Nimi: Talven kirpeä tuoksu
Kirjoittaja: Crysted
Ikäraja: S
Fandom: Muumit
Genre: Jonkinlainen H/C
Vastuunvapaus: Muumeista ja muumimaailmasta kunnia Tove Janssonille, minä vain leikin
A/N: Tämä osallistui finin Kolmivelhoturnajaisiin #25 ja jopa voitti jaetun kakkossijan! Kiitos kaikille äänestäjille :3
Pikku-Myy kipitti Muumitaloa kohti syysaamun nousevan auringon loisteessa. Syksy oli Myyn mielestä varsin mukava vuodenaika, koska värikkäät lehdet värjäsivät koko laakson kauniin kirjavilla väreillä ja itse lehdistä riitti monenlaista puuhaa. Hän oli mestari nappaamaan puista putoavia lehtiä käsiinsä ja lehtikasoihin hyppääminen, piiloutuminen ja Nipsun säikyttely kuuluivat hänen syksyisiin mielipuuhiinsa. Syksyn värit näkyivät myös ilman vivahteikkaassa tuoksussa. Se koostui monista asioista, joita Myy ei osannut edes kuvailla, mutta enimmäkseen märästä maasta, puista pudonneista lehdistä, omenoista ja Muumitalon savupiipusta nousevasta savusta, jota tuuli lennätti pitkälle ympäri Muumilaaksoa.
Myy otti kunnolla vauhtia ja alkoi juosta mäkeä alas. Tuuli oli niin voimakas, että se tarttui hänen mekkoonsa ja lennätti häntä metrin jos toisenkin eteenpäin. Hän hihkaisi riemusta ja toivoi, että hänellä olisi jonkinnäköinen kangasriepu, jota voisi käyttää laskuvarjon tavoin, jotta hän lentäisi vieläkin pidemmälle. Myystä tuntui hieman kuin hän juoksisi vetten päällä, sillä tuuli puhalsi keltaiseksi väriään vaihtanutta ruohikkoa niin, että se näytti aaltoilevan kuin meri. Hän hyppäsi suuren kiven yli, mutta kun hän laskeutui, hänen jalkojensa alta kuului pienoinen räts. Hän oli epähuomiossa hypännyt kevyesti jäätyneeseen lätäkköön.
”Äh!” Myy harmisteli hänen kenkiensä kastuttua kylmästä vedestä. Onneksi kengät pitivät vettä, mutta hän pystyi silti tuntemaan jalkojensa kylmettyvän. Talvi oli tuloillaan. Myy oli huomannutkin ilmassa jotain sinä aamuna lähtiessään Mymmelin luota. Sille ei oikein voinut antaa muuta nimeä kuin talven kirpeä tuoksu. Hän piti siitä tuoksusta, sillä siinä sekoittui sekä syksyn maanläheisyys että talven kirpeä viileys.
”Ha, ha kastuitko!” kuului ilkkuva ääni läheltä.
Myy vilkaisi häntä kohti hyppivää Haisulia nyrpeänä. Hän hyppäsi pois lätäköstä ja ravisteli kenkiään. ”En pahemmin, vaikka eipä se sinulle kuulu”, Myy totesi vatsa kuristen, sillä hän oli lähtenyt kotoa ilman aamiaista. Mymmeli oli aloittanut jokasyksyisen suursiivouksen, joten sisko oli patistanut hänet Muumitaloon syömään aamiaista. Ei häntä haitannut, sillä Muumimamman pannukakut voittivat Mymmelin kuivat korput milloin tahansa.
”Muumipeikkoako olet menossa tapaamaan?” Haisuli kyseli. Hänen turkkinsa aaltoili tuulessa yhtä voimakkaasti kuin nurmi ja teki hänen silmiensä näkemisen hankalaksi.
”Mitä se sinulle kuuluu?” Myy tokaisi.
”Ajattelin vain mainita, että Muumipeikko ei ole kotona.”
Myy yllättyi. ”Minne hän näin aikaisin lähtisi?”
”Nuuskamuikkusesta hän mutisi suunnatessaan Yksinäisten vuorten suuntaan.”
Tuuli sai Myyn silmät vettymään, joten hän tuijotti Haisulia silmät viiruina. ”Ettet vain juksaisi?”
”Minäkö? En ikinä!” Haisuli esitti loukkaantunutta ja alkoi pomppimaan poispäin. ”Usko tai älä, sama se minulle”, Haisuli sanoi ja huiskautti kättään, ei tervehdykseksi vaan jonkinlaiseksi välinpitämättömyyden merkiksi.
Nuuskamuikkunen oli tosiaan Yksinäisillä vuorilla päin retkeilemässä; hän oli lähtenyt jo päiviä sitten. Myy mietti hetken lähtisikö hän siitä huolimatta Muumitalolle. Miksi Muumipeikko olisi edes lähtenyt näin aikaisin? Luultavasti Haisuli oli syöttänyt hänelle pajunköyttä, tällä oli kyllä paha tapa valehdella. Tuuli puhalsi Myyn nutturaa niin, että se taipui ikävän tuntuisesti liikaa vasemmalle. Hänen nälkäinen vatsansa kallistui aamiaisen puoleen. Tuumittuaan kuitenkin asiaa hetken aikaa, Myyllä kolahti.
