Nimi: Sukujuhlista ja savuisista suudelmista
Kirjoittaja: Isfet eli minä, joka myös omistaa tekstin
Ikäraja: K11
Tyylilaji: drama, osittain fluffykin
A/N: Osallistuin tällä tekstillä ihaniin Suomi100-turnaijaisiin, ja postaan sen nyt tänne. Omistan tämän Bbuttikselle, joka ehti jo huutelemaan tämän höpöhöpön perään, syystä tai toisesta. Jos joku nyt miettii ruudun toisella puolella, että ei olisi ikinä ajatellut minun kirjoittaneen tätä, et ole yksin. En minäkään. Sitä kai kutsutaan inspiraatioksi. <3
”Hei kuule, mä meen käymään ulkona, okei?”
Vesa kohottaa katseensa, hymyilee pienesti ja nyökkää. En jää miettimään sen silmien sanomaa enempää, nousen vain tuolilta hiljaa ja kävelen pois pöydästä. Pari naista keskustelee madalletulla äänellä naulakoiden takana lähellä vessoja, käsilaukkujaan räpläten.
Ulkona tuntuu lauhtuneen. Hengitys höyryää laiskasti vain pari kertaa, kun kävelen kulman ympäri parkkikselle. Nojaan hartiat kosteaan tiiliseinään välittämättä puvun mahdollisesta likaantumisesta. Hiuksetkin menevät sotkuun, kun nostan leukaa kohti harmaata taivasta ja huokaan syvältä rinnasta. En enää ihan totta jaksaisi.
”Näytät kaipaavan röökiä.”
Hätkähdän typerästi kääntäen kasvoni ääntä kohti. Keski-ikäinen mies nojailee olkapäätään seinään muutaman metrin päässä. Katsellessani hän vetää henkoset etu- ja keskisormen väliin työnnetystä tupakasta, virnistäen kaiketi ilmeelleni.
”Joo”, saan kähäistyä, rykäisen ääneni kuuluvammaksi, ”jos tuo oli tarjous, niin kelpaa kyllä.”
Mies ottaa askin povitaskusta ja kävelee rennosti lähemmäs, vettynyt lumi litisten nahkakenkien alla. Nappaan yhden sätkän askista tottuneella otteella. Oikeasti sanoin Vesalle että lopetan, enkä ole polttanutkaan kahteen kuukauteen. Mutta nyt tuntuu siltä, että se auttaa.
”Oisko sulla antaa ihan tultakin?” kysyn puolihuolimattomasti.
Mies kaivaa sytkän toisesta taskusta, napsauttaa liekin ja tarjoaa sitä minulle. Nojaudun eteenpäin kupertaen käteni liekin ylle, tupakka syttyy tupsahdellen sinertävää savua sormiin. Ensimmäinen hengenveto tuntuu rauhoittavan tutulta, mutisen kiitoksen suupielestäni.
”Eipä mittään.”
Vilkuilen metrin päähän pysähtynyttä pakotoveriani, joka sujauttaa sytkän takaisin taskuun. Musta kravatti jää vinoon, paidassa on ryppy. Ohimokalju ja tummasankaiset silmälasit tuntuvat tutuilta.
”Etkös sinä ole se vainajan vanhin poika?”
”Juupa. Ja sinä taidat olla se meidän Vesan poikakaveri”, mies toteaa huolettomasti.
”Joo. Häiritseeks se sua?” kysyin yrittäen pitää äänensävyni neutraalina.
”Ei, eihän se minulle kuulu. Vesa vaikuttaa tyytyväiseltä.”
Vedän pidemmät savut, antaen leukaperieni ja hartioideni rentoutua. Kai se on typerää, mutta olen joutunut näkemään liian monia inhoavia ja epäileväisiä katseita, kuulemaan äänekkäitä kuiskauksia ja kirouksia. Lopulta sille vain allergisoituu, pahasti.
”Eikö se kaipaa sinua sisällä?” mies tiedustaa.
”Sanoin lähteväni pihalle. Eikö sua kaivata suremaan? Äitisi kuitenkin.”
Hetken on ihan hiljaista, maisema alkaa pikkuhiljaa taipua sinisemmäksi. Mies tumppaa tupakan maahan ja työntää kätensä housujen taskuihin. Poskilla näkyy lyhyttä sänkeä.
”Minna hoitaa sen puolen hyvin. Hän osaa hymyillä surullisesti ja kiittää osanotoista. Lisäksi kyyneleiden juovittamat kasvot ovat paljon koskettavammat, kun tällainen karu jörötys.”
”Niin kai. Minna oli siis siskosi?” varmistan.
”Jep, Vesan äiti, kuten tiedätkin. Pekka on sitten nuorempi veli”, mies sanoo tuijottaen räystäältä tipahtelevia pisaroita.
