Nimi: Korppiluu, eli kuinka paloi tuhkaksi
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Supernatural
Tyylilaji: mysteeri, herrajumala mitä angstii tsiisas.
Ikäraja: K-11
Paritus: Sam Winchester/Gabriel (”Sabriel”), Sam Winchester/OFC, Gabriel/Kali
Varoitukset: SPOILAA KAUTTA 13! Sisältää lisäksi yleisesti fandomiin sopivia väkivaltaisia ja/tai järkyttäviä aiheita.
Vastuuvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Tämä on minun vastaukseni jo yhdeksänosaiseksi levinneen AU:n perustavaa laatua olevaan canoninvastaiseen ongelmaan. Kolme osaa, julkaisen siihen tahtiin kun viitsin xD
Siipisarja:I
Kutiavatko enkelit jalkapohjista? (K-11)
II
Gabriel sanoi: ”Tulkoon diskovalo!” Ja diskovalo tuli (K-11)
III
Aureola tassilla (K-11)
IV
Quumotuksia (K-11)
V
Tekoja, joita ei ole ennen tehty (K-11)
VI
Self-care on self-lovee, Samshine (K-15)
VII
Työajalla (K-18)
VIII
Vaaleanpunainen vespa ja muita sivuaiheita (K-11)
IX Korppiluu, eli kuinka paloi tuhkaksi (K-11)
X
Sano se viittomin (K-18)
XI
Marjapiirakkaa ja sydämenviisautta (S)
XII
Perseet ja sen synonyymit (K-18)
XIII
Gabrielinkeltainen (S)
Korppiluu, eli kuinka paloi tuhkaksiEnsimmäinen osa: Sam palasi muutaman päivän reissultansa nössykät kirjoja täynnä. Hän oli väittänyt lähteneensä metsästykselle, mikä ei sikäli ollut sula mahdottomuus, sillä Dean tuuletteli hermojaan useinkin paukuttelemalla suolahauleja menemään. Aivan Samin tapaista se ei ollut, eikä hän metsästämässä muuta ollutkaan, kuin lähdekirjallisuutta.
Dean otti Kirjanoppineiden perinnön jokseenkin kieliposkessa. Mutta hänpä ei ollut lukumiehiä ja hänelle bunkkerista oleellisimmat, ja sitä myöten hauskimmat, asiat olivat erilaiset vinkeät aseet sekä makeat hilavitkuttimet ja härpäleet, jotka saivat hänet tuntemaan olonsa kuin salaiseksi agentiksi. Kirjanoppineiden tarkoin katalogisoidusta ja pedantisti ylläpidetystä kirjastosta hän välitti vain nimeksi. Vaikka toki jopa Dean myönsi kirjoista olevan hyötyä enemmän kuin pitkin lankoja mutuilusta. Hänelle nyt ei paperi maistunut muulta kuin puulta.
Ehkä se oli sitten Samin vanhat haaveet kun kukkivat sillä tavalla kirjojen keskellä pintaan. Sen yhden surkeasti kesken jääneen yliopistotutkinnon kanssa Sam ei ollut, saati sitten väittänytkään olevansa, kummoinenkaan professori. Olihan siitä nyt jo niin kauan aikaakin. Mikäli Sam olisi saattanut opiskelunsa loppuun, hän olisi kai ehtinyt valmistumisen jälkeen painaa hampaat irvessä ilmaisena harjoittelijana. Saada sitten kenties ihan viran ja palaa räiskyen loppuun. Sikäli siis ei välttämättä sellainen vaihtoehto, joka olisi ollut sen enempää toivottavampi. Varsinkin kun kaikissa niissä vaihtoehtotodellisuuksissa, joissa Sam ei jättänyt opintojaan kesken, seuraisi maailmanloppu.
