Nimi: Jääkuoressa
Kirjoittaja: Sielulintu
Ikäraja: S
Genre: angst
A/N: En osaa yhtään sanoa, mistä idea tämän kirjoittamiseen mahdollisesti tuli. Jotenkin tällainen vain syntyi, vaikka suunnitelmissa alun perin olikin tehdä jotain ihan muuta. Näköjään välillä vaan yllättäviä ideoita ja inspiraatiota niiden toteuttamiseenkin tulee.
Hyinen tuuli puhaltaa, vai onko se sittenkin lämmin. En ole varma. En tiedä, voinko luottaa aisteihini, voinko olla varma, ettei tämäkin ole unta. Hän kävelee edelläni hiljaista katua pitkin, eikä missään näy liikettä. Kaikki on kivettynyttä, hiljaista, kuollutta.
”Rakastan sinua”, hän sanoo kääntymättä katsomaan taakseen.
Äänestä puuttuu tunne, ja tiedän sen jäävän pois myös katseesta, jota en edes näe. Haluan kuitenkin vastata, mutta en voi. Sanat eivät suostu muodostumaan kielelläni. En voi antaa äänen tulla, vaikka vastaus on annettava. Haluan antaa. Haluan tarkoittaa.
Hän pysähtyy, ja kääntyy viimein minuun päin.
”Eikö elämä olekin ihanaa?”
En voi pudistaa päätäni. Nyökkään tahdottomana kuin marionetti, jonka narusta vedetään. Hänen suunsa hymyilee, ja minun suuni ottaa mallia. Silmukka sisälläni kiristyy.
Se oli kuin olikin pelkkä uni. Tiedostan sen viimein, kun mieleni palaa takaisin unen jäljeltä hikoilevan ja tärisevän kehoni luo. Lakanat ovat nihkeitä, tarrautuvia. Revin ne pois ympäriltäni ja nousen istumaan. Nojaan käteni polvia vasten ja annan tärinän hiljalleen tasaantua. Päätäni särkee, ja keuhkoistani tuntuu loppuvan happi. Hän makaa vierelläni syvässä unessa, liikahtamatta. Kevyt kuorsaus kantautuu hänen kurkustaan, enkä voi sanoa rakastavani sitä. En voi sanoa rakastavani edes häntä helvetti vieköön, vaikka hänen olisi tarkoitus olla miesystäväni. En halua, että hän herää, mutta en myöskään kestä hänen läheisyyttään. Niin hiljaa kuin pystyn, nousen sängystä ja hiivin pois. Heti kun pääsen keittiöön, lasken lasin täyteen jääkylmää vettä.
Ulko-ovi avautuu hitaasti ja luojan kiitos äänettömästi. Pujahdan ulos syksyisen kylmään yöhön ja suljen oven perässäni. Valahdan ylimmälle portaalle istumaan, vaikka kylmyys ja kosteus siirtyvät yökasteen peittämältä betonilta saman tien iholleni yöpaidan ohuen kankaan läpi. En välitä.
Juon lasista, joka on edelleen käsissäni. Veden pinta pyörteilee laiskasti, kun liikutan käsiäni hiukan. En voi lopettaa liikettä sen enempää kuin tuijottamistakaan. Katson vain ja istun ja hengitän ja yritän olla ajattelematta. Se ei onnistu.
Vaikka hän ei ole läsnäkään, tunnen hänen katseensa ihollani. Kädet kiertyvät mielikuvitukseni siivin ympärilleni ja vetävät minut häntä vasten. Värähdän, ja toivon jälleen kerran, ettei mielikuvitukseni kykenisi loihtimaan niin eläviä tuntemuksia ja olotiloja. Kuvitelmissani hän mutisee rakastavia sanoja, joita olen kuullut liian usein todellisessakin elämässä, ja joita tiedän hänen sanovan vain tavan vuoksi. Ei siksi, että hän välittäisi. Ei siksi, että hän tarkoittaisi, tai haluaisi saada minut tuntemaan oloni rakastetuksi ja pidetyksi, vaan siksi, että hän tietää, että niin kuuluu sanoa. Tiedän, että hän on lukenut paljon, katsonut lukuisia elokuvia ja tietää tarkalleen, miten tällaisissa tilanteissa pitää käyttäytyä ja mitä puhua. Se ei silti lämmitä sisintäni.
