Tämä taitaa olla sanamäärällisesti ficin pisin luku, jossa tapahtuu aika paljon ja jossa hypitään myös ajallisesti, joten jos tätä joku lukee ja kokee alkuun olevansa hieman hukassa, ei kannata hämääntyä.
III.
”Edward Nygma?” vartija kysyy, ikään kuin hänen nimensä ei lukisi sellin ovessa, hänen kasvonsa tutut kaikista kolmoissurmaa kailottavista lööpeistä. ”Tule mukaan.”
Arkham uuden johdon alaisuudessa on melko identtinen Hugo Strangen johtaman laitoksen kanssa, mitä nyt vähemmillä hirviöillä ja vertahyytävillä avunhuudoilla. Kun kaksi vartijaa saattaa häntä pitkin käytävää, Edward antaa itsensä arvuutella mihin häntä ollaan oikein viemässä. Hänen niinkutsutut terapiatuntinsa ovat tiistaisin ja torstaisin, ja nyt on sunnuntai. Korjaus – on luultavasti sunnuntai. Eräänä kesänä kun hän oli lapsi, hänen isänsä rikkoi hänen rannekellonsa eikä hänellä ollut viikkoihin varaa ostaa uutta, joten hän opetteli päättelemään kellonajan kymmenien minuuttien tarkkuudella pelkkien varjojen liikkeistä. Enää Edward ei pysy selvillä edes viikonpäivistä. Kunnes minut on mitattu, et tunne minua; vaan kuinka jäätkään kaipaamaan kun olen juossut pois. Arkhamissa ajasta on hankala pitää kiinni – se laahaa kuin hänen muinaisen rannekellonsa vääntynyt viisari ja tekee hänet entistä varmemmaksi siitä, että jokin hänen sisällään on mennyt pysyvästi rikki.
Vartijat pysäyttävät hänet ovelle, jonka takana voi odottaa mitä tahansa. Se mitä Edward ei osaa ennustaa on vaatimattomasti kalustettu toimisto. Huoneen keskellä on pöytä ja pöydällä lankapuhelin. Mikä vaatii vastausta vaan ei kysy kysymystä? Eristyksessä vietettyjen viikkojen jälkeen hänen silmänsä hakeutuvat irrallaan lojuvan kuulokkeen puoleen kuin nääntyneen miehen katse keitaaseen. Samaan aikaan hän ei kuitenkaan keksi ainuttakaan henkilöä jolla voisi olla hänelle asiaa.
Vartija tyrkkää hänet peremmälle. ”Saat viisi minuuttia. Sen jälkeen me katkaisemme sinun puolestasi.”
Kun käy selväksi, että mies ei ole aikeissa jättää häntä yksin vaan jää seisomaan varjoksi ovensuuhun, Edward istuu alas. Hän nostaa kuulokkeen korvalleen. ”Haloo?”
”Edward?”
Tutun äänen kohdalla hänen kurkkunsa salpaa tunne, joka on enemmän pelkoa kuin ihmetystä. ”Oswald.” Lukematon määrä ajatuksia ja mahdollisuuksia sinkoilee ympäri hänen päätään, niiden tulva niin ylitsepursuava, että lopulta kaikki mitä hänen onnistuu kysyä on: ”Miten?”
”Rahalla saa ihmeitä aikaan. Uusi johtoporras ei vielä ole myöntyväinen varsinaisiin vierailuoikeuksiin, mutta asia on työn alla”, Oswald vastaa. ”Sillä välin meidän täytyy valitettavasti tyytyä tähän.”
Edwardilla on syynsä olla varuillaan. Viimeksi kun hän ja Oswald näkivät toisensa, jokin mikä oli kerran ollut pelätty Pingiivi mutta oli nyt kaikki se mitä oli enää jäljellä Strangen käsittelystä, tippui tervaa ja höyheniä hänen asuntonsa kynnykselle. Heikkona hetkenään Oswald oli pyytänyt häntä katumaan syntejään; Edward – silloin vielä autuaan tietämättömänä siitä mitä Arkham voi ihmismielelle tehdä – oli lähettänyt tämän matkoihinsa.
Nyt Oswald kuitenkin kuulostaa enemmän vanhalta itseltään. Tämä kertoo hänelle satukirjaan kelpaavan tarinan kadonneesta isästä jonka lopulta löysi, vain menettääkseen tämän pian uudelleen, tällä kertaa pysyvästi. Mitä ilmeisemmin se nimenomainen menetys oli tarpeeksi herättämään jonkin uinuneen ja vaarallisen Oswaldin sisällä. Kertomansa mukaan tämä on alkanut jälleenrakentaa mainettaan.
”Mutta se minusta”, Oswald päättää. Tämän ääni käy pehmeämmäksi. ”Miten sinä olet voinut?”
Edward tuntee vartijan katseen niskassaan. ”Ei valittamista.”
Langan toisesta päästä kantautuva hymähdys on kuiva, ikään kuin Oswald tietäisi tasan tarkkaan mitä hän tarkoittaa. Oman kokemuksen perusteella luultavasti tietääkin. ”Oikeastaan syy siihen miksi soitan on se, että huhun mukaan Hugo Strange piilotteli lemmikkiprojektiensa ohella pommia Arkhamin kellarissa. Viikko sitten se pommi oli vähällä räjähtää. Sinun nimesi ei ollut Blackgateen evakuoitujen potilaiden listalla.”
”Siksi koska niin ei ollut. Minä olin jumissa täällä koko ajan.”
Vastauksen johdosta Oswald on pitkään vaiti. ”No”, tämä sanoo viimein, ”mukava kuulla, että sinä olet vielä yhtenä kappaleena.” Linjalla syntyy uusi tauko, ennen kuin Oswald odottamatta lisää: ”Minä olin huolissani.”
Edwardilla ei ole aavistustakaan siitä miten vastata, eikä hänen onneksi tarvitsekaan, sillä juuri silloin vartija selvittää kurkkuaan ja naputtaa kelloaan. ”Minun täytyy mennä”, hän sanoo puhelimeen.
”Hyvä on”, Oswald myöntyy nopeasti. ”Minä soitan ensi viikolla samaan aikaan?”
Kysymyksen muotoilusta huolimatta Edward käsittää, että ajankohta ei ole tärkeä – Oswald odottaa hänen lupaansa.