Mutta sisimmässään Sam oli kuitenkin aina Sam. Eivätkä enkelitkään olleet aivan turhaan etukäteen suunnitelleen Campbellien ja Winchestereiden liiton pienissä harmaissa taivaallisissa aaltopituuksissaan. Samissa poltti sisällä Kirjanoppineiden seuraavat teesit, jotka lukivat kaikkien Kirjanoppineiden omien kirjoitusten sisäsivuilla. Ne menivät näin:
Ensimmäinen kohta
Pidä kiinni periaatteista.
Toinen kohta
Havaitse, mitä muut eivät.
Kolmas kohta
Katso, ennen kuin toimit.
Neljäs kohta, ja se tärkein
Pidä kirjaa.Kirjanoppineiden periaatteita Sam ei tuntenut hyvin, mutta omansa hänellä oli ja niitten mukaan hänen oli elettävä. Ei siksi, että niin olisi ollut välttämättä oikein, vaan koska tällaisessa maailmassa, jossa enkelitkin ovat hirviöitä, tulee hulluksi ilman jonkinlaisia perustuksia.
Isä oli painottanut toista ja kolmatta kohtaa ennen kuin hänen mielensä oli putkinäköistynyt keltasilmäisen demonin ympärille. Mutta vaikka John oli ankara ja varsinkin Deania kohtaan erityisen kohtuuton ja julmakin, ei hän koskaan Samin mielestä kehottanut tyhmänrohkeuteen. Se oli täysin Deanin oma piirre ja peräisin Campbelleilta. Sam, kaikessa teini-iän irtipyristelyissäänkin, oli enemmän Winchester sielultaan. Ja Winchesterit olivat perijuurin älyllisesti lahjakasta porukkaa, monessa sukupolvessa.
Tosin äly ei välttämättä korreloi arkijärjen kanssa, jonka Sam oli valitettavasti omakohtaisesti tuntenut perseessään.
John ei koskaan saanut tietää Kirjanoppineista tai isästään. Mutta hänkin piti kirjaa ja niin oli Saminkin tehtävä, vaikka jälkeen se oli vuosien varrella jäänytkin. Samista tuntui suorastaan rienaavalta ajatuskin, että hän jättäisi Kirjanoppineiden vuosikymmenten työn rappiolle, päivittämättä sitä ollenkaan omalla panoksellaan. Se alkoi pienistä asioista, kuten lisäämällä muutamia viitteitä. Sitten hän kirjoitti jo kokonaisen oikaisun Helvetin ritareista, sillä Kirjanoppineiden tiedot Kainista ja Abaddonista olivat surkuhupaisan virheelliset.
Enkeliopissa olikin sitten työstämistä. Sellaista, mihin pelkästään Samin oma tieto, tai Kirjanoppineiden oma viitekirjallisuus ei riittänyt. Mutta se oli aihe, johon Sam uskoi pystyvänsä pureutumaan. Tai, tuskin ketään niin pätevää enkelinoppinutta toista olikaan. Olihan Sam sekä Castielin, että Gabrielin ystävä, kuin myös pakosta liian intiimisti tuttu eräänkin Gadreelin kanssa.
Jälkimmäisin puistatti Samia edelleen. Tietyllä tapaa jopa Luciferia enemmän, sillä vaikka Lucifer oli kiduttanut ja raiskannut Samia kaikin mahdollisin keinoin, Gadreel oli pysynyt iljettävästi hänen silmiensä takana vakoilemassa ilman, että Sam oli ymmärtänyt vastustella.
Gadreel oli ollut kaiken lisäksi vielä niin julkea, että oli osannut peitellä jälkensä jopa Gabrielilta! Ehkä siksi arkkienkeli olikin ottanut itseensä ja pysytellyt paljon omissa oloissaan. Samista tuntui, että vakuutteluistaan huolimatta Gabriel syyllisti häntä koko jupakasta. Ihan niin kuin se olisi ollut Samin valinta antaa jonkun toisen enkelin käyttää hänen ruumistaan sillä tavalla hyväksi!
