Nimi: Muinaisia jouluvieraita
Kirjoittaja: Rowena
Ikäraja: S
Vastuuvapautus: Hahmot ja maailma ovat Rowlingin.
Genre: Jouludraama
Henkilöt: Severus ja Tylypahkan perustajat.
Yhteenveto: Jouluaatto 1997.
Kirjoittajan sana: Tämä menee jouluhaasteeseen sekä sataseen sanalla muukalaiset. Ihanaa joulua, rakkaat finiläiset! //Muoks. Tälle löytyy myös itsenäinen jatko-osa:
Muinaisia jouluvieraita II, S.
MUINAISIA JOULUVIERAITASeverus ei ollut koskaan pitänyt joulusta. Viimeiset kymmenen jouluaattoa olivat kuitenkin olleet aivan siedettäviä, koska Albus oli kutsunut Severuksen ja Minervan luokseen juomaan hehkusimaa. Rehtorin iso takka oli lämmittänyt mukavasti ja sama vaikutus oli ollut hyvällä seuralla, hehkusimasta puhumattakaan.
Mutta sellaiset jouluaatot olivat nyt ohi. Albus oli kuollut ja Minerva kohteli Severusta kuin ilmaa eikä Severus ihmetellyt sitä hetkeäkään. Satoja kertoja Severus oli miettinyt, mitä tapahtuisi, jos hän kertoisi Minervalle aivan kaiken, alusta loppuun. Uskoisiko Minerva? Pakkohan hänen olisi. Mutta Severus ottaisi käsittämättömän ison riskin. Kerta toisensa jälkeen Severus päätyi pohdinnoissaan samaan lopputulokseen: oli parempi, että hän kantoi salaisuutensa yksin. Mutta voi hyvä Merlin, miten raskas taakka se oli! Sitä paitsi Severus kaipasi älykkäitä keskusteluja Minervan kanssa, kaipasi noidan rutikuivaa huumoria ja ennen kaikkea tämän ystävyyttä.
Carrowit olivat pyytäneet Severusta mukaansa Kolmeen luudanvarteen aattokermakaljalle, mutta Severus oli kieltäytynyt. Hän ei sietänyt niitä kahta hullua silmissään kuin sen verran mitä oli aivan pakko. Niinpä Severus lähti aattoillan hämärtyessä Suuren salin joulupäivällisiltä suoraan huoneistoonsa. Kävellessään Lipetitin kanssa juttelevan Minervan ohi Severus yritti saada noitaan katsekontaktin, mutta Minerva käänsi nopeasti katseensa pois. Ilme noidan kasvoilla huokui niin syvää halveksuntaa, ettei Severus uskaltanut ehdottaa hänelle hehkusimalasillista, ei, vaikka vielä aamulla oli luvannut itselleen niin tekevänsä.
Rehtorin toimistossa Severus istuutui työtuoliinsa ja pohti, mitä tekisi. Kukaan entisistä rehtoreista ei ollut kehyksissään.
Jopa ne viettivät aattoiltaa jonkun kanssa. Severus huokasi ja hänen katseensa osui ajatuseulaan. Ehkä… Mutta Severus hylkäsi ajatuksen heti. Sukeltaminen Lily-muistoihin ei koskaan ollut saanut hänen olonsa kuin huomattavan paljon pahemmaksi.
Rivakasti Severus nousi tuoliltaan. Tällaisen itsesäälin piti loppua! Hän menisi nyt takkatulen ääreen, aloittaisi jonkin hyvän kirjan, joisi muutaman lasillisen hehkusimaa ja…
Severus avasi henkilökohtaiseen huoneeseensa johtavan tammioven ja jähmettyi niille sijoilleen. Takan valaisemassa huoneessa oli neljä ihmistä, joiden ei todellakaan olisi pitänyt olla siellä, neljä ihmistä, jotka Severus oli nähnyt aikaisemmin ainoastaan maalauksissa ja veistoksissa.
Takkaan nojaili pisin noita, jonka Severus koskaan oli nähnyt. Hän oli hoikka, tummaverinen ja tuijotti ikkunasta ulos lumisateeseen. Sohvalla istuvat noita ja velho söivät hyvällä ruokahalulla pöydällä olevaa munuaispiirasta. Velho oli harteikas ja hänellä oli pitkät vaaleat kiharat. Lyhyt punahiuksinen noita näytti siltä kuin ei olisi koskaan pahantuulinen. Peilin edessä seisova ja mustia mahtavankokoisia viiksiään sukiva laiha velho jähmettyi nähdessään peilistä Severuksen.
