joten sekään ei tullut näille kahdelle tyypille yllätyksenä. Kumpikaan ei kuitenkaan varsinaisesti puolustanut minua tai vakuutellut ammattitaitoani Lokille – kai se olisi ollut liikaa vaadittu tässä tilanteessa.

  Loppulento meni osapuolten ajan tasalle saattamiseen. Asianosaiset, käytännössä siis kaikki muut, keskustelivat tulevasta päämajastamme, tarvittavista tarvikkeista ja henkilökunnasta. Clintillä ja Lukella oli paljon sellaista tietoa kattojärjestömme S.H.I.E.L.D:in toiminnasta, joka kiinnosti Lokia.
  Loki puolestaan kertoi oman versionsa Thor-episodin tapahtumista: kuinka hän oli saanut selville syntyperänsä jääjättiläisenä – tieto, jonka hänen omat ottovanhempansa olivat häneltä koko elämänsä pimittäneet. Kuinka harmiton kiusanteko oli kasvanut eeppisiin veljestaistelun mittoihin kun hänen käsityksensä itsestään oli pala palalta murentunut. Ja kuinka kaikki oli sitten loppujen lopuksi mennyt pieleen, Thor oli jäänyt Asgårdiin ja hän oli pudonnut Maailmanpuun haaroja pitkin tuntemattomaan paikkaan, jossa hän oli saanut toisen mahdollisuuden: mahtavan valtikan ja uuden tehtävän. Ja tätä tehtävää hän oli nyt täällä toteuttamassa, ja se tuntui parantavan hänen omaa käsitystä itsestään – että hän onnistuisi jossain ja pääsisi valtaan. Hän oli kuitenkin koko lapsuutensa ja nuoruutensa kuvitellut olevansa yhtä kelpo valtaistuimelle kuin veljensäkin.
  Kuuntelin tätä kaikkea mietteliäänä ja aloin ymmärtää mitä Lokin toiminnan takana oli. Hänelle ei ollut jaettu helppoja kortteja. Toki olin edelleen eri mieltä monista hänen valinnoistaan ja ratkaisumalleistaan, mutta kaiken kaikkiaan hänen toimintansa vaikutti asiayhteydessään loogiselta. Toki piti muistaa, että kuulimme hänen oman versionsa kaikesta tästä – Thorin Maan-vierailun raporteista sai taas hieman toisenlaisen kuvan kaikesta. Varsinaisia ristiriitaisuuksia en näiden kahden kertomuksen välillä kuitenkaan havainnut, joten todennäköisesti kyse oli vain saman tarinan eri puolista.

  Ennen pitkää saavuimme tukikohtaamme. Clint oli viisaasti piilottanut meidät maan alle, ja pinnalta katsottuna paikka oli hyvin merkityksettömän näköinen vanha, autioituva asuinalue kaupungin laidalla. Rauhallisen pinnan alla kuitenkin kuhisi: monialainen yhteistyö toimi lähes saumattomasti kun maapohjainen kellarikerros muunnettiin nopeasti riittävän tasoiseksi tutkimusasema-laboratorioksi. Aseistetut miehet, valkotakkiset tutkijat ja muu ylläpitävä henkilökunta häärivät kuin olisivat pitkäänkin työskennelleet yhdessä. Osa tietysti olikin, ja kaikilla oli jotain S.H.I.E.L.D:iä vastaan. En ollut varma, tarvitsiko Lokin edes käyttää mielenhallintaa tähän porukkaan, osan silmät näyttivät ainakin normaaleilta kun vaivihkaa vilkaisin.
  Erik oli nyt täysin Tesseraktin lumoissa, jopa pahemmin kuin ennen. Tämä sopi Lokille varsin hyvin, ja hän vaikutti tyytyväiseltä siihen intoon, jolla Erik paneutui Tesseraktin vakauttamiseen. Ymmärsin heidän välisistään keskusteluista, että tähtäimessä oli väylän avaaminen sinne, mistä Loki oli tullut. Sillä erotuksella, että ovi pysyisi auki eikä oviaukko sortuisi, kuten aiemmin oli käynyt.

  Katselin aika paljon sivusta, autoin missä voin, pääasiassa tavaroiden siirtelyssä tai pidin jonkun levyn tai palkin toista reunaa paikallaan asennusvaiheessa – hyvin tavanomaisia käytännön töitä. Kukaan ei sen kummemmin kysellyt minulta mikä varsinainen hommani oli, kaikki kohtaamani tyypit olivat vain tyytyväisiä kun saivat ylimääräisen käsi- tai jalkaparin käyttöönsä sillä hetkellä.
  Jossain vaiheessa kuitenkin väsähdin ja istahdin pitämään pienen evästauon. Clint istahti viereeni ja kysäisi:
  ”No, mitä olet mieltä?”
  ”Riippuu vähän mistä pitäisi olla mieltä… Mutta täytyy sanoa että olet tehnyt hienoa työtä, en tajunnut että hallitset tällaisen monipuolisen organisoinnin! Luulin että olet vain hieman tavallista havainnointikykyisempi, no, tehtävänsuorittaja. Hyvää työtä!” Hymyilin. Olin aidosti vaikuttunut tästä kaikesta.
  ”No, onhan minulla hyvät ainekset käytettävissäni. Tiesitkö esimerkiksi, että Loki pystyy pitämään meitä näkymättömissä? Sen takia pääsimme myös pakenemaan ilman, että meitä seurattiin. Mutta totta kai on parempi toimia maan alla jos haluamme jatkossakin pysyä piilossa. Turhaan söisi Lokin henkilökohtaisia voimia jos hän joutuisi piilottelemaan tällaista joukkoa yötä päivää. Sen lisäksi minulla taitaa olla täydellinen koulutus ja kokemus juuri tällaiseen tehtävään. Vielä kun pääsisi ulos lennättämään nuolia!” Clint hymyili leveästi. Hän tosiaan nautti jousella ampumisesta.
  Juttelimme hetken, ja kerroin olevani käytettävissä, jos hän tarvitsisi apuani, joko psykologina tai jokapaikan höylänä. Tuntui mukavalta jutella Clintin kanssa niin kuin ennenkin – kuin mitään ei olisi tapahtunut tässä välillä. En enää ollut kovin loukkaantunut siitä, ettei ammattitaitoani noteerattu täällä. Voisin kuitenkin auttaa niin monella tavalla. Enkä varsinaisesti tarvinnut psykologin titteliä kirjoitettuna henkilökorttiini, voisin soveltaa ammattitaitoani käytännön töiden ohessa, vaivihkaa ja pehmeästi.

  Nautin tällaisesta hyörinästä, kun kaikki tapahtui sujuvasti ja suunnitellusti. En osannut olla pahoillani siitä, että se oli osin mielenhallinnan tuomaa tahdosta riippumatonta yksimielisyyttä; olinhan siinä sopassa itsekin. Tiesin, että myös Mark nauttisi tästä, kun kaikki tapahtui sovitusti ja tehokkaasti. Miten sujuvaa kaikki onkaan, kun ihmisillä ei ole sitä ”muuta elämää”, jota pitäisi huomioida töiden ulkopuolella. Toki tiedostin, että teknisesti ottaen näilläkin ihmisillä varmaan oli perheet, mutta kukaan ei ajatellut sen tyyppisiä asioita juuri nyt. Kaikki keskittyivät käsillä olevaan, ja se tuntui mielekkäältä.
  Aioin etsiä Markin käsiini pientä juttuhetkeä varten, kun melkein törmäsin Lokiin. Hän harppoi kulman takaa pitkillä jaloillaan, pitkä kaveri kun oli, ja onnistuin juuri ja juuri väistämään. Siinä sitten olin vähän hämmentyneenä selkä seinää vasten, kun hän kääntyikin minua kohti.
  ”Juuri sinua etsinkin. Tule.”
  Seurasin häntä onnellisena kuin kultainen noutaja isäntäänsä. En tosin tiennyt, saisinko kenties kehuja vai sittenkin haukkuja, mutta sillä hetkellä ajattelin saavani vain huomiota.

  Loki johdatti minut pieneen huoneeseen ja käski sulkemaan oven takanamme. Huoneessa ei ollut juuri mitään – maalattia, lamppu katossa ja muutama matto nurkassa, ehkäpä majoitushuone tai vastaava. Meillä ei varsinaisesti ollut hotellitasoisia mukavuuksia tukikohdassamme, sähköt ja juokseva vesi nyt kuitenkin. Ihmettelin, miksi olimme tulleet tähän huoneeseen. En kuitenkaan ehtinyt ihmetellä kauaa, kun hän ojensi kätensä, piteli kasvojani ja käänsi ne lamppuun päin. Hän ei sanonut mitään, mutta tarkasteli erityisesti silmiäni. En oikein tiennyt miten päin olisi pitänyt olla. Vaikka halusinkin huomiota, tämä alkoi jo tuntua hieman vaivaannuttavalta. Lopulta hän sanoi:
  ”Kaikki näyttää siltä miltä pitääkin. Siltikin…” hän ojensi sauvansa minua kohti ja kosketti rintakehääni, aivan kuten aiemminkin. Nyt en kuitenkaan tuntenut mitään muutosta. Sanoinkin:
  ”Ei sillä ole vaikutusta. En ainakaan tuntenut mitään. Ensimmäisellä kerralla vaikutus oli huomattava, mutta en usko että toisto tuo lisää tehoa tässä asiassa.”
  ”Niin arvelinkin. Kysyn sinulta nyt kuitenkin: Kenelle olet uskollinen?”
  ”Sinulle, Loki.”
  ”Hyvä. Entä oletko sitä omasta vapaasta tahdostasi?”
  ”En. Sinä olet vallannut mieleni; meidän kaikkien mielet.”
  ”Katsos, siinä juuri se ongelma piilee – sinun ei pitäisi olla siitä tietoinen! Jos kysyisin samaa Selvigiltä tai Bartonilta, he kuvittelisivat tehneensä itse päätöksen seurata minua.”
  ”No Erikistä sen melkein uskookin”, naurahdin hieman, ”hän on ollut niin Tesseraktin pauloissa jo pitemmän aikaa, että varmaan seuraisi sitä minne se meneekin. Ehkei kuitenkaan uskaltaisi olla sinun joukoissasi ilman tuota mielenkääntötemppua.”
  ”Niin no, Selvig on asia erikseen, myönnettäköön. Hänen vaikuttimensa olivat olleet jossain määrin hallussani jo jonkin aikaa ennen Midgårdiin saapumistani.” Aivan, ajattelin, se selittääkin paljon.
  Loki oli mietteliäs, käveli hiljakseen ympäri tuota pientä huonetta ja yritti muotoilla seuraavaa kysymystään. Ymmärsin nyt, mikä häntä häiritsi, mutta en oikein käsittänyt, mitä haittaa tietoisuudesta sitten loppupeleissä olisi. Lopulta en enää kestänyt hiljaisuutta, ja kysyin itse:
  ”Mikä sinua siinä sitten vaivaa – siis siinä, että tiedän, ettei päätös ollut omani.”
  ”No kysytään vaikka näin: jos saisit tilaisuuden ’pelastautua’, eli antautua S.H.I.E.L.D:in agenteille, etkö tarttuisi siihen? Tai tarkemmin ajatellen, jos saisit tilaisuuden aiheuttaa meidän kaikkien kiinni jäämisen, tekisitkö niin?”
  ”Ensimmäiseen: en jättäisi sinua vapaaehtoisesti, joskaan en välttämättä uhraisi henkeäni auttaakseni sinut pakoon. Eli selviytymisen rajoissa: en haluaisi pois luotasi. Toiseen: ainoastaan, jos se olisi tavoitteesi kannalta edullinen ratkaisu.”
  ”Hmm, mielenkiintoinen ajatus, tuo jälkimmäinen. Mutta selvyyden vuoksi: olet siis täysin minun puolellani?”
  ”Tuohon on pakko vastata kyllä ja ei. Se mitä teen, perustuu siihen, etten ole kenenkään puolella. Olen kaikkien puolella. Haluan aina löytää ratkaisun, joka on kaikkien – kokonaisuuden – kannalta paras. Ja siitä puheen ollen”, innostuin jo vähän paasaamaan, ”vaikka olen puolellasi, en siltikään pidä siitä, miten hoidat asioita. Ensinnäkin tapat ihmisiä vähän liian helposti. Näyttäisi siltä, että toimit kuin haavoittunut eläin tai kuivuuden uhkaama kasvi – kasvitkin ottavat riskejä kun haluavat selviytyä, siinä ei ole mitään kovin hienoälyllistä! Toimintamallisi ei tällä hetkellä ole kasvin logiikkaa kummempi! Ja sitten toiseksi kuvittelet, että kaiken ratkaisu on se, kun pääset valtaan – siitähän ne hallitsijan ongelmat vasta alkavat! Oletko miettinyt, mitä käy, kun se todella tapahtuu, ja Maa on vallassasi? Vai onko sinulle tärkeää vain se, että sitten vasta koet olevasi onnistunut ja arvokas? Minä sanon sinulle: olet arvokas jo nyt! Mieti vaikka Thoria – tiedän, että vertaat itseäsi häneen. Sen perusteella mitä hänestä tiedän, voin sanoa ainakin tämän: hänkin on tehnyt paljon itsekkäitä ratkaisuja, eikä todellakaan toiminut mitenkään ylevästi koko aikaa. Hänkin on tappanut paljon vääristä syistä. Ja kaiken sen sekoilun jälkeen yksi hyvä teko riitti siihen, että hän oli arvollinen saamaan vasaransa takaisin. Mieti vaikka tätä: juuri nyt sinä et ole yhtään sen vähemmän arvollinen, kuin Thor oli viimeksi täällä ollessaan.”
  Haastava, hieman ilkikurinen pilke oli hävinnyt Lokin silmäkulmasta ja hän näytti kuuntelevan täysin vakavissaan, mitä sanoin. Sitten hän lähestyi minua, ja hieman yllättäen halasi. Hän kuiskasi vielä korvaani:
  ”Kiitos. Hetken jo uskoin sinua tuossa.”
  Sitten hän lähti pois ja jätti minut yksin miettimään mitä olin juuri tullut sanoneeksi.
  Ohhoh, olipa taas avautuminen. Loki todella saa minut kiihtymään nollasta sataan alta aikayksikön. Eikä tainnut olla edes kovin jäsennellysti ilmaistu tuo, mitä yritin sanoa. No, hän tuntui kumminkin ymmärtävän pointtini. Toivottavasti hän ymmärtää nyt, että minuun voi luottaa. Tai ainakin hahmottaa, missä asioissa minuun voi luottaa ja missä ei…