Toki Sam ymmärsi myös, että tuskin asia oli oikeasti niin. Todennäköisesti Gabrielin ego oli vain kokenut siitä kolauksen, ettei hän ollut tuntenut oman veljensä armoa silloinkaan, kun he olivat Samin kanssa kahden kesken, vaikka pelehtimässä sitten. Gabriel oli edelleen herkkänä sen suhteen, että hänen voimissaan oli paljon toivomisen varaa. Eikä hänestä kenties koskaan tulisi enää sellaista arkkienkeliä kuin hän joskus oli ollut. Sitä Sam tiennyt uskaltaisiko hän kirjoihin ja kansiin kertoa rakastavansa arkkienkeliä… se oli jotenkin
iso lause. Eikä Sam tiennyt miten Gabriel siihen suhtautuisi.
Joka tapauksessa, kun Sam palasi niin kutsutun ”metsästysreissun” jälkeen, häntä vastassa bunkkerissa odotti Dean kalsarisillaan, sylissään karkeakarvainen, valkoisenkirjava, mustakorvainen sesse.
”Jaaha. Etkös sinä aina sitä sano, että lemmikeille sössöttäminen on lapsellista eläinten inhimillistämistä ja eräänlainen eläinoikeusrikos sekin”, totesi Sam juuri niin sarkastisesti kuin veljen tällaisessa tilanteessa tuleekin. Koira haukahti. Samin oli vaikea pitää naamallaan vakavaa ilmettä, koska pienet koirat olivat vain niin söpöjä. Kuten olivat myös suuret koirat. Ja keskikokoiset.
Jos totta puhutaan, niin Samista koirat olivat ylipäätänsä maailman parhaita otuksia.
”No voi voi ja lämmin leipä”, tuhahti Dean, ”Minkä minä sille voin, että tämä karvamato tässä rupeaa heti itkemään isäntänsä perään, jos siitä silmä välttää. Sanoisit sille arkkienkelihoidollesi, ettei tämä bunkkeri ole kuule mikään kaksikymmentäneljähoo dogsitteripalvelu.”
”Onko tuo Gaben koira? Onko Gabrielilla koira?” kysyi Sam, joka rapsutti läähättävää eläintä korvan takaa. Miten niin Gabrielilla oli muka koira, missä se oli ollut ja kuinka kauan? Miksei hän ollut kertonut koirasta Samille, Samhan rakasti koiria yli kaiken.
”No piruako se minä kaikesta kaiken tiedän! Se nyt kävi tässä pari päivää sitten ja käski katsomaan tämän perään vähän aikaa. Ei sanonut minne oli menossa, eikä jäännyt pitkäksi aikaa. Minä luulin, että sinä tiesit”, kertoi Dean ja päästi koiran siksi aikaa sylistään, että se sai nuuskutella Samin koipia häntä viuhuen kaikessa rauhassa. Sam rutisti kulmiaan hymystä huolimatta. Gabriel ei ollut soittanut hänelle. Eikä jättänyt edes viestiä.
Ja aivan kuten Dean oli luvannut, niin hetken päästä ks. ransu aloitti surumielisen ulinansa, joka lakkasi vain siihen, että Sam otti sen syliinsä ja tarjosi Deanin voileivästä makkaraa.
”Mikä se tämän nimi sitten on?” kysyi Sam.
”
Pff. Älä minulta kysy”, sanoi Dean. Sam mulkaisi häntä kylmäkiskoisesti.
”No miksikä
sinä sitten olet sitä kutsunut?”
”Pitsataskuksi”, totesi Dean ja kohautti sitten mielenosoituksellisesti olkiaan. ”No se söi heti ensitöikseen minun maanantain lounaani! Muutenkin ihan hirveä näpistelijä, äläkä syötä sitä enää. Menemme pian vararikkoon.”
”Just just”, sanoi Sam enemmän tai vähemmän vaikuttuneena. ”Ja Gabe ei tosiaan sanonut minne oli menossa?”
