Nimi: Preussinsiniset villasukat
Kirjoittaja: Rowena
Ikäraja: S
Vastuuvapautus: Hahmot ja maailma ovat Rowlingin.
Genre: Jouludraama.
Henkilöt: Dumbledore, McGarmiwa ja Kalkaros.
Yhteenveto: Jouluaatto 1991.
Kirjoittajan sana: Olen pitkään halunnut kirjoittaa ficin siitä, että Dumbledore sanoo Harrylle näkevänsä Iseeviot-peilissä villasukat. Tässä tämä lopulta on! Tämä osallistuu jouluhaasteeseen sekä Sataseen sanalla sininen. Hyvää joulua, rakkaat finiläiset!
Preussinsiniset villasukat
Albus Dumbledore ei ollut niitä velhoja, jotka käyttivät korkeaa asemaansa hyväkseen saadakseen työhuoneeseensa parhaimmat puitteet. Siitä huolimatta hänen täytyi myöntää, ettei hän pannut lainkaan pahakseen sitä, että joku hänen edeltäjistään oli halunnut rehtorin henkilökohtaiseen huoneeseen Tylypahkan suurimman takan. Takkaan mahtui kokonainen puunkanto ja se totta vie lämmitti kovimmillakin paukkupakkasilla.
Kylmänä jouluaattona (Albus ei edes muistanut, milloin viimeksi jouluna olisi ollut näin kova pakkanen) Albus oli onnellinen paitsi takastaan, myös ruotsalaisesta hehkusimasta lasissaan. Mutta ennen kaikkea hän oli onnellinen siitä, että aattoiltaa viettivät hänen kanssaan hänen kaksi parasta ystäväänsä, Minerva ja Severus.
Ulkopuolinen olisi ehkä ihmetellyt, miksi kolmikko istui nojatuoleissaan puhumatta sanaakaan toisilleen. Mököttivätkö he? Mutta eivät suinkaan, tällaisia heidän yhteiset iltansa olivat aina, hiljaisuutta oli usein enemmän kuin keskustelua. Se oli Albuksen mielestä ihanaa – sai uppoutua omiin ajatuksiinsa, mutta samalla olla ystäviensä kanssa.
”Otatteko vielä hehkusimaa?” Minerva kysyi. Severus, jonka lasi oli vielä melkein täynnä, pudisti päätään, mutta Albus ojensi pikarinsa kohti Minervan pitelemää kannua.
”Mielelläni, kiitos. Onko MeNoitien joulunumerossa mitään kiinnostavaa?” Albus kysyi ja nyökkäsi kohti Minervan sylissä olevaa lehteä. Minerva pudisti päätään ja ojensi täyttämänsä pikarin takaisin Albukselle.
”Ei mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Toffee hehkuttaa kolumnissaan, miten joulurauha on tullut taikamaailmaan jäädäkseen…”
”Se mies on yksi hevoskotkan jäte”, Severus tuhahti nostamatta katsettaan Lisko Scamanderin elämäkerrasta, jota oli lukemassa.
”… Andromeda Tonks neuvoo kolmen sivun verran nopeita siivousloitsuja joulustressin varalta…”
”Andromeda osaa asiansa, tapasin hänet kerran siivoamasta pöllötornia”, Albus myhäili.
”… Ja Selestina Taigorilta on ilmestynyt uusi joululaulu, Tulejo joulu.”
”Omaperäistä”, Severus murahti.
”Oliko siinä Toffeen kolumnissa jotain sellaista, mitä minun tulisi tietää?” Albus kysyi, vaikka oli ensin aikonut olla kysymättä. Toffeella oli ikävä taipumus pilata hänen hyvä tuulensa.
”Ei mitään, mitä hän ei olisi toistellut jo kymmeniä kertoja. Pateettisuus oli kyllä viety huippuunsa. Kuunnelkaapa tätä: Tiedät-Kai-Kenen kukistuminen on suurin joululahja, minkä olemme koskaan saaneet. Ja ystävät, sen lahjan me saamme avata joka joulu uudestaan, nyt ja aina!”
”Jos joskus mielenne tekee tuhota maailma, niin pyytäkää Selestinaa laulamaan noita Toffeen satuja. Se yhdistelmä saisi vähintään yhtä pahaa tuhoa aikaan kuin Voldemort”, Severus sanoi ja Minerva naurahti.
Albusta ei naurattanut. Hän ei pitänyt Toffeen kolumnin sävystä laisinkaan. Vaarallisinta, mitä Albus tiesi, oli tuudittautua turvallisuudentunteeseen ja sulkea silmänsä kaikilta vaaroilta. Ikävä kyllä, se tuntui olevan varsin muotia taikamaailmassa nykyään ja Albus ei pitänyt siitä ollenkaan.