  Mietin syntyjä syviä ja yritin ymmärtää kaikkea ja kaikkia. Kävelin vain käytäviä eteenpäin päämäärättömästi, enkä juuri katsonut eteeni. Olin ilmeisesti kulkeutunut lähelle piilopaikkamme ydintä ja Tesseraktin tutkimuspaikkaa, koskapa kuulin Erikin äänen hehkuttavan:
  ”Tämä on ihmeellistä! Tesserakti on avannut eteeni niin paljon – niin paljon enemmän kuin vain tietoa, se on avannut minulle… totuuden!”
  Kurkistin kulman takaa ja näin Lokin vastaavan pölyltä suojaavien muoviseinien takana työskentelevälle Erikille:
  ”Tiedän, se, tuota… se koskettaa kaikkia eri tavoin.” Oliko Loki yhä häkeltynyt kohtaamisestamme, vai pelkästään Erikin maniasta Tesseraktia kohtaan? Sitten hän puhutteli sivullaan olevaa Clintiä: ”Entä mitä se on näyttänyt sinulle, agentti Barton?”
  ”Seuraavan kohteeni.” Clint pääsi taas asian käytännölliseen ytimeen nopeasti ja tarkasti kuin lentävä nuoli. Erikiin tämä ei tosin tehnyt vaikutusta, koskapa hän naurahti:
  ”Tällä kaverilla on vähemmän sielua kuin aidanseipäällä! Ei ihme että hän toi meidät tähän, tähän… hautakammioon työskentelemään!”
  ”No, Radissonilla ei ole tarjota kolminkertaista lyijyvuorausta S.H.I.E.L.D:in ja tuon kuution välille”, vastasi Clint jo vähän närkästyneenä. Erik kohautti olkapäitään ikään kuin todetakseen että onhan siinä järkeä, mutta ei se silti kovin sielukasta ole, ja palasi töihinsä. Loki sen sijaan jatkoi:
  ”Huomaan, miksi Fury valitsi juuri sinut vartioimaan sitä.”
  ”Furysta puheenollen, hänen olemassaoloaan täytyy sietää vielä toistaiseksi”, Clint kertoi ja kaksikko lähti kävelemään pitkin käytävää. ”Niin kauan kuin hän on ilmassa, en voi paikallistaa häntä. Ja hän tulee kokoamaan tiimin meitä vastaan.” He kävelivät ohitseni, ja seurasin jonkun matkan päästä uteliaana.
  ”Onko tämä tiimi suurikin uhka meille?” Kysyi Loki.
  ”Todennäköisemmin he ovat uhka lähinnä toisilleen. Mutta jos Fury saa heidät ruotuun – ja niin saattaa jopa käydä – heistä saattaa muodostua jonkinlainen riesa.”
  ”Sinä ihailet häntä”, Loki totesi enemmän kuin kysyi.
  ”Hän näkee asiat selkeästi.”
  ”Siksikö et onnistunut tappamaan häntä?” Loki heitti epäilyksensä ilmoille. Clint pysähtyi niille sijoilleen, ei varsinaisesti hämmentynyt, mutta ehkä tutkisteli hiukan sisintään, ja vastasi sitten:
  ”Voi olla. Olin vielä hieman sekavana – enkä ole parhaimmillani käsiaseen kanssa.” Vastaus tuntui riittävän Lokille. Hän jatkoi:
  ”Saat luvan kertoa minulle kaiken tästä Furyn tiimistä – haluan koetella heitä toden teolla.” Clint nyökkäsi vastaukseksi, ja Loki jatkoi: ”Ja minä, minä olen kyllästynyt kyyhöttämään täällä varjoissa – tarkoitukseni on hallita tätä maailmaa, ei hautua sen uumenissa!”
  ”Siinä on riskinsä”, totesi Clint neutraalihkosti. Mikäli hän ei olisi ollut Lokille alisteinen, hän olisi varmasti huomauttanut kaikenlaisten näyttävien liikkeiden strategisesta järjettömyydestä tällä hetkellä. Nyt hänen oli vain pakko ajatella kahta kovemmin, miten mahdollistaa Lokin turhautumisen purkaminen pilaamatta koko suunnitelmaa. Loki sen sijaan tuntui vain innostuvan Clintin kommentista, hänen kasvoilleen levisi pahanilkinen virnistys ja hän kommentoi:
  ”Kyllä vain.”
  ”No, jos ajattelit tehdä itsesi tiettäväksi maailmalle, voisimme ehkä käyttää sitä hyödyksi strategisessa mielessä.” Clint oli tosiaan ajatellut nopeasti. Loki suorastaan hehkui, hän tuskin malttoi odottaa maan pinnalle pääsyä.
  ”Sano vain, mitä tarvitset”, Loki kehotti. Clint oli kävellyt jousensa luo ja otti sen esiin. Hänkin kaipasi toimintaa, tiesinhän minä sen.
  ”Tarvitsen harhautuksen. Ja erään silmämunan.”
  ”Siinä on suunnitelma minun makuuni. Kerro toki lisää” Loki virnisteli edelleen.

  Clint kertoi suunnitelmansa. Erik oli aiemmin ilmaissut tarvitsevansa iridiumia Tesseraktin vakauttamiseen, mutta ongelmana oli, ettei sitä ihan joka apteekista tai edes tutkimuslaitoksesta löytynyt. Saksassa oli kuitenkin sellainen paikka, josta sitä olisi mahdollista varastaa riittävä määrä tähän tarkoitukseen.
  Siistein tapa murtautua iridiumin luo vaati kuitenkin iiristunnistautumista. Tavallisemmat vorot olisivat tässä kehitelleet jonkun älyttömän virheherkän monivaiheisen suunnitelman, jolla saadaan henkilön värikalvosta kuva tämän tietämättä, jotta päästään salaa murtautumaan iridiumholviin – tai vaihtoehtoisesti turvautuneet raakaan voimaan ja räjäyttäneet ovet ja kaikki muutkin esteet tieltään. Ensiksi mainittuun ei – ilmeisen virheherkkyyden lisäksi – oikein ollut aikaa eikä Lokilla tainnut riittää kärsivällisyyskään, ja jälkimmäinen vetäisi turhaan huomion itse varkauteen.
  Clintin strateginen silmä ei ollut vielä lakannut ällistyttämästä minua. Hänen suunnitelmansa oli nerokas, joskin mielestäni turhan väkivaltainen. Loki pääsisi ulos leikkimään ja veisi huomion pois siitä, mitä varsinaisesti olimme tekemässä. Sillä aikaa Clint, Luke ja muut veisivät iridiumin huomiota herättämättä.
  ”Tämä suunnitelma on siinä mielessä hyvä, että jos jokin menee pieleen niin se todennäköisesti vain parantaa lopputulosta”, summasi Clint. ”Kerään vain tarvittavat miehet ja varusteet, niin olemme valmiita lähtöön.”
  ”Loistavaa”, Loki käänsi katseensa minuun. ”Ja sinä tulet minun mukaani.”
  Clint kurtisti aavistuksen kulmiaan, mutta tajusi, ettei Lokille vastaan väittäminen edelleenkään kuulunut hänen toimenkuvaansa. Hän kuitenkin kysyi:
  ”Mitä tarkoitusta varten? En tahtoisi olla epäkunnioittava, mutta hänellä ei ole lainkaan kokemusta kentältä.” Olin tietysti teoriassa samaa mieltä, mutta koska olin juuri pääsemässä mukaan, ei tullut mieleenikään ilmaista epävarmuuttani siinä hetkessä.
  ”Niin, kuten totesin, hän tulee minun mukaani, sanotaanko sitten vaikka katsojaksi. Hyvä näytös tarvitsee aina yleisön.” Loki hymyili valloittavasti. En ollut varma, yrittikö hän saada mielenrauhani järkkymään kun halusi minun näkevän itsensä pahanteossa. Ehkä hän halusi pitää minut havainnointietäisyydellä, koska olin tietoinen tilastani eikä hän luottanut minuun. Tai sitten hän vain tykkäsi kun sanoin häntä arvokkaaksi ja halusi kuulla sitä tarpeen mukaan lisää – mene tiedä.
  ”Tämä selvä”, totesi Clint melko neutraalisti ja lähti tekemään valmisteluja.
Sorry. Too many paradigm shifts. Nowadays, I just see the matrix.

Diinuli

  • ***
  • Viestejä: 109
Luku 3

  Kävelimme muina humanoideina Stuttgartilaiseen museoon. Meneillään oli jonkinlainen gaala, ehkä näyttelyn avajaiset? Tiesin, että kaipaamamme silmämuna oli täällä jonkun päässä, ja ajatus puistatti minua, mutta samalla olin innoissani tästä kaikesta. En ollut ikinä ollut ulkoisesti näin hyvin laitettu, ja näin hienoissa tilaisuuksissakaan tuli harvemmin käytyä. Myös Loki näytti varsin tyylikkäältä, joskin hohtava kivi kävelykepin päässä näytti hieman huomiota herättävältä. Mutta ulkopuolisten silmissä olisimme kuitenkin vain pitkä, hieman eksentrinen herrasmies ja mustavalkoiseen muotiluomukseen verhoutunut daami. Se, miten tähän oli päästy, olikin jo asia erikseen.

*****

  Ennen lähtöämme Loki oli vielä käynyt pitämässä neuvoa Erikin ja Markin kanssa, jotta heillä olisi selvät sävelet iridiumin saatuaan. Sitten olimme nousseet lentokoneeseen, ja Saksan kamaralle päästyämme olimme jatkaneet autoilla Stuttgartin keskustaan. Luke oli tipauttanut meidät syrjäiselle kadulle melkein museon viereen, ja tiemme Clintin ja Luken joukon kanssa olivat eronneet. Vasta sitten Loki oli kiinnittänyt huomion ulkoiseen olemukseemme.
  ”No, me olemme menossa arvokkaaseen tapahtumaan käyttäytymään huonosti. Minä taidan olla yli- ja sinä alipukeutunut?” Loki kohotti toista kulmaansa ja siveli kevyesti leukaansa ikään kuin arvioiden monta päivää päällä olleiden työpaitani ja -housujeni gaalakelpoisuutta. Hän itse oli alusta asti ollut jonkinlaisessa taistelu- ja seremonia-asun välimuodossa: paljon mustaa nahkaa, siellä täällä koristeellisia metalliosia ja kullanhohdetta, korostusvärinä kangasosissa tummaa vihreää.
  ”Minulla ei kyllä ollut erityistä aikomusta käyttäytyä huonosti, eikä sen puoleen vaihtaa vaatteitakaan. Ja muutenkin, tuskin meillä on aikaa shoppailulle tässä välissä?”
  Loki vain naurahti ja lähti kävelemään lähes pimeällä kujalla kohti museon edessä olevaa aukiota. Seurasin puoli askelta jäljessä, ja yhtäkkiä tunsin viileän ilmavirran nilkoissani. Hämmennykseni oli kohtalainen, kun vilkaisin alas ja näinkin housunlahkeiden sijaan iltapuvun helman. Loin silmäyksen asuuni, ja totesin olevani tyylikäs. Hymyilin, vaikka olinkin vielä vähän häiriintynyt siitä, etten ollut huomannut, kun Loki vaihtoi vaatteeni. Katsahdin häneen, ja ehkä en yllättynyt enää niin paljoa, kun havaitsin hänenkin vaihtaneen lähes normaaliin, joskin juhlalliseen, asuun. Tumma puku sopi hänelle, ja vihreää oli vielä jäljellä tehostevärinä kaulahuivissa. Keihäsase oli menettänyt teränsä ja saanut erikoisen kävelykepin muodon.

