Kirjoittaja: Kaira
Ikäraja: K11
Pairtus: kertoja/mysteerimies
Genre: draama, sotakuvaus, suomi100 (heh)
Juoni: Jatkosota, miehet lähtee
A/N: Tällasta tänään! Kiitos kaikille, jotka äänestivät tekstiä Suomi100-turnajaisissa
MIEHISTÄ JA MEISTÄ MUISTAMinä olen kasvanut kieroon, minä olen käkkärämänty kalliolla, jumalattomat ajatukset kurovat juuriaan korvanlehdiltä tajuntaan, minä olen vääränlainen, kaikessa erehtyvä, äkäpää ja vikamieli. Minä olen sinun, enpäs ole, en ole enää, enää en ole kenenkään enkä itsekään itseäni huoli. Eivätkä ne minunlaisistani kirjoita, eivätkä tule koskaan kirjoittamaankaan.
Sinua minä ajattelen vieläkin koko ajan, muuta en mietikään, asetan ajatuksilleni huolelliset rajat ja vartioin niitä kuin verikoira, ettei muuta mielessäni liiku kuin sinä. Jos olisin paremmin tiennyt, en olisi päästänyt sinua lainkaan. Olisin lukinnut sinut kellariin, olisin kaivanut sinut kuoppaan, olisin ennemmin myrkyttänyt sinut keittolautaseen kuin päästänyt.
Näethän, johan minä kerroin, olen kieroon kasvanut ja väärämielinen.
Nyt odotetaan takaisin niitä, jotka vielä voivat ja haluavat tulla. Lehdessä kuului isolla, että menkää vastaan miehiänne, isiänne ja poikianne. Ennen kirkolle lähtöä kylven huolella, sytytän etusivulla saunan, liekki haukkaa ahnaasti kulmaan kiinni, muuttaa paperin hiileksi ja valoksi. Läimäytän kiukaalle laiskan löylyn. Höyry kirii ikkunalasin umpeen, ja valo muuttuu himmeäksi ja helläksi. Sinua minä ajattelen.
Menen Eevan kanssa, kävelemme Aholan koivikon läpi ja maassa on jo puolukkakin. Naapurit ovat myös liikkeellä, kauppa on pantu kiinni, lapset ovat saaneet lupaa koulusta. Ilma on sakea surriasista ja hientuoksusta, miehistä ja meistä muista. Sanon ääneen että olisi noita töitäkin tehtävänä, mutta Eeva sanoo, että se on väärin tällaisessa tilanteessa, että tällaisella hetkellä ei pidä ajatella kuin jumalaa ja isänmaata. Kenen maata? Kenen jumalaa? Mutta Eeva ei vastaa.
Kotkan Anna on maha pystyssä ja puhisee ja uikuttaa vanhan naisen lailla, tukee käsillä selkää, huojuu kuin heinä tuulessa. Turhaan se odottaa täällä, miehiä tulee ja menee, mutta sen mies ei enää palaa, se kuultiin jo kuukausia sitten. Minun käy sitä samaan aikaan sääliksi ja kateeksi. Sen lapsella ei tule olemaan isää, mutta lapsi sille kuitenkin tulee, isänsä näköinen ja oloinen, hauras kaiku jostakin Kannaksen sammalhaudasta, suopursun kupeesta, sinertävät silmät ja iho kuin jänön lonkkaluusta kaiverrettu.
Minä tuijotan Annan vatsaa ja yritän miettiä, millaista se on. Millaista on katsoa tyttöä syvälle silmiin ja laittaa käsi vyötäisille ja kujertaa korvaan että kultatyttö, tyttökulta, hupakko hupsankeikka, mitä me mennäänkin nyt tekemään, sitä et arvaakaan, ja tyttö nauraa ja henkäys kaulalla on kevyt.
Sitä minä en tiedä. En haluakaan. Minä olen väärin.
Miehet jotka palaavat tulevat repaleisina, osasia on hukkunut poluille ja teille, heille ja meille ja minne lie, pitäisikö tuntea kauhua vai sääliä, en tunne mitään. Jossakin parahtaa joku eukko ja ryntää miehensä syliin, liha tumsahtaa lihaa vasten, vaate pöllyää, mutta mies on muualla, sen huomaa silmistä.
Sinä menit, minä jäin.
Etkä sinä tule takaisin. Minä tiedän, sinä et tule. Minä en ole sinun, sinä et ole minun. Silti minä ajattelen vain sinua, väärin ja kierosti kuin käkkärämänty.
*
En olisi arvannut kun tulin vanhempiesi taloon, ei kai sellaista ajattele kukaan etukäteen. Miksi he minut palkkasivat, en tiedä, ehkä näkivät vahvan hartialinjan, ehkä tunsivat minun isäni kyliltä, ehkä vain säälivät rampaa. Ehkä arvasivat luonteen hyväksi, työmoraalin vahvaksi. En tiedä, enkä koskaan kysynyt, olin vain kiitollinen. Varakkaaseen taloon pääsin.