”Toffee ei ole eläessään muuta tehnytkään kuin avannut muiden paketoimia lahjoja”, Albus sanoi hiljaa. Minerva nyökkäsi puolihuolimattomasti, hän oli syventynyt taas lehteensä (”Huispausliigan tulokset ennen joulutaukoa!”). Severus sen sijaan laski kirjansa syliinsä ja käänsi katseensa kohti Albusta:
”Tiesitkö, että Lisko Scamander törmäsi Iseeviot-peiliin matkustaessaan Norjassa 40-luvulla?”
”Aah, tiesin. Miesparka luuli löytäneensä peilin, joka näyttää kaikki maailman taikaolennot, sukupuuttoon kuolleetkin… Lisko oli se, joka toi peilin tänne Tylypahkaan.”
”Niinkö? Miksi?” Minerva puuttui puheeseen.
”Hän halusi tutkia peilissä näkemiään otuksia rauhassa. Ensin hän toki vei peilin kotiinsa, mutta se… se ei tehnyt kovin hyvää hänen vaimolleen Tinalle. Tinan sisko oli kuollut vähän aikaa sitten ja Tina näki hänet peilissä. Lopulta Lisko kysyi, voinko minä ottaa peilin, ennen kuin Tina tulisi hulluksi.”
Ystävysten välillä vallitsi hetken hiljaisuus, ennen kuin Minerva kysyi sen, mitä kaikki luultavasti miettivät:
”Oletteko te katsoneet peiliin?”
Albus ja Severus vilkaisivat toisiinsa. Sitten Severus irvisti, ikään kuin jokin olisi pistänyt häntä kipeästi:
”Minun tuskin tarvitsee kertoa, mitä minä siellä näen.”
Albus nyökkäsi ja hymyili pienesti. Takkatuli heijastui hänen silmälaseistaan ja sai hänen katseensa näyttämään entistäkin kirkkaammalta. Minerva nielaisi ja sanoi:
”Minä olen sitä mieltä, että siinä peilissä ei ole mitään hyvää. Mitä hyötyä on siitä, että ihminen katselee kuvastimesta vaihtoehtoista todellisuutta, jota ei ehkä voi koskaan saavuttaa?”
”Minusta on hyvin todennäköistä, että peili on tehty alun perin huvitukseksi”, Albus sanoi ja Severus tuhahti.
”Huvitukseksi? Mitä huvittavaa on syvimmissä toiveissa?”
”Lähtökohtaisesti kaikki, syvimmät toiveet ovat hyvin usein erittäin huvittavia kaikille muille paitsi toivojalleen. Paitsi tietenkin silloin, jos kyseessä on toive nähdä kuollut ihminen tai muuta yhtä surullista. Mutta paras arvaukseni peilin synnystä on joka tapauksessa se, että se tehtiin hauskaksi ajankuluksi joihinkin keskiaikaisiin pitoihin. Luultavasti tekijä ei edes tajunnut, miten hirveitä seurauksia kuvastin voi saada aikaan. Ehkä hänellä itsellään ei ollut sen suurempaa toivetta kuin saada eteensä suuren suuri kolpakko, mikä ei tietenkään ole huono haave ensinnäkään.”
”Minä en ole uskaltanut katsoa peiliin. Olen varsin tyytyväinen elämääni näin. Pelkään, että mitä tahansa peili näyttäisikin, se saisi minun kyseenalaistamaan tyytyväisyyteni”, Minerva sanoi ja Albus nyökkäsi.
”Erittäin viisasta.”
”Oletko sinä katsonut?” Severus kysyi Albukselta. Vanhempi mies oli hetken hiljaa, ennen kuin sanoi:
”Olen kyllä. Minä näen peilissä itseni pitkävartiset villasukat jalassa.”
Severus kakoi hehkusimaansa ja Minerva naurahti epäuskoisena:
”Villasukat?”
”Niin. Ariana rakasti neulomista, häntä ei koskaan tavannut ilman kutimia. Hänen kuolemansa jälkeen kukaan ei ole tehnyt minulle villasukkia.”
Hiljaisuus laskeutui rehtorin huoneeseen, vain puu rasahteli takassa ja pakkanen paukkui ikkunan takana. Ikkunan ja takan välissä välkehteli suuri, hyvin hiljaa joululauluja hyräilevä joulukuusi, jonka oksille Albus oli loihtinut kultaisia saippuakuplia. Lopulta Severus laski tyhjän hehkusimalasinsa pöydälle ja rikkoi hiljaisuuden:
”Minusta on mielenkiintoista, että peili ei näytä sinulle siskoasi, vaan villasukat. Minä näen peilissä Lilyn, en vain jotain, mikä edustaa häntä.”