”Johan minä sanoin”, tiuskaisi Dean sen verran kiukkuisesti, että Sam ymmärsi hänenkin olevan tilanteesta vähän hämillään. Ehkä Gabrielilla oli jotain ihan viatonta tekemistä, tai kenties tämä oli hänen käsityksensä jonkinlaisesta piruilusta. Olihan Deanin tässä muutaman päivän aikana pitänyt ihan itse hoitaa koiran kusettamiset ja kakattamiset ilman ketään kelle moisia tylsiä asioita delegoida. Samin toiset lenkkarit Dean oli koiran antanut pureskella piloille.
”Jos me nyt sitten katsellaan ja kuulostellaan. Eikö mitä, Pitsatasku?” sanoi Sam ja siitä eteenpäin Pitsatasku oli hänessä kiinni kuin napanuoralla. Aamulla aina jalkopäässä häntäänsä heiluttamassa, koko ajan jotakin vaatimassa ja Gabrielista alituiseen muistuttamassa.
Mikäli Sam ja Dean eivät olleet metsästämässä, niin Sam aloitti aamunsa aina pitkällä juoksulenkillä. Hän osti Pitsataskulle istuvat valjaat, sillä naru jossa Dean oli sitä pitänyt oli köykäinen ja varmasti kovin epämukava. Lähialueen koirapuiston naiset panivat söötin koiran kanssa lenkkeilevän pitkän komistuksen heti merkille. Deanin sanoin, koiraa varmenpaa pillumagneettia ollutkaan. Naisia olisi saanut hätistellä kepillä kauemmaksi, ellei Sam olisi juossut niin kovaa.
Koirapuiston lähellä oli myös sellaisia kahviloita, jonne eläimetkin olivat tervetulleita. Sellaisissa Sam vietti aikaa kirjoinensa ja kirjoituksinensa, jos muuta tekemistä ei ollut.
”Hei! Et varmaan tunnista minua, mutta juoksemme usein samaa lenkkiä”, tervehti kerran eräs erittäin mukavan oloinen nainen kaiketi seurattuaan Samin intensiivistä kirjoittamista tovin. Hänen kiltti shelttikoiransa teki tuttavuutta Pitsataskun kanssa. Sam hymyili. Tästä ei sitten niin vain kipitetä karkuun.
”Oi, niin. Anteeksi, tahdotko istua? Olen vähän päässyt leviytymään tähän”, Sam viittasi tietokoneeseensa ja hujanhajan avoinna oleviin kirjoihinsa ja muistiinpanoihin. Nainen nauroi iloisesti.
”Mitäpä tuosta! Minun nimeni on muuten Rosier. Oletko kirjailija? Olen nähnyt sinut usein täällä kovin vakavaa kirjailijantuskaa huokuen.”
Samin posket kuumenivat hiukan. Ei kai hän nyt voinut tunnustaa vakavissaan kirjoittavansa esseetä arkkienkeleistä! Hän sulki tietokoneen näytön nolona.
”Uh… kunhan vain nyt tutkiskelen”, sanoi Sam yliolkaisesti. Rosier oli sen verran utelias, että varsin peittelemättömästi vilkaisi käsikirjattuja papereita – myös sitä, mihin Sam oli kakkosluokan piirustustaidoillaan hahmotellut Gabrielin siiven anatomisen rakenteen perustuen niihin luunkappaleisiin, jotka siitä vielä oli jäljellä.
”Jännittävän muotoinen korppiluu, en ole koskaan nähnyt vastaavaa”, nainen sanoi ja osoitti sormellaan kohtaa Samin piirustuksessa. Nainen kertoi tutkivansa osavaltion pikkulintukantaa ja julkaisevan pian uransa merkittävimmän tutkimuksen aiheesta. Se oli erittäin mielenkiintoista, jopa siinä määrin, että Sam ihan hetkeksi vallan unohti, että Rosier varmasti tulkitsi hänen innostuksensa mielenkiinnoksi ja sitä myöten flirttailuksi.