En voi sanoa rakastavani häntä, vaikka toivoisinkin voivani. Ei hänkään rakasta minua, enkä tiedä, miksi olemme nyt tässä pisteessä. Jos joku kysyisi, miksi asumme yhdessä, en osaisi vastata. Olen liian tottunut hänen läsnäoloonsa sanoakseni, etten enää halua tätä. Kaikki on ulkoisesti niin hyvin, ettei mahdollisuutta asioiden esiin nostamiseen ole. Tai ehkä minä vain en ole tarpeeksi rohkea, tarpeeksi vahva tai tarpeeksi jotakin. En ole tarpeeksi mitään, mutta hänhän ei tiedä minun ajattelevan niin.
En vihaa häntä, enkä usko hänenkään vihaavan minua. Oikeastaan, jos tilanne olisi eri, saattaisin jopa pitää häntä ystävänäni. Kumppani romanttisessa mielessä hän ei kuitenkaan ole, tai ei se siltä ainakaan enää tunnu. Ei ole tuntunut pitkään aikaan. Hänen tiedän haluavan pitää yllä illuusiota. Hän tahtoo, että kaikki näyttää menevän hyvin, ja hänelle on tärkeää pitää statustaan yllä sillä, että hän on löytänyt vakituisen tyttöystävän. Jos saisin kerätyksi tarpeeksi voimaa irrottautuakseni hänestä, tiedän, ettei isku olisi hänelle niin kovin suuri. Hän saattaisi surra kolhua maineessaan, säröä muuten virheettömässä julkisivussaan. Hän saattaisi jopa tuntea jonkinasteista ikävää, olemmehan kulkeneet yhdessä jo kauan. Hän löytäisi kuitenkin pian uuden. Hän valitsisi ensimmäisen jonosta, joka seisoisi hänen tyhjäksi jääneen tyttöystävän paikkansa edessä vuoroaan odottaen ja parasta toivoen. He eivät tiedä, että he eivät tule jäämään viimeisiksi. Jokainen uskoo olevansa itse se ainutlaatuinen ja oikea. Minäkin uskoin. Tavallaan olenkin. Olen pitkäaikaisin seurustelukumppani, joka hänellä on ollut, mutta se ei johdu ainutlaatuisuudestani, vaan pikemminkin ainutlaatuisen periksi antavasta luonteestani, jonka turvin hän voi kävellä ylitseni kerta toisensa jälkeen minun edes erityisemmin vastustamatta.
Hänen tunteidensa takia en siis emmi. Hän joko ottaisi ensimmäisen vuoroaan odottavista, tai sitten hän kävelisi omaan rehvakkaaseen tyyliinsä toiveikkaiden nuorten naisten muodostaman jonon viertä edes takaisin, ja valitsisi sitten jonosta sen, joka näyttäisi parhaiten hänen tarkoitusperiinsä sopivalta.
En vain pysty rikkomaan sitä arjen jäädyttämää kuorta. Me heräämme kumpikin aamulla. Puhumme kyllä, mutta tunne ja syvyys puuttuvat. Käymme kumpikin opiskelemassa ja työskentelemme omissa osa-aikaistöissämme. Illalla palaamme jälleen kotiin ja keskitymme omiin asioihimme toistemme sijaan. Sitten, yön koittaessa makaamme taas yhteisessä sängyssä hänen tullessaan liian lähelle. Ei hän pakota minua mihinkään, enkä sitä sallisikaan. Silti läheisyys on minulle usein liikaa, ja siksi päädynkin koko ajan useammin istumaan täällä kuten nyt, yö yöltä jäätävämmässä tuulessa väristen. Silti olen mieluummin täällä keho palellen kuin jään sisälle, missä sieluni etsii lämpöä turhaan.
Ovi avautuu takanani, enkä voi tukahduttaa täysin tahatonta, säikähtänyttä äännähdystäni. Kiepahdan ympäri, ja näen eteisestä tulvivassa valossa hänen hiukan unisen, mutta silti täydellisen komean hahmonsa. Kuin jostain kaukaa kuulen hänen kysyvän, miksen ole nukkumassa. Tunne on sama kuin unessa aiemmin tänä yönä. En saa sanotuksi sitä, mitä todella ajattelen. Nousen ylös ja seuraan häntä sisään luvaten samalla itselleni, että pian, hyvin pian teen tästä lopun. En kuitenkaan aivan vielä.