Oswaldin on täytynyt astua ulos kadulle tai nousta autosta, sillä puhelun taustalta kuuluu nyt ääniä: liikenteen melua, katkelmia ohikulkijoiden keskusteluista ja laivojen sumutorvien huutoja – koko Gotham jatkamassa elämäänsä niiden muurien ulkopuolella minkä sisään hänet on suljettu. Huomaamattaan Edward tiukentaa otettaan kuulokkeesta, pidellen sitä kaksin käsin vasten korvaansa kuin tarinoiden näkinkenkää; jos hän kuuntelee kyllin tarkasti, jossakin kaiken muun taustalla hän voi kuulla meren. ”Se olisi mukavaa”, hän vastaa.
Todellisuudessa kyse on paljon muustakin. Jo nyt hän saattaa tuntea hiekan valuvan tiimalasissa nopeammin, mieltään puurouttaneen harmauden haihtuvan sitä mukaan kun kello kirii tavanomaista tahtiaan kiinni. Viimein hänellä on käsissään arvoitus joka on hänen arvoisensa, joka tulee olemaan hänen pelastuksensa: Oswald Cobblepot, jälleen matkallaan takaisin Pingviiniksi, haluaa hänestä jotakin, ja on hänen tehtävänsä selvittää, mitä se jokin on.
Tämä on se kohta missä puhelu todellisuudessa loppuu. Tulevina viikkoina Oswald tulee lähettämään hänelle rasiallisen pikkuleipiä, sitten villapaidan. He puhuvat puhelimessa: ensin ainoastaan kerran kahteen viikkoon, loppuvaiheessa kahdesti viikossa, kunnes Oswaldin lopulta onnistuu kiristää lupa varsinaiseen vierailuun. Muutaman kuukauden päästä koittaa se päivä jolloin Oswald hakee hänet limusiinilla vapauteen kuin seuralaistaan päättäjäistanssijaisiin noutava kavaljeeri.
Tällä kertaa niin ei kuitenkaan käy: Oswald pysyy linjalla, ollen läsnä rahisevina hengenvetoina joista jokainen tuntuu löytävän tiensä Edwardin ihon alle. Hänen ei tarvitse vilkaista taakseen tietääkseen, että huoneessa ei ole enää vartijaa – on vain hän ja Oswald.
Edward sulkee silmänsä. Kun hän avaa ne jälleen, pöydän toiselle puolelle on ilmestynyt tuoli ja Oswald istuu siinä, kädet ristittyinä tutun kepin päälle. Kalteri-ikkunasta tulvivassa valossa tämän ääriviivat näyttävät läpikuultavilta.
”Ajattelitko sinä todella silloin, että minulla oli taka-ajatuksia?” Oswald kysyy häneltä. Ilme tämän kasvoilla on lähestulkoon loukkaantunut. ”Sinähän pelastit minun henkeni.”
”Ja myöhemmin sinä tulit pyytämään minulta apua, ja minä heitin sinut kadulle”, Edward vastaa epäröimättä. ”Se oli looginen johtopäätös.”
”Sinä olit minun ystäväni.”
”Minä oletin, että sinä halusit kostaa.”
Oswald huokaa; reaktio, joka saa alkunsa kuopissaan pyörähtävistä silmistä, päättyen mutristuviin huuliin. Kaikkien niiden vuosien jälkeen jotka Edward vietti keskellä poliiseja jotka kieltäytyivät näyttämästä tunteitaan edes silloin kun näiden oma partneri vietiin pois ruumissäkissä, Oswaldin kasvot ovat ihme. ”Tämä on sinun ongelmasi, Ed”, Oswald sanoo hitaasti. ”Sinä ylianalysoit kaiken. Joskus se estää sinua näkemästä sitä mikä on aivan sinun nenäsi edessä.”
Edward ei voi kuin jähmettyneenä todistaa, kuinka Oswald nousee pystyyn ja kiertää pöydän ympäri, tullen lähemmäs ja aina vain lähemmäs. Lopulta Oswald seisoo niin liki häntä, että tämän tumma siluetti hukuttaa alleen ikkunasta tulevan valon. Hämärässä on vain Oswaldin hengitys hänen kaulallaan, heidän vaatteidensa ääni niiden hankautuessa yhteen. Tämä on se ruumis jonka Edward on paikannut ja tuhonnut ja painanut lähelleen, hänen alkunsa ja loppunsa. Kun hän pujottaa kätensä Oswaldin takin alle, kangas kohisee hänen korvissaan kuin meri.
Edward havahtuu mekaaniseen piippaukseen.
Edellisenä iltana, entisessä huoneessaan suoritetun vierailun jälkeen, hän pakotti itsensä käymään hetkeksi makuulle kartanon kirjaston sohvalle. Nyt hän saa havaita, että hänellä on yhä edellispäivän vaatteet yllään. Lasien takana hänen silmänsä tuntuvat kuivuneilta ja hänen otsansa epätavallisen kuumalta kun hän painaa kämmenensä sitä vasten. Oliko hän nukkunut? Vai ainoastaan tuijottanut yllä avautuvaa kattoa sitä varsinaisesti näkemättä, aina siihen asti kunnes materiaalinen maailma hänen ympärillään oli muuttunut yhdentekeväksi.
Kylpyhuoneessa Edward huuhtelee kasvonsa niin kylmällä vedellä kuin vain suinkin kykenee Victorin taannoisen käsittelyn jäljiltä sietämään. Ennen levollekäyntiä hänen tehtävälistallaan oli puhelinsoitto Arkhamiin, varmistuakseen siitä että Jervis Tetch on edelleen laitoksen hellässä huomassa. Kyse oli alun perinkin hakuammunnasta, sillä huolimatta siitä kuinka paljon Jervisillä on hampaankolossa nimenomaan häntä kohtaan, tällä tuskin on syytä kantaa kaunaa myös Oswaldille. Jervisin poissulkeminen onkin sitten ainut asia minkä suhteen hän voi olla rauhallisin mielin. Kohdatessaan oman katseensa peilistä Edward yrittää päättää oliko puhelu voinut olla syy hänen uneensa – kenties juuri Arkhamin kyllästyneen yöpäivystäjän ääni luurin toisessa päässä yhdistettynä hänen päähänsä pesiytyneisiin rikkaruohoihin inspiroi hänen alitajuntansa luomaan tuon menneisyyden irvikuvan. Vaikka selitys käy järkeen, se ei silti kokonaan poista sitä tunnetta, että samalla tavalla kuin auto eilen liukkaalla tiellä, tapahtumat ovat lipsumassa pois hänen hallinnastaan. ”Ryhdistäydy”, Edward kuiskaa kalpealle peilikuvalleen, läimäisten sitä poskelle. Ääni kaikuu kaakeloidussa huoneessa kuin laukaus.
