Nimi: Viimein, kautta kaiken
Ikäraja: K-11
Fandom: Dragon Age (jossain vaiheessa DA:in jälkeen)
Paritus: Morrigan/(King!)Alistair
Genre: Romance, drama (ei ihan angstisin, mutta...)
Summary: "”Eikö sinulla ole sanottavaa?” Alistair kysyy. ”Vaikka ilmestyt tyhjästä kaiken tämän ajan jälkeen.”
A/N: Osallistuu
Het10 #2 | -haasteeseen.
-Viimein, kautta kaiken-Vuodet ovat tehneet Alistairista kipakamman. Moni muu asia on myös muuttunut.
Fereldenin rytmikkäät vuodenajat jättävät ajan haavoja kenen tahansa ihoon, vaikka se olisi loitsuilla suojattu. Morriganille tämä on yllätys, sillä hän olisi luullut itseään iättömäksi. Yhtä kaikki, niin hänen kuin Alistairinkin iho näyttää ajan muutokset, sitä ei voi nainen kieltää.
Kuunvalo valuu ikkunoista sisään. Leijuvan pölyn hiukkaset saavat säväyksen siitä tai kenties sitten Hämärästä. Tomuinen tuike muuttaa muotoaan alati, yksittäisestä häivähdyksestä ei saa kiinni. Silti Morrigan seuraa mieluummin tomua, kuin kuningasta, joka valvoo yötä tietämättä mitään vanhan tuttavansa läsnäolosta. Hetkien venyessä eteenpäin Morrigan ei voi kuitenkaan olla tylsistymättä.
Morrigan voisi lennähtää lähemmäs.
Kuninkaan pöytä on täynnä papereita, joiden lukeminen saattaa huokauksen miehen suusta. Sijaa vievät mustepullot, kartat ja kirjeet. Pöydän reunalla huojui myös tiimalasi, jonka Alistair nostaa paikaltaan, laskee hellävaraisesti hieman keskemmälle. Reunalle se on varmaankin siirtynyt kirjapinojen ristiaallokon kuljettamana.
Paikaltaan, ikkunanpielestä Morrigan ei näe mitä nimiä kirjoilla onkaan. Valistunutta arvausta hän ei jaksa heittää, vaikka on istunut varjokuvana Orlais’n keisarinnan takana, silloin vielä Celene oli vielä elossa. Maagi Morrigan on, noita, ehkäpä vielä jotain muuta. Kuningatarta hänestä ei kuitenkaan saa, hallitsijaa.
Linnan on ollut monta vuotta ilman naisen kättä. Mitä huhuihin tulee, ei sitä ole mikään muukaan koskettanut. Alistair on alistunut osaansa, valtaan, jota ei enää vuosien jälkeen tohdi jakaa. Silti Morrigan leikittelee ajatuksella, että Kieran voisi jatkaa Alistairin jalanjäljissä. Poika, jo lähes mies, on tarkkaavainen, nokkela ja hieman nenäkäs. Kelpaisi kuninkaaksi.
Mutta Kierania ei ole kasvatettu linnanpihan sisään lukittavaksi.
Ja totta puhuen ei ole hänen isäänsäkään.
Ruttovuosien aikaan Morrigan ei ollut koskaan vihannut Alistairia. Ei hän ollut siihen kyennyt, kun ainoa vihan kiintopiste oli ollut hänen oma äitinsä. Pahimmillaan Alistair toki oli raivostuttava, ärsyttävä ja ikävä kyllä, säälittävä. Sellaista Morrigan ei voi varsinkaan sietää, heikkoutta. Tuolloin tuleva kuningas oli sysännyt vastuunsa toiselle vartijalle, joka ennen verivalaansakin oli saanut sanoja enemmän ulos kuin hermoileva Alistair.
Mies tuokin oli ollut ja lopulta typerämpi kuin Morrigan osasi odottaa. Hän oli luullut tuntevansa vetoa tuota hahmoa kohtaan, joka toi peilejä ja helyjä. Nättejä ja harkittuja. Sitten hymyjä, kysymyksiä, kauemmas nuotion valosta taipuvaa kehoa. Lähemmäs Morrigania, kohti pimeyttä.
Tulen valossa oli mies kuitenkin pettänyt hänet.