Olinhan minä sinustakin kuullut. Olit käynyt kouluja, lukenut enemmän kirjoja kuin minä edes nähnyt, nähnyt enemmän kaupunkeja kuin mistä minä edes kuullut, kätellyt enemmän herroja kuin minä edes unelmoinut. Sinä olit ison talon esikoinen, kasvoit rauhalliseksi, vakaaksi, vahvaksi, äidin hellyydeksi, isän ylpeydeksi, tytärten toiveuneksi. Minä näin sinut ensimmäisenä työkesänä kun palasit Helsingistä kotiin. Sinä kättelit minut kynnyksellä ja kysyit uusi renkikö tässä, hauska tavata, oletko suoraan pelloilta tullut ja miten tamma voi.
Tamma voi hyvin, sanoin, ja sinä hymähdit toisesta suupielestäsi.
Kului viikko tai kaksi tai peräti kuukausi, ja minä tunsin sinun silmäsi minussa, sinun huomiosi minun nykivässä käynnissäni. Siinä vaiheessa kesää, kun koivut olivat menettäneet kaikkein heleimmän vihreän, kun kesäkuun villi tuuli oli varttunut kypsäksi, se oli jo selvää, ainakin minulle.
Muistatko sinä millaista se oli? Ajattelitko sitä ikinä siellä, kun istuit väsyneenä kannonnokassa, tuijotit nuotioon ja kaikki olivat hiljaa? Ajattelitko minua? Annoitko mielesi olla sillä tavalla väärin, nurinkurinen? Vai hukutitko ajatuksesi Syvärin virtaan, sammaleisen kiven kupeeseen, suovariksen ihmeteltäväksi, kuhan kauhisteltavaksi?
Minä muistan siitä kesästä kaiken. Miten piti varoa jokaista sanaa, punnita huolella ettei paljastaisi liikaa, mutta varmistaa, että paljastaisi tarpeeksi. Sinä olit varomattomampi, ja muutaman kerran olin jo varma, että Eeva tai äitisi oivaltaa. Eivät ne tietenkään oivaltaneet.
Kuun vaiheessa lämmitin saunan pyytämättä, niin kuin aina lauantaisin. Huolella, tunnolla, hitaasti, taiten, kävin taittamassa koivunoksatkin. Menimme yhtä aikaa, riisuit paidan, housut, aluspaidan, ja minä katsoin, varovasti ja takaapäin, silmäsin pitkää selkää, leveitä hartioita, lihasta joka yhtyi lihakseen.
Istuttiin ylälauteelle, väliin olisi mahtunut monta, sinä loiskit löylyvettä kuumille kiville ja saunan sihinä rentoutti niskan. Minä annoin ajatusten tulla, tiesin olevani väärin, sillä tavalla kuin ei pitäisi, mutta ainoalla tavalla miten voin ja miten osaan olla.
Kipakka löyly ajoi meidät järveen, sinä sukelsit pääedellä, minä kävelin hitaasti vyötäröä myöten ja annoin veden huljuttaa. Uit kivelle ja ympäri ja takaisin, minä kuuntelin kuikkaa ja katselin ahvenvitaa. Odotin. En voinut muuta, en olisi itse voinut yrittää, ojentaa kättä, kuroa välimatkaa. Minä annoin sinun tehdä valinnan.
Koira haukkui ja ääni kantoi yli veden, valo taittui meidän välissämme ja navetan seinä hehkui punaa, sinä harppasit luokseni vasikan lailla, ja siinä me olimme, suu suuta vasten, minä olin väärin ja sinä olit väärin. Enkä minä halua siitä sen tarkemmin puhua, mutta muistan sen alusta loppuun, sen miten huohotit ja valuit kättäni pitkin, miten itikat ja laiturin nitinä, miten sumea näkö ja vahvat kädet ja hien tuoksu, sinun tuoksusi, savu saunasta.
Menimme takaisin saunaan, sinä piiskasit kiukaankivet polttaviksi ja ilman kipakaksi. Seuraavina päivinä teimme kaiken uudestaan.
”Elä sinä turhia murehi”, sinulla oli tapana sanoa, roikuttaa tupakkaa suupielestä. Eikä me siitä koskaan puhuttu, tiedettiin mitä tehdä ilmankin. Puhuttiin muita.
Sinä lähdit ensimmäisten joukossa, koska olit juuri sellainen kuin piti, nuori mies ja vahva ja innokas, sinä piirsit karttaa aina vaan vähän laajemmalle itään, sinä halusit siirtää rajaa itse. Sinä opettelit saksalaisia lauluja, kävit tansseissa ja puhuit muiden lähtevien kanssa, mutta palasit aina iltaisin minun luokseni. Minä en osannut ajatella niin kuin sinä.