Vaatteidenvaihtoa ja muutamaa kahvikupillista myöhemmin Edward palaa kirjastoon, vain löytääkseen alkuperäisen syyn heräämiselleen: hänen puhelimessaan on tekstiviesti konstaapeli Finchiltä. Yksi Galavanin peiteyrityksistä maksaa edelleen Dumasin sukukryptan ylläpidosta Gothamin hautausmaalla, siinä lukee. Jututin talkkaria, sanoi että kuvausta vastaava nainen käy tuomassa kukkia puoliltapäivin jokaisen viikon alussa.
”Bingo”, Edward mutisee. Hän on valmis lyömään vetoa, että edesmennyt Theo Galavan (tai pikemminkin se vähä mitä tästä on Oswaldin räjähtävän käsittelyn jälkeen jäljellä) lepää kyseisessä hautaholvissa. Kaikeksi onneksi on maanantai, mikä tarkoittaa, että Tabithan vierailu saattaa hyvinkin olla tapahtumassa samaisena päivänä.
Finchin antama aika-arvio jättää hänelle alle puoli tuntia aikaa ehtiä kaupungin vastakkaisella laidalla sijaitsevalle hautausmaalle. Matkallaan Edward rikkoo jokaista kuviteltavissa olevaa nopeusrajoitusta, hänen kuumeisen pulssinsa hakatessa vinhasti säksättävien tuulilasinpyyhkimien tahtiin. Kiireen ohella ajatus Tabithan päihittämisestä tekee automaattisesti hänen kaasujalastaan raskaamman. Viipyessään hänen vieraanaan Oswald ei ollut säästellyt sanojaan äitinsä murhaajista, joten oli vain luonnollista että hän oli tuntenut tiettyä antipatiaa molempia Galavanin sisaruksia kohtaan jo silloin. Sittemmin Tabitha on aiheuttanut hänelle myös henkilökohtaista harmia, ensin suojelemalla Butchia ja sitten lähes pilaamalla hänen juonensa mennessään jakamaan Gordonille sen radiotaajuuden jolla Aubrey Jamesin räjähtävä kaulapanta oli mahdollista tehdä vaarattomaksi. Hän oli ollut valmis katsomaan jälkimmäisen rikkeen läpi sormien, olihan hän itse ensin leikkauttanut Tabithan käden irti väärin perustein, mutta se kaikki on nyt mennyttä. Mikäli Tabitha todella on vastuussa Oswaldin katoamisesta, yhden raajan menetys on pian pienin tämän murheista.
Sateesta johtuen hänen saapumistaan hautausmaan porttien sisäpuolelle ei ole todistamassa kuin joukko kivipaasia vartioivia marmorienkeleitä. Vaikka siitä kun hän kaivatutti esiin Elijah Van Dahlin maalliset jäännökset on kulunut vain joitakin kuukausia, tuntuu muistomerkkien määrä moninkertaistuneen. Vielä jonakin päivänä, mikäli sama kehitys jatkuu, Gotham tulee olemaan kaupunki jossa majaansa pitää enemmän kuolleita kuin eläviä sieluja.
Dumasien krypta sijaitsee hautausmaan vanhimmassa osassa. Edward tietää, että entisaikaan, kun kirkko ei vielä ollut saanut lupia laajennukselle, kaivajilta meinasi loppua tila kesken; ennen pitkään uudet ruumiit pinottiin vanhojen päälle niin kauan kunnes maankamara oli enää kuiskauksen päässä ylimmästä arkunkannesta. Toisinaan kun sataa oikein rankasti, vesi huuhtelee joitakin noista vanhoista luista esiin. Ollessaan kymmenen hänen onnistui yhdellä tutkimusretkistään löytää kokonainen mandible, jota hän säilytti sänkynsä alla olevassa kenkälaatikossa kunnes hänen isänsä pakotti hänet hankkiutumaan siitä eroon. Vielä nytkin, kun hän jättää auton kauemmas tielle suunnistaakseen kohti laaksonpohjalla olevaa kryptaa, hän odottaa minä hetkenä hyvänsä kenkänsä osuvan johonkin minkä ei pitäisi enää nähdä päivänvaloa.
Edward tarkkailee hetken tilannetta, mutta kryptan edusta on ja pysyy hiljaisena. Kun hän sitten rohkenee mennä kokeilemaan rakennuksen takorautaista porttia, se on lukossa. Onneksi hän ei koskaan poistu kotoa ilman tiirikkaa.
Sisällä kryptassa vallitsee toinen maailma. Seinänvierustoilla olevat hopeakyntteliköt ja asepuvut olisi helppo luokitella mauttomiksi reliikeiksi, ellei Edward tietäisi niiden todellista arvoa. Seinänkokoista ikkunaa koristaa pikkutarkka lasimaalaus, jonka valmiiksisaattaminen on varmasti vaatinut usean silloisen käsityöläisen näön. Kaikki se loisto on epäilemättä suunniteltu tekemään hänenkaltaiseen vierailijaan vaikutus, mutta lähinnä se vain tekee hänet ärtyneeksi. Se alleviivaa turhan paljon sitä tosiasiaa, että hänellä itsellään ei ole takanaan vastaavaa historiaa, vain kokoelma arkipäiväisen ikäviä asioita jotka tapahtuivat hänelle ja jotka hän on sittemmin parhaansa mukaan haudannut, mitä nyt toisinaan nuo vanhat muistot uhkaavat puskea pintaan kuin jäännökset kalmiston kosteasta maasta.