*****

  Siinä siis olimme keskellä tätä kaikkea suurehkossa salissa. Liikuimme hiljalleen ihmisjoukossa kuin ketkä tahansa kulttuurin ystävät jotka halusivat näyttäytyä seurapiireissä ja jutella mukavia aiheesta ja sen vierestä. Tajusin äkkiä, että kaikki tämä voisi kohta olla historiaa – ihmiskunta mukavasti planeetallaan käymässä pieniä ja isoja sotia keskenään, sotkemassa ja muokkaamassa elinympäristöään, kehittelemässä kulttuuriaan kaikessa rauhassa, ilman muiden elämänmuotojen puuttumista asiaan.
  Tajusin kuinka sisäänpäin kääntyneitä ja puolustuskyvyttömiä olimme. Jos olin oikein ymmärtänyt, Asgårdilaisten väylä Maahan oli tuhoutunut Thorin ja Lokin keskinäisessä välienselvittelyssä, joten sieltä suunnalta tuskin oli odotettavissa mitään apua. Loki saisi kohta tuekseen valloittaja-armeijan kaukaa avaruuden toiselta laidalta. Armeijan, jota loppujen lopuksi hallitsi joku tuntematon hahmo joka oli lähettänyt Lokin Maahan Tesseraktin perään.
  Jos kaikki menisi suunnitelman mukaan, Loki itse olisi kohta ihmiskunnan ainoa toivo. Ainoa, jolla olisi valtuuksia puolustaa meitä avaruuden muita kansoja tai vaikkapa tuota tuntematonta toimeksiantajaansa vastaan. Ajatus oli pelottava, ja huomasin, ettei silmämuna-asia enää juuri häirinnyt minua.
  Äkkiä huomasin, ettei Loki enää ollut kanssani. Tähyilin ympärilleni, mutta en nähnyt häntä. Niin pitkän miehen olisi pitänyt kyllä erottua jopa tällaisessa väentungoksessa. Sitten näin välähdyksen ja katsahdin yläviistoon – siellä hän kulki hohtavapäisine kävelykeppeineen ylätasanteella. Se, mitä sitten tapahtui, oli sanalla sanoen kamalaa – huolimatta siitä että olin lietsonut itseni eksistentiaaliseen kauhuun, joka laimensi reaktiotani arkisempiin kauhuihin.

  Loki laskeutui alas leveitä kaartuvia portaita kuin maailman omistaja, hujautti huvikseen kepillään portaiden alapäässä seisovaa vartijaa päähän – tämä kaatui iskun voimasta maahan – ja jatkoi siitä suoraan kohti puheenvuorossa mikin takana olevaa miestä kohti. Hän nappasi puhujan mukaansa ja heitti tämän vaivattomasti selälleen salissa sijaitsevalle uhripaadelle. Jo nyt yleisö oli tyrmistynyt, mutta kun Loki otti omituisen laitteensa takintaskustaan ja alkoi nähtävästi porata miehen silmää tämän sätkiessä, he alkoivat juosta kauhuissaan pois.
  Ymmärsin, että tarvitsimme tuon silmän. Sitä en kuitenkaan ymmärtänyt, miksi se piti ottaa tuolla tavalla sadistisesti. Yritin keksiä jonkun selityksen, jossa Loki ei nauttisi nimenomaan silmittömän väkivallan käytöstä viatonta sivullista kohtaan, mutta en keksinyt. Tämä kaikki sai minut voimaan pahoin, ja jos olisin ollut oksentavaa tyyppiä, olisin oksentanut siinä paikassa. En kuitenkaan juossut ulos muun joukon mukana. En vain voinut.
  Olin vihainen Lokille ja surullinen hänen puolestaan, ja jos olisin voinut, olisin rakastanut hänet ehjäksi – olisin matkustanut ajassa ja avaruudessa ja adoptoinut itse omaksi lapsekseni, täyttänyt hänen elämänsä rakkaudella – alusta hamaan kuolemaani asti, niin ettei hänen olisi koskaan tarvinnut tehdä tällaisia valintoja. Toisaalta, se vähä mitä tiesin hänen ottoäidistään, puhui sen puolesta että se kortti oli hyvinkin saatettu jo käyttää. Tunsin syvällistä voimattomuutta kaiken sen edessä – olivatko toiset vain tuomittuja pahuuteen? En voinut hyväksyä sellaista maailmanselitystä, en vielä tässä vaiheessa ainakaan. Se, etten voinut lakata pitämästä hänen puoliaan, alkoi käydä psyykelleni todella raskaaksi.
  Tämän kaiken aikana Loki oli tyyni ja tyytyväinen, ja kun silmän tiedot oli saatu välitettyä tuon laitteen avulla iridiumholvin ovella odottavalle Clintille, hän seurasi paennutta kansaa viileään yöhön. Mennessään hän viittasi minut seuraamaan ja katsahti minuun ohikiitävän hetken kasvoillaan hyvin moniselitteinen ilme. Ehkä hän katui sitä, että pakotti minut näkemään tuon kamaluuden. Jos ajattelisin, että se mahdollinen häivähdys katumusta hänen ilmeessään tarkoittaisi sitä, että hän katuisi itse tekoa, olisin toiveajattelun kruunaamaton kuningatar.

  Joka tapauksessa, seurasin häntä pienen matkan päästä. Ulos päästyään hänen asunsa muuttui jälleen, tällä kertaa loisteliaammaksi versioksi alkuperäisestä musta-kulta-vihreästä nahkapainotteisesta asusta. Hän palautti sauvansa taas pitkäksi teräväpäiseksi keihääksi, kehitti hartioilleen pitkän tummanvihreän viitan ja kasvatti päähänsä kultaisen pukinsarvisen kypärän; jokseenkin naurettava, mutta hyvin selkeää kieltä puhuva asuvalinta.
  Ja taas hän teki sen, mitä olin ihmetellyt jo ensimmäisellä automatkalla: monistui, tällä kertaa useammaksikin kappaleeksi. Hän saarsi ihmisjoukon ja puhutteli heitä:
  ”Polvistukaa edessäni.” Kun väki vain hyöri ympäriinsä hädissään, hän iski keihäänsä voimalla maahan ja huusi:
  ”Sanoin: polvillenne!” Kauhistunut joukko lankesi polvilleen, jolloin Lokin kiivaus ainakin näennäisesti suli leveään virneeseen. ”Eikö tämä olekin yksinkertaisempaa? Eikö tämä juuri ole luonnollinen olotilanne?” Hän alkoi kulkea joukon keskitse. ”Tämä on ihmissuvun vaiettu totuus: te janoatte alistamista. Vapauden kirkas hohde kylläkin vetää teitä puoleensa, saatellen teidät taistelemaan keskenänne mielettömässä ja elämänilon kuluttavassa kamppailussa vallasta, identiteetistä… te olette luodut hallittaviksi. Aina loppujen lopuksi te päädytte polvillenne jonkun eteen.”
  Väkijoukosta nousi seisomaan vanha mies. Hän puhui hyvin rauhallisesti:
  ”Emme sinunlaistesi miesten eteen.”
  ”Ei ole olemassa minunlaisiani miehiä”, naurahti Loki ylimielisesti.
  ”Aina teitä on, tuollaisia miehiä.”
  ”Katsokaa vanhustanne”, sanoi Loki ja kohotti keihäänsä pään miestä kohti, ”kun teen hänestä varoittavan esimerkin.” Sauvan päähän kiinnitetty kivi alkoi lisätä hohdettaan ja humista uhkaavasti.
  Siinä sekunnin murto-osassa luovutin. Käänsin katseeni pois. En pystyisi elämään tämän kanssa, että olisin tällaisen miehen puolella. Juoksisin pois ja hyppäisin lähimmältä sillalta alas. Tai jotain, kunnes vapautuisin tästä kaikesta.

  Ehdin juuri ja juuri ajatella tämän kaiken, kun Loki ampui miestä kohti. Osumaa tuo vanhus ei kuitenkaan koskaan saanut, koska puna-sini-valkoisiin pukeutunut sankari torjui laukauksen kilvellään viime hetkessä. Kapteeni Amerikka oli saapunut paikalle. Laukaus kimposi vielä takaisin osuen Lokiin, joka kaatui iskun voimasta maahan.
  Olin huojentunut, vaikkakaan mielipiteeni Lokista ei ollut muuttunut mihinkään. Tiesimmehän me odottaa heitä, mutta tuskinpa hän sen varaan laski, että joku sankaritiimistä ilmestyy viime hetkellä pelastamaan urhean vanhuksen.
  Torjuttuaan laukauksen Kapteeni käppäili näennäisen rauhallisesti kohti Lokia, tämän noustessa takaisin seisomaan.
  ”Kuule, viimeksi kun kävin Saksassa, eräs miekkonen korotti itsensä muiden yläpuolelle. Meille tuli jonkin verran erimielisyyksiä.” Kapteeni heitti Lokia Hitler-kortilla – olettaen, että tämä todella oli se alkuperäinen Kapteeni, Steve Rogers. Clint oli kyllä kertonut Lokille Kapteenin löytyneen jäätiköltä, mutta oli silti hieman outoa nähdä tuon menneisyydestä tutun sotasankarin kävelevän ilmielävänä edessämme.
  ”Sotilas”, Loki nimesi miehen ja jatkoi pilkallisesti, ”ajastaan jälkeen jäänyt mies.”
  ”Minä en kuitenkaan meistä ole se, jolla ei ole aikaa jäljellä”, heitti Steve takaisin juuri kun S.H.I.E.L.D:in hävittäjä saapui häälymään yläpuolelle tämän taustatueksi. Naisääni hävittäjästä komensi kaiuttimen välityksellä:
  ”Loki, pudota aseesi ja antaudu!”
  Loki vastasi tuttuun tapaansa tulittamalla sotakonetta, joka sai juuri ja juuri väistettyä laukauksen. Samassa Kapteeni oli kuitenkin jo heittänyt Lokia kilvellään, ja sai kuin saikin osuman perille. Loki ei juuri tuosta eikä seuraavastakaan osumasta horjahtanut, mutta se ei Steveä lannistanut. Hän jatkoi taistelua, ja nousi joka kerta uudestaan Lokin heittäessä hänet tieltään. Väki huomasi tilaisuutensa tulleen ja pakeni paikalta.
  Viimein Loki pääsi kunnolla niskan päälle ja vaati Steveä polvistumaan. Kapteeni kuitenkin totesi vain:
  ”En tänään!” ja jatkoi uudella vimmalla taistelua. He olisivat varmasti jatkaneet vielä jonkin aikaa, ellei yläpuolellamme sijaitseva hävittäjä olisi hämmentänyt tilannetta alkamalla soittaa AC/DC:tä kaiuttimistaan. Sitten jokin pieni singahti esiin kerrostalojen lomasta ilman halki kiitäen ja ampua pasautti Lokia niin että tämä lennähti selälleen rappuja vasten melko epäergonomisen näköisesti. Laskeutuessaan se jokin paljastui New Yorkin omaksi sankariksi, Iron Maniksi. Metallisen sankaripuvun sisällä majaili tuon raskaan kevyen musiikin ystävä Tony Stark – ajoituksesta johtuen ja Tonyn maineelta tuntien arvelin, että tuo taustamusiikki oli nimenomaan häntä varten.
  Laskeuduttuaan rautamies paljasti dramaattisesti kaikki (tai ainakin useimmat) aseensa ja jäi tähtäämään Lokia haastaen:
  ”Sinun siirtosi, Poromies.”
Loki häivytti pukunsa lisukkeet, kypärä mukaan lukien, ja nosti kätensä ylös antautumisen merkiksi.
  ”Hyvä siirto”, totesi Tony. Itse vältyin vain vaivoin purskahtamasta nauruun. Ihanaa, kiitos, vihdoinkin mies, joka ei ota kaikkea niin kuolemanvakavasti, jonka ei tarvitse korostaa omaa uskottavuuttaan mahtipontisin sanankääntein. Tajusin olevani kulmakarvojani myöten täynnä Lokin – ja miksei Stevenkin – eeppisyyttä. Kunpa vain saisin mieleni takaisin, niin minun ei tarvitsisi olla niin kiintynyt Lokiin.