Rowena Korpinkynsi, Godrick Rohkelikko, Helga Puuskupuh ja Salazar Luihuinen.
”Kas, kas, Kalkaros!” Salazar sanoi riemastuneena ja muutkin kolme muinaismuistoa käänsivät katseensa Severukseen.
”Nyt on kyllä vähän vaikea uskoa”, Severus sai sanottua.
”Ahh, tuo vaikuttaa olevan teidän elävien suurin ongelma vuosisadasta toiseen. Saanko esittäytyä, olen Godrick Rohkelikko ja tässä on…”
”Minä tiedän kyllä, keitä te olette, mutta mitä te teette täällä?” Severus ähkäisi Godrickille, joka oli noussut ylös sohvalta. Helga nousi myös, pyyhki kätensä riimukirjailtuun vaaleaan kaapuunsa ja sanoi sitten:
”Dumbledore ei ilmeisesti kertonut meidän jouluvierailustamme?”
Severus pudisti epäuskoisena päätään ja Salazar naurahti kolkosti:
”Dumbledorelta taisi jäädä paljon asioita kertomatta.”
”Älä huoli, me kyllä tiedämme, miksi tapoitte hänet”, Rowena sanoi kuin olisi lukenut Severuksen ajatukset.
”Tiedättekö?” Severus ähkäisi. Hän tunsi suurta helpotusta siitä, että edes jotkut, vaikka olivatkin järjenvastaisia muinaismuistoja, tiesivät hänen salaisuutensa.
”Totta kai tiedämme. Voi, teillä on varmasti ollut todella raskasta”, Helga sanoi ja Severuksen kauhuksi harppasi muutamalla askeleella hänen luokseen. Ennen kuin Severus ehti estää, oli Helga napannut hänen kätensä omien kämmeniensä väliin. Severus säpsähti, kaikki haamut, joita hän oli koskettanut, olivat olleet kuolemankylmiä. Mutta Helgan käsistä huokui lämpö, huokui niin voimakkaasti, että Severuksesta tuntui kuin hänen suoniinsa olisi virrannut jotakin elävöittävää.
”Te olette rohkea mies, Severus Kalkaros”, Godrick sanoi ja hymyili. Severus yritti vastata hymyyn, mutta ei pystynyt, kaikki oli liian omituista. Miten ihmeessä tämä oli mahdollista? Aaveita nämä kutsumattomat vieraat tuskin olivat, he näkyivät peilistä, söivät munuaispiirasta eivätkä kuultaneet rahtustakaan läpi.
”Voisitteko selittää?” Severus sai sanottua ja Helga hymyili hänelle, ohjasi hänet istumaan nojatuoliin ja istuutui itse sohvalle Godrickin viereen. Severusta harmitti päästää Helgan kädestä irti, noidasta hohkannut lämpö oli tuntunut niin mukavalta.
”Jouluna vuonna 1017 istuimme iltaa tämän samaisen takan edessä ja…” Godrick sanoi, mutta Rowena ähkäisi:
”Miten kaukaa sinä aloitat?”
”Alusta. Tarinat aloitetaan aina alusta, rakas Rowena. No niin, me siis istuimme aattoiltana täällä ja jostakin syystä aloimme puhua kuolemasta. Mietimme, miten surullista olisi, jos kuoltuamme emme saisi tietää, mitä rakkaalle koulullemme tapahtuisi. Niinpä Salazar keksi, että voisimme tulla aina kerran vuodessa ikään kuin, hmm, tarkistamaan tilanteen.”
”Mitä?” Severus ähkäisi.
”Pimeääkin pimeämpää taikuutta ja lähes mahdottoman hankalaa, mutta lopulta me yhdessä onnistuimme luomaan lumouksen, joka tuo meidät takaisin elämään aina jouluyöksi”, Salazar sanoi ja näytti ylpeältä. Severusta huimasi, vaikka hän istui tukevasti samettinojatuolilla.
”Emme tietenkään voineet olla varmoja, toimiiko lumous. Mutta kun Rowena vuosia myöhemmin kuoli meistä ensimmäisenä ja palasi sitten jouluaattona, saatoimme onnitella itseämme”, Godrick sanoi.