Huoneen keskellä seisoo sarkofagien muodostama rinki. Edward on juuri kiertämässä yhden arkun ympäri, kun jokin räsähtää ilmassa kuin sisätiloihin eksynyt salama. Ase kirpoaa sivalluksen saattelemana hänen kädestään. Seuraava ruoskanisku kietoutuu hänen nilkkansa ympärille ja vie häneltä tasapainon. Hänen takaraivonsa osuu maahan, lujaa. Silmälasit kirpoavat hänen kasvoiltaan ja katoavat jonnekin tavoittamattomiin. Juuri ennen kuin hänen näkökenttänsä pimenee kokonaan, hän erottaa kuinka Tabithan mustaan verhottu hahmo astuu esiin varjoista kuin kuolema itse.
Kun hän tovia myöhemmin palaa jälleen tajuihinsa, Edward saa havaita tulleensa kiinnitetyksi käsiraudoilla alttarin edessä olevaan ristikkoon. Kaikki hänen ympärillään on muodotonta puuroa, minkä hän on hetkellisesti valmis laittamaan aivotärähdyksen piikkiin, kunnes –
”Tässä.” Nahkatakin voimistuva katku ainut varoitus jonka Edward saa, ennen kuin Tabitha tyrkkää silmälasit takaisin hänen kasvoilleen. ”Olisi ikävää jos sinulta menisi jokin ohi vain koska sinä satut olemaan likinäköisempi kuin minun isotätini tässä näin”, Tabitha jatkaa, taputtaen lähintä hautaa.
”Näemmä meillä molemmilla on jotakin yhteistä hänen kanssaan”, Edward vastaa automaattisesti, ”ottaen huomioon että sinä tulet pian olemaan yhtä kuollut kuin hän.”
”Söpöä. Jatka uhkailua ja ehkä jokin päivä joku vielä ottaa sinut vakavasti.”
Palautuneen näkökykynsä turvin hän seuraa kuinka Tabitha hyppää istumaan sarkofagin kannelle, osoittaen Edwardia hänen omalla aseellaan ja hymyillen kuin kissa joka valmistautuu leikkimään ruuallaan. Ilman että kummankaan heistä täytyy sanoa sitä ääneen, hän tietää että he lähestyvät parhaillaan sitä hetkeä josta he molemmat nauttivat aina eniten: hetkeä, jolloin kiire väistyy silkan huvin tieltä.
”Siltä varalta että sinä mietit miten minä tiesin odottaa sinua”, Tabitha sanoo, ”eräs pikkulintu kertoi sinun kyselleen minun perääni.”
Oswald, hänen mielessään välähtää, ennen kuin Edward käsittää totuuden. ”Finch.”
”Vaikuttaa siltä, että hän on kyllästynyt olemaan sinun vakoojasi. Hän tuli siihen tulokseen että minä maksan paremmin ja puhun vähemmän, minkä lisäksi minä tietenkin hankkiudun sinusta kätevästi eroon.”
Petetyksi tuleminen kirvelee – ei siksi, että sillä olisi Edwardille mitään henkilökohtaista merkitystä, vaan koska hänen olisi Finchin tapauksessa pitänyt nähdä sen olevan tulossa. Kenties väsymys alkaa sittenkin haitata hänen kykyään ajatella selkeästi. ”Kuten sinä teit Oswaldille?”
Hänen yllätykseksi Tabithan ainut reaktio on pyöräyttää silmiään. ”Luoja, tässä sitä taas mennään... Kuule, toivon että olisin lopettanut sen surkean nilviäisen silloin kun minulla oli vielä tilaisuus, mutta mitä tahansa hänelle on tai ei ole tapahtunut, minä en ollut siitä vastuussa. Joten tavallaan sinä tulit tänne kuolemaan aivan turhaan. Toivottavasti sinä pidät sen mielessä sillä aikaa kun minä leikkaan sinut hitaasti kappaleiksi, alkaen noista sinun nuudelikäsistäsi.”
Käsistä puheen ollen, Edwardin on juuri onnistunut irroittaa ristikon tukipylväästä naula ja sommitella se sisään käsirautojen lukkoon. Edellinen kerta kun hän tiirikoi itsensä näennäiseen vapauteen on hänellä tuoreessa muistissa, joten tällä kertaa hän aikoo varmistaa että lopputulos on vähemmän nöyryyttävä. Ainut mitä hän nyt tarvitsee on lisää aikaa.
Tabithan korot osuvat maahan, jolloin Edward kiirehtii sanomaan: ”Tiedätkö, minä olin yllättynyt kun kuulin että sinä lopultakin käännyit emäntääsi vastaan. Butch oli imbesilli, mutta sinun olisi pitänyt kuunnella häntä: Barbara todella kohteli sinua kuin koiraa.”
Siinä missä Edward ei voi sanoa tuntevansa Tabithaa erityisen hyvin, hän kyllä tietää tämän tyypin: huumorintajuttomat tosikot, jotka tykkäävät esittää kovaa, mutta jotka todellisuudessa murtuvat pienestäkin paineesta mikäli sen osaa kohdistaa oikein. Luopuminen kokonaisesta kädestä jonkun sellaisen vuoksi kuin Butch oli hyvä esimerkki siitä, että Tabitha kantaa uskollisuuttaan kuin kunniamerkkiä. Ainut mitä hänen täytyy tehdä saadakseen haluamansa on asettaa se kaikki kyseenalaiseksi.
Kuten olettaa saattaa, Tabitha on välittömästi puolustuskannalla. Tämä tulee hänen luokseen ja kyykistyy hänen eteensä, juuri niin kuin Edward toivoikin. ”Sitä kutsutaan lojaalisuudeksi – jotakin mistä sinä et tiedä mitään.”
”Minä tiedän että on olemassa iso ero sen ja silkan idiotismin välillä.”