  Kone laskeutui tyhjentyneelle aukiolle, ja Loki antoi saatella itsensä sisään. Ulkoisesti hän vaikutti kovin nöyrältä, mutta tiesin hänen jo punovan seuraavia juoniaan. Itse seisoin hölmönä siinä aivan lähellä, jälleen työvaatteissani, ja olisin varmaan jäänytkin seisoskelemaan, ellei Tony olisi pannut minua merkille. Hän aivan ymmärrettävästi ihmetteli, miksi yksi ei ollut juossut karkuun. Hän avasi kypäränsä, osoitti minua ja kysyi yleisesti:
  ”Ja kukas hän on?”
  ”Vaikeasti määriteltävä, jos minulta kysytään”, tokaisi Loki ja virnisti ohimennen suuntaani. Vastasin kylmimmällä katseellani, joka ei suoraan sanottuna ollut kovin jäätävä, koska en ollut tähän astisessa elämässäni katsonut sellaisen osaamista tarpeelliseksi.
  ”Kasvojentunnistus kertoo hänen olevan Pegasus-projektin työntekijöitä… psykologi. Liekö käännytetty samalla lailla kuin agentti Barton”, naisääni koneen sisältä huuteli asiaa.
  ”No sitten”, huudahti Tony suuntaani, ”oletko siis hänen puolellaan nyt vai?” Nyt oli Lokin vuoro nielaista huvittuneisuutensa. Hän muisti hyvin, että oli erehtynyt itse kysymään juuri tuota seikkaa. Kiirehdin vastaamaan:
  ”Epäselvyyden vuoksi todettakoon, että olen tasapuolisesti kaikkien puolella. Mutta Loki on ainut, jonka puolella en tällä hetkellä ole vapaaehtoisesti. Eli selvyyden vuoksi: olen kokenut saman kohtalon kuin Clint – anteeksi, agentti Barton.”
  ”Tämä selvä”, vastasi Tony, ”entä oletko millään tapaa aseistettu?”
  ”Vain mielelläni ja kielelläni”, yllyin käyttämään sanankäänteitä.
  ”Hmm okei”, Tony hymyili silmäkulmillaan, ”sitten minun on vain käskettävä sinua hillitsemään mielesi ja kielesi ja tulemaan meidän mukaamme. Valitettavasti olet tässä tilanteessa yhtä lailla vankimme kuin Lokikin, vaikka vaikutatkin uhkaavan ihmiskuntaa huomattavasti vähäisemmässä määrin.”
  Olin helpottunut, en olisi halunnut jäädä yksin outoon kaupunkiin vieraassa maassa. Tai no, ehkä Luke olisi hakenut minut, en ollut kuitenkaan varma olisiko hänellä ollut aikaa tai mahdollisuutta. Joka tapauksessa olin iloinen, ettei minun tarvinnut pohtia sitä nyt.

  Istuimme koneen takaosassa, minä Lokia vastapäätä. Hän oli kovin vähäpuheinen, ei oikeastaan sanonut mitään, kun häntä yritettiin kuulustella. Itse olisin mielelläni kertonut kaikesta kaiken, mutta ilmeisesti en voinut, koska se olisi pilannut suunnitelman. Aina kun yritin avata suuni, vaivautumisen tunne täytti minut enkä oikein löytänyt sanoja – alkoi tuntua, ettei minulla mitään sanottavaa oikeastaan ollutkaan, ei ainakaan mitään tärkeää. Tämä tosin koski vain strategisista seikoista puhumista. Epäolennaisuuksien kanssa ei ollut havaittavissa minkäänlaista ongelmaa.
  Tilanne kävi itselleni hyvin selväksi, kun Tony yritti ohimennen kuulustella minua:
  ”No, mietin tässä vain, jos olet olevinasi tasapuolisesti kaikkien puolella, niin etkö sitten olisi Lokin apuna myös ilman hänen mielenhallintatemppujaan? Tai tarkemmin ottaen, miten nykytilanne eroaa siitä että olisit korviesi välistä vapaa nainen?”
  No siten, että tiedän, mistä löydätte Clintin ja että teidän pitäisi mennä pysäyttämään hänet. Kertoisin, että tämä on harhautus, ja Lokin todellinen suunnitelma etenee hyvää vauhtia muualla. Mutta sanoin vain:
  ”Ei kai juuri mitenkään. Periaatteenani on aina etsiä paras mahdollinen ratkaisu kaikkien kannalta. Jotkut eivät usko sellaisiin ratkaisuihin, ja ajattelevat että toisen tappio on toisen voitto – yhdelle annettu on toiselta pois – ja sitä rataa. Sellaisissa tapauksissa minun pitää vain vakuuttaa osapuolet sellaisen kaikille edullisen ratkaisun olemassaolosta. Varmaan tekin ajattelette nyt, että Lokin voitto on teidän tappionne ja päinvastoin. Mutta vakavasti puhuen, enhän pystyisi vastaamaan tuohon muuta kuin siitä vapaasta mielestä käsin. Nythän voin vaikka paraikaa olla aivopesemässä teitä Lokin puolelle, mistäs sinäkin sen tietäisit.” Hymyilin leveästi, ikään kuin olisin kovastikin niskan päällä tässä keskustelussa. Oikeasti oli vain kiva, että joku oli kiinnostunut pääni sisällöstä.
  Tony vain naurahti, pilke silmäkulmassa näkyi jos osasi katsoa.
  ”Totta. Taitaa siis olla parempi laittaa sinulle jonkinlainen suukapula, ettet pääse käyttämään tuota tuhoisaa asettasi.”
  ”No nyt sä vaan flirttailet”, heitin vastaan ikään kuin paljastaen hänen jutustelunsa todellisen luonteen.
  ”Olkoonkin vaikka niin”, hän vastasi, ”mutta pointtini on ja pysyy. Mistä me tiedämme, ettei puheliaisuutesi tarkoitus ole vain harhauttaa meitä huomaamasta jotain olennaista?”
  Voi kökkö, hän on oikeassa. En saanut tällä mitään muuta aikaiseksi kuin sen, että vedin huomion pois sellaisista asioista, joita heidän olisi pitänyt huomata. Suljin suuni ennen kuin ennätin kissaa sanoa. Tony ihmetteli ensin, ja oli sanomassa jotain nasevaa, mutta vakavoitui sitten. Hän saattoi tajuta, mitä yritin vaikenemisellani viestittää. Loki oli ollut kuin ei olisi kuunnellut keskusteluamme, mutta hän loi minuun lyhyen, aika ilkeän katseen, kun olin tahallani vaiennut. Emme edelleenkään olleet puheväleissä, ainakaan minun puoleltani.

  Jonkin ajan kuluttua Nick otti yhteyttä radiolla:
  ”Kertooko hän mitään?” Nick tarkoitti nimenomaan Lokia, ei kai pitänyt minua mitenkään varteenotettavana tietolähteenä, kun olin kerran Lokin taikatemppujen alainen.
  ”Ei sanaakaan”, vastasi punatukkainen agentti, joka oli paljastunut yhdeksi Clintin ennakoiman vastaiskutiimin jäseneksi, Natasha Romanoffiksi.
  ”No tuokaa hänet vain tänne, aika alkaa käydä vähiin.” Nick oli syystäkin turhautunut.
  Radion vaiettua Steve ja Tony keskustelivat keskenään, heillä oli selvästikin jotain kitkaa välillään, ja Tony näytti suhtautuvan Steveen vähän pilkallisesti. Kieltämättä Steve otti itsensä vähän liian vakavasti minunkin makuuni, mutta en myöskään pitänyt Tonyn tavasta kuittailla terävästi ja olla sitten ikään kuin ei olisikaan loukannut toista.
  Äkkiä ukkonen jyrähti. Loki säpsähti, ja Steve kerkesi heti kommentoimaan:
  ”Mikäs nyt tuli? Et kai sentään pientä salamointia pelkää?”
  ”En ole ylen ihastunut siihen mitä sen jälkeen seuraa”, vastasi Loki hieman huolestuneen oloisena. Mietin, mikä ihme nyt saattaisi häntä noin huolettaa, kun jokin tömähti koneen katolle. Tony kiiruhti pukemaan kypäränsä ja avaamaan koneen lastausluukun.
  ”Mitä oikein aiot?” Kyseenalaisti Steve, mutta liian myöhään. Takaovelle tupsahti jo kutsumaton vieras. Hänellä ei näyttänyt olevan mukanaan mitään lentämiseen tarvittavaa apuvälinettä – viittakaan tuskin toimisi minkäänlaisena liitopukuna. Hän iski Tonyn kevyesti tieltään moukarillaan, nappasi Lokin mukaansa ja häipyi ulos myrskyyn.
  ”Tuokin vielä”, kommentoi Tony turhautuneesti.
  ”Taasko yksi Asgårdilainen?” ihmetteli Natasha.
  ”Onkohan hän meidän puolellamme?” arvaili Steve puolestaan.
  ”Sillä ei ole nyt väliä”, totesi Tony, ”jos hän vapauttaa Lokin tai tappaa hänet, Tesserakti on menetetty!”
  Tony kääntyi lähteäkseen miesten perään, jolloin Steve totesi:
  ”Stark! Tarvitsemme hyökkäyssuunnitelman!”
  ”Minulla on suunnitelma”, vastasi Tony, ”hyökätään!”
Tämän sanottuaan hän katosi yöhön. Stevelle ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin lähteä perään. Hän heitti laskuvarjon selkäänsä, mutta Natasha koetti antaa hänelle vielä mahdollisuuden perääntyä:
  ”Sinuna jättäisin tämän väliin, Kapu.”
  ”Ei ole minulle vaihtoehto.”
  ”Nuo tyypit, ne ovat peräisin legendoista, siis periaatteessa jumalia.”
  ”On vain yksi Jumala”, kommentoi Steve vielä lähtiäisiksi, ”enkä usko että Hän pukeutuu tuohon tyyliin.” Sitten hänkin oli poissa.

  Lähdimme välittömästi heidän peräänsä tarjoamaan taustatukea.
  ”Sehän oli Thor, eikö ollutkin”, rohkaistuin puhuttelemaan Natashaa.
  ”Juurikin hän.”
  Hyvä. Thor jos kuka voi puhua Lokille järkeä. Olin todella turhautunut, olisin totisesti halunnut olla kuulemassa mistä he puhuivat. Lokin kertomuksen mukaan Thorin olisi pitänyt luulla tämän kuolleen. Nyt vaikutti kuitenkin siltä, että Thor saanut selville Lokin elävän ja tullut estämään tämän maanvalloitusaikeet. Tässä hän ei välttämättä kuitenkaan onnistuisi, jos ei saisi Lokia avautumaan, koska todellinen suunnitelma eteni meistä riippumatta jossain aivan muualla.
 ”Kuule”, aloitti Natasha katkaisten mietintöni, ”tiedän, ettei sinulta ehkä kannata kysyä, koska et ole luotettava lähde, mutta haluaisin kuulla vastauksesi tähän yhteen asiaan: Tiedätkö mitään Clintin kohtalosta?” Hänen äänensävynsä kertoi minulle, että kyse oli jostain hyvin henkilökohtaisesti tärkeästä. Olin tuskallisen tietoinen siitä, etten pystyisi vastaamaan, ainakaan sellaisella tavalla, joka välittäisi hänelle mitään informaatiota. Olisin ehkä pystynyt sanomaan jotain, mutta mieluummin vaikenin kuin harhautin. Sen pystyin sentään vielä itse valitsemaan.
  Olin siis hiljaa ja katsoin Natashaa suoraan silmiin, vakavissani, ja hän katsoi takaisin, yrittäen lukea minua. Vaikutin ulospäin varmastikin vaivaantuneelta, auoin ja suljin suutani ikään kuin en olisi vain löytänyt oikeita sanoja. Luojan kiitos olin huono valehtelemaan, muuten olisin tullut tehneeksi viime päivinä paljon sellaista, jota aivan erityisellä tavalla katuisin myöhemmin. Lopulta vain käänsin katseeni pois ja lysähdin tuolissani, sen verran kuin nyt vyöt antoivat periksi.
  ”Hmm, okei. Ehkä jos hän olisi kuollut, olisit vain heittänyt sen minulle päin naamaa. Ehkä.”
  Niinpä. Clint on paitsi hyvinkin elossa, myös suoranainen avainhenkilö Lokin suunnitelmassa. Olisit hänestä ylpeä, jos hän ei sattuisi olemaan sinusta katsottuna väärällä puolella. Olisin sanonut.

  Yhytimme sankarit kun he olivat saaneet keskinäiset välinsä selvitettyä, ja ihme kyllä eivät olleet hukanneet Lokia siinä rytäkässä. Poimimme nelikon kyytiin läheisen metsän laidalta, ja matkamme jatkui kohti ilmassa olevaa lentotukialusta, joka oli huomattavasta koostaan huolimatta hyvin piilotettavissa. Tämä oli juuri se alus, joka oli pitänyt Nickin turvassa Lokilta tähän asti, ja nyt he olivat tuomassa Lokia paikan päälle. Omasta näkökulmastani nämä maan sankarit eivät olleet strategisesti kovin hioutuneita.
  Thor oli sentään saanut kuulusteltua Lokia, joka ei ollut tähän mennessä sanonut vastapelureilleen halaistua sanaa. Hän ehti kuitenkin vain alustavasti kertoa tänne tulemiseensa johtaneita seikkoja, kun olimme jo perillä, joten en ehtinyt kuulla, mitä Loki oli mahdollisesti kertonut. Minusta alkoi kuitenkin pikkuhiljaa vaikuttaa siltä, ettei Thorin ilmaantuminen ollut paljoa häirinnyt suunnitelmaamme.