Dean vanhana naistennarraajana yhtäältä onnitteli pokauksesta, mutta samaan hengenvetoon varoitteli Gabrielin suututtamisesta.
”Avoimet suhteet on jees. Niin, kuin,
tosi jees. Mutta tsekaa nyt Gabelta ensin, ettei se nosta lintunaistasi aidanseipääseen variksenpelättimeksi.”
”Ei ole mitään lintunaista”, sanoi Sam, ”On vain ystävä, jonka kanssa juttelen välillä.”
”Juttele keskenäsi, naikkoset ui aina liiveihin”, totesi Dean niin kuin kaikki hänen idioottisimmatkin heittonsa olisivat totuus vailla vertaa.
Oli miten oli, Sam ehti tapailemaan Rosieria aina silloin tällöin. He tervehtivät puistossa ja jutustelivat niitä näitä linnuista ja kirjoittamisen vaikeudesta. Luonnollisesti Sam piti suunsa kiinni melkein kaikista asioista. Rosierille hän kertoi kirjoittavansa fantasiaromaania. Enimmäkseen hän puhui kaihoisasti Gabrielista, joka ei ollut vastannut yhteydenottoihin mitenkään, vaikka Sam kyllä näki messengeristä, että hän oli nähnyt viestit. Ystävänpäivänä Sam oli pukenut Pitsataskulle koirahupparin, jossa oli pienet pörröiset siivet. Deanista se oli ollut typerin juttu ikinä (vaikka poseerasi itse selfiessä sen kanssa). Rosierista se oli söpöä, mutta hän näki vain kuvan, ei sitä kenelle se oli lähetetty.
”Taidat olla todella intohimoinen. Puhut hahmoistasi niin kuin ystävistä”, sanoi Rosier karamellicappuccinon äärellä. Samista tuntui jotenkin kummallisen kylmältä. Pitsatasku hyppäsi hänen syliinsä ja nuoli naamaa. Rosier oli hivuttautunut lähemmäksi ja hiveli Samin kättä. Sam ei tehnyt sen paremmin myöten kuin vastakaan. Hän antoi Rosierin suudella poskeaan hyvästellessä.
Essee enkeleiden aureolasta tarvitsi vielä Gabrielin siunauksen. Se perustui nykyisellään vain Samin omiin kokemuksiin, siihen miten joskus enkelin armo ei vain tahtonut pysyä kokonaan astian sisällä, vaan vuoti ulos ja heijasti ympäröivää valoa pehmeänä ja rakkaudentäytteisenä. Gabriel oli rakastanut häntä, eikö ollutkin? Sam oli aivan varma, että oli.
Rosier oli mukava nainen ja pyysi Samia luokseen illalliselle.
Tässä kohtaa Sam rikkoi kaikkia Kirjanoppineiden sääntöjä vastaan. Hän rikkoi periaatteensa olla uskollinen, sillä hän meni Rosierin luokse ihan hyvin tietäen, että vaikka he eivät päätyisi sänkyyn, oli se silti Gabrielia kohtaan väärin.
Hän myös kieltäytyi havaitsemasta, minkä olisi pitänyt olla päivänselvää – että nainen, joka oli niin kiinnostunut hänen niin kutsutusta ”romaanistaan” ei ollut vain sattuman omalaatuinen nainen, vaan joku, joka tunnisti kummallisenmuotoisen korppiluun merkityksen.
Samia oli vedätetty. Pahemman kerran. Hänen olisi pitänyt katsoa pintaa syvemmälle, ennen kuin toimi ikävissään itseään vastaan. Hänen olisi pitänyt kirjoittaa, ja kirjoittaa niin, että siitä olisi ollut jotain hyötyä.
Samin olisi pitänyt tunnistaa lukemastaan, että Rosier oli demonin nimi.
*