”Siis sä olet Vesan eno? Mikä sun nimi olikaan?”
”Juha-Matti, väliviivalla. Sano Juma vaan.”
Yritän vakavasti pitää suupieleni kurissa, mutta en saa estettyä epäuskoista tyrskähdystä täysin. Juha-Matti kohottaa kulmiaan ja vilkaisee minua huvittuneesti. Vielä yksi syvä henkäys, ennen kuin heitän tumpin loskalammikkoon ja vedän hihoja paremmin ranteideni peitoksi. Kolea ilma tunkeutuu puvun läpi iholle.
”Minna ja Aila järjestivät tarjoilut ihan keskenään, varmistivat että tarjolla on äidin tekemää graavisiikaa ja että karjalanpaisti on valmistettu kunnolla. Aila varmaan selittää niille harvoille jotka kyselevät minua, että olen niin herkkä että pysyttelen mieluummin sivustalla”, Juha-Matti virnistää.
”Oletko?” kysyn kulmiani kohottaen.
”En tosiaan, hälinä ärsyttää. Ajattelen vain, että nytkin olisi hyvä päivä olla metällä hirviporukan kanssa. Oletkos sinä herkistelijä, kun tulit tänne?” hän kysäisee.
”En. Tunnen vaan oloni tunkeilevaksi”, sanon kietoen käteni rinnan päälle. Iho on kananlihalla, kylmyys tuntuu tiivistyvän.
Juha-Matti hymähtää ymmärtäväisesti. Mietin että harva asia saa ihmiset yhtä avoimiksi, kuin kuoleman, sukujuhlien ja tupakkatauon yhdistelmä. Saattaa olla, että sanon sen myös ääneen, sillä Juha-Matti naurahtaa.
”Paljon mahdollista. Tai ehkä sinulle on helpompi puhua kun noille muille.”
”Vesa höpöttää samaa, vaikka se ei koskaan oo vaikuttanutkaan mitenkään sulkeutuneelta.”
”Eipä niin.”
Hiljaisuus tuntuu yllättävän kotoisalta. Kaksi vierasta poistuu juuri seurakuntatalosta, nainen pitkässä huopakangastakissaan istuu punaisen Mazdan etupenkille. Miehellä on vanhanmallinen hattu joka melkein hipoo kattoa, kun hän käynnistää köhisevän autonmoottorin. Kolmaskin vieras lähtee hopeisella Fordilla, ennen kuin Vesa tulee ulos.
”Luulin että sun päähän on pudonnu jääpuikko tai jotain. Miksi et tullu sisälle, täällä on sairaan kylmä.”
”Eikä oo, totut pian itekin”, sanon puolivakavissani.
Vesa kietoo kädet ympärilleen. Sillä on mustan takin alla vaaleansininen kauluspaita, krakassa on seitinohuita hopearaitoja. Kevyesti lainehtivat hiukset on siistitty niskapituisiksi ja kammattu toiselle puolelle. Vesa on yksinkertaisesti niin suloinen seistessään kylmissään siinä, että mua alkaa melkein hymyilyttää. Ihan kuin olisin taas ihastunut kuustoistavuotias.
”Minä olen vähän jutustellut tämän kanssa. Hyvän miehen olet löytänyt”, Juha-Matti sanoo.
”Sano se Pekka-enolle. Joona, tuu sisälle”, Vesa pyytää.
”Onko pakko?” irvistän, ”Mulla on aikainen lähtö huomenna, toivoin että olisit heittänyt mut jo kämpille.”
Juha-Matti kaivaa uuden tupakan esiin ja livauttaa kysymyksen keskusteluumme.
”Mitäs sinä teet työksesi?”
”Valmistuin logistiikalta puolitoista vuotta sitten. Lähinnä rehukuljetuksia olen ajanut.”
”Vai rekkamies”, Juha-Matti nyökkää hyväksyvästi.
”Hyvä on. Käyn sanomassa äidille, että me lähdetään. Laitatko moottorin käymään?” Vesa pyytää ojentaen mulle avaimet.
”Tietty”, nyökkään.
”Okei, hyvä. Nähdään, Juma.” Vesa heilauttaa kättään, ennen kuin lähtee reippaasti kohti etuovea.
Pudistan päätäni vino hymy kasvoillani. Juha-Matti puhaltaa savut ulos, ja nyökkää.
”Pitää minunkin mennä takaisin tämän röökin jälkeen. Ehkä kahvia on vielä.”
”Nähdään joskus”, sanon yhä hymyillen, ennen kuin menen käynnistämään Volvon.
Vesa saapuu kolmisen minuuttia myöhemmin. Penkinlämmitin on alkanut toimia, ja oloni on jo aika mukava. Nahkapenkit ovat kivat, mutta jäätävän kylmät talvella, sekä polttavan kuumat kesällä.
”Huh huh.”