  Lentotukikopteri oli kieltämättä komea näky, kun se ilmaantui eteemme kuun valaiseman repaleisen pilvimassan lomasta. Se oli painavan oloinen, ikään kuin se olisi maasta lohkaistu kappale, jonka leijuminen keskikorkeuksissa olisi jotenkin poikkeuksellisen luonnotonta.
  Heti laskeuduttuamme minut luovutettiin aseistetun henkilökunnan haltuun ja saateltiin lukittuun huoneeseen. Selliin, jos sitä sellaiseksi tahtoi sanoa.
  Huoneeni oli melkoisen karu. Ei sillä lailla karu kuin se piilopaikkamme maalattioineen ja vanhoine muurauksineen, vaan sillä toisella tavalla. Huoneessa ei ollut mitään ylimääräistä, kaikki oli täysin funktionaalista, ja tila oli hyvin hyödynnetty. Täällä oli myös täysin puhdasta – itse olin melko lailla päinvastaisessa tilassa. En ollut peseytynyt päiväkausiin! Minulle oli tuotu ruoka-annoksen mukana myös puhdas vaatekerta – saatoin vain arvailla Natashan olleen osallisena asiaan – joten käytin tilaisuutta hyväkseni; söin vatsani täyteen, peseydyin ja vaihdoin puhdasta päälle. Oloni oli mukavampi kuin… niin, en edes muistanut, milloin viimeksi olisin voinut käyttää olemisestani ilmaisua ”mukava”. Ylikierrokset alkoivat pikkuhiljaa laantua ja huomasin voivani rentoutua kohtuullisen pehmeällä patjallani. Olinkin juuri vaipumassa uneen, kun oveen koputettiin.
  ”Sisään.” Hyppäsin istumaan ja yritin päästä takaisin tajuihini mahdollisimman nopeasti. Ylikierrokset mokomat palasivat. Ovi avautui. Yllätyksekseni matalaan majaani astui itse suuri johtaja, Nick Fury. En pitänyt lainkaan asetelmasta. Tästä tulisi luultavasti todella kiusallinen keskustelu, ainakin minun puoleltani. Nick vaikutti onneksi rauhalliselta, vaikka tiesin, ettei hän voinut tosiasiassa olla kovin tyyni sisältä.
  ”No niin, minulle kerrottiin, että olet Lokin vaikutuksen alaisena, kuten Selvig ja Bartonkin. Siksipä en ajatellutkaan saada sinulta mitään tietoja ongittua; en aio luottaa mihinkään kertomaasi. Kuitenkin, saat nyt luvan kertoa omin sanoin, mitä sinulle on tapahtunut. Katsotaan sitten, miten sinun kanssasi edetään.”
  Mietin muutaman sekunnin. No, voisinhan yrittää.
  ”Teidän pitää vapauttaa Loki.”
  ”Kerro toki lisää.” Hän piilotti huvittuneisuutensa hyvin harjaantuneesti.
  ”Mm… hän on… hän on tavallaan ihmiskunnan ainoa toivo tällä hetkellä. Hän on tullut tänne kaukaa, mutta hänen jälkeensä tulee joku tai jokin, joka on meitä kaikkia vahvempi, ylivoimaisesti. Jos teette Lokin kanssa yhteistyötä, se olisi minusta meidän kaikkien kannalta parempi lopputulos.”
  ”Yhteistyötä? Hän on tappanut jo kymmeniä, ja vaikuttaa siltä, että hän voisi surutta tappaa lukemattomia viattomia lisää! Minä en – me emme – neuvottele sellaisten tahojen kanssa!”
  ”Sitten te olette itse ensimmäinen este ratkaisun tiellä.”
  ”Kuulehan. Haluaisin totta kai ajatella, että esittämäsi vaihtoehto on mahdollinen. Sanon nyt suoraan, että se taitaa kuitenkin olla vain harhautetun mielesi tuotosta. En usko, että tämä keskustelu johtaa tämän pidemmälle, joten jätän sinut nyt vain rauhassa viettämään tätä vankeuttasi täällä. Toivon totisesti, että keksimme, miten teidät palautetaan ennalleen.”
  ”Teilläkö ei ole siitä aavistustakaan?” heitin spontaanisti takaisin. Nick oli ilmeisesti laskeskellut, että tämän tiedon jakaminen ei ollut heille yhtä haitallista kuin se oli minulle armollista, ja vastasi:
  ”Ei niin minkäänlaista.”

  Nickin poistuttua yritin nukahtaa uudestaan. Olin niin uupunut tästä kaikesta, eikä juuri nyt vaikuttanut olevan mitään tehtävissä – oikein millekään. Loki, mitä oikein teet? Voiko tästä seurata mitään hyvää? En voi päästää sinusta irti, enkä toivosta. En vain enää tiedä, miten voin toimia parhaaksesi. Haluaisin auttaa sinua, antaisit minun edes yrittää! Yhtäkkiä näin sen taas selkeästi: pikkupojan, joka oli eksyksissä isoveljensä, perillisen ja oikean pojan, varjossa. Thorin läsnäolo ei varmastikaan liennyttänyt Lokia, pikemminkin vain lietsoi tätä. Niin kauan kuin Loki kieltäytyisi selvittämästä välejään perheensä kanssa, hän ei voisi olla kovin tasapainoinen hallitsija. Kaikki hänen väärintekonsa alkoivat taas näyttäytyä vain haavoitetun eläimen puolustusreaktioina. Kyyneleet saapuivat hiljalleen silmänurkkiini, ja tunsin suurta tuskaa tuon hukatun lapsen puolesta. Näin yleensä päädyin ajattelemaan kaikkia, joiden asiat otin sydämelleni; vain eksyneinä lapsina.
  Olin hiljalleen vaipumassa uneen, enkä tajua, miksi yhtäkkiä valpastuin. Avasin silmäni ja Loki seisoi sänkyni vieressä, tarkkaileva, melko neutraali ilme kasvoillaan. Omilta kasvoiltani oli puolestaan luettavissa laajakirjoinen inhimillinen tunneskaala yllätyksestä ärtymyksen kautta helpotukseen, kun hypähdin istumaan sänkyni laidalle.
  ”Mitä nyt?” sain kuitenkin vain sanottua.
  ”Sitä vain, että sinulla on täällä aika paljon enemmän yksityisyyttä kuin minun sellissäni.”
  ”Miten sitten pääsit karkaamaan näin äkkiä? Onko jo kiire lähteä?”
  ”En vielä päässytkään.” Loki virnisti omahyväisesti. Samassa luulin tajunneeni, ja varmistin vielä asian uskaliaasti hamuamalla ilmaa kädelläni siitä kohtaa, missä hänen käsivartensa olisi ollut.
  ”Okei, tuo on aina yhtä hämmentävää. Mutta… eivätkö valvontakamerat näe sinua? Tai kuule kun puhumme?”
  ”Eivät.”
  ”No sitten puhun suoraan. Sinun täytyy selvittää välisi Thorin kanssa. Tajuatko, millainen tilaisuus hänen ilmaantumisensa tänne on?”
  ”Ha, hän yritti pelata tuon kortin jo ihan itse. Hän haluaa vain viedä minut Asgårdiin ja estää minua nousemasta Midgårdin hallitsijaksi. Pitäisi vain huolen omasta valtakunnastaan!”
  ”Kuule, ei sillä nyt ole väliä kuka hallitsee mitäkin. Sinä voisit olla Maan kuningas, ei siinä mitään, mutta olet aika kesken vielä. Hyvän kuninkaan täytyy hallita ensin itsensä, selvittää omat sotkunsa, ennen kuin hän voi hallita muita.”
  ”Sinä et ole selvästikään tavannut monia kuninkaita”, Loki naurahti hieman pilkallisesti, puisteli päätään ja jatkoi sitten:
  ”Kuule, kaikesta huolimatta pidän sinusta. Tulin vain kertomaan, että ajattelin ottaa sinut mukaan, kun Barton hakee minut. Ole valmiina kun alkaa tapahtua, voi tulla vähän...” Äkkiä hän pysähtyi, valpastui ja käänsi päänsä, ikään kuin olisi huomannut jotain. Sitten kuvajainen katosi.
  Nukkumisesta ei tällä erää näyttänyt tulevan mitään. Istuskelin vielä jonkun aikaa sängyn reunalla. Mietin, miten muuten voisin valmistautua tulevaan kuin olemalla hereillä. Ehkä voisin juoda vähän vettä. Olin juuri hörpännyt kertakäyttömukini tyhjäksi ja astelin ulos vessasta, kun kaikki heilahti rajummanpuoleisesti. Kaaduin taaksepäin ja löin pääni lavuaariin. Sitten tajuntani pimeni.
Sorry. Too many paradigm shifts. Nowadays, I just see the matrix.

Diinuli

  • ***
  • Viestejä: 109
Luku 4

  Heräsin. Tunsin kivun takaraivossani. Kokeilin kädelläni, mutta en havainnut vakavia vaurioita, vain ilkeästi kosketusaran kuhmunalun. Sitten oli vielä jotain, mistä en oikein saanut otetta. Ikään kuin olisi tullut vanhaan tuttuun paikkaan tai kuullut kauan sitten unohtamaansa lempimusiikkia. Se jokin ailahteli tajuntani pinnalla ja vältteli toistaiseksi sanoja.
  Havainnoin ympäristöäni: kaikki oli sekaisin. Lattia ei ollut aivan vaakasuorassa. Vähät pienesineet olivat lennelleet lattialle, ja ensimmäistä kertaa olin kiitollinen huoneeni minimalistisesta sisustuksesta. Pahaenteisen hiljaisuuden katkaisi kuulutus: ”Kaikki miehistö välittömästi pakkolaskuasemiin!” Mietin, muistaisikohan kukaan minua tässä hässäkässä.
  Yritin hahmottaa, mitä oli tapahtunut. Alukseen oli ilmeisesti osunut jokin, ja olimme hätätilassa. Se on varmaankin Clintin tekosia, hänenhän piti tulla hakemaan Lokia ja minua. Hetkinen – Lokia ja minua? Samassa mieleeni nousi kuva Lokista ampumassa vanhusta joka ei polvistunut. Kuva tyytyväisestä Lokista pitelemässä silmäporan alla sätkivää miestä aloillaan. En tarvinnut muuta, tajusin vihaavani häntä. Olin niin vihainen, sydämeni pohjasta! Vihani oli oikeutettua, voimakasta ja vapauttavaa. Olin saanut mieleni takaisin, ja aloin tuntea läpi niitä tunteita, joihin en ollut edeltävinä päivinä päässyt käsiksi.
  Itseinho. Suuttumus. Pelko. Ahdistus. Kaikki nämä humahtivat kerralla koko kehooni, huusin. Sitten huusin vähän lisää ja lopuksi itkin, ja se tuntui oikein hyvältä. Lattiakin palasi takaisin vaakatasoon. Sitten ovi avautui, ja Loki huikkasi:
  ”Tule, nopeasti.”
  Lähdin seuraamaan Lokia nopeasti, ja yritin ajatella vieläkin nopeammin. Näkyykö se silmistäni? Älä katso silmiin. Se tulee ilmi pian joka tapauksessa. Mitä sitten tapahtuu? En tahdo siihen tilaan uudestaan! Tai pahempaa: mitä jos hän tappaa minut kun huomaa? En kyllä kuole tällaisen takia! En tällä lailla! Jos hän huomaa ja vain jättää minut tänne? Ei hän voi, tiedän asioita. Ei siis hyödytä paljastua ennen aikojaan. En halua paljastua ollenkaan! Mutta miten… miten?
  Nopeasta ajattelusta huolimatta en keksinyt mitään. Muut tunteet saivat väistyä, nyt tunsin vain pelkoa itseni puolesta.

