Wäää, taas on vierähtänyt reilu viikko edellisestä! Olen huomannut, että mitä pidempiä pausseja pidän, sitä vaikeammalta tarinaan palaaminen tuntuu, mutta nyt tuli väkisinkin tällainen tauko, kun Suomeen palaamiseen on liittynyt yhtä sun toista härdellinpoikasta ja arkirytmi on vielä varsin hukassa. Mutta eiköhän tää tästä taas! Ihanaa kun jaksatte lukea ja kommentoida, se motivoi ja innostaa huisisti. ♥
Vendela, hyvä jos en vaikuta ihan höpsähtäneeltä täpinöidessäni tätä tarinaa!
Välillä nimittäin tuntuu höpsähtäneeltä, kun pyörittelen tätä niin paljon päässäni ja elän tässä tavallaan niin vahvasti mukana. Tuo "nyt se tapahtuu" -hihkuntani viittasi enemmänkin tuon edellisraapaleen tennisvalmentajapaljastukseen ja sen myötä pikkuhiljaa paljastuviin muihin asioihin, eikä tarkoitus ole läväyttää kaikkea kerralla pöydälle. Eipä nämä hahmot siihen taipuisikaan, kun Samuli on niin estoinen kaikkine salaisuuksineen eikä Juuso oikein osaa vaatia vastauksia.
Mutta pikkuhiljaa, pikkuhiljaa, ja varmasti useampaan raapaleeseen ripoteltuna! Pirun vaikea tämä raapaleformaatti, mietin jo pitäisikö pätkäistä tämä sarja tähän ja aloittaa ihan kunnon jatkis, mutta toisaalta tämä tarjoaa myös kivasti haastetta, mikä motivoi puskemaan etiäpäin. Kiitos paljon kommentista!
Bbutteli, voi sinä ihana ihminen! ♥ Elä ihmeessä ota stressiä lukemisesta ja kommentoimisesta, kyllä tämä tarina täällä sinua oottelee! Ymmärrän kyllä hyvin ahdistuksesi, koska itekin poden sitä usein jatkiksia seuratessani. Ihanaa kuitenkin, että kävit lukemassa ekan sivun ja jakamassa ajatuksiasi! Eihän sitä tosiaankaan tartte kerralla kaikkea rykäistä, ja onhan näitä raapaleitakin tähän jo kertynytkin aikamoinen keko. Voi että, sanasi merkitsevät mulle niin paljon, ja olen ihan onnessani niistä! Erityisesti minua ilahduttaa se, että tykkäät Juusosta ja sen asenteesta. Sillä on tosiaankin ihastuttavan terve ja jotenkin mutkaton suhtautuminen moneen asiaan! On oikein virkistävää kirjoittaa tuollaisen tyypin näkökulmasta, kun ite en ihan kyllä yllä samanlaiseen järkevyyteen. Jees, mää tässä yritän jatkella, ja tervetuloa mukaan sitten taas kun on aikaa ja sellainen fiilis. Kiitos hirmusti!
Felia, hihii, kivaa että tennisvalmentajapaljastus on herättänyt ajatuksia. Mullakin on kovasti mielessä kaikenlaista, mutta ottaa varmaan aikansa ennen kuin saan sen kaiken ympättyä näihin raapaleisiin, tai ees osan siitä. Hiljakseen edetään, mutta toivottavasti kuitenkin edetään eikä vallan poljeta paikallaan. Minäkin iloitsen siitä, että Juuso otti vihdoin ohjat omiin käsiinsä, ja etenkin siitä, että se toi esiin perääntymisen siinä tapauksessa, ettei Samuli rupea puhumaan, koska se varmaan tosiaankin oli tärkeä tekijä siinä, että Samulista irtosi sentään jotain pientä. Ei Juuso kuitenkaan varmaan loputtomiin halua roikkua Samulissa ja saada Jorilta hämyjä alastonkuvia. Kiitos paljon!