Myy kääntyi kannoillaan ja lähti juoksemaan vastatuuleen Yksinäisiä vuoria kohti.
***
Ei kestänyt kauaakaan, ennen kuin Myy äkkäsi ympärilleen pälyilevän Muumipeikon metsässä. Hän hidasti askeliaan ja livahti Muumipeikon taakse niin hiljaa kuin suinkin pystyi.
”Pöö!” Myy kiljaisi, saaden Muumipeikon hännän ponnahtamaan pystysuoraan asentoon.
”Myy!” Muumipeikko ärähti mulkaistessaan Myytä paheksuvasti ja nopeuttaen sitten askeliaan kylmänviileästi.
”Mitä sinä tähän aikaan aamusta teet metsässä?” Myy tiedusteli kävellessään ripeästi Muumipeikon rinnalle.
”Voisin kysyä samaa sinulta”, Muumipeikko vastasi jähmeästi.
”Olin kävelemässä Muumitalolle, kun törmäsin Haisuliin, joka kertoi sinun suunnanneen Yksinäisiä vuoria kohti”, Myy kertoi tuijottaen tarkasti Muumipeikon kasvoja, jotka olivat ilmeettömät. ”Etsit kuulemma Nuuskamuikkusta.” Muumipeikon korvat värähtivät ja hän näytti yrittävän pitää kasvonsa peruslukemilla ihan liian hanakasti.
”Mitä siitä, vaikka etsinkin”, Muumipeikko vastasi pienen tauon jälkeen.
”Mahdoitko edes syödä aamiaista?” Myy epäili. Tähän aikaan Muumimamma oli vasta valmistelemassa aamupalaa. Myyn vatsa kurisi taas äänettömästi. ”Sinä haistoit sen myös, vai mitä?”
”Minkä?” Muumipeikko ihmetteli ja jatkoi aikaisempaa ympärilleen vilkuilua ilmeisesti Nuuskamuikkusen varalta.
”Talven.”
Sävähdys surua välähti Muumipeikon kasvoilla. Hän hidasti kävelyään.
Myy tiesi, että talvi sai Muumipeikon aina surulliseksi, sillä Nuuskamuikkunen lähtisi pois. Vaikka Myyn mielestä se oli hieman hupsua, Nuuskamuikkunen kun kuitenkin palaisi ennen kuin Muumipeikko edes heräsi talviuniltaan, Myy kuitenkin halusi piristää ystäväänsä tämän ollessa allapäin. ”Kyllä Nuuskamuikkunen palaa Muumilaaksoon ennen kuin lähtee etelään”, Myy vakuutti ja pysähtyi hänen vatsansa äännähdettyä taas. Täältä oli Muumitaloon jonkinmoinen matka.
Muumipeikko jatkoi muutaman askeleen verran, ennen kuin pysähtyi itsekin ja kääntyi katsomaan Myytä. ”Entä jos alkaa sataa lunta?” Muumipeikko huolestui ja vilkaisi vuoria otsa kurtussa. ”Korkealla vuorilla talvi tulee aikaisemmin.”
Edellispäivän sateesta jo osittain kuivuneet lehdet rahisivat Myyn jalkojen alla, kun hän otti muutaman askeleen seisoakseen Muumipeikon vieressä. ”Ei hän lähtisi sanomatta hyvästit. Onko hän muka ikinä lähtenyt?”
”On”, Muumipeikon ääni särkyi. Hän laski katseensa puusta putoavaan ruskeaan lehteen. Se teki kauniita kuperkeikkoja ja lennähti tuulen mukana monta metriä ennen kuin laskeutui aloilleen muiden lehtien sekaan.
Myy katui heti sanojaan. Tosiaan, viime vuonna Nuuskamuikkunen oli lähtenyt yöllä sanomatta sanaakaan kenellekään, koska oli ajatellut sen olevan helpompaa Muumipeikolle. ”Ei hän tekisi niin enää. Hän lupasi, muistatko?”
”Mutta entä jos-”
”Ei Nuuskamuikkunen tekisi niin”, Myy keskeytti ystävänsä ja jatkoi vasta, kun Muumipeikko katsoi häntä. ”Tiedät sen.”
Muumipeikko näytti viimein vakuuttuvan ja huokaisi raskaasti.
”No niin, minulla ainakin on kamala nälkä, eiköhän juosta pannukakuille!” Myy sanoi ja kipaisi juoksuun. Pienen ajan Myy pelkäsi, ettei Muumipeikko seuraisi häntä, mutta pian hän kuuli lehtien rapinan ja nopeat askeleet takanaan. ”Viimeinen perillä on mätämuna!” Myy kiljaisi, kun Muumipeikko alkoi kiriä häntä kiinni.
”Se olet sitten sinä!” Muumipeikko hihkaisi juostuaan Myyn rinnalle. Muumipeikko oli nopea muumiksi, mutta Myy ei ollut eläissään hävinnyt juoksukilpailua.
Muumipeikon ja Myyn kisatessa metsää pitkin voimakas tuulenpuuska ravisutti puita lennättäen tusinoittain lehtiä maahan sateen lailla. Ylhäällä Yksinäisillä vuorilla alkoi sataa lunta.