”Älä muuta sano.”
Vesa virnistää, kiinnittää turvavyön ja peruuttaa ulos ruudusta. Parkkipaikka on turkasen ahdas, joten poistumiseen menee hetki. Vilkaisen ohimennen puolitangossa riippuvaa ristilippua, jonka juurella seisoo kaksi naista mustapukuista naista, ilmeisesti poseeraamassa kameralle. Toisen hame melkein hipoo maata, korkokengät upottavat varmasti hieman.
”Sopiiko, jos mä jään hetkeks sun luo?”
”Aina”, vastaan hymyillen niin imelästi, että Vesan pitää läpsäistä mua reiteen.
”Älä kehtaa. Mua naurattaa, eikä se varmaan oo soveliasta heti hautajaisten jälkeen”, Vesa tokaisee.
”Hautajaisissa nauraminen ei oo sopivaa, mutta niiden jälkeen takuulla on. Sen sun vetistelyn vastapainoksi.”
”Sori kun mullakin on tunteet”, Vesa sanoo muka loukkaantuneena. Mun on pakko hipaista sen sormia vaihdekepin päällä.
”Ääh, on suloista, että sä oot niin vapautunut. Ite kun oon tämmöinen umpisuomalainen sisäänpäinsuuntautunut jössikkä”, sanon tosissani.
”Ilmankos sä ja Juma tulitte toimeen.”
”Se vaikutti aika rennolta tyypiltä.”
”Se on. Tavallaan.”
Kylän ainoat liikennevalot vaihtuvat punaisiksi juuri ennen meitä. Korjaan asentoani penkillä ja avaan turhautuneena suuni.
”Tyypillistä. Me –”
Vesan suu painautuu mun omaa vasten, enkä enää muista mistä mun piti valittaa. Enää suutelu ei tunnu kihelmöintinä sormenpäissä tai salpautuvana hengityksenä. Mutta hyvältä se tuntuu, ja loppuu liian pian kun Vesa kääntää katseensa valoihin juuri ajoissa. Vaihdettuaan vaihteen takaisin kolmoselle, se hymyilee pikaisesti.
”Oon tahtonut tuota koko päivän. Oot mielettömän komee tuossa puvussa.”
”Ite oot. Ja mä luulin et sä pidät mun työvaatteista”, kiusoittelin.
”Pidänkin. Mut työvaatteissa ei oo krakaa.”
Hymähdän, ja alan tuijotella ohi vilistäviä taloja. Vesa vilkaisee muhun syyttävästi, mutristaen huuliaan.
”Sä maistut kyllä niin nortille, että oot varmasti polttanu oman.”
”Sori. Mä vaan tunnuin tarvitsevan sitä”, vastaan melkein katuvasti. Melkein.
”Okei, mut pliis ota salmiakki. Sitten voin pussata sua uudestaan.”
Nappaan tottelevaisesti askista yhden väkevän salmiakkipastillin ja painan nopean suukon Vesan huulille. Se virnistää tyytyväisesti, ajaen ulos taajamasta. Metsä levittäytyy nopeasti tien molemmille puolille, kuusien oksilta tipahtelee märkää lunta maahan. Alkaa olla oikeasti hämärää. Kun auto kulkee tasaisesti maantietä, huomaan yllätyksekseni Vesan käden hiipivän reidelleni. Jätkä on kuin ei olisikaan, mutta sillä on pirullinen tuike silmänurkassaan.
”Vesa…”
”Häiritseeks tää sua?”
”Tiedät kyllä”, sanon nielaisten kun sormet kurkottavat naputtamaan sisäreittäni.
Vesa ei enää saa pidätettyä hymyään, mutta joutuu viemään kätensä takaisin rattiin.
”Sun housut istuu hyvin.”
”Sä oot yllättävän pirteä just hautajaisista poistuneeksi.”
Vesa värähtää hienoisesti, ja mietin osuuko puhaltimen ilmavirta vaan siihen, vai johtuiko se oikeasti mun astetta käheämmästä äänestä.
”Mä voin varmaan jäädä yöksikin?” Vesa sanoo, ennemminkin pyytäen kuin kysyen.
Ajattelen hetken sitä, miten aamulla mun käsi on jumissa nukkuvan Vesan alla. Miten sen suu on hieman raollaan ja hiukset sotkussa kampaukselta, sen silmälaseja jotka ovat jääneet vahingossa väärin päin yöpöydälle. Sitä kuinka joudun juomaan murukahvia, koska vedenkeitin on hiljaisempi kun mun kahvinkeittimen romu. Ja kun luulen kiskoneeni kahisevat vaatteet hiljaa päälle ja lyön varpaani eteisen kynnykseen, Vesa tulee silmät sikkaralla antamaan suukon ja kuiskaa hyvää työpäivää.
”Tietty sä jäät.”