”Väitättekö te, että olette vierailleet Tylypahkassa joka joulu lähes tuhannen vuoden ajan eikä kukaan ole saanut tietää siitä?”
”Jokainen rehtori on tiennyt, ei kukaan muu. Luvallanne sanoen, Severus, koulu ei ole vielä milloinkaan ollut niin kaaoksessa kuin se on nyt”, Rowena sanoi.
”Minä teen parhaani, mutta…”
”Me tiedämme kyllä. Te pärjäätte hyvin, Severus”, Helga kiiruhti sanomaan ja kurottautui puristamaan Severuksen kättä. Mukava lämpö tulvahti taas Severuksen suoniin.
”Minä sanoin alusta alkaen, että teidät olisi pitänyt lajitella minun tupaani”, Godrick sanoi hymyillen ja Severusta huimasi taas. Lajitteluhattu todellakin olisi halunnut tehdä hänestä rohkelikon, mutta Severus oli vaatinut päästä Luihuiseen.
”Älä ole typerä, Godrick. Severus oli paras tuvanjohtaja, mikä minun tuvallani on koskaan ollut!” Salazar kivahti.
”Kiitos. Tuota… Miten sinäkin olet täällä? Sinähän jätit Tylypahkan?” Severus uskaltautui kysymään. Salazar hymähti.
”Totta kyllä. Mutta kuolleet osaavat jotain, mikä eläville on vaikeaa. Anteeksiannon”, Salazar sanoi ja antoi katseensa kiertää ystävissään. Kaikki hymyilivät hänelle.
”Se basiliski oli hivenen harmillinen”, Severuksen oli pakko sanoa. Salazar purskahti sihisevään nauruun.
”No, se kieltämättä oli vähän… dramaattinen. Mutta myöntäkää pois, jos kouluun olisi alusta pitäen otettu vain puhdasverisiä, ei taikamaailma olisi nyt tällaisissa ongelmissa.”
”Rohkenen epäillä. Siinä tapauksessa tilanne olisi…” Godrick aloitti, mutta Rowena keskeytti:
”Joka kirotun joulu tämä sama keskustelu!”
”Saanko minä ottaa vielä palasen munuaispiirasta? Tämä on tehty minun reseptini mukaan, ja vaikka itse sanonkin, niin tämä on aivan yhtä hyvää kuin muistin”, Helga sanoi ja Severuksen nyökättyä kurottautui nappaamaan pöydältä piirakanpalan. Severus kakisteli kurkkuaan:
”Tuota… mistä te tulitte? Tai siis, onko…”
”Me emme valitettavasti saa vastata kysymyksiin kuolemanjälkeisestä elämästä”, Rowena sanoi.
”Mutta sen voimme kertoa, että kuolemassa ei ole mitään pelättävää”, Godrick sanoi hymyillen.
”Oletteko te tavanneet muita kuolleita? Ovatko kaikki…”
”Me emme voi kertoa”, Rowena kiirehti vastamaan yli Godrickin ja loi häneen tuiman katseen.
”Kuulkaahan toverit, saanko ehdottaa lasillista Kolmessa luudanvarressa?” Salazar sanoi ja kaikki nyökkäsivät, kaikki paitsi Severus.
”Mitä? Teidät tunnistetaan.”
Godrick purskahti nauruun:
”Kaikki eivät ole yhtä sivistyneitä velhoja kuin te, Severus. Monella ei ole aavistustakaan meidän ulkonäöstämme.”
”Sitä paitsi Kolme luudanvartta on tähän aikaan jo niin täynnä päihtynyttä väkeä, ettei kukaan kiinnitä meihin huomiota. Ja vaikka joku meidät tunnistaisikin, asian voisi helposti selittää liian monella kolpakollisella”, Salazar sanoi ja kääntyi taas peilin eteen asettelemaan viiksiään ojennukseen.
”Tuletteko mukaan?” Helga kysyi Severukselta. Severus mietti kuumeisesti. Hänestä olisi hauska rupatella omituisen nelikon kanssa pidempään, mutta Carrowit olivat Kolmessa luudanvarressa eikä Severus välittänyt tavata heitä eikä varsinkaan keksiä valheita vieraistaan.