Tabithan liipasimella lepäävä sormi nytkähtää uhkaavasti, niin että hetken verran Edward pelkää tehneensä kohtalokkaan virhearvion. Laukausta ei kuitenkaan koskaan tule. Sen sijaan Tabitha hillitsee näkyvästi itsensä – ja kumartuu sitten lähemmäs, ilme muuttuen joksikin mikä saa kylmät väreet juoksemaan Edwardin niskan poikki; sellaisen naisen ilmeeksi, joka valmistautuu kiskaisemaan veitsen omasta rinnastaa käyttääkseen sitä johonkuhun toiseen. ”Todellako? Koska joitakin kuukausia sitten sinulla oli Pingviini niin tiukasti kiedottuna pikkusormesi ympärille, että sinä saatoit nöyryyttää häntä suorassa tv-lähetyksessä, köyttää hänet sen romuläjän keulalle ja riiputtaa hänen yllään sammiollista happoa, eikä hän silti totuuden kuullessaan suostunut paljastamaan meille sinun olinpaikkaasi. Kerrohan, Nygma”, Tabitha kuiskaa, ”onko kukaan koskaan sinun säälittävän elämäsi aikana välittänyt sinusta niin paljon? Harmi että sinun piti mennä ja dumpata se mahdollisuus satama-altaaseen.”
Koska todellisuudessa Edward vain esittää kuuntelevansa Tabithan sanoja, niillä kestää hetki rekisteröityä. Niin tehdessään ne kuitenkin saavat hänet lähes pudottamaan tiirikanvirkaa toimittavan naulan. Ennen kaikkea niiden onnistuu muistuttaa häntä siitä tosiasiasta, että hän ei ollut tuntenut Oswaldia yhtä läpikotaisin kuin oli kuvitellut, rakennettuaan niin paljon sen oletuksen varaan että säälimätön Pingviini ei ollut kykeneväinen siihen mitä muut ihmiset kutsuvat rakkaudeksi. Kyseistä virhearviointia ei hyvittänyt edes se, että kaikista aiemmista vakuutteluistaan huolimatta Oswald itsekin tuntui käsittäneen tunteidensa pyyteettömyyden vasta Tabithan mainitsemalla hetkellä Seireenien tiloissa, joutuessaan valitsemaan oman elämänsä ja hänen henkensä välillä. Oswald istumassa köysissä tuolissa – ensin lannistuneena, sitten voitonriemuisena – on jälleen yksi aave joka kummittelee hänen mielensä saloissa. Siinä missä joku toinen olisi murtunut, oli Oswald kohdellut vastalöydettyä haavoittuvaisuuttaan kuin lahjaa, kuin jonkinasteista synninpäästöä, ja onnistunut sen marttyyriyden turvin kohota kaikkien heidän yläpuolelle. ”Tarkoittaako tämä, että minä läpäisin?” oli Oswald kysynyt häneltä, eikä Edwardilla ollut ollut antaa minkäänlaista vastausta, ei silloin eikä nyt.
Tabithan syvenevästä virneestä päätellen tämä arvaa osuneensa arkaan paikkaan. Kun hento naksahdus siinä samassa kertoo käsirautojen avautuneen, Edward ei hukkaa aikaa sivaltamalla naulaa pitelevällä kädellään tätä kohti. Hän tähtää kaulavaltimoon, mutta Tabitha reagoi nopeammin kuin hän uskoi mahdolliseksi ja hän osuu sen sijaan tämän kohotettuun käsivarteen. Tabitha älähtää kivusta ja pudottaa aseen, jonka jompi kumpi heistä potkaisee syntyneessä kaaoksessa kauemmaksi.
Sillä aikaa kun Tabitha valitsee syöksyä aseen perään, Edward puolestaan syöksyy kohti ovea. Hän tietää ettei voi päihittää Tabithaa lähitaistelussa, mutta jos hänen vain onnistuu päästä ajoissa pois, hän voi –
Hänen jalkansa on jo kynnyksen toisella puolella, kun Edward tuntee polttavaa kipua säärensä tienoilla. Sen jälkeen kaikki muuttuu sarjaksi adrenaliinin mahdollistamia toimintoja. Ensimmäiseksi hän keskittyy heittäytymään lopun matkaa ulos. Seuraavaksi hän käyttää maassa lojuvaa ränninkappaletta barrikoidakseen oven: se hidastaa Tabithaa hetken, mutta ei pidättele tätä loputtomiin, joten hänen on vielä päästävä autolle. Matka ylös mudan liukastamaa mäkeä ole koskaan tuntunut niin pitkältä. Hänen päästessä lopulta huipulle on sade kastellut hänet niin totaalisesti, että hänen vasemman lahkeensa läpi valtoimenaan puskeva veri tuskin edes erottuu märästä kankaasta.
Yhtä aikaa paras ja pahin asia hänen työhistoriassaan rikosteknikkona on se, että Edward tietää tasan tarkkaan millaista vahinkoa ihmisruumiille on mahdollista tuottaa ennen kuin se luopuu leikistä. Paras mikäli kyseessä on joku toinen, pahin mikäli hän itse. Kyseessä ei varsinaisesti ole ensimmäinen kerta kun häntä on ammuttu, mutta tämänkertaiseen vammaan verrattuna se luodinraapaisu jonka hän aikanaan sai poliisiasemalle kohdistuneessa hyökkäyksessä oli todellakin pelkkä mitätön naarmu. Kiihdyttäessään auton ulos hautausmaan portista Edward laskeskelee, että hänellä on arviolta puolisen tuntia aikaa hankkiutua jonkin sortin ensiavun ulottuviin ennen kuin on olemassa vaara että hän menettää verenhukan vuoksi tajuntansa. Ongelma on, että hänellä ei sillä hetkellä ole asetta eikä käteistä. Poliisi saa asiasta ilmoituksen sillä sekunnilla mikäli hän erehtyy näyttämään naamansa julkisessa sairaalassa. Loogisesti ajateltuna on olemassa vain yksi paikka minne hän voi mennä.
Varttia myöhemmin hän parkkeeraa auton Jääpalatsin takaoven eteen. Ovi, kun hän sille viimein selviytyy, on kuitenkin lukossa, eikä kukaan vastaa hänen koputuksiinsa. Viimeisenä keinonaan hän hapuilee tiirikan esiin, vain seuratakseen kuinka se lipeää hänen verestä liukkaista sormistaan maahan. Juuri kun Edward on kumartunut nostamaan sitä, ovi aukeaa voimalla ja lyö hänet maahan.
Pari raskastekoisia saappaita pysähtyy hänen eteensä. "Ei taas”, Edward saa kuiskattua.
Hän ehtii tuskin nähdä kuinka hänen oma hengityksensä huurustuu ilmassa, ennen kuin hän menettää jo toistamiseen tajuntansa.