Kieltäytynyt.
Alistair kaikesta inhostaan huolimatta oli kuunnellut Morrigania. Mies oli nauranut ivallisesti, panikoiden. Raahannut jalkojaan vasten kivistä lattiaa, heilautellut käsiään kaarissa. Helistänyt niitä. Ei, ei, ei! Ihme kyllä mies ei ollut huutanut, tuohtunut tarpeeksi lähteäkseen avaamaan suljettua ovea. Pakonomainen liike oli muuttunut tuona yönä uupuneeksi hyväksynnäksi, epäröiviksi kysymyksiksi. Niiden loputtua ei miehellä ollut enää sanoja jäljellä, vain se viimeinen nyökkäys, jonka jälkeen Morrigan uskalsi suudella häntä.
Ei olisi pitänyt.
Sen suudelman hän muistaa näin helposti, vuosienkin jälkeen. Sulkiessaan silmänsä Morrigan voi melkeinpä tuntea Alistairin huoneen takkatulen lämmön, miehen puolipukeisen ruumiin ja haarniskan osat. Hän voi kuulla hetken vielä sen säikähtäneen älähdyksen, ennen kuin miehen verhotut sormet olivat nousseet koskettamaan Morriganin päätä.
Suudelman jälkeen Morrigan oli antanut miehen riisuutua ensin. Ehkä mies sai siitä varmuutta, mutta Morriganille ne hetket olivat olleet tuskaisen hitaita. Hän ei nähnyt miestä, kuuli vain, kun viimeisiä vaatteita laskettiin pois. Tuossa puhumattomuudessa oli liikaa aikaa ajatella, epäröidä. Mitä sitten, jos Alistair tai vartija kuolisivat? Morrigan olisi vain vapaa, ilman lasta ja sen sielua, ilman omia epämääräisiä päämääriään tai Flemethin varjoa.
Hän oli purrut huultaan vartijan huoneessa. Itkenyt käytävässä ennen kääntymistä uuteen suuntaansa.
Siksi.
Yöstä muuten hän tietää, että se oli ollut harras. Ei vain rituaalin vuoksi, vaan myös siksi, millä tavalla Morrigan oli päässyt Alistairia koskettamaan. Miehen epävarmuus oli kerrankin tuntunut oikealta, luonnolliselta. Mies oli näprännyt harhailevasti Morriganin tukkaa, vasta naisen käsien ohjaamana muutakin.
Alistair nousee paikoiltaan. Nostaa huoneen nurkasta sinisen viitan, joka paksuudeltaan imitoi vilttiä. Kuninkaalla on kylmä.
Käytävät ovat muutamia kaartilaisia lukuun ottamatta autioita. He tervehtivät kuningastaan, muutama jopa ystävällisesti, rennosti. Morrigan lennähtää kauemmas, jättäytyy monen mutkan taakse. Linnut eivät seuraa.
Lopulta hän heittäytyy ulkokautta Alistairin makuuhuoneen ikkunalle. Lasi on naurettavan paksua, vanhanaikaista. Morrigan tuijottelee linnunsilmillään läpi, muttei hän pysty huoneen maailmasta mitään erottamaan.
Hän muuttaa itsensä naisen muotoon, huojuu hetken ikkunasyvennyksessä. Jos hän tästä tippuisi, ehtisi hän vielä kiertyä siivekkääksi. Mutta vapaat pudotukset muljahtelevat mahassa, eikä Morrigan halua sellaista kokea. Hän ahtautuu lähemmäs seinää ja nostaa pois karanneen suortuvan silmiltään. Näin ylhäällä tuulenpuuskat ovat äkillisen viiltäviä, eikä Morriganilla ole yllään sen enempää kuin yleensäkään.
Hän yrittää avata ikkunan.
Se on lukossa. Hän tutkailee sen mekanismia löytämättä kuitenkaan ratkaisua. Morrigan nostaa kätensä rikkoakseen ikkunan, mutta pysähtyy miettimään tekojaan.
Mielitekojaan.
Mitään virkaahan Morriganilla ei tässä osassa maailmaa ole. Hän on vuosien saatossa juossut niin turvan, rauhan kuin sodankin välillä, tutkinut tuntemattomia teitä. Tiedonjanoisena valetanut autiomaita, liittynyt hoveihin ja Inkvisitioon, ryhmiin kuin toisiinkin. Mikään ei ole pidätellyt häntä ikuisesti.