Ne kirjoittavat meistä vielä kirjoja ja runoja, sanoit minulle.
Taskussasi poltti kuva jostakin tytöstä ja mitä lie, tupakat ja koristerasiassa tikut ja sokeria. Minä jäin. Sanoivat, että kaikesta on apua, mutta ei minusta, minusta on vain vaivaa, minun vartaloni en toimi niin kuin miehen pitää. Ei juokse ryssää kohti tarvitulla vauhdilla ja vimmalla.
Odottavan aika kulki omituisesti, hitaasti ja sykähdellen. Lehdet julistivat ja itkivät ja riemuitsivat ja minä olin vain, vain olin, tein työni, heräsin aamulla ennen valoa ja tein mitä täytyi, hiljaa ja huomaamattomasti. Ajattelin sinua. Tulit lomille, olit vieras, mitä ne sinulle tekivät siellä?
Meni vuosi ja kaksi ja enemmän, äitisi itki perääsi, kävit Helsingissä, sitten täällä, kirjoitit turhanpäiväisen kirjeen, vuodenajat pyörähtivät ympäri, minä odotin, tein töitä. Sitten lopulta ymmärsin, ettet enää palaisi.
Yritin ymmärtää. Kuuntelin radiota. Kävin pari kertaa tansseissa, se oli typerää, tytöt supisivat ja nauroivat. Tein työni. Tamma varsoi.
*
Eeva nyyhkyttää typerästi vieressä. Kuvitteliko se tämän olevan jotenkin erilaista, paremman tuoksuista, komeampaa, voitokkaampaa? Odottiko sekin vielä sinua takaisin? Eikö se ole jo selvää, ettet tule?
Miehiä ei tule paljon. Innostus laskee, ilma täyttyy nyyhkytyksestä. Minä sylkäisen saappaanjuureen.
*
Syksy menee pidemmälle, ja aletaan puhua veloista ja vastuusta ja yhteistyöstä. Se ei minua kiinnosta, työtä on kuitenkin tehtävä. Kun ensilumi tulee, minä juon humalan ja saan kuumeen, näen yön ja päivän harhoja. Eeva istuu vieressä ja silittää kämmenselkää, sen käsi on karhea ja pieni, se tuoksuu rasvaiselta maidolta ja sen hiukset ovat marraskuun väriset. Välillä se pesee minun otsaa märällä kangasrievulla, se viilentää, ja harhat muuttavat muotoa, kuume ei laske. Minä mietin, että pitäisikö kihlata se silkasta velvollisuudentunnosta. Mutta sinua minä ajattelen kuumeen keskeltäkin.
Joulu tulee. Kotkan Anna synnyttää pullean pojan, jonka nimeää Vilhoksi. Minä kuulen Eevalta, että lapsella on isänsä nenä.
Tammikuussa sairaus lähtee keuhkoista pois ja minä voin taas tehdä työtä, se on helpotus. Illalla vain ajattelen sinua, annan mieleni olla väärin. Ovatko kuvasi ääriviivat himmenneet? Eeva pääsee kihloihin, aikoo lopettaa työt keväällä.
Helmikuun kolmantena lauantaina pakkanen kovertaa ikkunat kukkasille, minä teen koko aamupäivän halkoja, hengitys on höyryä ja hilettä ylähuulella. Pidän taukoja usein. Koivuissa on sokerikuorrutus, taivas on harmaa. Saappaan alla nirisee.
”Tuletko sinä syömään?” Eeva huutaa keittiönikkunasta, minä viittaan sille vapaalla kädellä. Isken kirveen pölkkyyn, pyyhin nenän hihansuuhun, mietin, että tekisikö se lappapuuroa viimekesän marjoista.
”Pistä vauhtia! Et arvaakaan kuka tuli.” Eevan ääni värähtää. Lumi valahtaa aitan katolta kuin lakana.
Kuka tuli, kuka tuli, minun typerä mieleni velloo ja pauhaa. Minä olen väärä, kiero, vääränlainen ja väärämieli, käkkärämänty kalliolla. Sydän sykähtää silkasta toivosta, yritän sitä lepyttää.
En pidä kiirettä. Ovella viivytän, venytän hetkeä. Ei se voi olla, ei se ole. Ei pidä tehdä elämästä vaikeaa, ei pidä antaa mielen nousta ja laskea jokaisesta merkistä ja epäilyksestä. Jos antaa toivolle sijaa, joutuu pettymään. Et se voi olla sinä.
Riisun saappaat hitaasti, yritän miettiä muuta. Keittiöstä kuuluu matala puhe.
Joku lintu huutaa verannan ikkunan takana. En toivo mitään. Suljen silmäni ennen kuin liikun eteisestä eteenpäin. Ennen kuin menen sisään kuin mies.