*
Tällä kertaa kun Edward uneksii, hän on jälleen ruumishuoneella. Keltaiset kumihansikkaat hänen käsissään ovat räikeät vasten niissä lepäävää sääriluuta. Kyseessä on tibia joka kuului kerran Isabellalle, luu jonka murtaminen lapsena piti tämän sängyssä koko kesäloman, lukien, kunnes tämä oli niin rakastunut kertomuksiin että päätti omistaa niille koko elämänsä. Isabella itse istuu ruumiinavauspöydällä ja hymyilee hänelle törmäyksen rikki repimillä kasvoillaan. Edward tietää mitä tämä odottaa: että hän purkaisi loputkin tästä osiin – lihan luista; muistot irti maallisesta – ja saattaisi ne lepoon. Tarinat eivät viihdy suljettuina ainoastaan yhden ihmisen sisään.
Edward avaa silmänsä.
Hänen ensimmäinen ajatuksensa on, että hän tullut sokeaksi. Muutamaa silmänräpäystä myöhemmin hänen yläpuolellaan aukeava valkeus alkaa kuitenkin saada muotoja ja erilaisia sävyjä. Hän ymmärtää tuijottavansa suoraan katossa oleviin valoihin, jotka ovat niin kirkkaat että ne estävät häntä näkemästä mitään niiden ulkopuolelle jäävää.
Säästääkseen silmiään Edward kallistaa päätään vasemmalle, vain huomatakseen että hän makaa parhaillaan selällään lattialla. Paikka tuoksuu desinfiointiaineelta ja kaikelta siltä mitä se yrittää kätkeä alleen, samalla kun läheltä käy viileä ilmavirta ikään kuin aukiunohtuneesta pakastimesta. Kaikki se muistuttaa häntä jostakin mitä Edward ei välittömästi saa palautetta mieleensä. Indian Hill, sen luonnottomassa valossa kylpevät käytävät? Ei, jotakin joka oli olemassa jo ennen sitä. Ah, niin tietenkin – kalmoille tarkoitetut kylmäkaapit poliisiasemalla. Mutta merkitseekö se, että hän on todella –
Kun Edward kääntää päätään tällä kertaa oikealle, hän hätkähtää rajusti. Muutaman askeleen päässä on erinäisin laboratoriotarvikkein varustettu pöytä ja Victor Fries seisoo sen takana. Tämän kasvoja normaalisti peittävät punalasit ovat saaneet väistyä säädettävien mikroskooppilinssien tieltä, tehden tämän silmistä toismaailmalliset ja ilmeettömät, mahdottomat tulkita. Parhaillaan koko tämän huomio vaikuttaa olevan kiintynyt siihen kokeeseen mikä ikinä kypsyykään keskeisroolin saaneen petrimaljan uumenissa.
Edward kohottautuu istumaan, katsoen ympäröivää huonetta uudemman kerran. Paljon putkistoja seinillä, ei ikkunoita. Heidän täytyy olla parhaillaan Jääpalatsin kellarissa. Klubin ajatteleminen saa hänet jälleen muistamaan hänen alkuperäisen syynsä hakeutua paikalle, minkä jälkeen hänen katseensa luonnollisesti lennähtää hänen jalkaansa. Senpuoleinen lahje on kuivuneesta verestä tumma ja repäisty kahtia; kun hän siirtää kangasriekaleet syrjään, hän löytää –
”Sinä menetit paljon verta”, Victor raportoi. Irroittamatta vieläkään katsettaan meneillään olevasta kokeesta, tämä viittaa kohti omaa selkäpakkaustaan jossa Edward näkee hänelle liiankin tutuksi käyneen jäädytysaseen. ”Minä pysäytin sen.”
Sillä kohden ihoa missä luodin sisään- ja ulostulohaavojen kuuluisi olla, on enää vain pari tummia jälkiä jotka näyttävät epäilyttävän paljon pakkasenpuremilta. Tavallaan hänen ei pitäisi olla yllättynyt, Edward toteaa, perustuihan osa Victorin alkuperäisistä tutkimuksista Wayne-yhtiön leivissä syväjäädytyksen hyödyntämiseen kudosvaurioiden hoidossa. Missä tahansa muissa olosuhteissa hän palaisi halusta tietää lisää, mutta juuri nyt häntä kiinnostaa vain yksi asia.
”Onko olemassa vaara, että se avautuu uudelleen?”
Victor pudistaa päätään; tämän varjoihin häipyvä puku ja kasvoja korostava valaistus saavat liikkeen näyttämään yhdeltä niistä jousen päässä pomppivista maskoteista, joita mielestään vitsikkäät idiootit liimaavat autojensa kojelaudoille. Edward Nygma, vastavalmistunut rikosteknikko, omisti niitä useita.
Edward kokoaa itsensä ylös maasta niin ripeästi kuin mahdollista ja maksaa siitä voimakkaana iskevän huimauksen hinnan. Kun hän erehtyy laskemaan painoa haavoittuneelle puolelleen, koko jalka säärestä alaspäin kihelmöi kuin se olisi täynnä eläviä käärmeitä. Kaikesta kivusta huolimatta paikkaus tuntuu kuitenkin pitävän.
Kuka tahansa muu olisi varmasti utelias hänen loukkaantumisensa olosuhteista, mutta selkeästi sellaiset triviaalit yksityiskohdat ovat Victorin alapuolella: hänen kamppaillessaan itsensä kanssa tämä on jälleen keskittynyt kokeeseensa. Huoneeseen langenneessa hiljaisuudessa Edward on epävarma siitä miten hänen tulisi seuraavaksi menetellä; ei sillä että hän olisi kaikkien Victorin aiempien häntä kohtaan tehtyjen rikkomusten valossa ollut aikeissa kiittää tätä, mutta altavastaajan asemaan joutuminen tekee hänen olonsa epämukavaksi. Muutamaa päivää aiemmin Ivy nimitti häntä fiksuimmaksi ihmiseksi huoneessa, eikä hän ole aikeissa antaa Victorin unohtaa sitä.
”Alijäädytettyä nestemäistä heliumia”, Edward kuulee sanovansa. Hän nyökkää kohti jäädytysasetta. ”Yhdistelmä jota sinä käytät. Minä olin se joka ratkaisi sen, silloin kun poliisi ensimmäistä kertaa jahtasi sinua.”
