Ficin nimi: Rajuilmaa hautoo huohottava maa
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Berserk
Ikäraja: S
Mukana: Serpico & Farnese
Genre: Apeahko draama
Summary:
Ehkäpä he ansaitsevatkin ukkosen vihan.A/N: Huh, tulipa tämäkin lopulta valmiiksi. Tosin kesken jäänyttä puolikasta pitkästä aikaa silmäillessäni kumitin yli puolet pois, sillä visioni eivät noudatelleet sitä oikeastaan yhtään.
Joskus on aloitettava melkein alusta, hah. Osallistuu haasteisiin Otsikoinnin iloja – lisäkurssi (luonnonilmiöotsikko) sekä Luonnonilmiöistä (ukkonen). Inspiraatiomusiikkina toimi
tämä.
***
Sodankäynnin vaimentuessa yön viimeisillä tunneilla jäljelle jää hiljaisuus. Päivän valjetessa äänet palaavat yksi toisensa jälkeen.
Auringonnoususta asti pilviharsojen peittämä taivas on hautonut helmoissaan myrskyä. Maankamara heidän jalkojensa alla suorastaan huohottaa ukonilman nostaessa päätään. Serpico oikeastaan kaipaa sitä. Sadeveden kylmyys pyyhkisi taistelun saastan maaperästä ja loisi kasvupintaa uudelle. Ukkosen pauhu ja salamat puolestaan saarnaisivat heille mahtiaan taivaankannen korkeuksista. Ne ilmaisisivat tyytymättömyytensä rinnassa tuntuvilla jyrähdyksillä ja niin kirkkailla välähdyksillä, että ne särkisivät silmiä.
Ehkäpä he ansaitsevatkin ukkosen vihan.
Serpico seisoo kauempana ja katsoo arolle tunkeutunutta metallin, lihan ja veren irvokasta kanvaasia mitään tuntematta. Pistävä kipu kyljessä kertoo hänen saaneen osansa toisiinsa kalahtelevista aseista, mutta hän on yhä elossa.
He molemmat ovat.
Farnese riisuu kypäränsä ja painaa sitä haarniskansa panssaria vasten. Metalli kohtaa metallin ja synnyttää kirskahtelevaa, niin kovin vastenmielistä ääntä.
”Onko se aina tällaista?” Farnese kysyy hiljaa. Harmaat silmät kohtaavat kuolleen sotilaan samentuneen tuijotuksen ja kääntyvät välittömästi pois.
”Minä en tiedä”, Serpico vastaa totuudenmukaisesti. ”Tämä oli ensimmäinen suurempi koetuksemme.”
Kenties he molemmat ovat päässeet vähällä, hän aristavan kylkensä ja Farnese järkytyksensä kanssa. Serpico itse on pitänyt huolen siitä, että tämä on pysynyt etäämmällä veren vuotaessa maahan, joukkojen kaatuessa yksi mies toisensa jälkeen. Lady Farnesen paikka ei ole taistelujen keskiössä.
Keskellä sodankäyntiä heidän ja kelvottomien pakanoiden välillä Serpico pysähtyy vilkaisemaan valtiattarensa kasvoja, eikä voi olla painamatta katsettaan nähdessään, miten vapaudenjanoinen, tunteellinen, hysteerinen sielu riutuu ahdingossaan. Farnese ei sitä milloinkaan myöntäisi, mutta hän vaistoaa asiat kovin herkästi.
Farnese vaipuu polvilleen veritahroista kosteaan maahan. Samaan aikaan horisontin pilvet kerääntyvät yhä tummemmiksi joukoiksi, ja he kuulevat ensimmäisen jyrähdyksen. Kuten Serpico on arvellutkin, se kuulostaa moitteelta.
”Mitä heille tapahtuu nyt?” Farnese kysyy, eikä näytä kiinnittävän lähestyvään rajuilmaan mitään huomiota. Se on uutta. Farnese inhoaa ja kaihtaa ukkosta sydämensä pohjasta, on aina kaihtanut, mutta taistelun jäänteet eivät vedä sille vertoja. Kenties Farnese on löytämäisillään tyhjänpäiväisempien pelkojen tilalle jotain konkreettisempaa kauhisteltavaa. Hetken Serpico tuntee outoa ylpeyttä, mutta hätistää ajatuksen mielestään.
”Me korjaamme kaatuneemme”, hän vastaa herrattarensa kysymykseen. ”Toiset... he ovat alttiita pedoille ja saalistajille.”
”Pelkkiä raadonsyöjien huvituksia ja unohdettuja täältä ikuisuuteen”, Farnese toteaa. ”Eikä kirkkomaan ikiaikainen lepo voi avata heille porttejaan.”
”Säälittekö kerettiläisiä, lady Farnese?”
Taivas iskee valkeaa kipinää ja tuo mukanaan sadepisaroita.
”Minä säälin hylättyjä sieluja ja matalamielisiä kohtaloita”, Farnese sanoo noustessaan ylös ja kuulostaa päättäväisemmältä kuin hetki sitten. ”Suren houkkia, joiden täytyi vetää viimeinen henkäyksensä tässä erämaassa oikeamielisyyttä vastustaessaan.”
Jälleen kerran Serpico pohtii, mikä osa sanoista on omaa tahtoa ja mikä ulkoa opeteltua paatosta. Hänessä on vielä ihmistä tunnistamaan sääli osaksi empatiaa, mutta puolueellisuus myrkyttää myötätunnon. Lady Farnese säälii vihollisia vääristä syistä.
”Serpico”, häntä kutsutaan.
”Niin?”
Farnese ristii kätensä ja painaa päänsä lausuen sanattomat pyyntönsä näkymättömälle voimalle.
”Rukoiletko kanssani?”
Serpico ei vastaa. Toisinaan hän on liian väsynyt seuraamaan, miten tekopyhyys kuluttaa lady Farnesen viattomuutta kuin meren aallot kalliota.
Sonata Arctica - Sing in Silence
You were daddy's girl nice and sweet
Never in trouble mommy's honey
Little child who just couldn't see
The pressure from her so called friends
Was simply too much
The monkey slowly climbed on her back
Offering his aid for her pain
Giving love and care
No one cared, no one cared
Fragile like a rose on the snow
Eating all your strength and your money
Walking in the shade day and night
Never letting sunshine in your eyes like before
Cannot shake the monkey off your back
Did I see a spark on your eye
Was it just the last light of hope
That died, hope that died
"Forgive me, Father, my daily sin"
How can I forgive you, never leave you
You know that if you live like, you will die like
Haven of Emotion, Mournful Ocean
Heiress of the Evening, Sings in silence
"I need to have now, my daily sin"
For all your life I prayed for time
To show you where the light lies
Now this is the end
One rose for the memory of the innocence
"I know, my Father, I cannot win"
Never will forgive you, never leave you
You know that if you live like, you will die like
How can I erase your pain and aid you
When Death wants to kiss you and you want kiss Him back
