Ikäraja: K-11
Kyyneleet, kuin pienet hopeiset helmet, vierivät poskiltani ja pirstoutuivat kylpyhuoneen lattiaan. Kuvajaiseni: itkuinen, säälittävä. Kuinka kaikki olikaan kuroutunut tähän pisteeseen? Kaikki ne langat, jotka punoivat kohtalomme nauhaa. Tähänkö hetkeen ne meitä saattoivat? Mutta minähän rakastin sinua. Ja sinä rakastit minua, miksi me särkyisimme näin?
Tunsin hiekan jalkojeni alla, nostin katseeni sinuun. Kengät olimme heittäneet pois, halusimme nauttia vapauden tunteesta kesäpäivän viimeisten lämmön pisaroiden alla. Auringonlasku maalasi taivasta punaisen ja purppuran eri sävyin, räiski joukkoon raikasta oranssia ja keltaisen hohtoa. Sydämeni oli kevyt. Puhdas ja kylläinen riemu maalasi kasvoilleni leveän hymyn ja siihen vastasi toinen, sinun hymysi. Enkä minä piitannut enään auringonlaskusta tai lämpimästä hiekasta varpaideni lomassa: kaikki mitä näin olivat sinun silmäsi, kaikki mitä tunsin olivat sinun lämpimät huulesi omiani vasten, sekä kätesi hiuksissani.
Humahtava kipu, hiekka valui varpaideni välistä kuin tiimalasin jyväset. Jalkojeni alla enää kaakelilattian kova pinta. Aiemmin tiukasti nyrkkiin puristettu käteni tärisi hieman suoristaessani sormeni hitaasti. Teki mieli huutaa, kiroilla. Vein käteni hiusteni lomaan ja tukistin purren hampaitani yhteen. Veri kohisi korvissani, sydämeni syke kumisi rinnassani, kurkussani, kaikkialla. Päästä minut ulos, sydämeni tuntui huutavan. Sillä ei ollu tilaa hengittää, se oli pakahtumaisillaan - aivan kuten minäkin. Valahdin polvilleni kylpyhuoneen lattialle, kuulin voimattoman nyyhkäisyn pakenevan hampaideni välistä.
“Hei”, kysyit lempeän huolestuneeseen sävyyn, “mikä on?” Pyyhkäisit hiussuortuvia kasvoiltani. Nyyhkäisin ja naurahdin, käännyin halaamaan sinua. Ihosi lämpö vasten rintakehääni sai hengitykseni tasaantumaan hieman. Vedin sinua lähemmäs ja halasin tiukemmin. Se rauhoitti, sillä silloin tunsin sinun olevan siinä. Ihan lähellä. Tunsin katkonaisen hengitykseni, lähes olemattomat nyyhkäykseni sydämessäni asti. Silitit hiuksiani kevyesti.
“Minä vain niin rakastan sinua”, sanoin niin hiljaa, että hetken epäilin olitko kuullut ollenkaan. Puristit olkapäätäni, et halunnut päästää irti.
“Minäkin sinua”, lupasit ja painoit otsalleni kevyen suukon. Naurahdin taas ja hautasin kasvoni syliisi. Ja niin sinä silitit minua, kunnes nukahdit vierelleni. Siirsin sinua varovasti, asetin pääsi tyynylle ja vedin peiton yllesi. Olit kaunis. Niin kaunis ja levollinen.
Kaakeliseinä tuntui kylmältä selkääni vasten. Mieleni ei antanut periksi, se etsi vastauksia, kävi läpi aiemmin niin lämpimiä ja rakkaita muistoja, jotka nyt kärvensivät ja painoivat sisintäni tulisten kekäleiden tavoin. Miten olin antanut kaiken minulle niin arvokkaan päätyä tähän? Kyyneleet eivät lakanneet virtaamasta, kipu sielussani ei lakannut polttelemasta.
“En ole koskaan rakastanut ketään näin”, sanoit ja piilotit kasvot käsiisi. Hymyilin.
“Olet niin ihana”, kuiskasin ja nojauduin lähemmäs. Tartuin käsiisi ja vedin ne pois kasvoiltasi. Hetken näytit yllättyneeltä ja hieman hämmentyneeltä siitä, kuinka lähellä sinua olin. Vein käteni niskasi taa ja saatoin sinut pehmeään suudelmaan.
“Minä--”, koetit jatkaa, mutta painoin sormeni huulillesi.
“Shhh”, hiljensin sinut toisella suudelmalla.
Yhtäkkiä havahduin koputukseen. Hätkähdin niin kovin, että löin pääni seinään ja älähdin yllätyksestä.
“Rakas..?” pälyilevä ääni yritti kutsua minua. En kyennyt vastaamaan. Halusin huutaa, halusin kiljua keuhkoni tyhjiksi, mutta en voinut kuin haukkoa henkeäni. Avasin suuni, mutta en saanut ääntäni kuuluviin. Kokeilit ovea, se oli lukossa. Pettyneen huokaisun saattelemana nojauduit oveen ja annoit itsesi valua istumaan, kuulin paitasi hankautuvan oven pintaa vasten. Ja niin me vain istuimme, kumpikin omalla puolellaan ovea. Ovea, jonka minä olin lukinnut ja vain minä saisin suosiolla avattua.
Me olimme hiljaa. Olin varma että sinäkin tunsit läsnäoloni, kaikkien niiden muistojen läsnäolon. Lopulta kurottauduin hitaasti kohti ovea, ja kosketin sitä kevyesti sormenpäilläni. Annoin niiden kulkea hitaasti pitkin oven pintaa, sivellen sitä varoen, ääntä päästämättä. Ja lopulta minä nousin. Horjahdin pienen askeleen ovea kohti, jalat meinasivat pettää. Asetin käteni kahvalle ja avasin välillämme olevan oven, sydäntemme muurin.
Käännyit, nousit kankein jaloin ylös. Epäröiden. Olit itkenyt, mutta näin kuinka sinä silti kaiken jälkeen sait nostettua kasvoillesi herkän, pienen hymyn.
“Me selviämme tästä”, sanoit. Parahdin holtittomaan itkuun, kiedoin käteni lohduttomana ympärillesi. Ja niin sinä käärit omasi minun ympärilleni, sinusta tuli minun lohtuni.
“Minä lupaan”, sinä kuiskasit vielä.