”Ei kiitos, siellä on liikaa väkeä minulle. Tuletteko te takaisin?”
”Tuhannen vuoden iässä ei enää juhlita aamun asti”, Godrick nauroi, ”ja palattuamme ajattelimme tehdä linnakierroksen, kun oppilaat toivottavasti ovat jo vuoteissaan. Jospa hakisimme teidät mukaan?”
”Se… se sopii”, Severus sanoi. Tämä oli eittämättä oudointa, mitä hänelle oli koskaan tapahtunut, mutta samalla hän oli kiitollinen, että pitkästä aikaa hänellä oli mukavaa ja mielenkiintoista seuraa.
”Matkaan siis, hyvä herrasväki!” Salazar sanoi, teki liioitellun hovikumarruksen ja päästi Rowenan ja Severukselle vilkuttavan Helgan editseen ovesta. Salazar nyökkäsi Severukselle ja seurasi sitten noitia. Godrick ojensi kätensä kohti Severusta ja Severus tarttui siihen valmistuen samanlaiseen lämpöön kuin mitä Helgasta oli huokunut, mutta Godrickin käsi oli viileä. Hänen hymynsä sen sijaan oli hyvin lämmin.
”Kiitos, kun otitte meidät näin ystävällisesti vastaan, Severus”, Godrick sanoi ja seurasi sitten tovereitaan.
Severus lysähti istumaan takaisin samettituolille ja tuijotti mietteliäänä takkatuleen. Oliko hän todella rupatellut äsken Tylypahkan perustajien kanssa? Miten Merlinissä se oli mahdollista? Severus ei koskaan ollut kuullut loitsusta, joka toisi kuolleet takaisin elämään kerran vuodessa, ja Severus oli kuvitellut tuntevansa kaikki pimeyden loitsut. Mutta ehkä kyseessä oli jokin vuosisatoja sitten unohtunut taika, joka mitä luultavimmin oli unohdettu hyvästä syystä.
”Anteeksi, minä tulin hakemaan vielä viimeisen palan munuaispiirakkaa”, ovensuuhun ilmestynyt Helga sanoi ja kääntyi vilkaisemaan taakseen. Varmistuttuaan, ettei kukaan seurannut häntä, hän kiiruhti Severuksen luo ja kumartui hänen eteensä. Helga poimi Severuksen käden omaansa ja mukava lämpö alkoi virrata taas Severuksen suonissa.
”Lily lähetti terveisiä”, Helga kuiskasi ja tuijotti Severusta pelokkaana, sen näköisenä kuin olisi juuri sanonut jotain, mitä ei olisi saanut kertoa. Kesti tovin, että Severus ymmärsi, mitä noita oli sanonut. Severuksen suuta kuivasi, eikä hän tiennyt, mitä vastata tai edes ajatella.
”Lily on teistä tavattoman ylpeä, Severus.”
”Helga!” kuului ovensuusta terävä kirkaisu. Oven edessä seisoi Rowena, joka oli niin pitkä, että hänen päänsä hipoi kattoa. Rowenan tummat silmät salamoivat eikä Severus epäillyt hetkeäkään, etteivätkö aikalaiskuvaukset siitä, että jopa Merlin pelkäsi Rowenaa, pitäneet paikkaansa.
”Ah, olen tulossa. Pyysin vain Severusta hakemaan lisää munuaispiirasta keittiöstä”, Helga sanoi, ponkaisi ylös ja tunki viimeisen piiraspalan kaapunsa taskuun.
”Ala tulla”, Rowena kivahti. Helga nyökkäsi Severukselle ja pujahti sitten Rowenan vierestä ulos. Rowena loi Severukseen vimmaisen katseen ja seurasi sitten ystäväänsä.
Severus jäi tuijottamaan tyhjää oviaukkoa. Sitten hän nojautui eteenpäin, hautasi päänsä käsiinsä ja purskahti nauruun ensimmäistä kertaa pitkään, pitkään aikaan. Hän ei edes tiennyt, mille nauroi. Ehkä sille, että kaikki oli niin käsittämätöntä tai sitten sille, että noita, jota hän oli kaivannut vuosikaudet, oli sanonut olevansa hänestä ylpeä.
Tai ehkä hän nauroi siksi, että kaiken käsittämättömyyden keskellä hän näki elämässään pitkästä aikaa edes hivenen järkeä.