Fairy tale, ihanaa että saunaosaa oli seesteistä lukea! Pyrinkin sitä kirjoittaessani vähän sellaiseen fiilikseen, että onhan sitä elämässä muutakin kuin epätoivoinen ihastus ja omituinen vainoajahyypiö. Veikkaan, että etenkin Juusolle se on tärkeä tajuamus, koska sen elämä on niin vahvasti pyörinyt Samulin ympärillä. Jees, hieman tuli jo vastauksia, ja toivotaan että pian tulee lisääkin! Aikamoinen vyyhti tästä tosiaan on kehkeytynyt, eikä itellenikään oo vielä päivänselvää, miten se lopulta aukeaa. En osannut tarinaa aloittaessani ollenkaan ennustaa, millaisia mutkia matkan varrelle vielä tuleekaan, mutta ehkä siksi tämän kirjoittaminen onkin niin kiinnostavaa. Kiitos paljon!
24.
Kahvia, kvartsia ja kysymys
300 sanaa • inspissana kivi
He päätyivät luovimaan kampuksen lähitienoilla ja lopulta istahtamaan penkille tienvarteen. Juuson takeaway-kahvi maistui kitkerältä, eikä näkymä autotielle ollut kovin kummoinen, mutta auringonvalo sentään piristi raidoittamalla ja laikuttamalla maisemaa puiden välistä siivilöityessään.
Samuli laski teensä jalkojensa juureen jäähtymään, nosti maasta pikkuruisen kiven ja puhalsi pölyä sen päältä. ”Kvartsia”, hän sanoi.
Juuso katseli epätasaista, läpikuultavanvalkoista kiveä ja oli aikeissa kysyä jotain, mutta sitten Samuli sulki kiven nyrkkiinsä, nojautui selkänojaa vasten ja huokaisi niin, ettei sitä voinut kuulla – sen saattoi vain arvata katsomalla.
”Kuten mä sanoin, mä en ole enää tekemisissä sen kanssa”, Samuli aloitti ja tuijotti jonnekin tien toiselle puolelle. ”En ole ollut aikoihin. Oli silkkaa sattumaa, että me törmättiin silloin siinä baarin ulkopuolella. Mä olin iltalenkillä, ja se ilmestyi jostain. Niin kuin säkin silloin.” Samuli naurahti ja pudisti hieman päätään, mutta vakavoitui sitten ja pudotti katseen polviinsa. ”Se – se valmensi mua silloin, kun mä vielä pelasin. Mulla oli vähän – no, vaikeaa – silloin.”
Juuso ei ollut tunteiden tulkitsemisen taituri, mutta jopa hän tajusi, että Samulin oli vaikea puhua ja ylipäätään olla siinä. Samulin olkapäät olivat vajonneet eteenpäin, vaikka yleensä Samuli oli ylpeän suoraryhtinen, ja katse pysyi polvissa ja ääni hiljaisena.
”Meidän välit katkesi lopullisesti, kun mä lähdin armeijaan. Sitten mä muutin tänne opiskelemaan, eikä mulla ollut aavistustakaan siitä, että sekin asuu nykyään täällä.” Samuli vilkaisi Juusoa, mutta käänsi saman tien katseensa pois. ”Ja mitä tulee sun häiriköimiseen… No, mä – mä en ymmärrä enkä tietenkään hyväksy sitä. Ne on sen omia edesottamuksia, mutta mä… Mä voin yrittää puhua sille.”
Juuso ajatteli Samulia selkä pubin ulkoseinää vasten painettuna, ja jostain syystä häntä kylmäsi. ”Häiriköikö se suakin?”
Samuli naurahti ja alkoi pyöritellä poimimaansa kiveä sormissaan. ”Sä et tunne sitä.”
”En”, Juuso sanoi hiljaa, ”en tosiaankaan. Mutta tunnenko mä loppujen lopuksi suakaan?”
Autot kaasuttelivat heidän ohitseen, Juuson kahvi oli edelleen kitkerää, ja kysymys jäi leijumaan ilmaan.