”Minä olen piilottanut Arianan ja häneen liittyvän kivun niin syvälle, että edes peili ei taida tavoittaa sitä. Aaa, hyvä Merlin sentään, olen unohtanut sitruunakaramellit!”, Albus huudahti yllättäen, nousi ketterästi ja katosi ovesta työhuoneeseensa. Minerva ja Severus jäivät tuijottamaan toisiaan.
”Tuo mies on…”
”… parempi, että et edes yritä kuvailla häntä”, Minerva naurahti ja kulautti hehkusimansa loppuun.
”Eikö sinulla todella ole aavistustakaan, mitä peili sinulle näyttäisi?” Severus kysyi ja Minerva punastui lähes huomaamattomasti.
”Ehkä sekin on niitä asioita, joita on parempi olla kuvailematta.”
”Aaah, kaikkea ei tosiaan pidä yrittää vangita sanoin, mutta sallikaa minun kuvailla näitä Hunajaherttuan sitruunatoffeita muutamalla sanalla! Nämä ovat täydellisiä, ylitsevuotavaisen herkullisia, suorastaan minun henkilökohtaisia kiellettyjä hedelmiäni”, huoneeseen palannut Albus suitsutti ja ojensi karamellirasiaa Minervalle. Minerva onki itselleen yhden toffeepalan, mutta Severus pudisti päätään, kun Albus ojensi rasiaa häntä kohti.
”Minä en edelleenkään siedä sitruunaa.”
”Sääli, Severus, sääli! Mutta nyt, ystävät hyvät, lienee aika jättää Iseeviot-peili rauhaan ja pelata erä velhoshakkia, vai kuinka? Kuka voittikaan viime vuoden turnauksen, Minervako?”
”Kuten myös sitä edellisen vuoden”, Minerva sanoi ylpeästi, otti paremman asennon nojatuolissaan ja naksautti rystysensä varsin kuuluvasti.
”Häviäjä kirjoittakoon joulurunon Oravelle”, Severus sanoi ja hänen silmänsä välähtivät häijysti.
”Kai sinulla on jo aloitusriimi mietittynä?” Minerva kysyi Severukselta silkkisesti.
Hymyilevä Albus heilautti kättään ja pyöreälle pöydälle ilmestyi kolmen pelattava velhoshakki. Severus napautti taikasauvallaan tyhjentynyttä hehkusimakannua, joka täyttyi hetkessä.
”Melkein. Tosin en ole vielä keksinyt, mikä rimmaisi idiootin kanssa.”
”Rehtorin ominaisuudessa minun täytyy nyt kyllä… Severus, aiotko sinä todella pelata valkoisilla? Sinähän pelaat aina mustilla.”
”Oh, taisinpa taas vaihtaa puolta”, Severus virkkoi ja sai ystävänsä nauramaan.
XXX
Jouluaamu valkeni aurinkoisena. Vaikka velhoshakkiturnaus oli venynyt pikkutunneille asti (ja ratkennut lopulta Severuksen voittoon), Albus heräsi yhtä aikaisin kuin aina ennenkin. Kotitontut olivat olleet hereillä vieläkin aikaisemmin, koska ne olivat jo ehtineet pinota joululahjat Albuksen vuoteen jalkopäähään.
Myhäillen Albus katseli monenkirjavaa lahjapinoa. Näin korkeassa iässä sitä oli jo oppinut muistamaan, mitä keneltäkin sai. Päällimmäisenä olevassa kimaltelevassa lahjapussissa oli epäilemättä matami Rosmertan lähettämä vuosikertaneilivesi, sen vieressä yksinkertaisessa ruskeassa paperipussissa Severuksen keittämä (ja erittäin tarpeeseen tuleva) uniliemi ja niiden alla oli ryttyinen laatikko, joka siritti. Se oli mitä luultavimmin Hagridilta eikä Albus uskaltanut avata sitä, ennen kuin olisi täysin hereillä.
Näiden kolmen lahjan alla oli pino neliskanttisia paketteja. Ne olivat aivan varmasti kirjoja. Mutta yksi paketeista näytti joltain muulta. Albus otti skottiruutuisen paketin käteensä. Paketin kuvioinnista Albus arvasi, että paketti oli Minervalta, mutta miten kummassa Minerva oli antanut hänelle jotakin pehmeää? Albus ei muistanut saaneensa häneltä koskaan mitään muuta kuin kirjoja. Varovasti Albus avasi paketin. Preussinsiniset villasukat! Albus henkäisi ihastuksesta, villasukat! Ja vielä hänen lempivärissään, voi hyvä Merlin sentään! Hymyilevä Albus poimi paketista pudonneen pergamentinpalasen käteensä:
Rakas Albus, hyvää joulua!
Tässä jotakin todellisempaa kuin Iseeviot-peili.
- Minerva
Albus huokasi. Voi kunpa hän pystyisi antamaan Minervalle sen, minkä noita Iseeviot-peilistä näkisi, jos uskaltaisi katsoa.