Ja ei milloinkaan niin pahasti, kuin vartijan ja Alistairin matkassa.
Sitä satua hän on tottunut Kieranillekin kertomaan. Pojan ollessa kapaloissa oli Morrigan kuiskauksissaan väittänyt, että Fereldenin pelastaja oli pojan isä. Titteleitä miehellä oli tarpeeksi ainakin, olihan hän Arkkidemonin surmaaja, viidennen ruton kukistaja, Amaranthinen jaarli ja Fereldenin vartijoiden komentaja. Persoonaa miehellä oli myös, säihkyvää hyväsydämellisyyttä ja tunnokasta verenhimoisuutta, kunniaa kuolleille ja eläville. Historialle hän jäisi myytiksi, kun Alistair puolestaan siirtyisi kruununkirjurien myötävaikutuksesta sivuille, joita kukaan ei muutan ajan päästä jaksaisi lukea.
Silti. Vartijasta on runoja, lauluja kerrakseen. Kasvavalle lapselleen Morrigan kertoi totuuden, totesi, että hän on kuninkaan poika. Theirin-suvun veressä on lohikäärmeen verta, tarpeeksi magiaa ihmeteltäväksi. Ja Alistairissa itsessään oli puolestaan kiltteyttä, jota Morrigan oppi arvostamaan vasta äidiksi tultuaan. Mies olisi vuosia sitten ollut parempi vanhempi, kuin Morrigan epävarmuudessaan. Lepsumpi varmaankin, rakastavampi. Vitsaileva.
Mitä siitä olisi tullut? Mies ei ollut tarjonnut kuoleman edessä kättä, mutta jos-
”Hei.” Alistair sanoo avatessaan ikkunan. ”Haluatko tulla sisään?”
Morrigan livahtaa sisälle pyynnön kuultuaan. Ikkunansyvennys on ahdas ja hetkeksi hänen hameensa jää kiinni sen rosoiseen pintaan. Morrigan saa kuitenkin itsensä irrotettua ja tiputtautuu makuuhuoneen vaalealle parketille. Sen palapelimäinen kuvio muuttuu keskilattialla Luojan auringoksi. Auringon kärjet ovat kuluneet askelista tai raskaiden huonekalujen siirtelystä. Alistairin sänky on heitetty jossain vaiheessa huoneen elämään alkoviin, jonne se ei edes kunnolla mahdu.
Katseen kiertäessä tilaa, näyttämöltä löytää myös muita merkkejä asukkaan mieltymyksistä: pieni ruokapöytä ja karut tuolit, pehmeämpi ryhmä suojaamassa sisäänkäyntiä. Alistairin miekka, tuttu vuosien takaa, on kiltisti omassa pidikkeessään lähellä sänkyä. Terävämpiä ja kalliimpia aseita on lähellä siirrettävää tulipesää. Takkaa tänne asti ei ole tehty. Ehkä huone oli alun perin tarkoitettu vain meditointiin, Andrasten hymnien laulamiseen?
Kuningas riisuu viittansa, kiertää Morriganin ohi kohti kipinöitä. Hän sohaisee tuhkaa hieman ja hiilloksesta nousee lisää lämpöä huoneeseen. Huonoja palvelijoita hänellä on, tai tarpeeksi omaperäisyyttä eristäytyäkseen yksin torniinsa.
”Eikö sinulla ole sanottavaa?” Alistair kysyy. ”Vaikka ilmestyt tyhjästä kaiken tämän ajan jälkeen.”
Mitä kaikkea voisikaan sanoa? Morriganin elämä on ollut täynnä kaikkea sitä, mitä hän on koskaan toivonutkaan. Rakkautta, iloa, sydäntä raapivaa pelkoa, joka sai juoksemaan vielä vuosikymmenenkin jälkeen susien kanssa. Epävarmuutta ja turvaa, leikkisyyttä ja jopa urhoollisuutta, jos Morrigan haluaisi itsellään kehuskella.
Samaa ei voisi sanoa Alistairista.