Victorin liikkeet seisahtuvat. Edwardin puuroiseen mieleensä hiipii jälkiviisas epäilys, että oli kyse sitten maineenpalautuksesta tai ei, tämän pidätyksellä kehuskelu sille nimenomaiselle henkilölle joka parhaillaan on hyvässä asemassa tuottaakseen hänelle suunnatonta tuskaa ei ehkä ole maailman paras idea. Mutta tehty mikä tehty – jos hän pelaa korttinsa oikein, hänen on vielä mahdollista hyötyä tilanteesta. Ja tosiaan: kun Victor sitten työntää lasit otsalleen, on katse tämän ikijäätä olevissa silmissä ennen kaikkea ahnas. On ehtinyt kulua pitkän aikaa siitä kun Victor on viimeksi kohdannut jonkun joka muistaa tämän puolen tarinasta – totuuden sensaatioskuuppien takana.
”Mikäli sinä työskentelit ennen poliisille, sinä tiedät että minä tein ainoastaan sen mitä täytyi”, Victor vastaa, ”pelastaakseni Noran.”
Parantumattomasti sairas vaimo, omistautunut aviomies; missä tahansa muualla kasassa olisivat vuosisadan suurimman tragedian ainekset. Gothamissa samaa kutsutaan keskiviikoksi. ”Se oli kenties silloin, mutta entä nyt? Mikä on sinun roolisi Oswaldin pikku perheyrityksessä?” Sisustusarkkitehtiko? Edwardin tekee mieli lisätä, mutta edelleen: epäviisasta.
”Toisinaan minä suoritan joitakin palveluksia herra Cobblepotille. Vastalahjaksi hän rahoittaa tutkimuksiani täällä.”
”Joten tässä kaikessa on kyse pelkästä rahasta? Luulisi sinunkaltaisesi nousevan kyvyn ymmärtävän, että aina olemassa joku joka on valmis maksamaan enemmän.”
”Minä en tarvitse enempää!” Victorin pöytään osuva nyrkki saa sillä lepäävät lasitavarat helähtämään. "Niin kauan kuin minulla on mahdollisuus jatkaa, sellaiset materiaaliset asiat kuin raha ovat minulle yhdentekeviä.” Yhtä nopeasti kuin se ilmestyikin, Victorin valtaansa ottanut raivo on tiessään. Jäähdytyspuvun nivelet valittavat tämän lysähtäessä takaisin tuoliin. ”Noran kuolema on se mikä teki minusta sen mitä minä olen nykyään. Työ – tieto – se on kaikki mitä minulla on jäljellä.”
Edward jähmettyy, kun hänen siihen asti potemansa välinpitämättömyys kääntää nahkansa joksikin paljon tutummaksi ja vaarallisemmaksi. Hänen mielensä perukoilla jokin nytkähtää liikkeeseen, pudistelee huurteen ja jäisen meriheinän harteiltaan – ja hymyilee. Olenko se vain minä, ääni aprikoi, vai kuulostaako tämä joltakulta jonka me molemmat tunnemme?
Entä jos niin onkin? Edward tietää, että kaikki se mitä hän on käynyt läpi edellisten kuukausien aikana sai alkunsa siitä hetkestä kun hän menetti Isabellan – kun Oswald vei tämän häneltä. Kuten Victorin kohdalla, Isabellan kuolema riisti häneltä mahdollisuuden normaaliin elämään, tehden hänestä sen mitä hän on nykyään.
”Paitsi että sinun rikollinen urasi alkoi jo kauan ennen kuin hänen elämänsä loppui. Sinä sieppasit ihmisiä ja teit heillä kokeita vaimosi selän takana.” Jälleen kerran Edward huomaa puhuvansa ennen kuin ajatus on edes kunnolla ehtinyt muodostua. Hänen näkökenttänsä keinahtaa, pakottaen hänet ottamaan tukea lähimmästä metallipöydästä: sen pinnasta heijastuva kuvajainen on pelkkä vihreä kysymysmerkki. ”Sinä et ollut aikeissa lopettaa.”
”Ensimmäisen kerran kun minä näin Noran, minä tiesin että tulisin tekemään mitä tahansa hänen vuokseen”, Victorin ääni vastaa jostakin kaukaa. ”Minä tekisin sen kaiken uudelleen mikäli se auttaisi pelastamaan hänet.”
Mitä on rakkaus? Selitettävissä: kemiallinen reaktio kehossa ja aivoissa. Selittämätöntä: epäitsekästä, pyyteetöntä – uhraus. ”Minä haluan sinun tietävän, Oswald”, Edward kuulee oman äänensä sanovan kuukausien takaa, ”että minä tekisin mitä tahansa sinun puolestasi.” Myöhemmin, juuri kuten Tabitha oli kuvaillut: Oswald kieltäytymässä ilmiantamasta hänen olinpaikkaansa vaikka se merkitsee varmaa kuolemaa. ”Läpäisinkö minä?”
Nyt Edwardille on viimein selvää, että Oswald ei voinut läpäistä, sillä mitään testiä ei ollut ollut olemassa alun perinkään – ainoastaan lopputulos jossa Oswald väistämättä kavaltaisi hänet ja saisi sen jälkeen kuolla tietoisena omasta kyvyttömyydestään asettaa ketään muuta etusijalle. Kaikki mitä Edward tiesi Oswaldista, kaikki se katkeruus ja viha mitä hän oli kerännyt sisäänsä sitten Isabellan kuoleman, nojasi siihen lopputulemaan. Hänen täytyi todistaa heille kummallekin, että se mitä Oswald tunsi häntä kohtaan oli pelkkä illuusio; että he yhdessä olivat olleet ainoastaan sitä.
Ja silti, huolimatta suunnitelman vedenpitävyydestä, Oswaldin oli onnistunut löytää keino yllättää hänet. Ei – päihittää.
Se mitä Edward kokee sillä hetkellä saa hänet vapisemaan. Mutta kun hänen huomionsa – läksynsä oppineena kuin yksi Pavlovin koirista – väistämättä kääntyy kohti Ivyn hänen päähänsä istuttamaa viidakkoa, odottaen sen rauhoittavaa vaikutusta, hän kohtaa ainoastaan hiljaisuuden jossa yksikään lehti ei värähdä. Mikään hänessä ei reagoi koska ei ole mitään reagoitavaa. Mikäli se mitä hän tuntee Oswaldia kohtaan ei ole raivoa, hänellä ei ole antaa sille nimeä.