  Nousimme kannelle, aurinko oli jo korkealla. Siristelin silmiäni vähän enemmän kuin olisi pitänyt, mukamas häikäistyneenä. Loki viittoili minut edellään hävittäjän kyytiin – samankaltaisen, jolla olimme tälle alukselle tulleetkin – ja seurasi perästä koneen jo tehdessä lähtöä.  En tiennyt joukon alkuperäistä kokoa, mutta tästä Lokinpelastustiimistä ei ollut jäljellä kuin yksi mies, ja hänkin ohjasi konetta. Olimme kahden matkustamossa. Kohta hän huomaisi. Halusin kuitenkin ensin tietää:
  ”Missä Clint on?”
  ”Menetetty tapaus.”
  ”Ei kai vain.. ei kai hän…”
  ”Ei sentään. Kunhan menetin otteeni hänestä, ja hän jäi vangiksi. Olisin käynyt hakemassa hänetkin, mutta vartiointi oli hieman tarkempi kuin sinulla, ja aika kävi vähiin. Harmi sinänsä, Barton oli todella hyödyllinen. No, onneksi hän ehti tehdä sen mitä tällä erää tarvitaan.”
  Olin huojentunut, Clint oli sentään hyvissä käsissä. Ehkä hänkin oli taas oma itsensä, ainakin Lokin sanoista teki mieleni tulkita niin.
  En edelleenkään uskaltanut katsoa suoraan kohti. Koko keskustelumme ajan olin tuijottanut kenkiäni. Loki oli ilmeisesti huomannut tämän ja laskeutui toisen polvensa varaan eteeni nähdäkseen, mitä salailin. Nostin katseeni.
  ”Ymmärrän. Meillä on ilmeisesti pieni ongelma. No, se on äkkiä korjattu”, totesi hän ja ojensi valtikkansa minua kohti.
  ”Odota!” huudahdin, ”voisinko sanoa jotain ihan omasta mielestäni ensin?” Loki pysäytti liikkeensä hetkeksi ja katsoi kysyvästi. Tulkitsin tämän myöntymisen merkiksi ja nousin seisomaan saadakseni enemmän painoarvoa. Loki seurasi esimerkkiäni, jolloin hän oli taas päätä pidempi – se siitä painoarvosta.
  ”Kuule, muistatko kun olimme siellä piilopaikassa, ja puhuin sinun arvollisuudestasi: ettet ole yhtään sen vähemmän arvollinen kuin veljesi. Luulit ehkä, että puhun pehmoisia – että se johtui tuosta taikasauvasta. Haluan sinun vain tietävän, että olen ihan oikeasti tarkoittanut kaikkea, mitä olen sanonut. Ja olen yhä sitä mieltä, että voit korjata välisi perheeseesi; että kaikki on vielä korjattavissa. Eikä sinun ole pakko toimia jonkun tuntemattoman muukalaisen sinulle antaman tehtävän mukaan, sinä olet oma ihmisesi – tai no humanoidisi nyt ainakin. Voit koska tahansa arvioida tilanteesi uudestaan sen perusteella miten näkökulmasi asioihin on muuttunut. Usko minua, teen sitä jatkuvasti itsekin.” Sanoin paljon, kaikki oli totta, mutta erittäin valikoivasti totta. En kertonut, että pelkäsin kuolevani siihen paikkaan. Enkä kertonut, että tuntui hyvältä vihata häntä, vaikka sekin oli totta.
  ”Hetken jo luulin, että aiot vedota inhimillisyyteeni tai vastaavaan humanoidillisuuteeni”, hän tokaisi kevyesti, mutta vakavasti. ”Ja mitä tulee Midgårdin valloitukseen, Chitaurit kylläkin tulevat – sitä ei muuta mikään. Sinulle voin tosin kertoa”, hän madalsi ääntään huomattavasti, ”että jos minä en avaa porttia heille, seuraukset ovat vakavat. Sopimus on tehty, ja jos en noudata sitä, tulen heidän omien sanojensa mukaan kokemaan jotain niin kauhistuttavaa, että pelkkä yksinkertainen tuska olisi suloinen tunne siihen verrattuna.” Normaaliäänenvoimakkuudella hän vielä lisäsi: ”Siis tämä kaikki vain tiedoksesi, lisäksi ihan tosissani haluan Midgårdin, ainakin toistaiseksi, kun en saa Asgårdia – mutta asia kerrallaan. Oliko sinulla vielä muita viimeisiä omia mielipiteitä?”
  ”No ainakin se, että sinunhan ei tosi asiassa tarvitse muuttaa minua, minä voin silti tehdä, mitä teen – ja vielä laajemmalla näkemyksellä, jos saan ajatella kaikesta niin kuin vapaasti ajattelen.” Tämä oli lähinnä epätoivoinen heitto, jonka sanomatta jättämistä katuisin enemmän kuin sanomista. En tosissani uskonut, että hän edes harkitsisi minun jättämistäni vaaralliseen oman tahdon tilaan.
  ”Viivyttely ei nyt auta. Tajuat varmaan itsekin, etten voi jättää sinua noin.”
  ”En myönnä tajuavani mitään sellaista”, sanoin vielä suu tiukkana viivana, kun olin tajunnut hävinneeni tämän erän.
  Siinä me sitten seisoimme, ja Loki ojensi jälleen kerran valtikkansa rintakehääni kohti, ja vaikutus levisi tuttuun tapaansa kosketuspisteestä koko kehooni. Taas kerran mieleni kiepsahti täyden kierroksen, ja kaikki ajatukset ja tunteet järjestäytyivät mukavasti uusille paikoilleen. Havainnoin sisäistä maailmaani, etsien merkkejä äskeisestä vihasta, mutta en löytänyt jälkeäkään. Löysin sen sijaan runsaasti myötätuntoa ja uskollisuutta Lokia kohtaan, lempeyttä ja sen sellaista äidillistä. Muistin kirkkaasti sen hetken sellissäni, kun liikutuin kyyneliin tajutessani Lokin olevan vain pieni, eksynyt poika. Äsken saamieni tietojen valossa hänellä ei ollut paljoakaan liikkumavaraa – ainakaan siitä lähtien, kun hän oli tahtomattaan joutunut tuohon tuntemattomaan avaruuden kolkkaan, josta hänet tänne oli lähetetty. Lokin valinnat olivat ehkä huonoja, mutta en osannut sanoa, mitkä sitten olisivat olleet niitä hyviä valintoja.
  Istuuduin taas alas paikalleni, ja Loki näytti silminnähden helpottuneelta – enää minusta ei olisi ylimääräistä vaivaa. Itse en enää tiennyt, miten toteuttaisin uudelleen löytynyttä tarkoitustani – miten auttaisin Lokia parhaalla tavalla. Tunsin rakkautta ja voimattomuutta, joka oli jokseenkin murheellinen yhdistelmä. Ehkä pitäisi vain hyväksyä, etten voinut tehdä mitään millekään juuri nyt. Otin mukavan asennon – ehkä viimein saisin nukuttua hieman. Uneen vaipuessani kuulin vielä Lokin ohjeistavan pilottia:
  ”Black. Suoraan Starkin tornille. Selvigin pitäisi olla jo siellä.”
  ”Tämä selvä”, kuului vastaus. Olipa mukava kuulla Luken tuttu ääni. Kohta näkisin taas Erikin ja varmaan Markinkin. Clintiä tulisi kyllä ikävä.

  Heräsin vasta, kun Luke tökki minua olkapäähän:
  ”Sä oot edelleen kova kuorsaamaan”, hän totesi iskien silmää. Olimme laskeutuneet New Yorkiin, Tonyn maankuulun energiaomavaraisen tornin kattotasanteelle. Olo oli kuin turistilla – tai tässä tapauksessa pikemminkin kuokkavieraalla. Aurinko paistoi, sää oli mitä mainioin. Itsekin tunsin oloni levänneeksi. Murheellisuuteni oli vain pieni varjo sydämeni perukoilla, siellä pohjattoman rakkauden osion tietämillä.
  Seurasin Lukea ylimmälle kattotasanteelle, jossa Erik ja Mark työskentelivät. Tervehdin heitä, mutta he hädin tuskin huomasivat saapumistani, koska olivat taas uuden Tesseraktiviritelmän kimpussa. Tämänkertainen ei muistuttanut ensinkään kiitorataa – eikä mitään muutakaan tuntemaani. Etäisesti tuli mieleen jonkinlainen mikroskooppi-kaukoputki, mutta kaikenlaisilla käämeillä ja muilla sähköosilla höystettynä. Kaiken keskellä oli tietenkin taas tuo hohtava pieni kuutio, jonka ympärillä kaikki aina vaan pyöri. Olin jostain syystä todella ärsyyntynyt ajatuksesta, ja hetken ihmettelin tunnetilaani, kunnes tajusin olevani mustasukkainen. Tesserakti kieltämättä varasti juuri niiden tyyppien huomion, joiden näkemisestä ilahduin tällä hetkellä eniten.
  Koskapa Erikistä ja Markista ei saanut tällä hetkellä mitään irti, jatkoin Luken perässä kulkemista. Hän sentään huomioi minut, ja kutsui seurakseen kahville huoneeseen, joka oli ehkä ollut jotain muuta, mutta joka oli nyt valjastettu taukotilaksi. Täällä oli itseni ja Luken lisäksi vain pari tyyppiä. En voinut olla varma, mutta olin ehkä nähnyt heidät aiemmin maanalaisessa piilopaikassamme
  Tämä alkoi olla mukavuusaluettani, ja saatoin hetken kuvitella olevani taas raiteillani, jossain tuiki tavanomaisen työpaikan hienovaraisten psykologisten säikeiden tiivistämässä ruokalassa tai kahvilassa. Melkein kuvittelin jo voivani jäädä tänne tuntikausiksi pohdiskelemaan ryhmän keskinäistä dynamiikkaa. Toisaalta, miksen voisikin? Viimeiset hetket kun Maa oli itsenäinen, miten ne sitten pitäisi viettää? Otin kahvin ja voileivän, ja istuuduin Luken seuraksi. En oikein tiennyt, miten olisin aloittanut keskustelun, mutta onneksi hän ehti ensin:
  ”Ihan mukava saada sut takaisin, vaikka Barton oli totta kai niin hyödyllinen, ettei häntäkään olis halunnut menettää. Mutta sua me oltiin jo ehditty pitää jonkinlaisena maskottina, kun hyörit siellä täällä ja olit vaan yleisesti mukava.” Hän hymyili vielä rohkaisevasti päälle. Ihme kyllä, en tuntenut oloani läheskään niin vaivaantuneeksi, kuin yleensä kehuja vastaanottaessani. Jotenkin hän osasi kehua ihmisiä niin, että vastaanottaja uskoi sen, mitä hänelle sanottiin – mitäpä siinä sitten vaivaantumaan. Ehkä iän tuoma kokemus auttoi, hän ei selvästikään ollut mikään pojankloppi enää. Hymyilin vain takaisin. Yritin kuitenkin keksiä jotain järjellistä sanottavaa, joten kysyin ensimmäisen minua askarruttaneen käytännön asian:
  ”Miten muuten saamme olla täällä tornissa? Eikö täällä ole minkäänlaista hälytysjärjestelmää? Luulisi, että ilmatilassa liikkuminen olisi viimeistään kiinnittänyt virkavallan huomion? Tämähän on kaiken kaikkiaan maailman huonoin piilopaikka.”
  ”No, tää on nyt vaan valistunut arvaus, mutta Lokihan haluaa tehdä näyttävästi kaiken minkä vaan voi – ehkä me ei nyt tarvita niinkään piilopaikkaa vaan näyttämö. Ja mitä tulee ilmatilassa liikkumiseen, niin Loki kyllä piilotti meidät kunnes olin laskeutunut tornin katolle. Hälytysjärjestelmästä ymmärsin, että täällä on jonkin sortin keinoäly hovimestarina. Kun se saatiin uskomaan, että tässä ollaan Tony Starkin itsensä kutsumia vieraita, niin ei tarvinnut sen kummemmin murtautua tänne tai mitään. Mutta älä kysy multa miten se temppu tehtiin – mun erikoisalaani on ajoneuvojen kuljettaminen tyylillä, eikä mikään hakkerointi.”
  ”Ja siinä hommassa oletkin pätevin tuntemani tyyppi.” Oli minun vuoroni hymyillä rohkaisevasti ja kehua häntä takaisin. Sen ensimmäisen tunnelipujottelun aiheuttamasta säikähdyksestä selvittyäni olin oikeastikin nauttinut hänen kyydeistään. Muutenkin myhäilin tyytyväisenä aina, kun joku oli löytänyt oman juttunsa ja saanut vapaasti kehittää sitä. Siitä seurasi yleensä vain hyviä asioita, niin henkilölle itselleen kuin kanssaihmisillekin. Mark, Clint, Erik – kaikki tuntemani huipputyypit olivat juuri sellaisia: innokkaita ja omistautuneita. He eivät olleet jättäneet sisäistä pikkupoikaansa hiekkalaatikolle, vaan se seikkaili heidän mukanaan läpi elämän. Sellaisten ihmisten työskentelyä seurasi ilolla. Synkistyin taas hieman, kun tajusin, ettei Loki kuulunut tähän oman tiensä löytäneiden joukkoon, ainakaan tähänastisten havaintojeni perusteella.