Ferelden on hyvä maa. Ihan tarpeeksi uskollinen ja riittävän vahva. Sotien juonet sotkivat valtiota, mutta se nousi aina jaloilleen. Piiskattu koira, voisi joku vinoilla. Alistairin osuus tuosta noususta oli kasvanut vuosien myötä, mutta yhä enemmän se myös tarkoitti miehen kahlehtimista Denerimiin. Huhupuheita liikkui aikojen sankareista paljon, mutta hetkeen Morrigan ei ole kuullut sanaakaan Alistairista. Sana ”kuningas” liikkui mailla enintään, mutta sielusta sen takana ei ollut tietoakaan.
Ei hän tätä miestä tunne.
Eikä mies häntä.
Morrigan ei ollut ehkä vihannut matkakumppaneitaan aikoinaan, mutta vihainen hän oli ollut. Piikittelevä nainen, joka irstaili muiden kivuilla ja epäonnistumisilla. Hän olisi tuominnut heikot kuolemaan oman vahvuutensa korostamiseksi. Vartija oli muuttanut asioita, mutta tuohon murrokseen Alistair ei ollut osallinen, saati sitten tietoinen siitä. Alistairille Morrigan on vain muisto katalasta pakanasta, joka nappasi lähtiessään mukaansa syntymättömän lapsen.
”Ei sanoja?” Alistair vaatii uudelleen.
Viimein Morrigan kääntyy katsomaan Alistairia.
Sanojen kylmyydestä huolimatta miehen karkeilla kasvoilla on pieni hymy. Saadessaan repliikin takaisin itselleen sanoisi mies jotain sarkastista, pilkkaavaa. Jotain hyväntuulista piikittelyä siitä, kuinka sanan terä on kerrankin hänen puolellaan. Sitten mies kompastuisi omaan mahdottomuuteensa, joutuisi paikkaamaan olematonta sukkeluuttaan jollain vanhalla, kuluneella vitsillä. ”Sinulla on äitisi nenä”, Alistair sanoisi.
Kerrankin Morrigan aikoo sanoa kaiken repimättä, keskeyttämättä ja suulaasti. Tänään hän palaa.
”Älä ole absurdi.” Morrigan sanoo. ”Minulla on sanoja aamuyöhön asti, enemmän kuin yhdessäkään tämän huoneen kirjassa. Minä aion kertoa kaiken: täyden totuuden itsestäni, maailmasta ja matkoistani. Minä kidutan sinua muistoilla pojastamme, Kieranista. Kerron niin monta tarinaa, että sinä lähdet kurjasta tornistasi. Jätät tämän jälkeesi. Tulet minun mukaani. Kaikki muutkin sankarit, ikonit ja suojelijat uskaltavat lähteä yöhön vastuistaan huolimatta. Aamuyöstä sinä puet typerän viittasi ja otat miekkasi matkaan.”
Alistair pudistaa päätään. Miehen kasvoilla on säikähdystä, mutta Morrigan ei voi toden totta, jättää miestä tänne mätänemään. Ferelden saisi häneltä piiskaniskun, mutta nousi jaloilleen.
”Morrigan.” Alistair sanoo. ”Minä tiedän, mitä ajat takaa, mutta-”
”Älä keskeytä.”
”Kuka täällä keskeyttää ketä?”
Alistairin ilme on hapan. Äkkipikainen sitten, ainakin kasvoiltaan. Jos vain Morrigan saisi muutettua tuon virran suunnan, johdateltua miehen harhaan niin nopeasti, että ajatustakaan tämä ei ehtisi heittää.
”Minä jään tänne, Morrigan, usko siihen.” Alistair toteaa jatkoksi.
Vasta nyt Morrigan huomaa, että huoneen ikkuna on jäänyt auki. Hänen tekee mieli palata sen luo, nousta ikkunasta ulkoilmaan. Vain hetkiä aikaisemmin hän oli pelännyt vapaapudotusta, mutta nyt hän haluaa kokea sen peittääkseen ikävän tunteen sisällään. Morrigan tuntee itsensä hölmöksi, kokemattomaksi. Hän on antanut liikaa, niin paljon, että Alistair ei voi vastata.
”Jää yöksi.” Alistair pyytää.
Ja hänen pyynnöstään Morrigan jää.