Alusta asti Edward on tiennyt, että ainut keino ratkaista kaikki on löytää Oswald. Nyt hiekka tiimalasissa on kuitenkin loppumassa kesken. Halusi hän sitä tai ei, on tullut aika turvautua epätoivoisiin keinoihin.
Victor kohottaa kulmiaan kun Edward ottaa huojuvan askeleen tätä kohti. ”Sinulla ei sattuisi olemaan täällä lääkekaappia, eihän?”
*
Edward on suorittanut kaikki varatoimet mitä hänen mieleensä on tullut. Hän on linnoittautunut samaan Jääpalatsin valvontahuoneeseen jossa hän ensimmäistä kertaa katsoi turvakameran videon ja teljennyt oven. Ivy ja Bridgit ovat saaneet ohjeet olla häiritsemättä häntä. Nyt hänen on enää otettava viimeinen, ratkaiseva askel.
Hänen kämmenellään ovat Victorilta saadut lääkkeet, lajitelma pillereitä joita kaipaava saa yleensä kysellä vielä sen kuuluisan tiskin alaiselta tiskiltä. Edward nielee ne rutiininomaisesti ilman vettä. Sen jälkeen hän ei voi kuin odottaa.
Siinä vaiheessa kun vartti on kulunut, Edward alkaa huolestua. Epämiellyttävät vaihtoehdot ilmestyvät kiertelemään häntä kuin hait uppoavaa lauttaa: ehkä se mitä Victor hänelle antoi olikin jotain aivan muuta; ehkä Ivyn parfyymi tekee hänet immuuniksi muille vaikutteille. Mikä pahinta: ehkä hän on itse laskelmoinut väärin.
Kunnes –
”Minä tiedän, että teatraalisuus on käytännössä sinun toinen nimesi, mutta tämä vaikuttaa melko dramaattiselta tavalta saada minun huomioni.”
Oswald ilmestyy varjoista sadun Irvikissan tapaan: ensin pelkkänä hymynä, sitten vasta ruumiina jota se koristaa. Öljyfilmin peittämine takkeineen, ripset liimaantuneena yhteen kosteudesta joka ei ota haihtuakseen, tämä voisi yhtä hyvin olla akvarelli heränneenä henkiin. Tahtomattaankin Edward tulee vilkaisseeksi ovelle: se on yhä lukossa sisältäpäin. ”Mitä?” Oswald jatkaa. ”Eikö peiliin katsominen keskiyöllä ja minun nimeni toistaminen kolme kertaa toiminutkaan?”
Edward puristaa kätensä nyrkeiksi, kooten itsensä sitä varten mitä hän on aikessa myöntää. ”Minä en pysty siihen.”
”Pysty niin mihin?”
”Ratkaisemaan tätä ajoissa yksin.” Hän tietää kuinka säälittävältä hänen täytyy kuulostaa lisätessään: ”Autatko sinä?”
Oswald huokaa. ”Kuinka monta kertaa meidän täytyy käydä tämä keskustelu? Mikäli minä autan sinua, sinä autat silloin vain itseäsi. Niin mielikuvitusystävät toimivat, Ed.” Liioitellun suurieleisesti Oswald puhkaisee hihalleen pesiytyneen rakon merilevää, ennen kuin suvaitsee vilkaista häntä kulmiensa alta. ”Mikä kiire sinulla on sitä paitsi edes löytää minut? Vasta hetki sitten sinä et malttanut odottaa pääseväsi minusta eroon. Yhtä hyvin sinä voisit kuluttaa tämän ajan etsimällä vasta-ainetta Ivyn keitokseen.”
”Sinä tiedät kyllä miksi.”
Edward on yllättynyt siitä miten varmasti sanat tulevat ulos hänen huuliltaan, ei vähiten siksi, että hänellä itsellään on vain hämärä aavistus niiden merkityksestä. Siitä huolimatta Oswald rypistää kosteiden hiussuortuvien raidoittamaa otsaansa. Lopulta uusi huokaus ravisuttaa tämän kehoa. ”Hyvä on. Omatpahan ovat hautajaisesi – kirjaimellisesti.”
Kun Edward kääntyy monitorin puoleen, Oswald odottaa jo häntä pöydänkulmaan nojaten. Tämän vaatetus näyttää erilaiselta kuin aiemmin, kuivemmalta ja ehjältä, ikään kuin se mitä he ovat aikeissa tehdä olisi vain yksi uusi asia pormestarin kanslian päättymättömällä tehtävälistalla. Vastustaen halua koskea, Edward syöttää sen sijaan nauhan koneeseen ja alkaa kelata sitä nopeutettuna läpi.
Oswald katsoo omaa kuvajaistaan itseriittoisin ilmein, joka kuitenkin vaihtuu pikaiseen tyytymättömyyteen tämän todistaessa turvamiesten hyödyttömyyttä. Kun kuljettaja saa surmansa, Oswald kääntää pistävän tuijotuksensa häneen. ”Mitä sinä näet?”
”Saman kuin ennenkin”, Edward sihahtaa hampaidensa välistä. ”Ei ole mitään uutta.”
”Sinä ylianalysoit jälleen. Minähän sanoin jo taannoin, että sinun ongelmasi on –”
”Tämä ei liity meihin! Tämä on liikeasia, tämä on...” Edward upottaa rystysensä silmäkuoppiinsa ja pakottautuu vetämään henkeä. ”Minä tarvitsen selkeyttä. Sinä näet sen mitä muut eivät, olet aina nähnyt. Siksi minä pyysin sinut tänne.”
”Siinä tapauksessa katso tarkemmin”, Oswald tiuskaisee, säälimättömänä. ”Me tuijotamme parhaillamme umpikujaa. Miten tekijä oikein pakeni? Lensikö hän pois? Vai liukeni hän kenties maahan? Käytä päätäsi, Ed!”
”Tietenkään hän ei vain voinut kado-”
Edwardin lause katkeaa äkilliseen ymmärrykseen. Oswald – poistuen kuten saapuikin – suo hänelle viimeisen, alentuvan hymyn ennen haihtumistaan.