  Olin mussuttanut voileipääni aikamoisella hartaudella ja vaipunut omiin huolestuneisiin ajatuksiini, kun tajusin, että saimme pöytäseuraa.
  ”Mitäs Pimeän Energian jaosto? Tämän paikan kahvi on omituista.” Mark istahti seuraan ja sai meidät heti tuntemaan itsemme tiimiksi tiimin sisällä. Tykkäsin.
  ”Mitäs tässä. Harvenevin joukoin, jos Bartonkin lasketaan. Ihan hyvää se musta on”, heitti Luke takaisin. Tajusin, mitä Mark tarkoitti, ja pistin perään:
  ”Niin sä joit yleensä vaaleapaahtoista? Tää maistuu kieltämättä aika erilaiselta meidän taukohuoneen kahviin verrattuna.” Jotkut jaksoivat tehdä kahvista sellaisen numeron, itselleni oli aina riittänyt kahvissa kaksi asiaa: sen piti olla lämmintä ja sisältää kofeiinia. Tästäkin monet olivat kanssani eri mieltä, mutta minkäs teet.
  ”Mites Tesserakti jakselee? Maltoit sentään jättää sen ja tulla tankkaamaan”, kysyin vain vähän kiusoitellen.
  ”Kaikki on nyt valmista. Erik tekee vain viimeisiä säätöjä vielä, käski mut kahville. Se halusi kai tarkistaa kaiken vielä kertaalleen omassa rauhassaan.” Mark hörppäsi outoa kahviaan eikä ollut huomaavinaan piikkiäni. Itseäni koko tilanne hieman huimasi. Mark, kuten muutkin, olivat liian normaaleja huomioon ottaen, mitä olimme tekemässä. Kohta avaruusarmeija saapuisi Maahan ja sen jälkeen… niin, kukaan ei oikeastaan tiennyt, mitä sen jälkeen tapahtuisi. Miten planeetta valloitetaan? Eihän täällä ole kuitenkaan yhtä ainutta johtajaa, tai ainakaan sellaista, jonka kaikki valtiot hyväksyisivät? Riittääkö, että hallitsee vahvimpia maita? Niin kai se jotenkin menee… kukaan ei ole vielä yrittänyt tätä ulkoapäin valtaamista. Yhdistävätkö Maan hallitukset voimansa pitkään ja lannistumattomaan taisteluun? Onko sotatilaa odotettavissa vuosia, vuosikymmeniä? On vaikea kuvitella, että ihmiset voisivat edes elinaikanaan hyväksyä ulkopuolisen valloittajan. Ehkä koko prosessi vaatiikin sukupolvenvaihdoksen. Ilmeisesti ainakin Asgårdilaiset ovat huomattavan pitkäikäisiä, joten ehkä tämä ei ole valloittajien puolelta suurikaan ongelma…
  Havahduin mietteistäni kun kaikki elektroniikka valoja ja kahvinkeitintä myöten sammui. Ilmanvaihdon huminan puute kuulosti pahaenteiseltä, oli hämärää ja hiljaista – vain pari kapeaa ikkunaa katonrajassa päästi valoa tähän taukotilaan. Niukassa luonnonvalossa näin, että toisen pöydän tyypit olivat nousseet seisomaan ja aseistetut meistä olivat vaistomaisesti tarttuneet aseisiinsa. Mark avasi suunsa ensimmäisenä:
  ”Kaarireaktori on sammunut. Miten ihmeessä?” Hetken päästä kuulimme yläpuoleltamme äänen, ikään kuin monen seinän takaa tulevan räjähdyksen kumun. Kaikki valpastuivat entisestään, mutta Mark erityisesti.
  ”Tesserakti”, hän päätteli ääneen. Erik, ajattelin heti perään.
  ”Pitää päästä sinne varmistamaan, että kaikki on kunnossa.” Mark pudotteli sanoja rauhallisesti, mutta näin hänen silmistään, että hän pystyi kuvittelemaan montakin katastrofaalista vaihtoehtoa, josta äskeiset sähkökatkos ja pamaus olisivat merkkinä.
  ”Ja Erik”, lisäsin ikään kuin olisin halunnut varmistaa, että Mark välitti myös ihmisistä, eikä vain laitteista.
  ”Hän ei ole ainoa menetys, jos Tesseraktista on tullut epävakaa. Toivon, että kyseessä on ulkoinen hyökkäys. Sen se kyllä kestää. Olemme onnekkaita, jos Selvig on tämän tapahtuman ainoa uhri.”
  Okei, eli Mark piti Erikiä jo menetettynä tapauksena, ja halusi tietää, olimmeko me kaikki muut myös hengenvaarassa. Kai se lasketaan ihmisistä välittämiseksi.
  Menimme ovelle, mutta se oli lukossa, varmaankin mennyt automaattisesti lukkoon sähköjen katkettua. Se saatiin kuitenkin kohtuullisen nopeasti kammettua auki, ja porukka alkoi edetä ripeästi mutta varovaisesti yläkertaan. Hissit eivät tietenkään toimineet, ja jokainen ovikin piti murtaa erikseen, joten sinänsä lyhyt muutaman kerroksen mittainen matka vei suhteettoman kauan aikaa.

  Kun vihdoin pääsimme alimmalle kattotasanteelle, meitä odotti pelottava näky: koko kaupunki oli taistelun vallassa. Inhan näköiset muukalaiset olivat kansoittaneet ilmatilan tuhoten ilmeisen satunnaisesti kaikkea mikä liikkuu. En kuitenkaan ehtinyt tarkemmin havainnoida taistelua, kun kuulimme äänen yläpuoleltamme:
  ”Ystäviä vai vihollisia?” Se oli Thor. Hän kurkisti ylemmältä tasanteelta ja halusi tietää, kummalla puolella olimme, eikä Lokia näkynyt missään. En tiennyt, mitä vastata. Valitettavasti toinen niistä minulle tuntemattomammista tiesi. Hän yksinkertaisesti ampui Thoria sen kummemmitta varoituksitta. Thor hermostui moisesta, ja hyppäsi alas keskuuteemme, tyrmäten ensi töikseen ampujan lattian tasalle. Vetäydyin vaistomaisesti takaisin sisätiloihin, nyt ei tehnyt mieli selitellä mitään. Mark teki samoin, mutta huomasin, että Luke puntaroi taistelun todennäköisyyksiä. Otin häntä ranteesta kiinni, ja sanoin napakasti: ”Tule”. Hän oli onneksi niin kahden vaiheilla, että liittyi väistöjoukkoihin välittömästi. Toinen tyyppi, tuon tyrmätyn kaveri, ei ollut niin onnekas. Hän riensi puolustamaan toveriaan ja sai vasarasta päähänsä. Tämän seurauksena hän menetti tasapainonsa ja horjahti laidan yli.
  Sitten Thor kääntyi katsomaan meitä. Nostin käteni välittömästi antautumisen merkiksi. Mark ja jopa Lukekin seurasivat esimerkkiäni. Thor näytti tunnistavan minut, näytti aavistuksen ajan hämmentyneeltä, pyöräytti moukarinsa vauhtiin ja katosi tähdellisempien taistelujen tiimellykseen.
  Kiirehdin katsomaan, missä kunnossa tyrmätty ampuja oli, ja hän alkoi kuin alkoikin palailla tajuihinsa. Hän vaikutti kuitenkin vielä sekavalta, joten autoimme hänet sisätiloihin lepäämään.
  ”Meidän täytyy löytää Loki”, totesin. Juuri nyt tuntui, ettei mikään ulkona taistelevista tahoista ollut varsinaisesti meidän puolellamme.
  ”Etsitään ensin ylemmältä tasanteelta ja sitten katolta. Saattaahan hän olla Tesseraktin luona”, totesi Luke. ”Ja kiitos”, hän sanoi vielä minulle, ”en olisi voittanut sitä taistelua.”
  En sanonut mitään, halasin vain häntä lyhyesti. Olin onnellinen, että hän oli vielä elossa.

  Jatkoimme matkaamme kerrosta ylemmäs, minä Mark ja Luke. Sieltä emme kuitenkaan löytäneet ketään, vain taistelun jäljiltä rikkinäisiä ikkunoita ja muita rakenteita. Suuntasimme siis yhä ylemmäs, kohti ylimmäistä kattotasannetta. Siellä meille selviäisi vähintään Erikin ja Tesseraktihärvelin kohtalo. Kaikesta päätellen Tesserakti kuitenkin toimi odotetusti, koskapa se piti auki tuota avaruusovea muukalaisten käydä. Eteneminen oli edelleen hidasta lukittujen ovien takia, ja ylös oli yllättävän monta kerrosta matkaa – harmittelin, etten ollut laskenut kerroksia edelliseltä tasanteelta ylös katsellessani.
  Edetessämme rappukäytävässä saatoimme nyt alimman kattotasanteen jälkeisissä kerroksissa nähdä ulos. Lasiseinien ulkopuolella avautui lohduton näkymä – koko kaupunki näytti olevan taistelukenttänä. Olimme edenneet kuusi kerrosta, ja vilkaisin taas ulos, kun näin lähellämme räjähdyksen, joka kiinnitti huomioni.
  ”Katsokaa! Tuonne alas putosi joku.” Joku, joka olisi vain viiden kerroksen rappujuoksun päässä meistä. ”Se… se on Loki. No niin tyypit, takasin päin.” Lähdin ripeästi alas Mark ja Luke perässäni. Seuraavan kerroksen kohdalla alas vilkaistessani en nähnyt enää Lokia makaamassa tasanteella, hän oli ilmeisesti siirtynyt sisätiloihin. Vihdoinkin saisimme tietää, mitä täällä tapahtui, ja mitä meidän olisi tarkoitus tässä suunnitelmassa tehdä.
  Alas saavuttuamme meitä kohtasi kuitenkin järkyttävä näky. Loki makasi piestynä lattialla – ei, vaan lattiassa. Hän ei näyttänyt voivan kovin hyvin vaikertaessaan siinä murskautuneen betonin seassa. Riensin hänen luokseen.
  ”Loki! Oletko kunnossa! Mitä tapahtui?”
  ”Nnnh… älä koske”, hän irvisti.
  ”Voinko jotenkin auttaa? Tarvitsetko jotain?” Tietämykseni muiden humanoidilajien anatomiasta oli olematon. Nähtyäni Lokin luodinkestävyyden olin olettanut hänen olevan käytännössä haavoittumaton. Ilmeisesti sillekin ominaisuudelle oli rajansa.
  ”Et oikeastaan voi… jään kyllä henkiin. Se vain, tuota, kestää hetken, ennen kuin olen entiselläni.”
  Hän piti pienen hengähdystauon ja jatkoi sitten:
  ”Mutta toistaiseksi, kun Chitaurit eivät vielä ole saaneet taisteluaan päätökseen, teidän olisi varmasti turvallisinta olla jossain vähän kauempana minusta. Te Midgårdilaiset olette naurettavan hauraita. Siitä puheen ollen, on oikeastaan ihme, että nuo jaksavat vielä taistella armeijaani vastaan tuolla.”
  Tässä vaiheessa Luke astui esiin ja otti ohjat:
  ”Hyvä. Voimme siirtyä alempiin kerroksiin. Taistelun tauottua löydät meidät täältä.”
  Lähdimme näillä puheilla etenemään alaspäin, suuntanamme se samainen taukotila, josta olimme lähteneetkin. Alaspäin mennessämme etsimme toipumaan jättämäämme miestä, mutta hänestä ei näkynyt jälkeäkään. Määränpäähän saapuessamme Luke otti tähystäjän roolin ja kiipesi pöydän päälle nähdäkseen ikkunoista ulos. Mark alkoi kartoittaa resurssejamme Lukelta lainaamansa taskulampun valossa.
  ”Täällä on kahvia. Kylmää, mutta kuitenkin”, ilmoitti Mark, ”ja voileivät ovat uskoakseni vielä ihan syötävässä kunnossa, vaikka ovatkin vähän lämmenneet. Mehua ja vettäkin löytyy. Emmeköhän me täällä jonkin aikaa pärjäile.”
  Otimme kahvit ja leivät, ja mutustelimme niitä hiljaisuuden vallitessa. En voinut olla miettimättä Erikiä, jonka kohtalo ei ollutkaan selvinnyt meille, enkä Lokia, ja sitä kuinka jätimme hänet ylempiin kerroksiin yksin ja suojattomana. Ymmärsin kuitenkin, että meistä ei olisi suojelemaan häntä miltään, joka tekisi noin pahaa jälkeä. Osa minusta ajatteli kyynisemmin, että Loki olisi hyvin voinut pitää meidät lähellään vaikkapa harhautusmaaleina, emmehän olleet hänelle mitenkään strategisesti merkityksellisiä. Mutta ilmeisesti kokonaisuus huomioon ottaen meistä olisi joka tapauksessa ollut enemmän haittaa kuin hyötyä. Parhaiten auttaisimme pysymällä poissa tieltä. Chitauritkaan tuskin erottelivat Lokin alaisia ihmisiä muusta väestöstä. Turhautuneena jouduin myöntämään itselleni, etten voinut taaskaan tehdä mitään minkään asian eteen – maailma, sellaisena kuin sen olin oppinut tuntemaan, kohtaisi loppunsa minun hörppiessäni kylmää kahvia hämärässä huoneessa.

  Tilanne jatkui samanlaisena jonkin aikaa, syötyämme Mark päästi Lukenkin haukkaamaan evästä ja kiipesi pöydän päälle katselemaan, mitä ulkona tapahtui.
  ”Miltä tilanne vaikuttaa?” Kysyin Lukelta kun hän istahti minua vastapäätä. Oli hieman liian hämärää, jotta olisin voinut lukea hänen ilmeitään.
  ”Avaruusarmeija näyttäisi pärjäävän hyvin. Lisäksi niitä vaikuttaisi tulevan lisää koko ajan, ja sitten näin vilauksen jostain isosta ja lentävästä, ihme jättiläis-taisteluankeriaasta.”
  ”Entäs kotijoukkue?”
  ”Siellä näyttäisi olevan paikallispoliiseja, palokuntaa, kansalliskaartia ja sen sellaista, ja sitten S.H.I.E.L.D:in sankariosastoa. En usko, että niistä on pitemmän päälle vastusta muukalaisille. Luulisi, että ihmiskunnalla olisi järeämpiäkin puolustuskeinoja, ilmavoimat nyt ainakin loistaa poissaolollaan – ehkä ne eivät ole ehtineet reagoida tilanteeseen vielä.”
  ”Minusta tuntuu, että tämä torni ei varsinaisesti ole turvapaikka. Pitäisikö meidän pyrkiä vielä alemmas?”
  ”Vaikea sanoa. Kaduilla ei ole turvallista, joten periaatteessa kellarikerrokset voisivat tulla kyseeseen. En sitten tiedä, jos tämä koko höskä romahtaa meidän niskaamme, että kuinka paljon parempi se sitten on, kuin joutua tuonne taistelun keskelle.”
  ”Täällä ei ole missään turvallista – toivottavasti Chitaurit voittavat nopeasti.”
  Tässä vaiheessa Mark puuttui keskusteluun:
  ”Hei tyypit! Tulkaa katsomaan!”
  Ryntäsimme ikkunoihin, mutta emme nähneet mitään. Sitten tajusin, että emme nähneet taistelevia muukalaisia. Tarkemmin kaduille katsoessaan saattoi erottaa maassa makaavia yksilöitä ja heidän alas pudonneita lentoajoneuvojaan. Olipa siellä yksi taivaalta tipahtanut taisteluankeriaskin, jonka laskeutumisen nostattama pölypilvi vielä viipyili ilmassa.
  ”Ne vain sammuivat kaikki, yhtä aikaa”, Mark valisti meitä. Kesti hetken, kun yritin hahmottaa, mitä se tarkoitti käytännössä.
  ”Me ollaan hävitty tää sota?”
  ”Joo, me ollaan mitä luultavimmin hävitty nyt, mikäli nuo eivät tuosta virkoa.”
  Tuijotimme vielä hetken ikkunoista avautuvaa rajallista näkymää kaupungin kaduille. Rohkeimmat siviilit alkoivat kurkistella piiloistaan, kun poliisit varovasti tarkistivat, että muukalaiset todellakin olivat pois pelistä. Tilanne näytti sitä myöten selvältä. Tämä armeija ei valloittaisi Maata, ainakaan tällä kertaa.
  ”Me ollaan nyt yksin, en edes tiedä onko muita ihmisiä puolellamme elossa enää.” Luke totesi suhteellisen lannistavan asiaintilan.
  ”Loki on vielä elossa. Kunnes toisin todistetaan.” Hyppäsin siltä seisomalta alas pöydältä, ja lähdin kyselemättä suunnistamaan yläkerroksiin. En ajatellut omaa turvallisuuttani, tai olisiko Lokin yhyttämisestä enää mitään hyötyä, minun piti vain saada tietää. En voinut jäädä piileksimään, joku meidät kuitenkin kohta löytäisi. Sitä paitsi, olimmehan luvanneet palata takaisin taistelun tauottua – kukaan meistä ei tietenkään ollut ajatellut, että se taukoaisi tällä tavalla, mutta kuitenkin. Mark ja Luke saisivat seurata, jos se tuntuisi heistä hyvältä ajatukselta. En enää kokenut velvollisuudekseni odottaa yhteisiä strategiapalavereja. Ilokseni kuulin askelia takaani.
  ”Odota!” huudahti Mark, ”älä mene sinne yksin. Ties mitä siellä on meitä vastassa. Pitää edetä varovasti.”
  ”Niin”, komppasi Luke, ”edetään huomaamattomasti. Ei ole mitään järkeä juosta suoraan sinne. Katsotaan ensin, mikä siellä on tilanne.”
  ”No hyvä. Mutta pakkohan meidän on edes yrittää löytää Loki. Koska me olemme mahdollisesti ainoat, jotka hänellä on enää jäljellä.” Ja koska hänen kohtalonsa on meidän kohtalomme, ajattelin, mutten kehdannut sanoa sitä ääneen. Auttaisin häntä missä pystyisin, vaikka se koituisi henkilökohtaiseksi tuhokseni. En ollut koskaan kokenut tällaista sitoutumisen astetta, ja mitä sekavammaksi ympäröivä tilanne kävi, sitä selkeämmin tunsin sen.
  Saavuimme kerrokseen, jossa olimme Lokin viimeksi nähneet. Luke olisi kurkistanut varovasti nurkan takaa tilannetta, mutta jähmetyimme paikoillemme, kun kuulimme Lokin äänen:
  ”Jos sillä ei ole suurempaa väliä, voisin ottaa sen drinkin nyt.”
  Lausahdusta seurasi kumea murahdus, sellainen, joka tulisi luultavasti jostain ihmistä kookkaammasta pedosta. Kukaan meistä ei pitänyt viisaana kurkata nurkan taakse, joten jäimme kuuntelemaan. Hetken hiljaisuuden jälkeen kuulimme äänen:
  ”Loki. Me lähdemme nyt kotiin, siellä saat vastata rikoksistasi Midgårdia vastaan isämme edessä.”
  Helpotuin, se oli Thor. Hän ei ainakaan tappaisi aseettomia kyselemättä. Harmi vain, ettemme olleet aseettomia. Yritin neuvotella joukkoni kanssa kuiskaamalla, melkeinpä vain huuliani liikutellen:
  ”Mitä me tehdään? Miten me nyt voimme pelastaa Lokin? Emme pärjää Thorille, puhumattakaan siitä, joka murahti äsken, kuka lieneekään.
  ”Siellä on enemmänkin porukkaa”, kuiskasi Luke, ”katso heijastusta tuosta ikkunasta.
  Ja toden totta, lasipintaan kuvastui koko joukko kynnelle kykeneviä supersankareita vangitsemassa Lokia. Näin myös jättiläisen hahmon, jonka tunnistin mieheksi joka muuttui vihreäksi ja suureksi aika ajoin. Tästäkin olin joskus nähnyt kansiot, mutta olin ollut siinä uskossa, ettei tämä Hulkiksi nimetty hahmo hallinnut käytöstään raivohirviönä ollessaan. Siihen nähden kaveri vaikutti aika rauhalliselta.
  Ehdin juuri huomata Clintin ja ilahtua hänenkin näkemisestään, kun tajusin, että katseemme Natashan heijastuksen kanssa kohtasivat. Hän reagoi salamannopeasti ja ryntäsi osoittamaan meitä aseella. Itse jähmetyin paikalleni ja nostin käteni ylös, ja Mark noudatti jotakuinkin samaa taktiikkaa. Luke veti vaistomaisesti aseensa, mutta tajusi pian laskea sen, kun huomasi olevansa myös Clintin nuolen ja Tonyn rautamiesaseiden tähtäimessä.
  ”Ja keitäs meillä täällä on? Ei mutta, sinuthan me tunnemmekin jo – mutta keitäs nämä kaksi kaverusta ovat?”, Tony tiedusteli. Clint kuitenkin ehti vastaamaan ennen minua:
  ”Priestley tässä on Erikin työtoveri Tesseraktiprojektista. Ja herra Black on S.H.I.E.L.D:in agentteja. Tietääkseni he ovat kuitenkin kaikki kolme Lokin käännyttämiä, joten heidät pitää myös ottaa haltuun, kunnes saamme kumottua vaikutuksen.”
  ”Sinähän tiedät kuinka yksinkertaista se on – joskaan ei millään tavoin miellyttävää.” Natasha suuntasi sanansa Clintille.
 ”Auts”, tämä heitti vain takaisin virnistäen lievästi.



Sorry. Too many paradigm shifts. Nowadays, I just see the matrix.

Diinuli

  • ***
  • Viestejä: 109
Luku 5 – epilogi

  Aamuauringon säteet valaisivat huoneen. Olin ilmeisesti nukkunut pitkään, ja olin janoissani. Päätä vihlaisi, kun nousin sängystä. Tunnustelin kuhmuja, ja toivoin, että olisi ollut jokin muu keino purkaa mielenhallinta kuin lievä aivotärähdys. Olin kuitenkin kiitollinen, että jokin keino ylipäätään oli ollut tiedossa. Käväisin hakemassa kertakäyttömukillisen vettä huoneen vesipisteeltä, ja istahdin sängyn laidalle. Join veden ja kävin uudestaan makuulle. Suljin silmäni, annoin mielikuvien virrata.
  Kaikki, mitä oli tapahtunut, alkoi tulvia mieleeni välähdyksinä: Lokin dramaattinen saapuminen laitokselle, pakoauto tunnelissa, nolo avautumiseni piilopaikassamme, Stuttgart, Thorin dramaattinen saapuminen hävittäjän lastausovelle ja sitten tietenkin se hetki, kun ensi kertaa olin tajunnut olevani taas oma itseni. Sitä ei valitettavasti ollut kestänyt kauaa, mutta siitä hetkestä alkaen olin tiennyt, että mielenhallinta oli kuin olikin purettavissa.
  Annoin ajatusteni vaeltaa edelleen: uusi käännytys, jälleennäkeminen muiden kanssa, avaruusarmeija. Se, miten olimme ravanneet tornia ylös alas tietämättä juuri mistään mitään. Ja kuinka loppujen lopuksi olimme jääneet kiinni. Onneksi. Tällä kertaa palauttava kopautus päähän oli annettu hallitusti sairaalaolosuhteissa, mutta ei se siltikään miellyttävältä ollut tuntunut. Sen jälkeen oli seurannut vain joukko sekavia unia, joissa edellisten päivien tapahtumat olivat kietoutuneet toisiinsa hämmentävillä tavoilla.
  Sitten äkkiä muistin sen. Unieni keskeltä, äänen ja kasvot. Kultainen valo; nainen, jolla oli vaaleat kiharat ja lempeät silmät. Ja hän oli lausunut nämä sanat:
  ”Kiitos, että autoit poikaani.”
  ”En osannut auttaa häntä”, olin vastannut pettyneenä.
  ”Teit parhaasi. Ja minä autoin sinua. Olin kanssasi koko ajan. Hän pääsee kotiin nyt.” Suru oli häivähtänyt hänen katseessaan, ja sitten hän oli vain hiljalleen himmennyt sekavien unien taustalle.
  Avasin silmäni ja nousin istumaan. Lämmin tunne lepäsi sydämessäni, mutta mieleni kiiruhti arvailemaan: Se voisi selittää ne äidilliset tunteet joita koin, mietin – ja ehkä osittain senkin, miksi olin niin tietoinen tilastani vaikka muut eivät olleet. Olisin varmasti jatkanut näitä pohdintoja pitkäänkin, jollei ovi olisi siinä hetkessä avautunut. Sisään marssivat ensin hoitaja ja lääkäri, ja heidän perässään S.H.I.E.L.D:in edustaja. Vielä viimeisenä ovesta pujahti Mark.
  ”Mark!” huudahdin vain, ja riensin halaamaan, ennen kuin tajusin edes kyseenalaistaa, olimmeko halausväleissä. No nyt olimme.
  ”No niin”, vastasi Mark vain aavistuksen vaivaantuneen oloisesti, ”hyvä nähdä sinuakin. Oletko ihan kunnossa?”
  ”Olen. Tai siis en tietenkään ole, mutta tilanteeseen nähden.”
  ”Krhm”, lääkäri keskeytti meidät, ”mitataan sinulta vielä verenpaineet ja tarkastetaan värikalvot, ja iltapäivällä pääset psykologiseen arviointiin. Olet kokenut kovia, psyykkisesti vielä enemmän kuin fyysisesti. Palautuminen ottaa aikansa, mutta sen taidatkin ammattilaisena tiedostaa.” Lääkäri puhutteli asiallisesti, mutta riittävän lempeästi. Nyökkäsin.
  ”Ne kuulustelevat meitä vielä tapauksen tutkintaa varten, mutta ei ennen psykan arvioita”, pisti Mark väliin. Istuin sängyn laidalle ja hoitaja alkoi sovittaa mansettia käteeni.
  ”Näin on”, vahvisti S.H.I.E.L.D:in edustaja. ”Neuvoisin teitä olemaan poistumatta sairaala-alueelta ennen kuin olemme saaneet kuulustelut hoidettua. Tähän saattaa mennä muutama päivä. Kuten varmaan tiedostatte, työpaikkanne on romahtanut maakuopaksi ja pääasiallinen tutkimuskohteenne on nyt toisella planeetalla, joten pientä toimenkuvan uudelleenjärjestelyä on luvassa – ja psykologin ja lääkärin arvioista riippuen tietysti sairaslomaa. Alustavasti olemme kuitenkin valmiit hylkäämään kaikki teitä vastaan esitetyt syytteet, sillä todisteet mielenhallinnasta ovat jo nyt riittäviä. Tämä tarkoittaa periaatteessa sitä, että ette lähtökohtaisesti ole syytettyjen, vaan todistajien asemassa tässä jutussa. Saatte siis keskustella keskenänne tapahtuneesta jo tässä vaiheessa, jos haluatte.”
  ”Totisesti haluan. Miten on Mark, mennäänkö testaamaan tämän paikan kahvio?” heitin toiveikkaasti. Hoitaja oli saanut verenpaineeni tarkistettua, ja lääkäri kurkisteli silmiini kirkkaalla lampulla, joten en nähnyt Markin ilmettä.
  ”Sopii”, kuului kuitenkin vastaus – asialliseen äänensävyyn, kuten yleensä.



A/N: Tää oli nyt tässä – totuuden nimissä halusin vain kuvitella itseni The Avengers -leffaan, ja sitä oli sitten pakko alkaa kirjoittaa ylös. Tarkistin, että olen aloittanut tämän 6.9.2016. En siis missään nimessä kirjoita tämmöistä tahtia, mitä nyt julkaisin :D En kuitenkaan halunnut julkaista, ennen kuin teksti oli kokonaan valmis, sillä tiedän, että hiljalleen hidastuva julkaisutahti / kesken jääminen on lukijalle tosi turhauttavaa. Sitä paitsi, kävin tuossa torstaina katsomassa Infinity war:in, ja totesin, että
Spoiler: näytä
tällaisina aikoina kaikki Lokifanit tarvitsevat lohdutusta...
Sorry. Too many paradigm shifts. Nowadays, I just see the matrix.